Tasapuolisen dilemmat

18. joulukuuta 2018

Saul Bellow: Dekaanin joulukuu

Chicagolainen journalisti, professori ja dekaani Albert Corde matkustaa romanialaisen tähtitieteilijä-vaimonsa Minnan kanssa Bukarestiin, missä Minnan äiti on kuolemaisillaan. Reaalimaailman tapahtumat eivät kuitenkaan ole niin oleellisia kuin ajatusten katkelmat päähenkilön päässä. Perhetaustaltaan yläluokkainen dekaani analysoi Amerikkaa muistojensa ja Bukarestiin lähetettyjen lehtileikkeiden innoittamana. Corde myllyttää jatkuvasti päässään ajatuksia omista ja muiden tekemisistä ja sanomisista. Niin kuin usein käy, aikajärjestys tai, no, järkiperäisyys, ei ole muistumien tärkein järjestelyperuste. Kirjan alkupuolella dekaanin vimmaisena jatkuva tapahtumien ja kuvitelmien vatvominen – ”sattumanvaraisten ajatusten myrkky” – ei ole pelkästään absurdia, pelkästään koomista.

Ihmisten ulkoasun kuvaamiseen kiinnitetään jatkuvasti huomiota ja Corde pystyy päättelemään pelottavan paljon muiden yleishahmosta, ilmeestä ja varsinkin silmistä. Paikka paikoin on välähdyksiä ja viitteitä johonkin aiemmin vilahtaneeseen ajatuksen tynkään tai johonkin jota ei kirjassa suoranaisesti esiinny. Välillä on herkullisia kielikuvia: ”Spangler piilotti naurun kainaloihinsa, joihin oli survonut sormensa …”. Jotkut keskustelut, esimerkiksi Corden ja hänen lapsuudenystävänsä Dewey Spanglerin välinen, paljastavat mestarillisesti piirteitä menneistä ja nykyisistä mielentiloista. Tämä ja ajatusten vaihto Minna-vaimon kanssa täydentää dekaanin käsitystä itsestään.


Dekaanin suhde vaimoonsa Minnaan on etäisempi kuin hänen suhtautumisensa sisareensa Elfridaan ja ehkä jopa romanialaiseen anoppiinsa Valeriaan. Corden mielipiteet Chicagon ongelmista värjäävät myös Minnan ajatuksia hänestä. Albertin ja Minnan välit kuvataan pääosin Minnan tekoina ja sanoina, joskin Albertin ajatuksien kautta.


Dekaanin dilemma: musta mies on ilmeisesti surmannut Corden valkoisen oppilaan, mistä kirjoittamista pidetään hyökkäyksenä afrikkalaisia amerikkalaisia vastaan. Omasta mielestään tasapuolisen Corden aikaisemmat kuvaukset Chicagon slummeista olivat lietsoneet sekä vasemmiston vihaa epäkohtien tonkijaa kohtaan että establishmentin epäluuloja. Sen sijaan että olisi käyttänyt rappion kuvaamiseen totuttuja sosiologian termejä, Corden sanasto hänen lehtijutuissaan muistutti radikaalien ja anarkistien kieltä. Hän ei analysoinut vaan pyrki vaikuttamaan lukijoiden tunteisiin. Liberaalien mielestä hän on taantumuksellinen, konservatiivit sanovat, että hän on hullu. Näin siis ainakin dekaanin ajatuksissa. Mielestään dekaani on hölmö, kiltti pohdiskelija, asioiden vatvoja; kuitenkin hän välillä menee ylettömyyksiin, on yksi niistä jotka hänen omien ajatustensa mukaan ovat vailla sisäistä gyroskooppia.


Tavallinen selitys yhteiskunnan ongelmille on syyttää niistä yksilöitä. Nyt yleisölle esitettävä apokalypsi on kaikkia uhkaava käyttäytymiseen vaikuttava lyijymyrkytys, joka tuntuu sopivan Corden maailmankuvaan. Ihmiset olivat jo marinoituneet tuomiopäivän varoituksissa, jotka kertoivat happosateiden tuhoavan kasvillisuuden ja otsoniaukoista tunkeutuvan UV-säteilyn paistavan eläimet. Kauhutarinat hiilidioksidin turmiollisuudesta olivat vasta tulossa.


Kirjailijan taustan tuntevat ovat maininneet Corden ja Bellowin samankaltaisuudesta. Bellowin silloinen vaimo oli romanialainen, joten kirjan hahmottelemat yksityiskohdat eivät ole mitään afganistanismeja. 1970- ja -80-luvulla Chicago ja Bukarest eivät ytimeltään paljon eronneet toisistaan. Bellow ei tietystikään kirjoittamisaikana tiennyt itäblokin romahtamisesta, mutta Romania Ceaucescun jälkeen ei juurikaan muuttunut: jotkut henkilöt ja ideologia vaihtuivat mutta rakenteiden ytimet ja useimmat poliitikot pysyivät. Vastaavasti nyky-Yhdysvallat poikkeaa pohjaltaan vain vähän kirjassa esiintyvästä Chicagon poliittisen koneiston kähminnästä. Yhdysvalloissa oli 70-luvulla Jimmy Carterin ja liberalismin hennon lupauksen aika, joka 80-luvulla törmäsi Reaganin ajan koviin arvoihin.

 
Käännös ei huolimattomuusvirheistä (kääntäjän tai latojan tai oikolukijan) huolimatta ole aivan huono, mutta se on taas niitä, joissa joitakin kummallisia kohtia ihmetellessä täytyy ensin arvata, mitä alkuperäinen teksti on mahtanut olla englanniksi, ennen kuin siitä saa tolkkua. Kääntäjä ei ehkä ole tuntenut amerikkalaisia ilmiöitä tarpeeksi tai kustantamossa on ollut kiire saada tuoreehkon nobelistin teos valmiiksi. Jos haluaisi iloita kielestä tai saada käsityksen Bellowin sommittelemista lauseista, täytyisi kirja lukea englanniksi.