Lapinkoira Lapissa

Syyskuu 1997

Teksti: Peni (1993 – 2006)
Kuvat ja puhtaaksikirjoitus: Pena ja Maarit

Hops. Ja hoops. Ja vieläkin hops-hoops.

Kyllä minulta tämä kiveltä toiselle hyppely käy. Se menee jo paljon joutuisammin kuin isännällä. Ensimmäisenä päivänä tahtoivat takatassut osua hieman vikapaikkaan ja niin sitä liukasteltiin kivien välissä raaps-raaps. Vaan ei enää. Minusta  kivirakassa voisi mennä paljon nopeamminkin kuin nyt, mutta isäntä hidastelee.

Saanalle tultiin autolla kolmessa päivässä.  Automatkailu on tylsää, mutta meneehän se torkkuessa. Minulla oli takapenkillä runsaasti tilaa. Siellä täällä pysähdyttiin, että pääsin hoitamaan tavanomaisen kirjeenvaihdon. Jossakin oltiin yötä.

Tiistai: Saananmaja – Kuonjarjohka (21 km)

Läksimme tunturiin myöhään aamupäivällä. Ensin käveltiin hieman tietä pitkin, kunnes mentiin metsään. Polun alkupäässä tien varressa oli paljon retkeläisten autoja. Reitti oli merkitty pienin oranssipäisin tolpin, mutta melko pian merkit hävisivät jotenkin. Isännän ei auttanut kuin ottaa kompassista suunta, ja merkitty polku löytyikin koivikosta muutaman kymmenen metrin päästä. Sen koommin ei kompassia enää tarvittu. Koivikkokin loppui pian.

Tšahkaljavrin tienoilla tuli ensimmäinen kulkija vastaan. Reppuselkäinen poika sanoi ”Hello” ja nuuskittuani hänet ”bye”. Isäntäkin mutisi jotakin. Takana näkyi Saana ja jonkin matkan päässä lähes samanmuotoinen mutta pienempi tunturi. Samalla suunnalla oli korkea poroaita, jota kohti kuljimme vinosti.

Vastaan tuli pariskunta ja mies, jotka nuuskin. Mies epäili, että pian tuntureilla on lumipeite, kun jo aamulla oli tullut hieman lumihöytyviä.

Kahden tunnin kävelyn jälkeen tulimme paikkaan, missä oli tolppa ja teksti ”Valtakunnanraja – Riksgränset”. Toisella puolen oli komea Suomen vaakuna.  Myöhemmin  isäntä luki jostakin, että tässä oli Saarijärven tilapäinen passintarkastusasema.

Passintarkastaja oli varmaan lounastauolla. Mistään ei  selvinnyt, mihin maahan  olimme astumassa. Tunnin ulkomaanmatkan jälkeen näkyi alhaalla Tšoahpejavrin rannassa toinen rajatolppa ja niin olimme jälleen Suomessa.

Kun Saarijärven kämppä oli jo lähellä, vastaan tuli kolme yli keski-ikäistä naista nuuhkittavaksi. Isäntä luki tupakirjasta, että nämä olivat käyneet tauolla kämpässä juomassa kuppikuumaa. Mekin keitimme teet ja söimme hieman. Koska isännällä ei ollut rinkassaan kunnon koirille sopivaa purkkiruokaa, söin raksuja. Ne rupesivat aika pian janottamaan, mutta olihan polulla sopivia puroja. Monet olivat ohuelti jäässä.

Saarijärven tuvalle jäi kaksi kaveria, jotka aikoivat pitää kämppää muutaman päivän ajan lyhyiden retkien tukikohtana.

Saarijärveltä lähdettyä Saanaa ei enää näkynyt. Aurinko paistoi, mutta ylhäällä Kuonjarvarrilla oli aika viileää. Kulku oli yksitoikkoista, vaikka sain aika usein vainun sopulista kolossaan. Kaikenlaisten jälkien tutkimisen vuoksi minä varmaan kuljin ainakin kaksinkertaisen matkan isännän kulkemaan verrattuna. Kerran pääsin niin tuoreille jäljille, että sopuli ei ehtinyt kaivautua koloonsa, vaan sain sen napattua. Olin tietysti metsästysintoa täynnä, mutta isäntä ei enää antanut minun kaivella sopulinkoloja.

Kolmen tunnin tunturipaljakalla kävelyn jälkeen polku alkoi laskeutua Kuonjarjohkan laaksoon. Laaksossa näin isoja eläimiä, joita isäntä sanoi poroiksi. Isäntä ei oikein pitänyt siitä, kun jyrkässä alamäessä vetämällä koitin päästä nopeasti niiden kanssa leikkimään. Mutta isännän mokoma piti taluttimesta kiinni ja porot jolkottivat Kuonjarjohkan lähteiden suuntaan. Poroja olisi ollut kiva paimentaa.

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun tulimme Kuonjarjohkan tuvalle. Tupaan sisälle johtavat jäljet haisivat lupaavasti nartulle ja niinpä menin tohkeissani ensimmäisenä ovesta. Mutta ystävällisen nartun sijasta sisällä olikin juuri nokosilta herännyt ärtyisä amerikanstaffordshirenterrieri. Se ja sen ihmiset –  kuopiolainen pariskunta –  olivat tulossa Haltilta ja hieno Amerikassa tappelukoiraksi jalostettu staffi Connie oli aivan poikki. Ei sellaisesta ole tunturiin, vaikka se näyttääkin vahvalta. Vähitellen pääsimme hieman juoksentelemaan ja tekemään muuta koirankuria, mutta kun kaikessa ystävyydessä yritin astua sitä, sen huumorintaju loppui. Connie ärhenteli minulle kaiken aikaa, mutta sitten kun tuli nukkumisaika, minä sain nukkua ulkona ja Connie sisällä. Onko se oikein, kysyn vain!

Keskiviikko: Kuonjarjohka – Vuobmegašjohka (12 km)

Kuonarin vaja auringon noustessa
Kuonjarjohka aamulla

Kuonjarjohkalta läksimme aika varhain aamupäivällä. Yöllä oli ollut pakkasta ja maassa oli paikoin kuuraa. Polku oli edelleen helppo. Oikealla näkyi muutama poro, mutta nytkään en päässyt niiden kanssa leikkimään. Huomasin, että kun niille haukkui, ne lähtivät juoksemaan. Tunturissa on kivaa!

Vastaan tuli kaksi naista nuuhkittavaksi. Toinen kysyi, olenko minä vihainen; kai siksi, että isäntä pitää minua koko ajan narussa kiinni. He kehuivat Meekonjärveä kauniiksi yöpymispaikaksi. Ennen puoltapäivää näkyviin tuli hyvin jyrkkäreunainen Saivaara.

Myös Annjaloanjin ja Meekonvaaran jyrkänteet ovat vaikuttavia. Näiden välistä näkyy kaukaisempia tuntureita, luultavasti myös Halti.

Isäntä taisi saada jalkansa kipeiksi edellisen päivän kävelystä, koska rupesi kärttyisäksi pienestäkin vetämisestä. Miksi ei itse kävele nopeammin? Onko minun vikani, jos polun varret ovat täynnä tärkeitä viestejä?

Meekonjärven rannalla on kolme lukittua tupaa. Yksi niistä on Lapin tullipiirin. Täältäkin tullimies oli varmaan syyslomalla, koska ovissa ja ikkunoissa oli tukevat luukut, salvat ja lukot.

Yhden kämpän seinässä on tunturipuhelin. Koska sen antenni oli poikki, emme päässeet soittamaan emännälle terveisiä. Kohinan seasta kuului heikosti vain kohtelias tervehdys ”ARP-keskus, hyvää päivää”.

Jaoimme lounasmössön isännän sopivaksi katsomassa suhteessa. Chop sueyn mausteet eivät mielestäni olleet aivan onnistuneita, joten söin oman osuuteni lähinnä kohteliaisuudesta. Isännän lusikka oli hukassa, ja hän veisti vajasta löytyneestä puunpalasta uuden.

Yhden Meekonjärven rakennuksen seinästä luin ilmoituksen, että Kalottireittiä varten on tehty uusi silta Vuomakasjoen yli n. 3,5 km:n päähän. Niinpä vanhoja Vuobmegašjavrin ja Pihtšoskordsin välillä olevia kahlaamoja ei enää tarvitse käyttää.

Kuuluisa Meekonvaaran ja Meekonjärven välinen rakka oli iso, mutta ei erityisen vaikeakulkuinen. Vasta seuraavana päivänä takaisin tullessa huomasin, että rakassakin kannattaa seurata muiden kulkijoiden hajujälkiä.

Isännän jalat taisivat olla aika kypsät, koska jo pari tuntia Meekonjärven jälkeen hän etsi joen rannalta sopivan teltanpaikan. Söimme vielä toisenkin mössökipollisen ja illan hämärtyessä kävimme nukkumaan. Joskus yöllä pikku sadekuuron aikana isäntä houkutteli minut sisälle, mutta menin mielelläni takaisin ulos teltan viereen. Ulkona sentään näkee ja haistaa monta kertaa paremmin kuin telttakankaan ja pressun lävitse. Ja sitä paitsi: lapinkoira on sentään lapinkoira, ei mikään lyhytkarvainen hienosteluterrieri!

Torstai: Vuobmegašjohka – Saananmaja (33 km)

Koska isäntä oli luvannut tulla takaisin lauantaina, meillä oli vielä periaatteessa kolme päivää aikaa, mutta minusta paluu yhtä päivää aikaisemmin olisi aivan paikallaan. Vaikka isäntä olikin osoittautunut arkajalkaiseksi matkantekijäksi, uskoin meidän ehtivän kahdessa päivässä takaisin – vaikka minun täytyisi kiskoa häntä narun päässä.

Ensimmäinen etappi Meekonjärven kämpille sujui varsin hyvin. Isännän koivet vetreytivät nopeasti, ja pääsimme kapuamaan Meekonjärven jälkeistä rinnettä jo runsaan tunnin kuluttua lähdöstä. Haltin suunnassa olivat tuntureiden laet pilvessä. Paljakalla kävi kova tuuli, ja isäntä kulki milloin etu-, milloin sivunojassa. Käsineet, pipo ja takin huppu olivat kaikki käytössä. Poroja näkyi vielä enemmän kuin eilen.

Puolilta päivin tulimme Kuonjarjohkan majalle, joka oli tämän päivän minimitavoite. Siellä oli jo yksi pariskunta, joka oli menossa etelään Tierbmešjavrille. Kun olimme melkein saaneet eväät syötyä, sisään törmäsi toinen pariskunta. Teimme isännän kanssa tilaa, ja kun isäntä viritteli rinkkaa selkäänsä, mäkeä saapasteli alas vielä kolmaskin porukka. Tämä on sitä erämaan rauhaa. Haltin suuntaan menijöitä emme tavanneet lainkaan.

Kuonjarjohkalta Saarijärvelle kävelimme kunnon vauhtia. Menomatkalla nappaamani sopuli oli edelleen polun varressa. Nyt päivän tavoitteena oli joko Saarijärvi tai jokin sopiva telttapaikka sen jälkeen. Lähellä Saarijärveä näin paljon valkoisia ja ruskeita poroja läheltä, enkä ollut pysyä nahoissani. Kämpässä oli väkeä syömässä, mutta me emme edes poikenneet sisälle.

Iltapäivän lopulla saavuimme Saarijärven tilapäiselle passintarkastusasemalle. Onneksi passintarkastaja ei nytkään ollut paikalla, sillä minulla eivät ole voimassa kaikki rokotukset, jotka vaaditaan EU:n ulkopuolelta Suomeen saapuvalta koiralta. Passintarkastusasemalla söimme tämän matkan viimeiset eväät; isännän rinkassa oli kyllä mössöjä jäljellä mielin määrin.

Saanaa lähestyessämme näimme, kuinka Kilpisjärvellä satoi. Saanan laki oli pilvessä. Ruotsin ja Norjan puolella korkeimmat tunturit olivat jo saaneet huipuilleen lunta. Meille paistoi aurinko, mutta sopulinjäljet eivät enää kiinnostaneet. Minä olin kiinnostunut enää lyhimmästä polusta Saananmajalle, vaikka en tietystikään ollut väsynyt. Lapinkoirat eivät väsy Lapissa.

Kilpisärvellä tien varressa oli enää muutama retkeläisten auto.  Saavuimme perille hämärissä. Emäntäkin oli iloinen, vaikka joutui nousemaan yöpuulta kesken iltaunien.

 

Vaellusten pääsivu

Kotisivu