Muskeliradio R-390A/URR

Pentti Stenman

This article in English

(Ilmestynyt paperiversiona Radiomaailmassa 6-7/2000)
Tätä nettiversiota on päivitetty viimeksi 13.5.2008.

Collins Radio Company valmisti 1950-luvun alussa suuren erän 51J3- ja 51J4-vastaanottimiaan Yhdysvaltain armeijalle. Tyyppinimikseen ne saivat R-388/URR ja R-388A/URR. Jo tätä ennen, 1949 oli Collins aloittanut täysin uuden R-390/URR-vastaanotinsarjan suunnittelun. Niitä valmistettiin 1951 lähes 20 000 kappaletta Korean sodan tarpeisiin.

R-390/URR oli erittäin hyvä – ja erittäin kallis. Niinpä Collins sai tehtäväkseen ”säästömallin” suunnittelun, minkä tuloksena syntyi R390A/URR. R-390:n 2 st-astetta korvattiin yhdellä ja 6 vt-asteesta jäi jäljelle 4. Hyvä selektiivisyys saatiin aikaan mekaanisilla suotimilla, joita oli käytetty jo R-388A- (eli 51J4) vastaanottimessa. Melko pienillä muutoksilla kustannukset putosivat pari-kolmesataa dollaria, mikä sen ajan rahassa oli merkittävä summa.

Uudesta mallista tuli vielä Vietnamin sodassakin käytetty kestosuosikki: sitä tehtiin yli 60 000 kappaletta vuosina 1954–86. Collins valmisti näistä vain muutama tuhat (pääosin 1954–55), joten kaikki R-390A:t eivät ole Collinseja. Valmistusurakat menivät 1955:n jälkeen muille alan yrittäjille. Nimekkäimpiä valmistajia lienevät EAC/Hammarlund ja Motorola.

R-390A:ta on joskus kehuttu oman aikansa parhaaksi vastaanottimeksi, joskin tälle tittelille on muitakin ehdokkaita. Aina 1960-luvun puoliväliin asti ne yritettiin pitää ulkomaailman ulottumattomissa ja manuaalissa on selkeät ohjeet, miten radio pitää tuhota lekalla, leikkurilla, polttamalla, räjäyttämällä tai hautaamalla, jos se uhkaa joutua vääriin käsiin. Miltei kaikki R-390:t menivät Yhdysvaltain sotilaskäyttöön, mutta myös CIA ja NSA hyödynsivät niitä vastapuolen radioliikenteen seuraamisessa. Vasta 1968 vastaanotinta tarjottiin yleiseen myyntiin, mutta hinta oli muikea: 1700 dollaria, eli nykymarkoissa pitkälti yli 40 000. Tämäkin oli halpaa, sillä ensimmäisistä R-390-vastaanottimista Collins laskutti n. 2200 dollaria vuonna 1951, mikä on nykyrahassa yli 80 000 mk. Se saattaa silti olla pikkusumma verrattuna nykyisin sotilaskäytössä olevien erikoisvastaanottimien hintoihin.

R-390:lla on useita rinnakkaismalleja. R-389 on LF-versio, joka kattaa taajuudet 15–1500 kHz. R-391:ssä on 8 halutulle taajuudelle sähkömoottorilla säädettävää kanavaa normaalin virityssysteemin lisäksi. Näitä kahta valmistettiin vähän ja ne ovat nykyisin harvinaisia. R-392 on tarkoitettu liikkuvaan käyttöön. Kooltaan se on suunnilleen puolet R-390:stä, vaikka sen sisuksista löytyy lähes saman verran tavaraa kuin isosta veljestä. Näitä rinnakkaismalleja ei nykyisin juurikaan ole myynnissä.

R-390A:ta ei enää vuoden 1968 jälkeen valmistettu suuria määriä (viimeiset 5 kappaletta laivasto tilasi valmistajalta puolittain vahingossa 1986) ja sen paikan USA:n armeijan yleisvastaanottimena perivät muut. Käytöstä poistettuja laitteita alkoi tulla surplus-markkinoille lyhytaaltokuuntelijoiden, amatöörien ja muiden asianharrastajien iloksi. Muutama niistä eksyi myös Suomeen, mutta ne ovat jääneet esim. Racaleita harvinaisemmiksi.

Kaatopaikkakamaa?

On helppo ymmärtää, että monen mielestä R-390A on nykyisin täysin käyttökelvoton, onhan se 50 vuotta vanha laite joka perustuu 90 vuotta vanhaan tekniikkaan. Niinpä lukemattomat R-390A:t ovat joutuneet käytöstä poistettuna romuttamoon, koska niiden myynnin järjestäminen on tuntunut sotilasbyrokraateista ajan hukalta. Keväällä 1997 eräs radioamatööri sattui näkemään laivaston St. Julien’s Creekin varastoalueella Portsmouthissa (VA) uskomattoman näyn: satoja romutettavia R-390A-vastaanottimia taivasalla sateen, tuulen ja pölyn armoilla. Painostuksen jälkeen näistä osa suostuttiin myymään huutokaupalla. Nykyisin kaikki surplus-firmojen R-390A:t ovat tästä ”St. Julien’s Creekin verilöylystä” pelastuneita.

R-390A-vastaanottimia on ollut satunnaisesti myynnissä Suomessa, kun joku on alkuinnostuksen jälkeen halunnut päästä eroon veneenankkuristaan. Jos kotimaista myyjää ei ole, voi laitetta havitteleva ottaa yhteyttä johonkin ulkomaiseen firmaan. Luotettava lähde oli ainakin ohiolainen Fair Radio Sales.  Fair panosti kiitettävästi näiden kaltoin kohdeltujen radioiden puhdistukseen, tarkastukseen ja kunnostukseen. Kunnostus tarkoitti mm. etulevyn ja nuppien uudelleenmaalausta, toimimattomien moduulien vaihtoa toimiviin sekä tarvittaessa viritystä. Vastaanotinten luvattiin olevan täysin toimivia, joskaan ei välttämättä aina alkuperäisten spesifikaatioiden mukaisia. Jos ostaja havaitsi jonkin osan olevan epäkunnossa, myyjä lähetti tilalle toisen. Omaan radiooni sain mukinoitta toisen IF-yksikön viallisen tilalle.

Kunnolliset R-390-vastaanottimet alkavat olla harvinaisia ja ne ovat jääneet jo kokonaan pois Fair Radion valikoimista.  R-390A:n hinta nousi 2000-luvulla hurjaa vauhtia, kevään 2004 hinnastossa se oli jo 575 dollaria (nykyisin niitä ei enää saa). Tuonti Suomeen hoitui helposti, mutta Fair Radion listahintaan sai vielä lisätä puolet lisää tullia, alv:tä ja lentorahtia (laivarahti olisi kuulemma kalliimpi vaihtoehto). Pieneen odotteluun voi myös varautua, sillä ylijäämämateriaali vaati USA:ssa ulkoministeriön vientilisenssin, jonka saaminen kestää viikkoja.

R-390A:n hinnalla saisi siis aivan mainiosti pienen, sievän ja näppärän prosessori-ihmeen. Niinpä vanhasta putkiradiosta innostuneen täytyy uskaltaa miettiä, mitä todella haluaa: ominaisuuksia vai ulkonäköä, luotettavuutta vai muodinmukaisuutta, kestävyyttä vai keveyttä. R-390A on hieno osoitus aikansa huippuelektroniikan tasosta. Esimerkiksi kelanrungoissa ja johtojen eristeinä on teflonia ja keloja on kyllästetty aralditilla – 1950-luvun alussa! Hyvin suunniteltu ja valmistettu tuote säilyttää käyttöarvonsa pitkään. R-390A:ta ei tehty markkinointimerkonomien toiveiden mukaiseksi, vaan sellaiseksi joka toimii hyvin ja kestää pitkään. Laitteen tavallisimman käytön ominaispiirteet näkyvät monista seikoista. Esimerkiksi numeroasteikon taajuuden ymmärtää tottumatonkin ja viritysmekanismin hammaspyörät eivät hajoa kuin lekalla. Koko systeemistä ei millään saa ”muovista” vaikutelmaa – jopa nupitkin ovat metallia.

R-390A ei ole ominaisuuksiltaan lyömätön, mutta paremmat laitteet ovat käytettynäkin moninkertaisissa hinnoissa; esim. Collins/Rockwellin parikymmentä vuotta vanhasta HF-2050-vastaanottimesta on saatettu pyytää 3000 dollaria. Kaipa se on sen arvoinen.

R-390A on nykyisin aika suosittu Atlantin takana, missä siitä ovat innostuneet varsinkin sotilastaustaiset amatöörit, miksei muutkin. Laitteita on melko runsaasti saatavana, samoin varaosia ja hyviä neuvoja. Romutetun R-390A:n kunnostus (lähes) uutta vastaavaksi on jonkinasteisen sankaritarinan aihe. Sen sijaan niiden hyödyntäminen vaikeissa keliolosuhteissa tuntuu olevan vähäistä.

R-390A DX-käytössä

R-390A:n ominaisuudet ovat juuri niitä, mitä DX-kuuntelija tarvitsee. Ei ole skanneria eikä 1000 muistipaikkaa eikä digitaalikelloa eikä muistinvarmennusparistoa. Sen sijaan on tarkka asteikko, hyvä häiriönrajoitin, 6 selektiivisyysasentoa, erinomainen vahvojen signaalien sietokyky ja herkkyys parhaitten nykyajan vastaanotinten tasolla.

DX-kuuntelussa joskus tarvittava SSB vaatii joko lisälaitteen tai pieniä muutostöitä itse vastaanottimessa. R-390A:ssa on 455 kHz:n välitaajuuden ulostuloliitin, joten SSB:n kuuntelu hoituu periaatteessa ”kuuntelemalla” R-390A:n vt-signaalia jollakin toisella vastaanottimella.

DX-käytössä R-390A voisi yhä olla kova sana. Vaikka nykyiset hyvälaatuiset kidesuotimet ajavat jo Collinsin vanhojen mekaanisten suodinten ohi, on R-390A:n etupään ylivoimaisuudella merkitystä silloin, kun todella joutuu kaivamaan heikkoa asemaa pohjamudasta. Isot pojat sanovat, että jos etupää ei ole kunnollinen, siitä tulee kuunneltavaan signaaliin kaikenlaista töhnää, mitä ei saa poistettua millään vt-suotimella. Pieni sitaatti amerikkalaisen DX-kuuntelijan ja radioamatöörin web-sivulta vuodelta 1999:

” … Quite an array of receivers had been brought along including a Drake R8 and R8A. A pair of Watkins-Johnson HF-1000’s, an R388, R390A and a JRC NRD-535. It was a particularly good morning with extraordinarily quiet conditions and a strong opening into the Pacific and Asia. Around 1130 UTC I checked 3304.8 for the Radio Republic Indonesia outlet in Dili, once Portuguese Timor. Although it had not been reliably logged since the late 70’s, it was there that morning weakly, just a het in the R8A. Everyone quickly tuned to the frequency determined not to miss the opportunity to log such a rare station. However, even the $4,000 Watkins-Johnson receivers could not extract more that a few words of copy. Our R390A was equipped with a Sherwood SE-3 synchronous detector and I quickly tuned to 3304.8. The R390A and Sherwood SE-3 extracted recordable audio from that signal when no other receiver we had could. That put the receiver in a whole new category not only for me but the others in attendance. Of the R390A’s I own, 3 are capable of sensitivity performances in the .07-.08uv for 10db S/N + N using the 4 kc filter and standard AM detection. I know of few receivers available today at any price able to duplicate of that level of performance … ”. (Chuck Rippel)

Olen voinut vertailla R-390A:ta vain omaan FRG-8800-vastaanottimeeni. Ero japanilaiseen on selvä. Tämä ei ole ihme, sillä Yaesussa on etupään lisäksi myös vt-osa huonosti suunniteltu (signaalit vuotavat suodinten ohi). Asiantuntevampaa tietoa on esimerkiksi Sherwood Engineeringin amerikkalaisten ja japanilaisten vastaanotinten mittausten tuloksissa, joissa R-390A on selvinnyt varsin hyvin. R-390A:n lähitaajuusdynamiikka on parempi kuin esim. NRD-515/525/535:n ja HF-1000:n. AOR AR-7030 sen sijaan on karvan verran parempi. Huonoimpana Sherwoodin listalla on muuten saman firman hinnakas AOR 5000.

R-390A:n käyttö on yleensä helppoa, sillä jokaiselle toiminnolle on oma nuppinsa. Taajuudensäätö pyörii kevyesti, mutta alueenvaihtonuppi (MHz) vaatii lujaa kättä. Surffailu bandilta toiselle ei ole aivan vaivatonta: kun käyn esim. 60 mb:tä lävitse, 4 MHz:n alue ulottuu vain n. 5020 kHz:iin. Tästä ylöspäin mennäkseni on vaihdettava alueeksi 5 MHz ja veivattava kHz-nuppia 10 kierrosta takaisinpäin. Osaan siis antaa arvoa modernin vastaanottimen taajuusnäppäimistölle.

Tekniikkaa: Real Radios Glow in the Dark

R-390 oli syntyessään monessakin mielessä vallankumouksellinen. Siinä on tarkan taajuuden näyttävä matkamittarimallinen numeroasteikko, jota rataskoneisto pyörittää – ei siis mitään venyvää asteikkonarua eikä arkaa filmiasteikkoa. Taajuudensäätönuppi ja asteikko toimivat lineaarisesti niin, että yksi nupin kierros vastaa aina 100 kHz:ä. Asteikolla 1 kHz on puolisen senttiä, joten parhaassa tapauksessa taajuuden voi lukea n. 0,2 kHz:n tarkkuudella. Vanhan vastaanottimen VFO ei kuitenkaan ole enää täysin lineaarinen ja bandikiteiden taajuudet ovat saattaneet ryömiä. Heitto voi olla muutaman kilohertsin luokkaa.  Asteikon saa onneksi helposti säädettyä kohdalleen laitteen 100 kHz:n kalibraattorin ja Zero Adj -nupin avulla.

Vielä 1970–80-luvulla halvoissa vastaanottimissa sekä oskillaattorin että mahdollisten etupiirien taajuutta säädettiin yhdellä moniosaisella säätökondensaattorilla, jolloin etupiirien viritys osui kohdalleen ainoastaan kahdessa paikassa asteikon päiden lähellä. Joissakin ”paremmissa” vastaanottimissa (esim. Draken 2- ja 4-sarjat) oli preselektori, jonka käyttäjä viritti kohdalleen. Ammattivastaanottimissa saattoi olla moottorikäyttöinen etupiirien viritys. R-390:n ratkaisu on ainutlaatuinen: kHz-nuppi siirtää ruuvin välityksellä VFO:n kelansydäntä ja hyvin monimutkainen hammaspyörä- ja epäkeskomekanismi pitää muut tarvittavat virityspiirit vireessä. R-390:ssä on rattaita paljon enemmän kuin mekaanisessa kellossa, sillä kolmen etupiirin lisäksi vastaanottimessa on yhdestä kolmeen (bandista riippuen) muuttuvaa välitaajuutta ennen kiinteätä 455 kHz:ä. Lähes kaikkien säädettävien virityspiirien taajuutta muutetaan kelansydämen avulla, mikä parantaa luotettavuutta.

Suurtaajuuspiireissä on 6 kaistaa (500 kHz–1 MHz, 1–2 MHz, 2–4 MHz, 4–8 MHz, 8–16 MHz ja 16–32 MHz). Sekä kHz-säätö että MHz-nuppi vaikuttavat samoihin virityspiirien kelansydämiin eräänlaisen tasauspyörästön välityksellä. Lisäksi MHz-nuppi vaihtaa kulloinkin tarvittava oskillaattorin kiteen samalla kuin asteikon MHz-lukema muuttuu.

Vastaanottimessa on n. 5 mm levystä tehty H-kirjaimen mallinen runko ja siihen pultattuna etu- ja takalevy. Tähän Main Frameen (aivan kuin 1970-luvun tietokoneissa!) on kiinnitetty erilliset moduulit, joissa tehdään ne varsinaiset temput. Rakenne on tukeva, mikä tuntuu myös laitteen painossa (lähes 40 kg). Lisäksi ratkaisu parantaa vaiheiden välisiä suojauksia ja yksinkertaistaa huoltoa: jos on sopivia varaosia, on paljon helpompaa vaihtaa esimerkiksi koko vt-moduuli kuin paikalleen juotettu mekaaninen suodin. Moduulit ovat kiinni rungossa muutamalla ruuvilla ja johtimet yhdistetään mini-BNC-liittimillä. Koska moduuleita on helppo vaihtaa, rungon sarjanumerosta ei voi paljoa päätellä radion todellista historiaa. Oman koneeni etulevyssä on Collinsin valmistekilpi vuodelta 1955, mutta VFO on 1970-luvulla täyshuollettu Cosmos ja vt-moduuli on Steward-Warner vuodelta 1960, samoin kuin st-moduuli.

Kun radio on vanhempi kuin DX-urani – aloitin vasta 1959 – on selvää, että sitä voi joutua joskus huoltamaan. Toisaalta pidän arvossa, että radiota voi huoltaa. Jos riisipurkissa jokin hajoaa, voi korkeintaan viedä sen korjattavaksi, jos sopiva paikka löytyy. R-390A:n kaltainen laite on jotenkin paremmin kontrollissa: käyttäjä hallitsee radiota eikä huoltofirma käyttäjää.

Joidenkin yksiköiden – esim. suurtaajuusmoduulin mekaanisten osien – huolto on aika vaativaa, mutta yleensä kaiken tarpeellisen pääsee tarvittaessa tekemään helposti. Monet, jotka ovat sorkkineet sekä Racaleita että R-390A-radioita pitävät jälkimmäisiä paljon helpommin huollettavina. Lisäksi internet on tulvillaan R-390A-tietoa. Sekä huoltokäsikirjoja että koneen suunnittelu- ja valmistusdokumentteja on niin netissä kuin asianharrastajien tekemillä rompuilla. Mahdollisiin pulmiin saa apua esim. R-390-postituslistalta.

On aika yllättävää, että jopa tällaiseen lähes 60 vuotta sitten suunniteltuun vastaanottimeen on yhä saatavana käyttämättöminä kaikki putket ja standardikomponentit – tosin ei välttämättä prosessorien lumoissa elävästä Suomesta. Epäilen, onko esim. FRG-8800:n kaikkia osia saatavana mistään 10 vuoden kuluttua.

P.S. Niin, se muskeliradio-sana: se ymmärtää, joka yrittää nostaa …