Valokukat

Helmi noutaa kukkien valon Tiibetistä

Teksti ja kuvat:
Maarit Vallinharju-Stenman

Omistan tämän kertomuksen
lapsenlapsilleni
Ronja Hertta Minervalle ja
Into Robin Kaspianille

sekä

ystävälleni
Helena Allahwerdille
Hän avasi portin, josta pääsin näkyjen ja mielikuvien maailmaan

Helmi seisoi kuusimetsässä kotinsa takana. Tähdet ja kuu näkyivät jo puiden latvojen lomasta ja hämärä oli hiipinyt puiden alle. Helmi oli lähdössä etsimään valokukkia, joita hän halusi tuoda Suomeen. Mutta tyttö ei tiennyt missä niitä kasvaa. Niinpä hän arveli, että matkasta tulee vaikea. ”Joudun ehkä tuntemattomille oudoille seuduille”, hän ajatteli.
Kultasarvinen Peura oli lupautunut seuraksi, mutta Helmi pyysi myös Pöllöä, viisasta lintua, tulemaan mukaan. Pöllö suostui ja arveli, että saattaisi matkalla oppia lisää viisautta.

Helmi ymmärsi, että hänen tulee olla valpas kuin Peura ja kohdata elämä kaikki aistit ja sydän avoinna. Pöllö taas auttaa häntä ymmärtämään, mikä on viisautta, hyvän sydämen viisautta. Helmin eläimet ovat hauskoja matkakavereita ja hyviä opettajia.

”Perillä ollaan!” Oli kuin mitään matkaa ei olisi ollutkaan. Minne vain katsoi, näkyi mahtavia vuoria, jotka piirtyivät voimakkaan sinistä taivasta vasten. Mitä kauempana ne olivat, sen sinisemmiltä ne näyttivät. Ja maa oli pelkkää kiveä ja soraa. Siellä täällä jokunen kivi jossa oli outoa, koristeellista kirjoitusta.

Matkalaisia hengästytti kovasti. ”Varmaan olemme korkealla Himalajan vuoristossa tai sitten maailman katolla Tiibetissä”, Helmi sanoi Peuralle ja Pöllölle. Hiljaisuus oli niin täydellinen, ettei luulisi sellaista olevankaan, eikä ainuttakaan elävää olentoa ollut näkösällä. ”Olenko eläinteni kanssa yksin tässä suuressa maisemassa?”

Näin ei kuitenkaan ollut, sillä heitä lähestyi lempeästi hymyilevä Buddha. Buddha sanoi: ”Tervetuloa Tiibetiin!” Helmi tervehti kohteliaasti ja oli hyvin iloinen.

Ennen kuin huomasikaan Helmi seisoi tulen ympäröimän oudon olennon edessä. Häntä kauhistutti, sillä hahmo oli niin hurjan ja julman näköinen, ettei hän voinut olla tuntematta itseään hyvin pieneksi. Silti hän sanoi itselleen: ”En saa pelätä. En saa lähteä karkuun!” ja valmisti itseään tappeluun. ”Kunpa joku auttaisi minua!”

Pöllö muistutti Helmiä siitä, että hänen on oltava harkitsevainen tällä vaikealla hetkellä. Peura sen sijaan jatkoi laiduntamista käsittäessään, ettei tyttö nyt mitenkään voi unohtaa olla tarkkaavainen.

Kaukaa vuorilta kiiri kaikuna torventoitotusta ja muuta soiton kumua, mutta ei Helmi nyt joutanut kuuntelemaan tämän maan musiikkia. Hänellä oli muuta ajateltavaa.

Buddha halusi auttaa Helmiä ja astui areenalle rohkaisemaan tyttöä kullanhohtoisella valollaan. Oikeastaan se oli turhaa, sillä mitään taistelua ei tullut. Ruman ulkomuodon ottanut olento näet päästi Helmin tulensa ohitse ymmärtäessään, että tämä oli saapunut korkeiden vuorten maahan oppiakseen tuntemaan valokukan.

Tulen takana oli lootuksia kasvava järvi, ja areena jolla Helmi oli seissyt, oli muuttunut sieväksi paviljongiksi. Sieltä pääsi kaarisiltaa pitkin rantaan ja kedolle. Oli hyvin kaunista, ja ilman täytti vieno soitto. ”Mahdanko olla lumotussa puutarhassa? Sellaiselta tämä paikka näyttää, ja täällä on tavattoman hyvä olla. Kukat tuoksuvat ja linnut laulavat ihmeen kauniisti. Ja voi, miten ihana puu!”

Helmi oli innoissaan. Hänestä oli kuin hän olisi muuttunut keijuksi, jonka käynti oli niin kevyttä, että jalat tuskin koskettivat maata. Hän tanssi ja tanssi ja tanssi yhdessä kultasarvisen Peuran ja viisaan Pöllön kanssa, ja Buddha seisoi sillalla heitä katselemassa. Tytön sydän oli onnellinen.

Helmi oli retkellä vuoristossa, kun puhkesi myrsky joka pani maailman kaikki tuulet vonkumaan. Hän istui kääriytyneenä paksuihin villapeitteisiin ja katseli rajuilman riepottelemaa maisemaa. Saadakseen kätensä viittansa alle lämpimään hän oli tökännyt rukousmyllynsä lumihankeen, ja siinä puhuri nyt rämisteli sitä samalla kun pani sen vinhasti pyörimään. Voimalla se kävi myös kiviröykkiöön pystytettyjen rukouslippujen kimppuun, niin että ne lepattivat ja läpsyivät tuulessa. Myrsky ujelsi aavemaisesti, mutta Helmi tunsi olevansa turvassa.

Joukko vaeltajia oli matkalla jäätävässä säässä. ”Ihmisraukat! Kunpa pääsisivät perille! Varmaan joisivat mielellään mukillisen kuumaa teetä. Luostarissa ylempänä rinteellä he ovat ainakin tuulelta suojassa. Kunhan vain jaksavat sinne asti ponnistella!” Helmi oli heistä huolissaan.

Lunta tuprusi lakkaamatta. ”Näinköhän hautaudun nietosten sisään?” Helmistä oli kuitenkin parasta jäädä siihen missä oli, sillä laaksoon vievällä polulla hän olisi rajuilman armoilla ja saattaisi eksyä. Hieman häntä kyllä pelotti, sillä hämärä päivä oli vaihtumassa mustaksi yöksi eikä myrsky aikonutkaan asettua. Helmi oli ypöyksin, sillä Peura ja Pöllö olivat jääneet alas laaksoon.

Kun Helmi eräänä päivänä istui niityllä mietteissään, maahan hänen eteensä syntyi lähde. Lähde oli niin kirkas, että pohja näkyi selvästi. Veden pinta oli aluksi tyyni, mutta nyt sen puhkaisi jonkun vesikasvin latva ja pian tuli näkyviin enemmänkin. Taimi nuppu kärjessään kasvoi merkillisen nopeasti. Varsi venyi yhä pidemmäksi ja pian nuppu avautui tuoksuvaksi kukaksi, joka valoa säteillen katsoi taivaan kirkkautta.
”Tämähän on valokukka!” Helmi ei silti vielä tiennyt, mitä kukan valo oikeastaan on, vaikka se saikin hänet tuntemaan iloa maailman kauneuden tähden.

Helmi halusi juoda ihmelähteen vettä, ja kun hän piti kättään sen yläpuolella, lootuksen lehti alkoi kurkottaa häntä kohti. Silmät pyöreinä tyttö katseli lehteä, joka pian ylettyi aivan hänen luokseen. Sen syvennyksessä lepäsi säteilevän kirkas helmi. Tyttö ymmärsi, että helmi on tarkoitettu hänelle. Niinpä hän otti sen käteensä ja huudahti ihastuneena: ”Onpa kaunis!” Samalla tavalla kuin kukka säteili helmi, lootuksen lahja ja syvien vesien aarre, hyvää tekevää valoa, ja sen tyttö sulki sydämeensä.

Tiibetin maa oli kuin satujen valtakunta täynnä ihmeitä. Sen vuoksi ei ollut lainkaan kummallista, että Helmi eräänä päivänä kulki valkoista sateenkaarta pitkin taivaalle ja saapui suuren meren pienelle saarelle. Etäällä alapuolella lepäsi ihmisten ja eläinten maailma ja yläpuolella oli korkea avaruus. Katsellessaan kaukaisuuteen Helmi näki, miten siellä pisteen kokoisesta laikusta vähitellen kasvoi valkoinen kullanhohtoinen pilvi. ”Pilvi liikkuu! Se liitää tänne!” Päästyään saaren kohdalle pilvi pysähtyi Helmin eteen.

Pilvestä pisti esille vihreä jalka. Pian näkyviin tuli enemmänkin, kunnes Helmi näki edessään Vihreän Taran, myötätunnon bodhisattvan, kaikessa kauneudessaan. Tara lausui Helmille: ”Sinun tulee olla Rakkaus.” Helmi lupasi yrittää olla rakastava ihminen, ja hän tunsi olevansa hyvä ihminen. Tara antoi tytölle lahjan: tummanpunainen vaate asettui hänen käsivarsilleen. Tämän tapahduttua kultainen pilvi sulki bodhisattvan sisäänsä ja vei hänet avaruuteen muiden pyhien seuraan. Helmi katseli kauan sitä kohtaa, jossa pilvi oli sulautunut taivaan kirkkauteen, mutta siellä ei ollut muuta kuin sinisyys.

Saari laskeutui taivasmereltä verkkaisesti maahan, korkeiden jäähuippuisten vuorten välissä olevaan laaksoon. Helmi oli nyt pukeutunut uuteen pukuunsa: ”Se varmaan auttaa minua tuntemaan myötätuntoa kaikkia eläviä olentoja kohtaan.”

Helmi oli päättänyt vaeltaa luostariin. Polku vei yhä ylemmäs ja ylemmäs, sillä määränpää oli kallionkielekkeellä, hyvin korkealla viljavan tasangon yläpuolella.

Helmi saapui perille ja häntä ujostutti, koska hän ei tuntenut ketään paikan ihmisistä. Pihalla oli kaivo ja suuri puu. Temppelin ovi oli auki, ja niin hän meni arasti sinne muiden mietiskelijöiden joukkoon. Alttarille sytytetyt lamput lepattivat vienossa ilmavirrassa, niin että patsaiden kulta kimalteli pehmeästi pyhäkön hämärässä. Välähtelevä valo sai buddhat ja bodhisattvat näyttämään eläviltä ja kuin hymyilemään ihmisille suopeasti.

Vaikka temppelissä oli hyvä istua toisten kanssa meditoimassa, Helmi tuli ulos auringon valoon. Hänhän ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt luostarissa, joten hän oli utelias näkemään, millaiseen paikkaan oli tullut. Helmi löysi pienen ruusutarhan, ja koska hän rakastaa ruusuja, hän oli mielellään siellä, niin mielellään että hänestä tehtiin puutarhuri. Se oli hyvä, sillä nyt hänellä oli tehtävä ja hän saattoi palvelle kukkia ja luostarin ihmisiä. Tyytyväisenä Helmi työnsi kätensä multaan ja ryhtyi työhön, samalla tavalla kuin hän teki kotona Suomessa.

Puutarha kukoisti ja Helmi hengitti syvälle olemukseensa ruusujen tuoksua, niiden kauneutta. Mutta vaikka hän viihtyi kaukaisessa maassa, sen kukkien ja hartaudelle omistautuneiden tovereidensa luona, hänestä alkoi tuntua siltä, ettei hän ollut siellä missä hänen piti olla. Hän muisti oman puutarhansa.

Kun Helmi eräänä päivänä katseli läntiselle taivaalle, juhlallinen tunne täytti hänen sydämensä. Hän nosti kätensä tervehdykseen, sillä hänestä oli kuin koko maailma lepäisi hänen edessään, vuorten takana tosin. Siellä kaukana oli hänen kotimaansa. Helmillä oli koti-ikävä ja hän ymmärsi, että hänen oli aika lähteä Tiibetistä. Myös Peuran ja Pöllön mielestä hän oli valmis palaamaan kotiin.

”Minun on aika toteuttaa matkani tarkoitus, viedä täältä valokukat Suomeen”. Buddha oli samaa mieltä: Helmi oli oppinut, mitä kukan valo on, joten hän oli valmis lähtemään.

Buddha antoi Helmille tuon hyvän valon. Kun hän ojensi tytölle valokukat, niiden loiste yhdisti heidät toisiinsa. Helmi otti vastaan kukat ja sulki niiden valon sydämeensä voidakseen kotiin tultuaan lahjoittaa sitä kaikille eläville olennoille. Hän tiesi, että sillä joka katsoo kukkaan ja näkee sen kauneuden, on sisimmässään suuri ilo ja että tuo ilo avaa sydämen rakkaudelle ja hyvyydelle ja myötätunnolle. Kun sydämessä aukeaa valokukka, siellä asuu myös rauha.

Helmi ja eläimet olivat lähdössä buddhien ja bodhisattvojen maasta kotiinsa. Vaikka edessä oli pitkä matka, hän ei pelännyt eksyvänsä, sillä hän oli saanut opastähden kämmenelleen. Buddha seisoi puutarhassaan ja vilkutti vierailleen, jotka pian kohosivat korkealle vuorten yläpuolelle.
Kun matkaa oli tehty jonkin aikaa, Pöllö sanoi Helmille, jolla oli nyt ihanat siivet: ”Lennät omilla siivilläsi.” Tosiaan! Helmi ei ollut tullut edes miettineeksi, olisiko hänestä lentäjäksi. Nyt hän lensi ja oli rohkea, ja ilma kannatti häntä.

Ystävykset matkasivat korkealla yli vuorten ja metsien, yli kimaltelevien jokien ja järvien, yli kullankeltaisina lainehtivien viljapeltojen, yli kylien ja kaupunkien. Helmi itki onnesta, sillä maailma oli kaunis. Peurakin oli saanut siivet.

Helmi ja eläimet laskeutuivat metsälammen rannalle. Hämärsi. Vielä ei kuitenkaan ollut aika päästä kotiin, eikä kaikki ollut muutenkaan tavallisen oloista. Tuntui salaperäiseltä. Lammen veteen paistoi kirkas valo. Se loisti jättiläismäiseen lootukseen, jonka juuret olivat syvän syvällä mustan veden alla.

Helmi seisoi sammalikossa lammen rannalla kultasarvinen Peura vierellään ja viisas Pöllö olkapäällään. Eläimet olivat hyvin valppaita ja mietteliäitä, ja se teki myös tytön tarkkaavaiseksi.

”Tämä on elämän lähde”, Helmi ajatteli. Hän tiesi, että sen vedellä voidaan tutkia ihmisen pyrkimysten, hänen sydämensä, puhtautta. Peura sanoi: ”Mene uimaan!” Helmi meni, ja vaikka lampi oli syvä ja pohjaton ja sen vesi lähes mustan tummaa, vaikka sen keskellä oli voimakas pyörre, hän ei pelännyt hukkuvansa.

Uinnin jälkeen Peura kietoi Helmin pehmeään pyyhkeeseen. Kiitokseksi ystävyydestä tyttö taputti Peuraa ja Pöllöä lempeästi ja katsoi niiden kauniisiin vakaviin silmiin.

Jokin ääni käski Helmiä kävelemään tulen läpi. ”Kauheaa!” Edessä roihusivat suuret liekit ja niihin piti astua. Tyttö ei pystynyt ottamaan yhtäkään askelta, vaan lamaantui paikalleen kuuman rätisevän tulen äärellä. ”En uskalla! En mitenkään. En vaikka Peura ja Pöllö, uskolliset, tulevat kanssani. Mehän kuolemme tulessa! En halua kuolla!”

Silloin Helmi muisti taikahuilun ja sen suojelevat sävelet. Heti kun hän sen muisti, ihmesoitin lensi hänen käteensä. Pelko hävisi. Rauhallisesti Helmi nosti huilun huulilleen ja ihanat sävelet helähtivät ilmaan. Lumosiko musiikki tulen, kun se sai tulen vetämään lieskansa sivuun, niin että Helmi ja hänen toverinsa pääsivät vahingoittumattomina kulkemaan palavan kentän poikki? Sitä mukaa kun Helmi käveli ja soitti, eteen syntyi avoin kuja, mutta takana liekit levittäytyivät takaisin entisille paikoilleen, niin että siellä oli jälleen tulen ehyt rintama.

”Selvisimme tulesta. Tämä on tärkeää! Olin rohkea ja luotin tarjottuun apuun, musiikin voimaan. Ja niin kävelin eläinteni kanssa liekkien sisällä, palavan maan poikki!”

Veden ja tulen takana oli toisenlainen maa. Matkalaiset olivat saapuneet seudulle, jossa oli ikuinen lempeä kesä. ”Onkohan tämä paratiisi? Varmaan. Paratiisilta tämä vaikuttaa. Ja täällä näyttää asuvan”, Helmi huomasi, ”lempeä Valon Jumalatar. Saan tänään kohdata hänet. Tämä niitty lienee hänen kotinsa!” 

Ruoho jalkojen alla oli keväisen vihreää, kuin juuri syntynyttä. Etäämmällä kasvoi elämänpuu ja sen alla oli lähde ja lähteen luona viettivät aikaansa Buddha ja Valon Lapsi. ”Onkohan tämä kaikkien valo-olentojen kotipaikka?”

Koska ei enää tarvinnut taikahuilua, Helmi palautti sen Jumalattarelle ja otti sitten syliinsä Valon Lapsen, jota oli ikävöinyt. Sanomattakin he tiesivät, että olivat aina rakastaneet toisiaan. 

Valon Jumalattaren paratiisissa Helmi sai myös kokea sellaisen iloisen yllätyksen, että tapasi pitkästä aikaa isänsä. Isä seisoi aurinkoveneessä, jolla hän oli sen jälkeen kun oli kuollut, siirtynyt elävien ihmisten maasta toiseen maahan, sinne missä poisnukkuneet asuvat. Sieltä vene toi hänet nyt Helmin luokse, ja he olivat onnellisia, kun saivat jälleen hetken olla yhdessä.

Helmi muisti perheensä ja kukkien valon, jonka oli sulkenut sydämeensä. Hän hyvästeli isänsä, jonka oli saanut hetkeksi luokseen tässä maailmassa, jossa ei saanut viipyä ohikiitävää hetkeä kauemmin.

Valon Jumalattaren valtakunta oli aivan ihmisten maailman reunalla, vain muutaman askelen päässä. Niinpä Helmi ja eläimet saapuivat melkein heti kotimetsään, josta olivat matkansa aloittaneet. He hyvästelivät toisensa, sillä Helmi selviäisi tästä pitäen yksin, ilman tovereittensa neuvoja ja turvaa.

Helmi oli kotonaan, sisällä tutuissa huoneissa, mutta katseliko hän uusin silmin, vai oliko koti muuttunut? Talo oli täynnä kirkasta valoa. Keittiön lattialla oli kirkasvetinen lähde, mikä hämmästytti Helmiä suuresti. Olihan tavallaan käytännöllistä, kun sisällä oli lähde.

Helmi meni kirjojen huoneeseen. Sielläkin oli lähde ja tässä lähteessä kasvoi valtavan suuri valolootus! Tyttö katseli kirjoja hyllyissään, ja hänestä oli kuin ne olisivat hohtaneet, enimmät kirkasta hyvää valoa, mutta siellä täällä oli myös jokunen tumma, pimeä kirja.

”Kohta alkaa tapahtua!” Helmi odotti henkeään pidätellen. Ja todella: kirjojen väleistä alkoi työntyä esille versoja, jotka kasvoivat ja kasvoivat aivan silmissä, kunnes sitten jokaisen taimen kärkeen ilmaantui nuppu joka avautui vaaleanpunaiseksi valokukaksi. Kodin kirjastossa oli nyt valoa säteilevät kukkaseinämät!

Helmi meni ulos. Kun hän pihalla katseli ruusupensaita, kun hänen silmänsä niissä lepäsi, pensaat kasvoivat korkeutta ja leveyttä. Niiden tummaan vihreyteen puhkesivat nuput ja nuput avautuivat ihaniksi tuoksuviksi kukiksi. Näin tapahtui, vaikkei ollutkaan paras ruusuaika. Valo hyväili kukkien hauraita terälehtiä, joiden keskellä oli heteiden ja emin kullankeltainen sädekimppu. Onni ja hämmästys täyttivät Helmin sydämen.

Helmi kulki kasvimaan suuntaan, missä kompostikumpareet loistivat valoisina. Keittiöpuutarhassa työntyi maasta esille lehtisalaatin kaltaisia kasveja, ja niiden sisältä sinkosi ulos valoa. Kaikkialla minne Helmi vain katsoikin, nousi maasta taimia, jotka kehittyivät hetkessä täyteen mittaansa ja avautuivat päästämään sisällään palavan valon säteilemään maailmaan.

Helmi siunasi kotipihansa joka oli kauttaaltaan valokukkien peitossa. Sen jälkeen hän astui ojan yli ja saapui naapurin puutarhaan, ja sinnekin hän kasvatti valokasveja. Täältä hän jatkoi matkaa naapurinsa naapurin pihalle ja vei valoa myös talon sisälle, sillä hän tiesi, että siellä tarvittiin erityisen paljon valoa, nyt kun elämä oli vaikeaa. Ystävänsä Helmi kietoi lämpimään kukkavaloon. Tämä ei nähnyt häntä mutta tuli iloisemmaksi.

Helmi joka nyt oli kukkavalon kantaja, käveli seinän läpi ulos ja saapui laitumelle lahjoittamaan hevosille kukkien valoa, ja ne sulkivat sen sydämeensä. Täältä Helmi meni tielle ja kulki sitä eteenpäin yhä pidemmälle ja pidemmälle. Hän poikkesi kaikille pihoille ja pelloille ja kasvatti maan täyteen valokukkia. Hänellä oli niitä loppumattoman paljon.

Yhdessä parhaimman ystävänsä kanssa Helmi lensi korkealla valoisan sinisen taivaan alla. He sirottelivat kukkia ja antoivat niiden leijailla hiljaa maahan, kaikkien elävien olentojen iloksi ja onneksi.

Ihmiset ottivat valokukat käsiinsä, ja kun he katsoivat niiden sisälle, he saivat omakseen valokukan.

Lumihiutaleet putoilivat pehmeästi maahan ja puiden oksille. Helmi oli koiransa Penin kanssa metsässä, puhtaan valkoisessa maailmassa, jossa heidät ympäröi suuri hiljaisuus. Oli kuin ei muuta olisi ollutkaan kuin talvinen metsä ja sen salaperäisyys.

Kun Helmi sulki silmänsä, hänelle tuli tunne, että lähellä oli joku muukin kuin hän ja hänen koiransa. Hän seisoi hiljaa paikallaan ja Peni kävi lähelle istumaan. Helmi oli oikeassa: polkua pitkin saapui Vihreä Tara pukeutuneena poropaimentolaisen turkisvaatteisiin ja seisahtui hänen ja hänen koiransa eteen. Tyttö uskalsi tuskin hengittää, jotta ei kadottaisi kaunista näkyä. Hän tervehti vierasta kumartaen syvään. Bodhisattva nyökkäsi ja hymyili lempeästi. Lumihangelle ilmestyi valoa säteilevä vitivalkoinen lootus, Tara astui sen keskelle ja kävi sitten istumaan.

Lunta leijaili kohti maata. Helmi asettui Taraa vastapäätä ja katseli bodhisattvaa, joka hänen mielestään oli maailman kaunein olento istuessaan talvitamineissaan vitivalkoisella lootuksella. Taran jalokivikorut loistivat turkisten läpi. Hänen sydämensä kohdalle avautui sininen lootuksenkukka, ja siitä virtasi sinisen valon suihku sinivuokkojen kautta Helmin sydämeen. Helmi otti jälleen vastaan rakkauden ja myötätunnon valon, jota hän vuorostaan jakaisi eteenpäin.

Lukijalle

Syksystä 1984 oli käteni — oli kuin en itse olisi pidellyt kynää — loihtinut paperille kuvia valoa säteilevistä lootuksista ja hahmoista, joilla on kämmenellään valokukka. Vertauskuvallinen valo oli minulle tärkeintä maailmassa. Varmaan tarvitsin sitä.

Mieleni loi Valon Jumalattaren. Hänen kohdussaan varttuu Valon Lapsi, täydellisin hyvyys tai mahdollisuus hyvyyteen. Valon Lapsi ilmentää rakkautta, jota ihmisessä pohjimmiltaan on; samaa tarkoittaa sydämen valokukka. Vaivatta mieleni henkilögalleriaan liittyi myös Buddha, ja hänellekin ”sisäolioni” (alitajuntani) antoi kullankeltaisen värin, koska hän on valo-olento. Kaikki nämä hahmot oleskelivat mielellään elämänpuun alla elämänlähteen partaalla.

Luomieni olentojen kämmenellä on monesti valoa säteilevä kukka, lintu tai kultainen pallo. Symbolina lintu tarkoittaa, ainakin kristillisen kulttuurin piirissä, useimmiten ihmisen sielua. Pallo, muodoltaan täydellinen pyöreä esine, merkitsee kokonaisuutta, ihmisen sisäistä eheyttä ja tasapainoa, hänen hyviä pyrkimyksiään.

Lisäksi sain kaksi eläintä, ensin Peuran ja myöhemmin Pöllön. Näihin minulla on, ymmärsin, erityinen henkinen yhteys. Alitajunnan tasolla olen siis ”primitiivinen” ihminen, jolla on peräti kaksi toteemieläintä. Peura — vaihtoehtoisesti myös poro ja hirvi — on pohjoisten paimentolaiskansojen myyttinen eläin, yleinen shamaanin apueläimenä. Peuralla on paikkansa myös tiibetiläisten uskomuksissa, jos rituaalisen peuratanssin perusteella uskaltaa näin sanoa. Pöllön mieleni yhdistää antiikin mytologiaan, Athenen ja Minervan pöllöön, viisauden symboliin.

Kertomuksessani valokukkien noutamisesta tuskin on, myyttisten eläinten läsnäolosta huolimatta, kysymys shamaanimatkasta. Arvelen, että minun tuli tehdä ”matkani” ohjenuoranani peuran valppaus ja pöllön viisaus.

Kuviani voi luonnehtia myyttisiksi, sillä ne kuvaavat — niitä tosin muunnellen — aiheita, jotka ”sisäolioni” näyttää omaksuneen ihmiskunnan yhteisestä henkisestä perinnöstä; kannatan C. G. Jungin näkemystä kollektiivisesta piilotajunnasta. Tällainen minulla usein esiintyvä aihe on esimerkiksi vene, jolla ihminen kuolemansa jälkeen siirtyy elävien parista kuolleiden olinpaikkaan.

Kynäni oli tehnyt ”sisäolion” kuvia lähes kymmenen vuotta, ennen kuin suureksi ihmeekseni näin ensimmäisen ”näkyni”. Se oli hämmästyttävä kokemus, ja nyt ymmärsin, mitä tarkoitettiin kerrottaessa jonkun nähneen ”näkyjä”. Katson, että kyseessä olivat oman mieleni luomat kuvat, kun silloin näin itseni Tiibetissä kompuroimassa louhikkoista vuorenrinnettä ylöspäin ja kun sekä näin että tunsin Buddhan läsnäolon hyvin elävästi. Aloin ymmärtää, että buddhalaisuudella ehkä on minulle erityinen merkitys. Opin sittemmin, että itsekin voi laittautua ”matkalle”, ja astuttuani Buddhan polulle ymmärsin, ettei ”näkeminen” ole outoa, sillä monet meditaatioharjoitukset perustuvat visuaisointiin eli meditaation kohteen tekemistä mielessä näkyväksi.

Kun suunnittelin syksyksi 1993 näyttelyä, keksin kuvata kohtauksia eräältä mielikuvamatkaltani. Tuo mielikuvamatka oli vienyt minut Tiibetiin, ja kun sen edetessä loppuaan kohti jälleen olin kotona Suomessa, mieleni kokemuksen keskeiseksi sisällöksi kristallisoitui hurmioitunut, säteilevien valokukkien taianomainen kasvattaminen ja sirottelu kaikkialle minne vain kuljinkin. Kuvasarja seurasi näkemäni matkan tapahtumia. Itse asiassa tulin tehneeksi kuvakirjan, Valokukat-tarinan alkumuodon. Monet kirjan kuvista olen tehnyt näyttelyni jälkeisinä vuosina.
Kirjan tekeminen sujui vitkaan monestakin syystä. Ryhdyin puuhaan ystävieni yllytyksestä ja paljolti heidän mielikseen. Etäisyyden ottaminen omaan kokemukseen oli vaikeaa, sillä en olisi hennonnut luopua yhdestäkään näkemästäni yksityiskohdasta; itse asiassa ajattelin suurenmoisen näkymatkani dokumentointia eräänlaisena psykologisena esimerkkinä mielen toiminnasta. Lopulta annoin periksi, ja olen rakentanut tarinalle ”juonen” tekemällä poistoja ja lisäyksiä.

Käsikirjoitusta en ole tarjonnut kustantajille: Suomi on varsin yksikulttuurinen maa ja ulkomailla vaikuttavat buddhalaisuuteen suuntautuneet kustantamot eivät varmaan pitäisi Valokukkia riittävän oikeaoppisena Senpä vuoksi kuvakirjani ilmestyy nyt sähköisessä muodossa.

Päähenkilölle annoin nimen Helmi. Hän on alter egoni. Maarit-nimen lähtökohtana on kreikankielinen Margaritas, joka merkitsee helmeä. Monien kulttuurien piirissä helmi on tärkeä symboli: kristillisessä perinteessä se tarkoittaa mm. pelastumiseen tarvittavaa salattua tietoa, ”kallisarvoista helmeä”, joka ihmisen tulee noutaa veden syvyydestä; buddhalaisuudessa se merkitsee mm. hengellistä tietoisuutta. — Olin suorastaan imarreltu, kun sain kirjassanikin kuvaamani näyn, jossa valolootus lahjoittaa minulle sädehtivän helmen.

Kirjan päähenkilö on melko yksinäinen. Tämä johtunee mielikuvamatkojen luonteesta: se joka on ”matkalla”, käsittelee arkitodellisuuden ulottumattomissa olevalla kuvakielellä omia tunteitaan samalla tavalla kuin nähdessään unta.

Valokukka on symboli. Se merkitsee myötätuntoista sydäntä. Se on päämäärä ja ihanne. Elää ihminen missä päin maailmaa hyvänsä ja miten vihamielisessä ympäristössä tahansa, hänelle on pohjimmaltaan ominaista kyky tuntea myötätuntoa kaikkia eläviä olentoja kohtaan. Hänen pitää vain tulla tietoiseksi siitä, että hänellä on sydämessään valokukka tai sen nuppu, joka vain odottaa että saisi aueta säteilemään hyvää valoaan maailmaan.