Kupla joka puhkesi

18.03.2014

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Stieg Larsson on romaanejaan tehdessään selvästi sisäistänyt sen, ettei koskaan pidä yliarvioida ostajien käsityskykyä. Niinpä Millennium-trilogian kolmaskaan osa ei jätä mitään lukijan pääteltäväksi ja selviä asioita selitetään tämän tästä yhä uudelleen. Suorasanainen ajatusten ja taustojen selittäminen on tietysti kirjoittajalle helpoin tapa pohjustaa asioita, mutta lukijasta tuntuu joskus, että vähempikin olisi riittänyt. Enemmän kuin liika selittely lukijaa ehkä kuitenkin kiusaa se, että teksti on monin paikoin niin kömpelöä ja hiomatonta. Jos teksti olisi sujuvampaa, sen muut heikkoudet eivät niinkään häiritsisi.

Erityisesti keskustelujen esittäminen on tässäkin kirjassa heikkoa; vähän väliä tulee mieleen, ettei kukaan puhu tuolla tavoin. Myös ihmisten ajatukset saattavat ilman selvää syytä vaihtua päinvastaisiksi muutaman lauseen sisällä. Huolimatta ylenpalttisista selittelyistä, vuorosanoissa viitataan joskus tapahtumiin, joita ei kirjassa ole. Loogiset virheet, lukijaa piinaavat toistot ja tarpeettomat takaumat selittynevät sillä, että tekstin viimeistely ja toimittaminen jäivät kirjoittajan varhaisen kuoleman takia tekemättä.

Päällimmäisiksi mielikuviksi kirjasta jää toisaalta juonen hieno kehittely ja toisaalta tekstin lähes uskomaton epätasaisuus. Ihmisten vuorovaikutuksen jännitteet esimerkiksi Svenska Morgon-Postenin toimituksessa ja suojelupoliisin sisälle syntyneessä salaisessa ryhmittymässä on paikka paikoin esitetty luontevan jäntevästi, kun taas Millennium-toimituksen keskustelut ja tapahtumat tuntuvat oudon keinotekoisilta. Sama koskee myös poliisien keskusteluja. Kirjan päähenkilöistä Lisbeth Salander on omaperäisine etiikkoineen varsin monitahoinen, kun taas Mikael Blomqvist on kuvattu ulkokohtaisemmin. Ehkä toimittaja Larsson on halunnut etäännyttää luomansa wannabe-toimittajahahmon omasta itsestään.

Larsson selostaa ilmeisesti omaa oikeuskäsitystään yhden hahmonsa, ”valtiosääntösuojajaoksen” päällikön kautta. Hänen ajatustensa mukaan Ruotsin demokratian pohjana on sananvapauslaki. Kaikki muut perustuslait hallitusmuotoa myöden ovat sananvapauslain apusäädöksiä. Aika rohkea kärjistys.

Millennium-trilogian ensimmäinen osa oli mielestäni kohtuullisen hyvin tehty, kakkososa taas kokonaisuutena heikompi. Viimeinen osa ei seuraa laskevaa trendiä, sillä paitsi loistavasti kehiteltyä juonta, myös teksti on kaikesta huolimatta suureksi osaksi varsin luettavaa. Kirjan lopun kosto- ja hyvityskohtaukset vaikuttavat melkoisen kököiltä.

Ajatuksia Millennium-sarjan muista kirjoista:
Miehet jotka vihaavat naisia
Tyttö joka leikki tulella