Kilpisjärvi – Pättikkä

Heinäkuu 1986

Erkki Stenman

Valmistautuminen ja lähtö

Lämmin heinäkuu on kerinnyt vierähtää jo viikon verran yli puolenvälin. Stenmanin perheen isä Erkki ja äiti Murri sekä esikoispoika Mika ovat valmistautumassa tunturivaellukselle. Ei tuo ole meidän perheessämme mitenkään aivan outoa ja ennen näkemätöntä. Lapissa on käyty jo jokunen kerta. Nyt on vuosi 1986. Mika on juuri käynyt sotaväen, jossa hänestä koulutettiin viestimies. Perheen nuorimmainen, Tom, on paraikaa Suomen raskaassa ja hänestä rakennellaan siellä lääkintämiestä.

Matkavalmisteluja on jo tehty parisen päivää ja niinpä sitten on monenkin laista einestä kertynyt vaellusta varten näytille tähän ruokapöydälle. Siinä ne pussit ja purnukat ovat nähtävillä, jotta kukin mukaan lähtevä helposti voi tarkastaa mitä hänelle itselleen tarpeellista vielä ehkä puuttuu. Minkäänlaista juotavaa ei meillä ole kotoa tunturiin kannettavana. Kyllä luonnosta vettä löytyy varmasti sen verran mitä meidän porukan jano vaatii tullakseen tyydytetyksi. Huomautukset puutteista otetaan koko porukan tarkkaan syyniin, sillä kaikki mitä nyt mukaan otetaan, on myös jonkun kannettava ja raskaan repun hihnat kalvavat ilkeästi olkapäitä.

Vaelluksella tunturissa tarvitaan paljon muutakin kuin vain ruokaa. Television edessä lattialla on pari telttaa. Pojalle isosetä Paavon paljon Lappia käynyt yhden hengen maattava ja vanhemmille vähän isompi helposti siirreltävä loma-asunto. Kaikille on siinä omat makuupussit ja -alustat sekä sadevarustusta. Keitinkin löytyy ja siihen polttoaineeksi tenua sekä tietenkin keittoastiat. Tulentekovälineistöä ei pidä koskaan unohtaa, ei myöskään puukkoja eikä karttoja eikä kompasseja. Ym. ym. ym…

Pohjoisen pikajuna no. 63 lähtee Helsingin asemalta sunnuntai-iltana 21. heinäkuuta. Me kömmimme ruskean, pystypaneloidun puisen makuuvaunun lakanoiden väliin ja nukahdamme rytmisen jyskyttävään ääneen ja vaunun pehmeään tössähtelyyn. Tut tun tun tuu, tut tun tun tuu… Jokainen kiskon jatkos heilauttaa makuuvaunun kumpaistakin akseliparia vuoron perään. Tut tun tun tuu…  ….. Juuri kun on vaipunut pehmeään uneen VR:n tuutulaulun säestyksellä,  juna pysähtyy jollekin asemalle ja nukkuja herää säpsähtäen, kun täysi hiljaisuus iskee särkien tuutulaulun täyttämään uneen.

– Mitä nyt tapahtui? Ai, ollaan taas jollain asemalla.

– Missähän me nyt ollaan?

– Seistäänkö tässä nyt viisi minuuttia, puoli tuntia vai kauemminkin? En tiedä. Tietääkö kukaan. Mulla ei ole siitä aavistustakaan.

Jos siinä sitten kerkiää junan asemalla odotellessa nukahtamaan täydessä hiljaisuudessa, niin varmasti herää taas kun kiskojen rytmilaulu alkaa ja vaunu vaimeasti jumpsuttelee tasaista rytmiään. Tut tun tun tuu…

Konduktööri napautelee lyhyen sarjan leimaussaksillaan oveen ja aukaisee sen. Hän vilkaisee kelloonsa.

– Hyvää huomenta. Toivottavasti olette nukkuneet hyvin. Saavumme 40 minuutin kuluttua Rovaniemelle. Juna jatkaa sieltä Kemijärvelle.

Juna saapuu ajallaan Rovaniemen laiturille maanantai-aamuna kello 7.40. Pian Eskelisen linjuri kaartaa aseman länsipäätyyn. Me pakkaudumme muiden matkaan lähtevien seuraksi kyytiin ja  koitamme hakea paikkamme varmuuden vuoksi auton oikealta puolelta. Jos sattuu tulemaan kuuman aurinkoinen päivä, niin kuljettajan puolella on hikiset oltava, koska vähitellen luoteeseen kaartavan auton kuskinpuoleinen kylki ottaa vastaan päivän porotuksen. Linjuriauto ei tule ollenkaan täyteen, vaan kaikki mahtuvat hyvin mukaan. Jää vielä tyhjiäkin penkkejä. Kun kaikki ovat sisällä ja rahastaja on myynyt liput ja vienyt rahat, niin kello näyttää raksuttaneen jo vähän päälle kahdeksan. Auto hurahtaa käyntiin ja kurvaa aseman pihalta leppoisasti takakautta ylämäkeen kohti käsivarressa odottavaa Kilpisjärveä.

Reput ja rinkat lähtevät tunturiin

Nyt on ihka oikea vaellus alkanut. Olemme nauttineet iltapäiväpalan leppoisasti Saanan Majalla, joka nyt näkyy vielä tuolla takanamme paljon meitä alempana suurten pensasmaisten tunturikoivujen latvojen välistä. Rinne, jota tässä junnaamme hiljalleen ylöspäin, on tiheän koivikkoinen, kivikkoinen ja jyrkkä. Aurinko paahtaa pilvenhattaroiden lomasta ja verta kärkkyvä räkkä pörrää mustan sankkana pilvenä. Edestäpäin kuuluu emoaan kutsuvan poronkisuran jatkuvaa rou’untaa.

Kun vihdoin pääsemme harjanteen päälle, niin siellähän se pienokainen on loivareunaisen suuren supan pohjalla. Vasa saaloaa kieli suusta roikkuen kuumissaan ja on hyvin uupuneen tuntuinen. Onko se liian heikossa kunnossa vai eikö ymmärrä pelätä suurempiaan?  Se päästää jopa kättelylle.

Normaalisti tuollainen yksinäinen piilossa oleva vasa päästää vaeltajan ehkä parinkymmenen metrin päähän ennen pakenemistaan. Emon, viisaamman, ollessa läsnä etäisyyttä pidetään varmuuden vuoksi kaiken aikaa vähintään parinsadan metrin verran.

Laskeudumme pohjoista rinnettä ja etsimme asentopaikkaa kahdelle teltallemme (kartta). Mikalla on minun Paavo-setäni pihkalle ja hielle tuoksahtava yhdenmaattava, paksusta puuvillakankaasta ommeltu tumman vihreä harjateltta. Meillä vanhemmilla on tuo jo muutamalla reissulla mukana ollut samanmuotoinen mutta suurempi keltainen Aslak 3.

Kun olemme hetkisen istuskelleet ja vetäneet henkeä, niin olo on tasaantunut. Mika lähtee hakemaan vettä tuossa reilun parinsadan metrin päässä olevasta Tšahkaljavrin rannasta. Minä kaivan rinkasta esille keittovälineet. Murri ottaa kantamuksestaan näkkileipää ja juustoa, alkaen valmistella meille kaikille illallisella syötäväksi juustoleipiä.

Trangia tuhisee nukuttavan tasaisesti kun keitän koko sakillemme jotain pussikeittoa ilta-ateriaksi. Koskenlaskijalla päällystetty näkkäri rouskuaa kun lusikoimme soppaa kipoistamme. Kylläisenä rupeaa ramasemaan ja muiden tuiki tarpeellisten ilta-askareiden jälkeen on jo aika käydä levolle.

Yöllä on raikkaan viileää, joten on kevyt ja mukava kölliä lämpöisessä makuupussissa, kun emäntä tuhahtelee kotoisasti unissaan hiljalleen tuossa vierellä.

Myöhään aamupäivällä, kun olemme heräilleet, niin näemme alapuolellamme olevan Tšahkaljavrin kietoutuneen pehmeän valkoiseen, läpinäkymättömään pumpulivaippaan, jossa taustan tuntureiden kupurat näyttävät kelluvan.

Ensimmäisen vaellusaamun aamupala on jo syöty ja nyt ramasee niin raskaasti. Pitäisi tässä kait  tiskata, vaan kuka nyt tuota  jaksaa. Ei ole muuta kuin tiskille meno ja sitten leirin purku ja pakkaaminen rinkkoihin sopivasti kaikille jaellen

Liikkeelle päästyämme koukkaamme avoimessa maastossa alaspäin Paihkaskurun pohjalle ja sieltä sitten vastarinnettä ylös Paihkasvarrille. Nyt aukeaa silmiemme eteen siniseltä taivaalta helottavan auringon valossa kylpevä isohko Paihkasjavri.

Päästäksemme mahdollisimman suoraan ja joutuin tämän järven rantaan me joudumme laskeutumaan alas pahanlaista suurista lohkareista syntynyttä karkeaa rakkarinnettä. Siellä pultereiden alla on varmaan vettä pursuamasssa pintaan, jotain lähteikköä, koska kivien välissä kasvaa rehevän vihreää ja kosteaa sammalta aivan rinteen yläosasta lähtien.

Pienen joen ylityksen jälkeen tulee näkyviin edessäpäin oleva Tierbmiksen autiotupa. Siellä on muitakin ja piisi on varattuna, joten keitämme kovassa tuulessa ulkona itsellemme teetä.

Kun lähdemme jatkamaan, niin itäinen tuuli yltyy entisestään ja se painaa kovasti vastaamme jotta liepeet ja hihat paukkuvat.  Nyt ovat myssyt ja tumput korkealle noteerattua valuuttaa, kun kuljemme järven pohjoisrantaa edelleen itään päin..

Tierbmisjavrin luusuassa (kartta) on kiukkuinen koski, jonka kautta järvi purkaa vetensä täältä alkavan koilliseen laskevan joen kautta laajaan ja hyvin vetiseen Rommavuomaan.

Rupean jo katsastelemaan tältä pohjoisrannalta asentopaikkoja teltoillemme. Murri tietenkin huomaa pälyilyni ja ymmärtää aikeeni. Hän ilmoittaa varovaisen päättäväisesti:

– Mennään ensin yli tuonne toiselle rannalle, niin ei tarvi enää aamulla jännittää.

Niin sitten tapahtuukin ja tästä me menemme ylitse saman tien. Koski kohisee, vesi ryöppyää ja siksi Murria pelottaa kovasti liukkailla kivillä tasapainotaiteilu. Hän puristaa tiukasti kättäni luottaen sen voimaan ja niin vastaranta saavutetaan kertaakaan lipsahtamatta.

Teltanpaikkojen löytyminen kivenmukuraiselta ja pajurytöä sekä koivurääseikköä kasvavalta rannalta vie oman aikansa, mutta saammehan tietysti vihdoin asumukset pystyyn. Tänä päivänä on taaksemme jäänyt 17 kilometriä, kun lopullisesti laskemme ansaitusti peffamme pehmeän kupuroille mättäille.

Leiriytymisen ja siihen kuuluvien muidenkin ilta-askareiden jälkeen Mika yrittää narrata tammukkaa, mutta huiputussuhde kääntyykin yllättäen ovelan pikkulohen voitoksi.

Aamun ensisäteiden vielä kelmeässä ja raikkaassa valossa kylpevät Tierbmisvarri ja meidän Murri.

Edessä reilun kolmen kilometrin päässä näkyy pehmeän pyöreän näköinen Pollu, pikkuinen puolipallon omainen tunturi. Sen pohjoispuolella on karttaan merkitty pieni lampi, mutta sinne asti tarvottuamme huomaamme kartan narranneen tällä kertaa ja sen veden kuivuneen kokonaan. Kyllähän siinäkin kivikossa varmasti aikaisemmin keväällä vettä piisaa.

Meitä tuo veden katoaminen ei mitenkään sinällään haittaa, sillä me kuljemme vesirikkaan Pollos- ja Rommavuoman eteläistä reunaa. Nämä seudut tuntuvat olevan hyvinkin vaikeakulkuisia. Kartasta sitä ei hevin huomaa, mutta alempana lähellä joenrantaa on vetistä risukkoa sekä hyllyvää lettoa ja ylempää taas löytää pelkkää tuhkanharmaata jäkäläistä kivenjärkälettä. Pyrimme kulkemaan suoraan niiden rajamailla, jolloin eteen tulee rakan lisäksi väkisinkin märkiä osuuksia saapasteltavaksi.

Tulemme nyt Pollun pohjoispuolen rinteen suurijärkäleiseen rakkaan (kartta) jonka keskellä matalassa, vehreässä uomassaan virtailee kivien välissä raikas puro, jota reunustaa kymmeniä metrejä leveinä vöinä lähes läpipääsemättömän takkuista ja sitkeää pajurutoa.  Emme tahdo päästä siinä ollenkaan eteenpäin.

Mika nuorena miehenä pomppii kuitenkin melko ketterästi ja varman tuntuisesti Pollun ja  Unkkavarrin rakoissa, vaikka pojalla on olkapäillään rinkan painoa noin 25 kiloa.

Vaalean vehreässä, laakeassa vuomassaan häämöttää kaukana kahdeksan kilometrin päässä muutamia rakennuksia. Kiikarilla erottaa selvästi yksityiskohtiakin, ovet ja ikkunat sekä siljolla työvuoroaan odottavat keveät reet. Vain neljässä rakennuksessa on savutorvet katolla. Muut ovat siis lämmittämättömiä kylmiä varastoja.

Siellä on Raittijärvi, Käsivarren kuulun poromiehen Aslak Juuson kotikylä. Täältä johdattelee siihen suuntaan poroaita.

Tarkoituksemme on kulkea sieltä hyvinkin läheltä ohi. Siellä poikkeamisesta keskustelemme jonkin aikaa. Ehkäpä käymme sielläkin, mutta päätös jää vielä tekemättä. Onhan täällä tunturissa aikaa.

Olemme edenneet junnaten kymmenisen kilometriä. On 23. heinäkuuta, yön lämpötila on nollan paikkeilla. Valmistaudumme juuri Vartsajoen ylitykseen (kartta). Mika on käynyt jo toisella rannalla vieden rinkkansa ja palannut takaisin. Äidin kantamus on nyt pojan vakailla harteilla lähdössä joen yli.

Taivas on sees ja täysikuu valaisee kelmeällä olemuksellaan tasaista paljakkaa. Olemme kynsitulilla pikku pakkasessa. Polttoaineena vähäistä ympäristön vaivaista skierriä. Sitä löytyy sen verran että kun yksi lämmittelee näppejänsä tulilla ja kaksi ahkerasti etsii, niin liekki nipin napin saadaan pysymään hengissä.

Pistämme leirimme pystyyn vielä jonkin matkaa kuljettuamme. Syötyämme lämpimän muhennoksen valmistaudumme levolle. Pilvestää ja rupeaa satamaan. Laitamme telttoihimme sadesuojat. Sisällä tuulen suojassa ja ulkoilmaa lämpimämmässä on mukava kölliä kuunnellen sateen hiljaista ropsottavaa soittoa ulkopuolelta .

Aamun tihkusateessa valmistaudumme jatkamaan matkaamme sadeviittojen alla. Väliin kerkeää puskemaan melkoisen kiukkuisia myrskypuuskiakin.

Matalalla möyhäävien pilvien seasta alkaa kuulua surinaa jossa voimistuu repivän terävä pohjaääni. Sen seasta piankin erottuu selvänä suurten lapojen sutkutus. Rajavartion helikopteri ajaa länttä kohden muutaman sata metriä meistä pohjoiseen. Sieltä huomataan tuulessa hulmuavat ja hakkaavat sadeviittamme ja heti kopteri kääntyy meitä kohden. Luulevat ehkä siellä että me apua saadaksemme tässä koiranilmassa huidomme. Kone lentää suunnilleen parissakymmenessä metrissä aivan ylitsemme. Käyvät huomaavaisesti katsomassa, onko meillä tuulen tuivertamilla kaikki kunnossa. Kiitokset siitä huomaavaisuudesta pitää heille antaa.

Olemme nyt patikoineet Saanan Majalta noin 50 kilometriä. Emme siis ole vielä aivan puolessakaan välissä aiottua matkaa.

Pitkään on horisontin rajasta noussut yhä ylemmäs tasapyöreän Tšaibman kupu. Sitä kohden olemme suunnistaneet jo toistakymmentä kilometriä. Se on näkynyt silloin kun pilvet ovat sen meille suoneet, muin ajoin kulkusuuntaa katsotaan kompassin kehältä ja kartalta. Nyt sitä lähestyessämme se on jo toista tuntia ollut kokonaan näkyvissä. Taivaskin on osin lupaavan sininen.

Nyt olemme kilometrin päässä Tšaibman helmoilta, siinä missä rinne lähtee jyrkemmin nousemaan suhteellisen tasaiselta paljakalta. Taas pilvihuntu on kietomassa suurta pallukkaa kätköihinsä. Puoli minuuttia myöhemmin sen kupura on täysin verhoutunut punertavaan pilveen. Ei uskoisi että tuossa muutaman sadan metrin päässä kohoaan korkea tunturin rinne. Rupeamme teetauolle.

Kerkiän juuri ottaa Trangian rinkan alataskusta esille ja lorauttaa spriitä polttimeen, kun koko tunturi on taas täysin näkyvillä. Lähimmät pilvet ovat kaukana, korkealla iltaruskoisella taivaalla.

Tuossa säätilan äkillisessä muutoksessa meillä kaikilla riittää hetkeksi pällistelemistä, mutta äkkiä kuitenkin pitää saada maaruun Maukasta näkkileipää sulatejuuston keralla ja kuumaa teetä päälle. Täällä tasaisella ja tuulisella paljakalla tuntuu olevan totisen kostean kylmää.

Parisen kilometriä eteenpäin vielä jaksamme. Kun Tšaimmakeähtšejavrin ranta ilmestyy näkyviin, kaikki ovat liikuttavan yksimielisiä yöpymisen suhteen (kartta). Se tapahtuu tässä ja juuri tällä rupeamalla. Nyt alkaa meidän neljäs täyshuilimme tämän jotoksen aikana.

Vettä tihuuttelee ja joskus reilummin ropistelee, mutta sopiihan sitä ääntä tänne lakeuksille. Ja on se taattu niin, että tehokkaampaa unilaulua ei olekaan väsyneelle vaeltajalle, jonka vatsa on täysi ja pussukassa on lämmin olo.

Herätessäni sade vain jatkuu, jatkuu pätkittäin ja jatkuu. Emme käy ulkona kuin aivan välttämättömillä henkilökohtaisilla asioilla tuolla jossain litikostean puskan juurella. Maisemaan täysin katoava telttaparimme piilottelee vettä valuvan tunturin kupeella toista vuorokautta. Mika mataline telttoineen odottelee sään selkenemistä vajaan miehen korkuisten koivupuskien takana täältä meidän asennoltamme täysin näkymättömissä, vaikka matkaa on vain jokunen kymmenmetrinen.

Löyhät puuskat kuljettavat viimeisetkin pilvenretaleet vuoman taakse ja veden tulo loppuu aikanaan. Tähän olemme jo varautuneet tuntikausien mittaisten loikoilujemme aikana ja panneet kamppeita lähtövalmiiksi niin paljon kuin vain on ollut mahdollista. Äkkiä on tukikohtamme purettu ja pääsemme lähtemään kohti etelää. Tasaisen ja helppokulkuisen paljakan varvut ja heinänkorret ovat märkiä, mutta meillä on hauskaa ja juttu hersyää kun nyt olemme kunnolla levänneet. Kastumaan tuppaavat lahkeet herättelevät uusia ajatuksia. Minulla on aina mastossa liikkuessani mukana hätävarapussukka, jossa on melkein vaikka mitä, jotka tietenkin ovat jonkun mielestä täysin poisheitettävää sälää. Puvun ja rinkan taskuissa on lisäksi monenmoista tarviketta. Nyt kastuvat lahkeet muistuttavat, että housujen vasemmassa takataskussa on jokunen neliömetri muovikelmua. Viiltelen siitä Mikan avustamana puukolla jonkun läpsykän. Sitten hätävarapussukasta ja Murrin rinkan ylätaskusta tusinan verran hakaneuloja ja niin meillä kaikilla on pian täysin vedenpitävät, kevyet ja halvat sadelahkeet. Ne ovat kerrassaan erinomaiset.

Näin vaellus jatkuu paljon mukavammin, kun kosteat sääret rupeavat lämpiämään ja housunlahkeet kuivahtavat vähitellen. Nämä sadelahkeet ovat ilmanvaihdon takia takaa alhaalta auki.

Suunnitellulla kulku-urallemme osuu karttaan merkitty avokallio. Se on yleisilmeeltään harmahtavan kirjava, sinervä ja kauniisti paikoin keltaisen jäkälän kirjoma.  Muutamiin painanteisiin on aikojen virrassa kertynyt eloperäistä maatuvaa ainesta ja siihen karuun ympäristöön on jokunen pohjoisen lintu käynyt kakkimassa syömänsä kaarnikan siemenen. Nyt näitä painanteita peittää tasainen tummanvihreä ja tiivis kaarnikkamatto.

Murrin punainen rinkka etenee tasaisesti kalliolouhikossa ja Mikan sinisen puseron huppu tuskin enää näkyy Murrin edellä kaukana vasemmalla.

Joku on tehnyt tästä kalliosta itselleen palapelin naputellen irrottamalla sen pinnasta erikokoisia enimmäkseen kapean suorakaiteen muotoisia laattoja. Ne kaikki ovat eripaksuisia, mutta kuinka syvälle kallioon ne jatkuvat, siitä emme saa selvää. Suurimmat levyt ovat paljonkin päälle parin metrin, lähentelevät varmaan kolmea.

Onko tämä jäänyt jälkeen muinaisilta staaloilta? He olivat isoja ja väkeviä jättiläisiä, joten raakaa voimaa kyllä riitti kiven irrottamiseen kalliosta. Heidän mielipuuhaansa on aikoinaan lappalaisten jahtaaminen, tarkoituksenaan heidän syömisensä. Ei siitä kuitenkaan koskaan totta tullut, koska ovela saamelainen aina onnistui puijaamaan itsensä vapaaksi. Staalo on ylenpalttisen tyhmä, joten ei hän olisi saanut tätä palapeliäkään koskaan kasattua oikeaan järjestykseen. Siispä tämä ei voi olla staalon pelilauta.

Ainoaksi järkeväksi mahdollisuudeksi jää, että nämä ovat maahisten mantuja ja me olemme vahingossa tai maahisten johdattamina osuneet heidän ratkiriemullisten illanviettojensa iloiselle pelipaikalle.

Eivät ole pilvet tämän päivän aikana sateineen meitä ollenkaan kiusanneet. Taisivat sataa jo eilisen päivän aikana aivan tyhjiksi, kun ei enää vettä riitä meidän niskaamme heitellä. Ilma on kaiken aikaa ollut aivan kesäisen lauhkea, eikä ole vielä liian kuumaksi kerinnyt hautunut. Laajan paljakka-alueen eteläreunalta aukeaa vehreä ja kilometrien levyinen melko tasainen vuoma, tuollainen vettä laakeassa sylissään hellivä pitkä painanne. Kolmikilometrisen koivikkovaelluksen jälkeen tulemme tämän alueen isolle mahtivirralle, Kaskasjoelle (kartalla joko tässä tai tässä).

Istahdamme joenpenkalle katselemaan.

– Onpas leveä, kuinka tosta pääsee yli, lausahtaa Murri.

Jännitystään peitellen hän jotain tehdäkseen kaivaa rinkan alataskusta Edam-köntin, siitä leikkaa punapäisellä Mora-puukollaan reilut viipaleet kullekin ja pistää tapamme mukaan mahtileikkeleet puukonkärkeen ja ojentaa ne siinä meille miehille. Aloittaa itsekin palan natustelun.

Ylävirran puolelta koivujen takaa kävelee pari vaeltajaa rantaa seuraillen, suuret rinkat päänlakuaisen ylitse maisemaa aitiopaikalta tähystellen. Tervehtivät, mies ja nainen, pysähtyvät vaihtamaan kuulumisia. Kun tänne tulemiset ja eteenpäin menemisen suunnitelmat on suunnilleen pyöreästi muutamalla sanalla vaihdettu, niin päästään sujuvasti Kaskasin ylitysuutisten tarkempaan puintiin.

He olivat tulleet etelästä Marsujärven suunnasta laajan jängän poikki tuohon joen rantaan. Siinä se juoksutti vesiään upottavan pehmeitten rantojen välissä. Olivat katsastaneet ylimenoa, mutta kuten aina, jänkäjoet ovat täälläkin pohjattomia liejupohjineen. Paremmin saadakseen selvää tilanteesta, oli emäntä mennyt aivan joen rantaan pehmeälle pounulle tiirailemaan. Varvikkoinen pounu keksi tehdä siinä samassa lystin käytännön pilan. Se keinahutti itseään ja molskahtaen oli tiirailija rinkkoineen sukeltanut puolitoista metriä syvään virtaan. Vaan kun vauhdilla mentiin, niin pitkälleen käytiin: emäntä teki täyssukelluksen. Sitten oli hänen jo helppo mennä toiselle rannalle. Ei ollut tarvetta etsiä mukavan matalaa kahluupaikkaa. Tyttö veti siitä vain aivan suoraan ylitse, väliin syvemmissä kohdin uintivetoja tehden. Isäntä etsi pitkään itselleen sopivaa kulku-uraa. Toisella, tällä meidän rannallamme, oli heillä kuitenkin ilmennyt yllättäen tauon tarvetta. Olivat panneet teltan pystyyn ja kunnon kuivatteluroihun lämmittämään kamppeitaan ja reipasta emäntää. Siinä oli tovi, jos toinenkin vierähtänyt.

Nyt he jatkoivat naureskellen meidän jälkiämme seuraillen kohti pohjoista. Olipa heillä hauskaa muisteltavaa pitkäksi aikaa.

Joki on hyvin vaihtelevan levyinen. Näillä kohdin ei tosin missään ole leveyttä alle viiden metrin. Jätämme kantamuksemme tähän perheen äidin huomaan, Mika lähtee itään ja minä sitten tietenkin länteen pitkin joen rantaa etsimään ylityskohtaa. Poika löytää piankin reilusti päälle parikymmentä metriä leveän kohdan, joka näyttää matalalta. Siinä on pari pikkuista saartakin matkan varrella, vaan kovin ovat ryteikköisiä. Jos noita puolen neliömetrin laajuisia karkeaa kursuheinää työntäviä koivupuskan juuriplänttejä saariksi on lupa kutsua.

Tiedustelija Mikan koekävely, rantapusikoista katkaistu pitkä sauva tukenaan ja vain villasukat jalassa, lupaa hyvän menomahdollisuuden. Paksut ja tiukasti paikoillaan pysyvät villasukat ovat kerrassaan mainiot kahlatessa limaisen liukasta pohjaa pitkin. Ei lipsahtele ollenkaan. Sukka oikein imeytyy kiinni niljaisiin kiviin ja uppopuihin.

Mika vie ensin omansa ja sitten Murrin rinkan. Minä kuljetan omani ja lähden heti takaisin hakemaan emäntääni turvaan. Tasaisen vakaasti sitä siitä tullaan molemmat housuitta vesi iloisesti haaroja huuhdellen. Tai melkein ilman housuja, sillä onhan kummallakin pikkuiset kaatiot. Murria vielä kuitenkin jännittää veden syvyys ja kohtalaisen reipas pyörteilevä juoksutusvauhti, mutta käsi toisen kädessä auttaa ylityksessä. Kun lähestymme ensimmäistä rutoista pikkusaarta, niin lystikäs pyörre tempaa pitävän otteen minun pikkupöksyistäni. On mieltynyt niihin ja meinaa ne viedä omaan käyttöönsä. Minulla on molemmat kädet varattuina, yksi pitelee parimetrisestä pahkuraisesta koivusauvasta ja toinen on tiukasti kiinni Murrin jännittyneessä kätösessä. Pikainen tilannearvio kertoo, että jos lasken sauvan irti, niin virta vie sen heti. Jos taasen vapautan käteni toisen kädestä, niin mitään ihmettä ei silloin kerkiä heti tapahtua. Siispä jälkimmäinen vaihtoehto käyttöön heti housujen pelastamiseksi.

Nappaan kiinni housuistani, jotka jo hulvattomasti kieppuvat enää vain toisen nilkkani ympärillä. Alan hissata niitä ylemmäs.

– Erkkiiiii, Erkkiiii….. , kajahtaa mahtaisana kiirivä särkyvän voimakas huuto korvissani.

– Autaaa, Erkkiii ota kiinni.

Kalsarit on pelastettu ylemmäs vatsan päälle ja minä nappaan vapisevan käden turvaan omani suojiin. Pari askelta vielä ja olemme saarella. Murri pitää rystyset valkoisena toisella kädellään kiinni jäkäläisestä koivun vänkyrästä ja toinen ottaa uskosti tukea sauvan välityksellä Kaskasin mujuisesta pohjasta.

– Miksi sä päästit mut irti, tiukkaa kaverini vielä hätääntyneellä äänellä.

– No mut kun mun housut meinas karata, vastaan.

Hän ei tietenkään ollut siinä jännässä ylitystilanteessa ollenkaan huomannut minun housumurheitani.

Tässä tasataan jonkun aikaa tuntoja, palkeiden ja pumpun käyntiä.

Matka jatkuu ja seuraavalla saarella pidetään taas taukoa. Juuri ennen vastarantaa Murri astuu liukkaan painauman reunalle, luistaa syvemmälle. Käsi jäykistyy entisestään ja ote tiukkenee. Hän vetää selvän äänekkäästi henkeä, mutta mitään muuta ääntä ei kuulu. Virran pyörteiset pärskeet hulmahtavat selvästi yli navan tavoitellen jo rintaa, mutta käsi pysyy tiukasti kädessäni ja vastaranta saavutetaan.

Kun istumme rantapenkalla kuivatellen itseämme ja vaatteita taas päälle pukiessamme Mika ei saa naamaansa pysymään vakavana, vaan virnussa suin äitiinsä päin kääntyen kysäisee kuin ohimennen:

– Mitä sä oikein siellä huusit? Ääntä tuli kuin palosireenistä.

– No ei varmaan tullu. En mä mitään huutannu, jotain juttelin isälle, puolustautuu äiti.

– Kyllä sitä ääntä tuli oikein rutosti, kuului varmasti tonne Tšaibmalle asti. Eksä nähny kun kaikki tunturin porotkin laukkas karkuun, pistän minäkin lusikkani samaan soppaan.

Murri on saavuttanut jo jonkinlaisen rauhallisen olon ja huokaa hyvillään ja itseensä tyytyväisenä, kun päästiin tuostakin joesta jotenkin kunnialla yli. Mutta mielessä kaivaa hänellä vielä paha aavistus. Etiäinen pyrkii hiljalleen hänelle kuiskutellen kertomaan, että tämä ei varmasti vielä ole kaikki ohi. Jotain on tulossa tuolla edessäpäin vielä meidän varallemme. Murria jännittää, että kaikesta muusta kyllä varmasti selviää, mutta kunhan se ei vain olisi karhu.

Olemme vaelluskamppeitten ja muunkin puolesta valmiina jatkamaan jotostelua, mutta istumme vielä närsäpalalla ja tutkimme samalla karttaa tehden jatkosuunnitelmia. Päätämme ylittää reilun kahden kilometrin päässä olevan Marsujoen ja sen jälkeen seurailla saman verran Vuontisjokea etelään. Kun Alimmainen Vuontisjärvi alkaa häämöttää kaakon suunnalla, niin käännymme siitä sitten suoraan etelään seuraamaan Aatsajoen rantamia. Tämä on yksinkertaisen selvä, varma ja helposti vaellettava reitti ilman minkäänlaista harhaan menon mahdollisuuttakaan.

Olemme kulkeneet vasta parisenkymmentä metriä, kun silmiini sattuu outo muhkura ikiaikaisen jo sammaloitunen nuotiotulikivetyksen piirin ulkopuolelta, kaarnikka- ja puolukkapounun rajamailla. Menen lähemmäs ja uteliaisuuteni todella herää. Siinä on jo puoliksi jäkälään hautautuneena lommoinen ja osin mustaksi palanut kuparinen kopura. Otan sen käteeni. Se on kooltaan yhden, korkeintaan kahden vaeltajan tarpeisiin taottu pikkuinen kahvipannu. Kukahan ja koska tämänkin tänne on unohtanut tai jostain muusta syystä jättänyt? Onkohan sota-aikaisia, kun täällä entistä liittolaista jänkäjääkärit jahtasivat? Ei kuitenkaan, sillä sotapojilla on toisenlaiset keittoastiat, niin suomalaisilla kuin saksalaisillakin. Joltain muulta kaudelta tämä pannu on tänne kiveliöön eksynyt. Tuo menneen, jo ikiaikoja sitten sammuneen nuotiotulen muisto lähtee mukaani rinkan kätköissä. Toivon sen kertovan minulle niistä ajoista, kokemiaan tapauksia ja kuulemiaan tarinoita.  Nyt se pääsee taas lämpimään, ei tarvi enää senkään palella. On tuo pikkuinen kokenut jo riittävästi pohjoisen paukkuvia pakkasia sekä raemyrskyjä. Tuskin pohjantulia nähnyt, kun lumi on sen vaippaansa kietonut. Onpa tietenkin kokenut vastapainona kevään voiman ja kukkean, mutta nopean kesänkin.

Hukassa ja maahisten sauva

Kulkusuunnassamme aukeaa laaja aapa, jossa on matalia koivupensassaarekkeita pieninä sankaleina. Pensaikkojen välinen maanpinta edessämme näyttää vielä jonkun kymmenen metrin päästä katsottuna olevan aivan kuin tasaista oraalla olevaa viljapeltoa. Vaan kun sille astuu, niin pääsee pikaiselle porskutuspalkiselle. Nilkkaan asti kun upottaa, niin vielä vauhdilla eteenpäin pääsee. Siihen jos hetkeksi seisahtuu katselemaan ympärilleen hakien kiinteämpää kerttämää, niin heti rupeaa syvemmälle uppoamaan. Muuta mahdollisuutta ei ole kuin vaihtaa vauhdilla saapasta toisen eteen jotta vesi korkealle roiskuu. Housun lahkeet siinä menossa pakostikin kastuvat.

Aurinko on vähitellen innostunut kuumasti paahtamaan. Ei käy vienoinkaan tuulen vire ja siksi lämpökin on hellelukemissa. Valkoiset poutapilven pehmeät tupsaleet lepäävät paikoillaan syvänsinisellä taivaalla.  Paita kastuu ensin kainaloista, sitten pian selästä rinkan alta. Silmiä kirveltää ja janottaa. Juomapulloissa pinta alenee. Vaan onhan täällä juotavaa virtailuun asti tuossa vierellä.

Kun osuu vähän kuivemmalle, niin maasta nousee pounuja ja niillä hillaa keltaisenaan. Siihenpä rinkat jysähtävät ja pääsemme mahtaisan herkkupöydän ääreen popsimaan kourallisen toisensa jälkeen jänkien makoisaa herkkua. Se on täällä suoraan pounulta suuhun poimittuna aivan toisen makuista ja tuntuista kuin kaupan hyllyllä olevat ylisokeroidut ja kovasiemeniset karamellihillot.

Tulemme Marsujoen penkalle, josta Mika lähtee jälleen tunnustelijana etsimään kahlaamoa. Muutaman epäonnistuneen koekävelyn jälkeen poika löytää hyvän paikan, jossa joki on riittävän matala ja suhteellisen kovapohjainenkin. Siitä ylitys onnistuu meidän retkikunnaltamme, eikä tarvitse edes saappaita riisua, kun varren mitta riittää mainiosti veden voimaltaan vaihtelevaa puskua vastaan. Mika odottelee jo kaikkien kolmen rinkan vahtina päivänpuoleisella rannalla istuskellen ja nyt ovat isä ja äiti vuorostaan kahlaamassa.

Aapasuo päättyy ja nousemme jokea seuraten hiljalleen ylemmäs. Vesi vähenee kaiken aikaa ja uoma mutkittelee. Se kääntyy liiaksi oikealle, siis lounaaseen. Jonkun kivisen kurvan takana tuntuu kuin koko joki muuttuisi iloisesti pulpahdellen ja kurlutellen juttelevaksi pieneksi puroksi. Ihmettelen mielessäni tätä, koska Vuontisjokihan laskee suuresta järvestä ja luulisi siellä vettä riittävän. Kartankin mukaan uoma on leveä. Katselen vähän väliä hieman ihmeissäni karttaa ja kompassia. Ajoittain minusta tuntuu kuin mutkittelevana pliruna virtaavan vähäisen veden keskiarvosuuntakin tulisi hivenen verran liikaa oikealta, lounaasta. Mikakin huomaa sen ja ottaa puheeksi. Keskustelemme aiheesta hetken, mutta täytyyhän tämän olla se oikea joki, eihän tässä mitään muuta järkevää mahdollisuutta voi olla. Tutkin kuitenkin kompassin suuntaa ja kartan antamaa maaston kuvaa ja aivan selvästi koukeroinen puro tuntuu noin ylimalkaisesti tulevan aivan liikaa oikealta. Sitten eteemme tulee jyrkästi vasemmalle vetävä suunta. Se rauhoittaa kummasti, mutta käännös lounaaseen tulee kuitenkin melkein saman tien. Voihan murheen kryyni. Sitten pikkuisen kaakkoon, kunnes taas muutaman kymmenen metrin päässä kuljemme vääjäämättä jälleen aivan liian paljon oikealle. Nyt minulla on ihan oikeasti selittämättömän levoton olo. Ei sitä kuitenkaan ilkeä tai uskalla muille näyttää. Voisivat vain hermosta turhan paljon. Kyllä tämä tästä vielä selviää.

Nousemme hiljalleen aurinkoisena kesäisenä iltapäivänä loivahkoa kivikkoista ja heinää puskevaa rinnettä yhä vain ylemmäs ja Vuontisjärven pitäisi mielestäni jo tulla näkyviin, kun yhtäkkiä koko purokin kuivuu olemattomiin parin harmaan, jäkäläisen kivenmokkelon tuntumassa. Nyt ei kartta kuvaa ollenkaan ympäröivää kumpuilevaa paljakkaa. Olemme, niin kuin sanotaan, pudonneet täysin kartalta.

Siinähän me, pikkuinen vaeltava perhe, isä, äiti ja vanhin poika, pähkäilemme hetkisen tilannetta ja rinkat jyssähtävät paljakalle. Istuskelemme ja juttelemme. Puremme jotain sivutaskusta löytyvää närsäpalaa ja ryyppäämme pullosta vettä palan painikkeeksi. Kartta kiertää kädestä käteen ja arvuuttelemme sijaintiamme. Huomaan Murrin olevan selvästi melko levottoman, hän ei pidä epävarmasta tilannearviostamme. Siltä istumalta ei kuitenkaan tule kenenkään mieleen mitään selvää tai edes jonkin verran toden tuntuista paikannusehdotusta. Toisaalta eihän meillä ole kuitenkaan minkäänlaista hätää, koska on lämmin kesä, meillä on teltat ja muonaa muutamaksi päiväksi. Aivan tuossa lähellä, vain reippaan sadan taka-askeleen päässä tulosuunnassamme oli lähde parin jäkäläisen kivenmurikan suojissa. Siitähän alkoi se puro, jota olimme tänne seurailleet. Lisäksi aurinkokin paistaa meille ylen ystävällisesti muutamien hiljalleen taivaankupuralla purjehtivien poutapilvien helmojen alta.

Nyt on järkevää pystyttää teltat, laittaa tukeva ateria ja pistää kaikki aivot ja kropat lepoon. Sen teemme. Pujahdan makuupussiini ja kuuntelen jonkin aikaa, kun Murri rauhattomana kääntää kylkeään vähän väliä etsien unen rauhaa.

Aamusella ensimmäiseksi ennen ateriaa lähden vetreänä saapastelemaan kohden viereistä pyöreälakista nulkkia. Kartta on aina oikeanpuoleisessa reisitaskussa vesitiiviissä muovipussissa suojassa sateelta ja mahdolliselta tahattomalta pulikoinnilta. Kompassi on vasemman rintataskun läpän napinläven läpi sidotun nuoran päässä tiukasti kiinni. Ne ovat siis aina mukana kun vain saan housut jalkaani ja takin päälleni. Päästyäni pehmeänä valuvaa hienoa hiekkaa lipsuttavaa rinnettä huipulle suuntaan kartan tarkasti kompassin avulla maaston mukaan. Kun kartta on tarkkaan maaston mukaan suunnattu, niin otan tarkat suuntimalukemat poutataivasta vasten kohoavien selvästi tunnistettavien Tšaibman ja Ropin huippuihin. Matkaa edelliseen on noin 15 kilometriä ja jälkimmäiseen päälle seitsemän. Laskuihin otan vielä kartan alareunassa olevan harakanvarpaan antaman erannon ja siinä minulla on kartalla nykyinen sijaintipaikkamme noista tuntureista kynnensyrjällä kartalle vetämieni viivojen leikkauspisteessä.

Tuo eranto on aika lystikäs vekkuli, joka on aina jollain tavalla syytä huomioida. Jos sen kokonaan unohtaa, niin näilläkin selkosilla saattaa erehtyä kilometrin matkalla jopa parisen sataa metriä ajatellusta pisteestä oikealla. Eihän se nyt niin kamalasti ole, vai onko? Ajattelepas pikkuisen kumpuilevaa maastoa tai tasaista metsänruteikkoa, joissa kumpaisessakin näkyvyys saattaa jäädä muutamaan kymmeneen metriin. Tai sitten kilometrien laajuista aapasuota, jossa kyllä näkyvyyttä piisaa, mutta ei silti ole mitään maastopisteitä joista saisi kiinni. Viiden kilometrin matkalla taidat olla jo täyden kilometrin pahasti eksyksissä kulkusuunnastasi oikealla. Ja se on varmasti paljon se. Erannon suuruus on toki riippuvainen käytetystä kartasta, lähinnä sen painovuodesta, mutta unohtaa sitä ei kyllä passaa.

Tunturisuuntimien leikkauspiste kertoo nyt että olemme kaksi ja puoli kilometriä lounaassa siitä paikasta jossa ensin kuvittelin meidän olevan (kartta). Tökeröä, ylen tökeröä, mutta kuitenkin niin ylen inhimillistä suunnistajan huolimattomuutta.

Kun tulimme kohti Kaskasta, niin ei kai siinä tullut mitenkään tarkkaan suuntia seurattua, koska tuo joki on kilometrien mittaisena poikittain edessämme. Siihen osuu varmasti. Ilmeisesti tullessamme sen rannalle oli paikannus siinä jäänyt varmistamatta. Ylityspaikkamme jäi siis luulon varaan, jota pidin oikeana tietona. Ja siitä sitten alkoi luulo kasaantua luuloa tukemaan. Kun kuvittelin meidän menevän Marsujoen yli, niin ehkäpä todellisuudessa ylitimme silloin Pitsijokea. Sitten taisimme tulla Marsun rantamille ja niitä luulin Vuontisella oleviksi. Kuljettuamme jonkin matkaa jotain Marsun sivuhaaraa, niin se kuivui kokoon.  Nämä kaikki joet lukuisine pikku haaroineen ja lukemattomine polvekkeineen ovat täällä alavalla ja vetisellä alueella noin suunnilleen saman suuntaisia. Jää siinä kuitenkin melkoisen paljon selittämätöntä töppäilyä. Enpä muista koskaan ennen näin perusteellisesti harhaan menneeni ja vielä näinkin pitkälle, kilometritolkulla.

Kun astelen takaisin teltalle, niin Mika häärii pirteänä jo aamuaskareissaan. Rupean laittelemaan muonia syömäkuntoon ja kerron hänelle omien varhaisten aamuaskareitteni tuloksena saamani nykyisen sijaintimme.

Kun ruoka on valmiina, niin Murri kömpii unisen näköisenä ulos teltastamme.

– Nukuin aika huonosti enkä saanut aluksi ollenkaan unen päästä mitenkään kiinni, emäntä kertoo.

Siinä aterian aikana suunnittelemme patikoinnin jatkamista ja tietysti siinä tulee eilisen törttöilyn jälkeen juttua myös kulkusuunnasta.

– Meidän pitäisi kait lähteä tuonne päin, eiks juu, lausahtaa Murri hieman varovaisesti ja osoittaa suoraan kaakon suuntaan.

– No sinnehän meidän pitää, sanon siihen minäkin. – Mutta, mitenkäs sinä sen olet voinut päätellä ilman karttaa ja kompassia, lausahdan ihmetellen.

Tähän Murri kertoo hänelle yöllä ilmestyneistä etiäisistä. Hänen luokseen oli tullut maahisia. Heitä oli tullut suurehko joukko yksi toisensa perään. He nousivat tuosta viereisen kurun länsilaidassa olevasta suurikivisestä rakasta. Kooltaan nämä tulijat olivat reilusti alle metrin mittaisia, ehkäpä paremminkin vähän päälle puolen metrin. Nämä maahiset olivat muutoin aivan tavallisen meikäläisen ihmisen näköisiä ja heillä oli juhlavaatteet yllään. Kellä puku, kellä housut tai hame. He kaikki olivat ylen iloisia ja kertoivat olevansa menossa juhliin tuonne tunturin taakse. Nämä riemuitsevat maahiset viittasivat kädellään pohjoisen suuntaan, sinne mistä me juuri eilen olimme tulleet.

– Älä ole muutoin ollenkaan murheissasi, he olivat vielä sanoneet Murrille. – Lähtekää kulkemaan aamulla vaan tuohon suuntaan, he lisäsivät ja näyttivät kädellään auringonnousun ja etelän väliin, siitä poroaidan viertä, niin pääsette piankin polulle, joka johtaa teidät tuttuun paikkaan. Jätämme sinulle sauvan matkanne oppaaksi.

Iloisesti hälisten ja tanssahdellen tämä joukko jatkoi pian matkaansa ja hävisi matalan skierriä puskevan kumpareen katveeseen.

Siihen teltan oviaukon ulkopuolelle oli yön aikana todellakin ilmestynyt melko pienikokoinen tunturikoivusta veistetty muhkurainen sauva.

– Katsokaa vaikka itse, lisää Murri ja näyttää kädessään olevaa valkoista, kuoritusta koivunvesasta tehtyä matalaa ja hentoista sauvaa.

Siitä lähdemme sitten äiti edellä suunta korjattuna 22:een. Pistelemme aaltoilevaa lompoloiden pirstomaa hietikkoa ja risukkoista varvikkopounua työntävää suota pitkin, seuraten ikivanhan poroaidan vierustaa.

Tavoitamme viimeinkin näillä selkosilla olevan pohjoisemman Aatsan lähteinä olevia lompoloita. Minä käyn paitapyykillä ja pulahdan kuumissani vilvoittelemaan ja samalla irrottelen päällimmäisiä pölyjä.

– Ai että tekee hyvää, uskotko?

Joen vartta seurailee vankka poropolku ja joidenkin lompoloiden rannan hiesussa on lukemattomia määriä koparoiden painautumia. On melkoinen tokka siinä käynyt juomassa ja kuumissaan makailemassa jäähdyttävän kostealla rannalla.

Jo muutamien kilometrien päähän pohjoisille tuntureille selvänä maastomerkkinä erottuu loistavan keltainen lasikuituinen autiotupa joka on laitettu 340 metriä korkealla olevan, meidän kartoissamme nimettömän lammen rannalla. Tänne muovitaloon ei meistä kenellekään ole ollenkaan haluja jäädä yöpymään, sillä koivujen välistä pilkottaa lammen ylitse Aatsan toinen, se meidän mielikuvissamme ehdottomasti parempi, se vanhempi perinteikäs hirsikämppä (kartta).

Sinne kerittyämme näemme, että oven yläpuolella on taulu, jossa kerrotaan että sisään pääsee kun avaimen hakee Kilpisjärven Retkeilymajalta. No piankos Mika sen sieltä nuorimmakseen nyt kipaisee. Eihän sinne ole suoraa linnuntietä täyttä sataakaan kilometriä. Ehkä joku kuru on matkalla kierrettävä.

Oven ylitse on laitettu paksu rauta, mutta sinkilässä ei ole lukkoa. Metsähallitus on varmaan muuttamassa tätä varaustupaa autiotuvaksi. Vaiko päinvastoin. Enpä tiedä isojen herrojen viisaita ajatuksia. Joka tapauksessa menemme sisään, koska nyt tämä on autiotupa, sillä oven sulkee autiotupien yleisen tavan mukaan vain haka. Tällä kertaa se on vain tavallista järeämpää kokoa.

Siitä pari kilometriä kaakkoon Aatsan itäisellä rannalla on ikiaikainen lapin kotakylän kenttä. Siellä uudemmatkin rakennukset ovat jo autioina jätetty sään armoille. Nekin katot vuotavat, jotka eivät vielä ole sisään romahtaneet. Kohta sortuvat nämä viimeisimmätkin rakennukset tältä siljolta. Luonto ottaa omansa lainasta takaisin. Satunnaisesti saattavat harvat vaeltajat niissä vielä suojaa hakea itselleen. Tämä kenttä kuului aikanaan Nils Aslak Valkeapään synnyinkotiin, joka nyt on surullisen autioksi jätetty.

Jonkin matkaa tästä entisestä lapintalosta etelään tulemme Aatsan rantaan. Joki on täällä rehevässä ja kosteassa koivikossa nopeajuoksuinen, aivan kirkasvetinen ja syvä. Hiekkapohjalla näemme suuren, varmasti puolimetrisen kalan. Mikä lie, tammukaksi ainakin melkoisen mahtava. Kun askel liiaksi tömähtää tai varjomme osuu veteen, niin se huomaa meidät ja tempaisee pikaiseen pakoon kauemmas eteläisen Aatsan monien mutkien syövereihin.

Hiekkaan uomansa uurtaneen joen rannat ovat äkkijyrkät, monin paikoin virtaava vesi on kaivanut pehmeää hiekkaa rantapenkan altakin, jolloin rannan jyrkkyys on miinusmerkkinen. Tästä kun veteen astuu, niin syvemmälle ei mennäkään hissukseen tassutellen, vaan se on äkkipulahdus pohjaan asti.

Vähennämme vaatetta ja veteen pulahtaessa ei haarojen huuhtelu riitä, vaan menee napa reippaasti vedenpinnan alle sukkeluksiin. Murrilla taitaa poven pehmeät kaaretkin kylpeä. Vesi on kaaloa, jäätävän raikasta ja ylen vilkasliikkeistä.

Joen toisella puolella tavoitamme taas vanhan lapintalon muinaisen palaksen, jota pitkin suuntaamme Väylän varteen isolle tielle. Tämäkin vähäinen polku häviää olemattomiin laakean aapasuon laitaan ennen perille pääsyä. Siellähän sitten porskutamme pounulta toiselle kantavia sankaleita etsiskellen. Autot vain vilahtelevat harvakseltaan jonkun sadan metrin päässä edessämme kuin toisessa maailmassa.

Murri, Mika ja Eki ovat tässä vihdoin Väylän varressa, maantien laidalla, Pättikässä postiautoa odotellen antoisan vaelluksen päätyttyä (kartta).

Nousee mielihyvän pala kurkkuun kun menneitä muistelee. Olihan tämäkin vaellus ollut ajoittain aika rankkaa, mutta jotenkin ainakin minusta näin jälkeenpäin tuntuu, että ne tiukemmat tilanteet niitä parhaita kuitenkin ovat olleet. Ne antavat kokemusta ja sitä kautta löytyy itseluottamus. Tänne Lapin tuntureiden maisemiin tullaan vielä varmasti uudemmankin kerran.

Reitti Karttapaikassa
(Kiintopisteet näkyvät, jos olet napsauttanut tekstin karttalinkkejä)

Vaellusten pääsivu