Paanajärvelle ja takaisin

07.03.2017

Eeva-Kaarina Aronen: Maria Renforsin totuus

Eeva-Kaarina Aronen (1948–2015) oli 1990–2000-luvulla Hesarin Kuukausiliitteen huippukirjoittajia. Mieleen ovat jääneet monet äijämäiset jutut mm. hirvenmetsästyksestä ja pitkästä retriitistä Lentuan saaressa varusteina kalastusvälineitä, hieman ruokaa ja riittävästi chileläistä punkkua. Lehtijuttu perhokalastuksesta nosti sadan vuoden takaa tärkeiksi hahmoiksi kajaanilaisen Herman Renforsin ja hänen sisarensa Marian, joka toi perhonsidonnan taidon Suomeen. Aronen suunnitteli Marian kirjeiden toimittamista kirjaksi joka valottaisi älykkään, naimattoman säätyläisnaisen elämää ja tunteita.

”Maria Renforsin totuus” on tavallaan tällainen kirja, sillä sen päähenkilö on kirjeistä paljastuvan kaltainen itseään tarkkaileva ja rajojaan koetteleva nainen kotioloissaan, kalastamassa ja perustamassaan valokuvausliikkeessä. Aronen oli päätynyt liittämään tosipohjaiseen aineistoon muutaman kuukauden kuvitteellisen jakson, joka vie pääosan kirjan sivuista.

Kertomuksessa Maria lähti matkaan hevosmiehen kyydissä, kun veljen liikkeeseen piti hakea turkiskuorma Kuusamosta keväällä 1892. Kuusamosta Maria sai seuraansa uhtualaisen Anton Semjonovitš Afanasjeffin ja, yllätys, yllätys, Into Kondrad Inhan, jotka olivat menossa Paanajärvelle. Afanasjeff on kuvitteellinen hahmo, mutta I. K. Inha todella käväisi Paanajärvellä 1892, tosin vasta kesällä lehtimiehen töiltä joutaessaan; varsinainen valokuvausmatka Karjalan laulumaille tapahtui pari vuotta myöhemmin. Paanajärvellä Maria tapasi vielä Jaakko Kuisman, joka oli käynyt hänen kuvaamossaan Kajaanissa ja kutsunut käymään. Reen kannoille tunki myös Marian rakkaudenkaipuu, joka kohdistui näihin kahteen mielikuvitusmieheen. Kirjan Inha hääräili aluksi täytenä tomppelina kameransa kanssa, mutta juonen traagisen käänteen myötä sai sitten toimintasankarin roolin.

Tapahtumien ohessa Aronen tarjoilee ehkä turhankin sakeata taustatietoa 1890-luvulla Kainuussa, Kuusamossa ja Paanajärvellä eläneistä ihmisistä sekä Karjalan kielestä ja tavoista. Muutaman kerran mennään mystiikan – tai unien? tai hallusinaatioiden? – puolelle. Kirjan tapahtuma-aikaan kolmikymppinen, mutta nyt satavuotiaan hahmon omaksunut kreivi Louis Sparre kertoi painajaisesta heränneelle Marialle tulevista tapahtumista ja muistutti, että rakastuneelle ”ei ole enää olemassa aikaa, tuota uskotonta hutsua, on vain paikka.” Myöhemmin Sparre, tai hänen haamunsa, antoi Marialle veitsen, joka pelasti hänen henkensä. Kuten tiedetään, myös Louis Sparre matkusteli Karjalan takamailla 1892.
Ilmeikkääseen ja mehevään kerrontaan lomittuneena on paikka paikoin kömpelöä ja vanhanaikaisen oloista tekstiä, koostuuhan se pääosin Renforsin sisarusten kuvitteellisista kertomuksista. Toisaalta juonen selkeää etenemistä odottava voi tuskastua lukemaan Marian päässä jatkuvasti pyörivistä ajatuksista. Tähän saattaa auttaa se, että ottaa lukemisen tosissaan ilman turhaa hoppuilua. Ammatissaan Aronen oli tottunut kirjoittamaan juttunsa tosielämän ilmiöistä ja ihmisistä, mutta nyt kokonaisuus olisi saattanut olla ehyempi ja luontevampi, jos näiden elementtien rooli olisi ollut pienempi.
Mikä sitten oli Maria Renforsin totuus? Yksinkertaiseen kysymykseen ei ole yksinkertaista vastausta. Ehkä totuus selviää kirjan niiltä sivuilta, millä Maria kertoo epäsuorasti itsestään.