Kovaa kamaa

04.12.2013

Jo Nesbø: Aave

Norjalainen Jo Nesbø ei ole mikään turha tyyppi: koulutukseltaan hän on talousanalyytikko ja aikaisemmalta ammatiltaan pörssimeklari. Jotenkin yllättävää on, että hänet kuitenkin tunnetaan ehkä paremmin rock-muusikkona kuin kirjailijana; reippaan kirjoittamistahdin (kirja suunnilleen joka toinen vuosi) ei luulisi antavan tilaa muille hommille. Hän on pyrkinyt luomaan itsestään kuvaa viinaan menevänä retkuna, mutta ilmeisesti totuus on jotakin aivan muuta. ”Aave” on Nesbøn toiseksi viimeisin eli yhdeksäs Harry Hole -dekkari, lisäksi hän on kirjoittanut lähes saman verran muita kirjoja.

Nesbø on kuuma nimi käännöskirjamarkkinoilla ja nykyisin Pohjolan myydyimpiä kirjailijoita. Kirjaa lukiessa ymmärtää miksi. Heti alkuun lukija tuodaan kohtaukseen, joka vihjaa jostakin sellaisesta, mistä ei välttämättä haluaisi lukea. Lukija ehtii jo huokaista helpotuksesta, kun kuvaus keskeytyy ennenkuin tuo pelätty asia tapahtuu. Hieman selkäpiitä karmivan tapahtumasarjan kehittelyyn palataan kuitenkin tämän tästä loppusivuille asti. Kirjailija ei mitenkään välttele väkivallasta vihjaamista ja sen kuvaamista, mutta ymmärtää, minkä rajan jälkeen normaalin lukijan mielestä jännitys tai kauhu ei enää ole miellyttävää.

Jo tämä alkukohtaus on hyvä esimerkki siitä, miten Nesbø huijaa lukijan mielikuvitusta tavoittelemaan aaveita. Hän vetää taitavasti nenästä ja johdattaa toistuvasti uskomaan sellaista, mitä ei ole. Juoni on rakennettu ammattitaidolla ja paikka paikoin kerronta on kiihkeää, jopa hengästyttävää. Tämän adhd-tekstin lomassa on rauhallisempia suvantokohtia, joissa lukija voi miettiä maailman pahuutta ja politiikan raadollisuutta. Kirjan Oslo ei ole monen ajattelema idyllinen ja rauhallinen pieni suurkaupunki, vaan itäeurooppalaisten huumeparonien ja korruptoituneiden virkamiesten temmellyskenttä, jossa tärkeintä on saada käsiin räjähtäneen huumeongelman jäljet pois mielestä ja turistien silmistä.

Kirjan päähenkilö Harry Hole on entinen poliisi, joka ryhtyy selvittämään jo selvitetyksi uskottua tappoa. Hän on ilmiömäinen johtolankojen löytäjä, jonka menoa eivät haavat ja ruhjeet haittaa; selvä supersankari siis. Holen päävastustaja on aave, salaperäinen Dubaiksi sanottu vanhus, jonka toinen rooli paljastuu vasta kirjan lopussa. Tarkkaavainen lukija saattaa keksiä hänet jo aikaisemminkin annettujen vihjeiden perusteella.

Voi mainiosti hyväksyä sen, että supersankari kykenee mihin tahansa, mutta joissakin kohdin tulee tosikon mieleen, että eihän tuo ole millään mahdollista. Ei olekaan; mahdottomiksi – tai ainakin toden ja valheen rajalla keikkuviksi – kirjan yksityiskohdiksi voi laskea mm. žukin valmistamistavan, sen mitä seinän läpi poraaminen aiheutti, printterin tunnistamisen heikon kirjaimen avulla, tavallisen haudan auki lapioimisen neljännestunnissa, pistoolin laukaisun liipaisinta hellittämällä jne. Osa saattaa olla kirjoittajan tai kääntäjän huolimattomuutta, kuten työkalun nimittäminen useaan otteeseen rautakangeksi, vaikka kyseessä täytyy yhteydestä päätellen olla sorkkarauta. Liioittelu on toki sallittua tämän genren kirjoissa, mutta kaikkea ei tehostuksen piikkiin voi laskea. Ovat ne virheet kuitenkin sen verran oleellisia, että olen viitsinyt niistä tässäkin nalkuttaa.