Lemmenjoen kultamailla

Heinäkuun alku 1984

Erkki Stenman

Posti kulkee pohjoisessa

Postinvärinen linja-auto, tuo keltainen, Ivalosta lähtenyt, jatkaa tasaista ja varmaa kulkuaan reitillään Inarin kylältä lounaaseen Juutuanjoen eteläpuolen rantoja seuraillen.

Aina lähestyttäessä tien vierustalla harvakseen olevia suuria ja ennen kaikkea leveäsuisia postilaatikoita, auto hiljentää vauhtiaan. Ei kuitenkaan juuri koskaan alle kymmenen kilometrin tuntivauhtiin. Ovi aukeaa ja postipoika heittää milloin minkin kokoisen nyssykän tarkasti laatikon odottavaan kitaan. Jos lähetys on suurehko, niin sen lennon vastaanottava takaseinä  jysähtää ja koko laatikko huojahtaa.

Joskus sattuu kuitenkin, että arvaamaton ja leikkisä tuulenpuuska tarttuu lentävään lähetykseen tai postiljoonin heittokäden ajoitus hieman onnahtaa, niin silloin oikea määränpää ei löydykään lentoradan loppupäästä. Auto pysähtyy nyt kokonaan. Postipoika, iästään riippuen, juosta kipaisee vikkelästi tahi verkkaisemmin liikehtien siirtyy noukkimaan lentopostin laatikon takaa jostain ojanpientareelta tai varpumättään vierustalta. Kuivat pölyt saavat jäädä muistoksi lähetykseen, mutta sadesään sörttönen kura täytyy tietysti pyyhkäistä kämmeneen tai enempi määrä virkatakin tummaan hihaan. Lähetys laatikkoon ja tuulosen leikkisä kuje, vai oliko se virkamiehen virhe, niin se on korjattu ja unohdettu pitkäksi aikaa.

Laatikon yläreunassa on tuollainen vajaan puolen metrin mittainen kippisaranoitu pysty- ja vaakatasoon lukkiutuva punalätkäinen ohut tanko. Kun tämä kirkuvan värinen kilpi on pystyssä näkyvillä, se kertoo että laatikossa on noudettavana lähtevää postia. Tällöin auton pitää tietenkin pysähtyä kokonaan ja posteljooni käy noutamassa lähetyksen virkalaitoksen varmaan huomaan ja kiepsauttaa tangon samalla kertaa vaakasuoraan piiloon.

Juutuanjoki laskee vähän väljempään altaaseen, Solojärveen, jonka etelärantaa koukkaava kapea hiekkatie erkanee tämän joen rannasta kauemmaksi kairaan.

Menesjärvellä on enemmän virallista postiasiaa ja auto seisoo siellä varttitunnin verran, joten Murri ja minä kerkiämme siellä hyvin jaloittelemaan.

Autossa on tällä kertaa postin ja sen perille toimittajan lisäksi vajaa kymmenkunta muuta matkustajaa, joista melkein kaikilla on päämääränä Lemmenjoki. Siellä suuren joen rannalla on myös tämän postilinjan päätepysäkki.

Nousu virtaan

On  keskikesä, heinäkuun alkupuoli, vähän ennen kahdeksankymmenluvun puoltaväliä. Suuri vene nousee virtaan. Jyräjävän vahvaa moottoria halliten, vuoroin seisten vuoroin istuen, tähyää terävin ja tummanruskein nappisilmin Jomppasen Juhani mutkittelevaa joen uomaa ja sen hiljalleen muotoaan muuttavia hiekkaisia kerttämiä. Hän on tutkaellut vuosikausia tätä reittiä ja kaikki muhkurat ja kiemurat ovat hänelle perin tuttuja. Pieninkään muutos joen maisemassa ei jää hänen tarkalta katseeltaan havaitsematta.

Ei ole tämä vene enää puhdas ja kapea koskeen synnytelty kakslaita. Ei nähdä enää käyttöä muinaisten esiäijien satojen vuosien saatossa kehittämällä kevyellä ja koskessakin hyvin suuntansa pitävällä veneellä, kun siihen taannoin istutettiin moottori helpottamaan ja nopeuttamaan raskasta ja taitoa vaativaa sauvoimen käyttöä. Veneen laitoihin on tullut lisää korkeutta ja tuhdoille leveyttä, vaikka kahden rinnan istua. Nyt suuriääninen moottori puskee pärskien ja voimalla eteenpäin.

Leveä virta näyttää konelon takana uupuneen, kuin olisi jättiläinen unessa. Mutta uoman syvänteissä voi kuitenkin aistia sen valtavan voiman, joka siellä syövereissä, kuin kahlittuna möyryää ja joka sieltä hakee itselleen väylää vapauteen. Mutta pian seuraavassa nivassa virta kuitenkin jo antaa pienen aavistuksenomaisen näytteen voimistaan puskiessaan hiljaisella mutta peräänantamattomalla tarmollaan päin vuosisatojen saatossa pyöristämiään ja liukkaiksi hiomiaan kivenjärkäleitä. Kuuluu kumajavaa jysähtelyä, kuin kaukaista ukkosen kumua, jonka suuntaa on mahdoton määrittää. Siellä veden voima pyöräyttelee kivenmöllikkää alavirtaan asetellen sitä uuteen sijaansa. Ääni kumuaa veden alla pitkiä matkoja heijastellen rannan vuopioista. Raamukylkinen koutere, vaikkei nuorena ja uteliaana pile olekaan, säikkyy kosken peilistä. Potkaisee rajuun karkuun ja luiskauttaa sammaleisen kiven alapuolelle, kosteeseen. Kun hetken päästä ei enää mitään outoa ilmene, niin siellä kiduskansien väpättävä laukka laantuu.

Molemmilla rannoilla pilviä hipovat tunturit ja vesirajassa kasvavat koivut ja pajut soluttavat veden syvänteisiin, kuin luokseen kutsuen, kauniita mutta petollisia haavekuvajaisiaan. Nuo koivut ovat pohjoisen myrskytuulten säälimättömien, ujeltavien ruoskien ja raa’an, syvältä kouraisevan pakkasen muokkaamia vänkkäröitä. Joen jyrkässä mutkassa, nyt jo aivan vesirajalla kasvaa tuokin tuuhealakkinen mänty. Kauankohan se vielä jaksaa pysytellä tönkkäjuurensa varassa, koska vesi on nakerrellut syvän luikon sen alle ja vetää jänttärää voimallisesti puoleensa. Virta hamuaa täälläkin itselleen uutta uomaa ja elintilaa. Hakolakki on ylen kaukana kiinteältä maalta pyörteilevän veden yllä. Taitaapa, kun koittaa uusi vehreän lehvän aika ja napakka lounainen ohtotuuli, olla suuri puu jo virran vietävänä kohti pohjoista.

Samat luonnonvoimat, tuuli ja vesi sekä piukkuva pakkanen ovat näyttäneet valtaisat voimansa myös tuntureille, laasten niiden laet ja pahdat lähes puhtaiksi kaikesta tarpeettomasta. Jäljellä on jäänyt vain rakka, riekonmarja, jäkälä ja tuntuririekko, tuo kiirunaksi myös kutsuttu. Joskus siellä kuitenkin poatsun kopara lenkottelee, kun suivakka Kosatus parttioineen hakee tuulesta rauhaa räkältä ja kurmupaarmoilta. Hivenen alempana rusoaisainen, mustaturpa kätkä etsii väliin piiloa levollensa pahdan kuoringista.

Vene ovat viemässä paria nuorta poromiestä, vähän päälle parinkymmenisiä, poikaa ja tyttöä sekä korskean näköistä, paljakalla ja rakalla kulkemaan opetettua moottoripyörää, tuollaista maastokonetta, ylös palkisille, sinne missä tokka kulkee ja laidunta riittää.

Mukaan on päässyt myös pari Lapin paljakoiden ja kurujen lumoihin joutunutta etelän eläjää. He tulevat tänne pohjan selkosille vuodesta toiseen etsiskelemään, hakemaan jotakin, jota heidän sisimpänsä kaipaa. Se on ehkä paljakan hivelevän tuoksuva tuuli ruskan purppurassa, tai olon avara rauha violetin hohtavassa kumpuilevassa taivaanrannassa. Se on ehkä rakkaisen kursun jyhkeä pahta, jonka eteläisen seinämän juurelta lumi ei milloinkaan katoa. Se on ehkä auvakkoisen rämiön ylityshaaste, kun sen lettojen pohjattomat mustat kirnut peikonsilminä sinkoavat. Se on ehkä kotkan rauhaisan kiertävä liito nousevassa ilmavirrassa paahtavan tumman tunturin yläpuolella. Yhä vain korkeammalle ja korkeammalle nousee suurta siipeään liikauttamatta iso vapaa lintu, kunnes se erottuu vain vaivoin paljaalla silmällä taivaan sinestä. Siellä se katoaa kumupilven sinertävään harmauteen ja sen laen hohtavaan valkeuteen. Vai onko se tykkylumeen kauttaaltaan verhoutunut männynjänttäräinen sinervässä keskipäivän kaamoksessa tunturin rinteen uurrolla?

Se on tätä kaikkea ja paljoa muutakin mitä vain täällä olemme tavanneet ja vain täältä sitä olemme tavoitelleet. Tämä on meidän Lappimme, se, jota me Lapiksi kutsumme. Täällä on maan ääretön rauhan ja tuulen tuima tuiverrus sekä vielä voimissansa maahisten mahti.

Kuin elonsa keväässä porskuttava kojamo, joka taistellen nousee kutuun, kirmaa vene virtaa vasten. Vuoroin vauhtiaan hiljentäen, kuin leikitellen painuu syvemmälle virran syliin. Koukkaa läheltä rantaa, kuin kaivaten koivujen, noiden koukkuisten ja jäkälistä harmaantuneiden vanhusten lehväin hyväilyjä partaaseensa. Sitten yhtäkkiä moottori huutaen nousee riemuisaan kiitoon, lähes lentäen ottaa hurjaa vauhtia edessä kuohuvaan koskeen. Vesi kahtena seinänä, auran hopeisina pärskesiipinä leviää ja auringon kilossa sateenkaarina elää. Kokka tavoittaa vähävetisenä kieppuvan ja pyörivän kosken ja sen utuvaahtona leijuvan pinnan. Juhani tempaisee nopealla nykäisyllä potkurin ylös vedestä, jotta se ei turhaan yrittäisi kiviä särkeä tai itseään teloa. Veneen pohja kraappaisee johonkin murikkaan ja siihen vauhtiakin hepin verran tärvääntyy. Vaan on venekin jo luspassa ja moottori voidaan taas laskea vetoon. Meno on hivenen tasaantunut ja uskallan jälleen ympärilleni katsella ja hellittää nyrkkini valkoisten rystysten puserrusta laiteista.

Vastaan tulee matala harmaa vene, jonka perätuhdolla istuu tumma, liikkumaton hahmo. Käsi nousee rauhallisesti laiteelta tervehdykseen ja hyvän matkan toivotukseen. Vastaan kuin väärtille kättäni pitkään koholla kannatellen. Kun olemme jo niin kaukana, etteivät suuren veneemme peräaallot enää ravistele kakslaitaa, nousee tuhdolla istunut lyhyehkö harmaantunut mies pystyyn. Hän työntää sauvoimen virtaan ja vene herää vireämpään liukuun.

Joki on ollut muutaman sadan metrin matkalla oudolle täysin lukematonta sokkeloa. Ei arvaa etelän mies, kohta viisissäkymmenissä oleva, keulassa vaimonsa vieressä istuessaan, minne reitti kulloinkin kulkee. Väylää ei näy missään ja vene vain kokka vaahdoten lähestyy hurjaa vauhtia vastakkaista rantaa. Aina kuitenkin vene jostain väylänsä hakee. Kovin näyttää perän mies kuitenkin, pahimmissa paikoissa ajoittain seisaalleen nousten, tarkkana tähyävän kiviä ja lievuja katseellaan.

Vasemmalta puolelta, heti rannalta lähtee kohoamaan yli puiden latvojen reippaasti puolen kilometrin korkuinen valtias, kallioisen paljaslakinen ja lounaasta rakkainen Jogakielas, joka hallitsee maisemaa näillä main. Sen laajalle ympärileviävien helmojen kätköistä kurkkii salaa, kuin äitinsä hameen alta pienoinen kalju pallopää.

Jopa aukeaa tuollainen puolen kilometrin mittainen suora, suhteellisen rauhaisa taival. Nousemme Seäriknivaan, jossa ainakin karttani mukaan on kahlaamo. Kyllä siitä varmaankin tarpeen niin vaatiessa ylitse pääsee, jos ei aina tulvan aikaan kahlaamalla niin sitten rinkkalautalla tai pahimmassa tapauksessa pakkouinnilla kaalossa vedessä.

Searikjohka

Vene kaartaa jyrkästi oikealle ja ajaa tussauttaa keulansa rantaan pohjoisen puolelle. Tänne kansallispuiston rajalle me olemme kyytimme pyytäneet ja täällä nyt sitten olemme. Tarjoan Juhanille vastiketta mieluisasta matkasta ja tokihan hänelle hieman kulujen peitteeksi kahisevaa kelpaa.

Astun matalan rantaveden hietikkoiselle pohjalle ja keplottelen keikkuvasta veneestä rinkkani yhdestä viilekkeestä toiselle olkapäälleni. Onpas sillä kehvelillä painoa, päälle kahdenkymmenen viiden kilon. Jyssäytän kantamukseni kuivalle rannalle monilukuisten sarojen sekaan. Tartun miehen kourilla veneen kokkaan ja parilla nykäisyllä vedän sen tanakasti kapealle rantahietikolle. Auttelen Murrinkin pois vesiltä tukevalle tantereelle ja saman tien minulle ojennetaan myös hänenkin rinkkansa, joka painaa siinä reilut viisitoista kiloa. Kiittelemme vielä kyytiväkeämme, jotka saman tien jatkavat matkaansa. Seuraan katseellani, oikeastaan mitään tajuamatta ja ajattelematta hiljalleen pienenevää venettä ja sen jälkeensä jättämää suurenevaa vesistä auraa.

Moottorin pauhu hiljenee vähitellen rauhaisaksi purinaksi, joka sekin hetken kuuluttuaan häipyy erämaan rauhaan tuonne Heargejavrin suuntaan. Istahdamme hiekalle veden rajaan suurten kivien väliin. Huokaan helpotuksesta vilpittömästi ja pitkään.

Vihdoinkin jälleen Lapissa aikaa vievän suunnittelun ja monien järjestelyjen jälkeen. Tuntuu kuin kurkkuun nousisi pala ja rinnan täyttää valtava vapauttava riemu. Vedän raikasta happea palkeet pullolleen, jotta paikat ovat ratketa. Tätä on odotettu jo monta kuukautta. Siitä lähtien kun aurinko etelässä, ruuhkarannoilla Espoossa, oli sulattanut ensimmäiset pälvet. Siitä lähtien olen kaiholla muistellut paljakkaa ja suurta aapaa. Tätä on jo kauan odotettu ja tästä se nyt avautuu…, täyttymys…

Istumme hienolla rantahiekalla, kuuntelemme.., aistimme…, olemme…

Taivaankansi on korkea, ääretön. Pohjoisen reunalla, missä punaiset tunturien laet sitä kannattelevat, se on värjääntynyt jo vaalean vihertäväksi. Kuvun huimaavassa korkeudessa, missä jokunen hahtuvainen jalaspilvi suoltuu kohti itää on vahvan sininen kuullotus. Kirkkaassa valossa hilpelöivän virran pinnasta heijastuu iloisesti kisailevia timantteja rannan koivujen lehdille. Hiljainen tuulenvire tuoksuu elämän sykkeelle. Ylempää rannalta kuuluu vaimea sirkutusta ja kolme ratkulintua sukeltelee peräsulat pystyssä makupaloja tuossa kortekentän laidalla.

Riisun hissukseen kumisaappaat ja levysukat hiostavista jaloistani ja varpaat riemuitsevat päästessään vilvoittavaan jokeen. Nyt ei ole kiirettä. Aikaa riittää ja kiirettä ei ole minnekään. Varpaat kipristelevät kirkkaassa, raikkaassa vedessä, suoristavat selkäänsä ja vetävät hissukseen sen sitten köyryyn. Silmin nähden nauttivat, naamat punoittaen. En osaa aistia kauanko siinä vesijumpassa ilkamoidaan ja kylveskellään. Mutta siitä olen varma että se aika ei taatusti hukkaan mene.

Pienet paaperoiset kertovat jo hitusen vedessä hytisevänsä, joten nostan ne helottavan auringon lämmiteltäviksi ja leppeän tuulosen kuivateltaviksi. Jalat liukuvat verkkaisesti jo kuivahtaneisiin saappaisiin. Nousen ja käännyn rinkkoihin päin. Murri jo odottelee lähtöä mättäällä istuen. Tartumme kantamuksiimme ja kapuamme ylös hiekkaiselle pankille, joen rantatörmälle. Täällä näyttää kasvavan matalaa varvikkoa, puolukkaa ja vähemmän suopursua. Suurempaa kasvustoa täällä edustaa tiheähkö tunturikoivikko, jokunen komo, ikäloppu mänty, jonka tikka tai joku muu kololintu on jo hakannut täyteen kolojaan ja pari suuremmaksi kerinnyttä hyötömäntyä.

 

Edessämme on yksi lukuisista Lemmenjoen merkittyjen vaelluspolkujen leiriytymispaikoista, samanlainen kuin kaikki muutkin vastaavat tällä alueella. Jyhkeistä keloista rakennettu pöytä ja sen kummallakin puolella levättäväksi leveät penkit. Näiden vieressä paksusta rautapellistä kokoon kyhätty laatikko, tulenpitopaikka. Tämän ympärillä neljästä uhkeasta kelosta salvostettu istuinkehä ja hieman sivummalla pölkkyvarasto. Sieltä omalla kirveellään saa pieniä itselleen tulen aineksia ja tervaksen tuoksua, eräromantiikan siemeniä.

Tottahan valtio, mikä lienee sen virasto, ehkäpä metsähallitus, on alun perin tämänkin leiripaikan varustanut omalla kirveellä. Sellaisen olen tavannut joskus jossakin, parilla leiripaikalla, näitä kairoja kierrellessäni. Tosin ne ovat tuollaisia julmettuja, kiveen huolimattomuudessa hakattuja moukareita, joissa on varreksi kiinni hitsattuna lähes metrinen, paksu vesijohtoputki.

Eihän kunnioita etelän ihminen, vaiko paikallinen, enpä tiedä, vanhaa pohjoisen tapaa: Mikä ei ole sinun, niin tosi tarpeeseen voit käyttää, vaan kunnossa ollen paikalleen jätä. Kun hyvä ja toimiva ohje on unohtunut, niin ovat nämäkin halkomisvälineet eksyneet mikä minnekin.

Telttapaikan varustukseen kuuluu aina lisäksi galvanoidusta pellistä valmistettu jätesäkkiteline säkkeineen. Siellä säilykepurkit vain eivät tahdo pysyä, vaan tuppaavat useinkin pomppimaan ja viihtymään telineen vierustoilla muovisten, kirjavain pussinretaleiden seurana. Onpahan tietenkin näiden varustusten lisäksi paikalle rakennettu Hotelli Helpotus. Ruskeasta kymppimillin paksusta muottivanerista tyylitelty lapinkota. Ovessa haka molemmin puolin, intimiteettisuoja, ja alla alunperin syväksi kaivettu kuoppa.

Tuossa pölkkyvaraston seinustalla näkyy olevan lapio. Kait maar se siihen on jätetty, jotta tuo maamiehen kulta saataisiin kätkettyä kun aika on täysi ja uusi potero kaivettua täyttymistään odottamaan. Vaan kun se kirves puuttuu ja tuli ei ole ottanut ison, pyöreän pölkyn pintaan, niin milläs muulla kuin lapiolla kekseliäs ihminen on niitä tarvitsemiaan klapeja pyrkinyt irroittelemaan. Lapio on pöllien vieressä ja varsi on poikki.

Tämäkin leiriytymispaikka, kuten muutkin vastaavat tällä alueella, on varsin siisti ja hyvin hoidettu. Siis hyvin tuttua ja turvallista, mutta…  Kaikki on täällä jollakin lailla massamatkailun lakien sanelemaa, yhteen muottiin valavien säädösten kangistamaa.

Valmistamme joutuin jotain pientä lämmintä purtavaa, pistelemme sen poskeemme ja valmistaudumme heti jatkamaan matkaa, koska näistä rakenteista puuttuu jotain. Ne ovat täysin elottomia. Ne ovat kuolleita, niillä ei ole sielua.

Ylimalkainen suuntamme tästä eteenpäin ainakin pariksi päivänkierroksi on lännen kautta kiertäen luoteinen. Jo kotona, kun reittiä noin suurin piirtein hahmottelimme, oli mielessämme hakea varmuus yhdestä vuoden takaisesta vaelluskohteestamme, Ravadasjavrista, siitä ylemmästä ja pienemmästä. Se alempi onkin oikeastaan kuin hetkiseksi tuntureiden puristuksesta hivenen hengähtämään päässyt, rauhaisasti virtaileva Lemmenjoen laajentuma.

Katsastan kartalta reittiä täältä eteenpäin. Tosin tällä kartallanikin on jo ikää yli parinkymmenen vuoden, mutta uskon kuitenkin vakaasti meidän selviävän hyvinkin tällä ja kompasseillamme, sillä eiväthän tunturin pahdat ja jänkäsuot niin lyhyessä ajassa yleensä paikkaa vaihda. Näytän Murrille mistä juuri olemme tulleet ja missä pistessä nyt olemme.

– Tosta puronvartta pitäis lähteä tonne ylöspäin taapertaan. Ja kun sitten ollaan päästy jonnekkin näille main, tarpeiks kauas näistä turistipoluista, niin ruvetaan katteleen että mistä löydettäis nukkupaikka. Kaiva vain kompassis esiin ja näytä minne lähetään. Se on nyt sun vuoros.

Murri vilkaisee minua alta kulmainsa.

– Eeei. Mut, kunn…

Hän kumartuu ja ottaa kompassin rinkkansa alapussista. Tarttuu ojentamaani karttaan ja katselee sitä kuin epäillen jotain jujua. Hieman arkaillen vilkuilee minua, karttaa ja kompassia.

– Miksi minä?..Kun…

Minä seison kuin kivinen seita, ei ilme kerro mitään. Sitten Murri, kun apua ei näytä ilmaantuvan, rohkaisee luontonsa ja paneutuu annettuun tehtävään. Kompassi asettuu vakaasti kartalle ja pohjoishaarukka karttapohjoiseen. Sitten pyörähtää tyttö varovasti karttoineen ja kompasseineen, jotta saa pohjoisneulan pohjoishaarukkaan. Käsi nousee ja antaa suuntaa luoteeseen.

– Onko se tonne?

– Varmasti, ja ihan nappiin. Osaathan sä, ku vaan uskallat ja uskot ittees, minä hieman kehaisin, enkä ollenkaan suotta. Murri vilkaisee tyytyväisenä vekkulisti, pää alas painettuna, hitaasti ylös.

Kevyt kesäasuntomme kaikkine tarpeellisine lisukkeineen nousee selkään ja lähdemme pienen Searitjohkan rantoja seuraillen karttaan merkittyä ylityskelpoista kohtaa haeskelemaan. Joki polveilee täällä alavalla Lemmenjoen rantamaalla, kuin se ei haluaisi ollenkaan päästä eteenpäin. Parin–kolmensadan metrin matkalla se muuttaa suuntaansa toistakymmentä kertaa ja saa sovitettua omia venkuroitaan kilometrin verran tuolle vaivaiselle matkalle. On siinä kyynälmutkaa monin kerroin. Se juoksuttaa vesiään kaikkiin ilmansuuntiin useammankin kerran ennen kuin viimein päästää ne sylistään isompaan väylään.

Palas, jota nyt seurailemme, nousee korkealle hiekkaharjanteelle, jonka reunamalle vesi on aikojen saatossa, vapautta etsiessään kaivanut tiensä syvälle. Nyt on vettä niin vähän, että tuntuu täysin mahdottomalta edes ajatella, jotta tuollaisen puropahasen voimilla on sellaiset soramäärät kyetty paikoiltaan siirtämään. Vai onkohan vedellä tullut tehdyksi pitkääkin päivää ja niitäkin monen monituista kappaletta raitoonsa?

Laskeudumme kursun jyrkkää reunaa. Jostain edestämme kantautuu korviimme kosken uneliaan rauhoittava etäinen kohina ja sen täydentäjänä hentoisen vienoa tsäksättävää sirahtelua. Koivikossa vasemmalla näkyy vilahtavan pienoinen vikkelä varjo, joka pyrähtelee oksien taipuisilla latvakoilla. Se istahtaa hetkiseksi oksan haarukkaan, keikahtaa siitä sukkulana eteenpäin ja jo seuraavassa silmänräpäyksessä se roikkuu selkä alaspäin tutkaillen tarkkana harmaanjäkäläisiä koukeroita toiseltakin puolen, jos sieltä vaikka löytyisi pieneksi niestapalaksi jokunen pehmeänmaukas siemen tai vikkelä hämhäkki.

Purppuranpunerva pikkuinen myssy on tanakasti otsalla silmien välissä, kuin hakien tukea tanakalta nokalta. Tummakärkisen piikin toisella puolella musta leukalappu veikeästi väpättää pirteän linnun voimistellessa lehvästössä. Oikealla pyrähtelee toinen samankokoinen tsirrittäjä, jolla Murri huomaa olevan vaalean neilikan värisen rintamuksen.    Olemme nyt salaa päässeet vierailemaan urpiaisparin ruokasaliin. Tunkeudumme kostean lehtomaiseen tiheikköön, ja kas vain, täällä näitä vikkeliä, vaeltajasta vähät välittäviä pirtelyksiä touhuaa kymmenittäin suurena parvena.

Urpiaiset jäävät taaksemme ja veden kohu voimistuu. Pusikko on totisesti umpeen kasvanutta ja eteenpäin meno on hitaanlaista, vaan löytyyhän se kahlaamo sieltä kun aikamme olemme sitä etsineet. Näyttää tuo olevan matalahko, toistakymmentä metriä leveä, kivikkopohjainen vikkelän veden väylä, jonka rantahietikolla kasvaa saroja ja kurjenpolvea.

Minä menen rinkkoineni ensin jokeen sovitellen saapastani pohjan vihreän ja ruskehtavan ailahteville muhkuroille. Pyörteilevässä vedessä ne näyttävät liikkuvan levottomasti edestakaisin kaiken aikaa. Etsin matalinta ja muutoinkin kelvollista kahluuväylää.

Helpostihan tämä tällä kertaa meni, vaikka varret virrassa väpätti. Yli päästyäni jätän vastakkaisen rantatievan päälle taakkani. Palaan vedenrajaan näyttämään käsillä puhettani auttaen mielestäni helpointa ylityskohtaa kaverilleni.

Hän lähteekin tulemaan perässäni jonkin askeleen verran, pysähtyy, pälyilee hetken ympärilleen. Sitten hän huutaa jotain, josta en saa selvää. Huomaan että Murri kääntyy takaisin lähtörannalle. Tulen takaisin rantaan ja matalasta koskesta yli hänen luokseen.

– Emmä pääse, son liian syvää, siin on liian paljo vettä.

– No mikäs ny.

– Mä riisun saappaat, ehdottaa Murri ratkaisuksi.

– Kyl son aika kylmää vielä. Mulla riittää varressa mittaa. Me mun saappailla, teen hänelle vastaehdotuksen.

– Miten sä sitten tuut?

– Eiköhän se siitä järjesty, aprikoin, ja vuntsin mitä tehdä. Selviänkö kuivin varpain, vai pesenkö jalat.

Taas menen aaltoilevan ja kuhisevan veden uomaan ties monennenkohan kerran ja vastarannalle. Riisun saappaani ja heittää tempaisen ne lentoon komeassa kaaressa uoman yli kohti vastakkaista puolta. Vaan ne ketaleet näyttävät ilmalennon aikana siltä, kuin ne pyrkisivät uimaan meidän kiusaksemme ja arvatenkin omaksi riemukseen. Silloinkos meillä molemmilla on nousta hirveä hätä ja meteli sielujemme syövereissä. Mutta meneepä ohi pelkkänä sätkynä koko tilanne, kun ne saappaan juntikkaat tajuavat sentään rantautua siististi, vettä vain hieman proiskauttaen tiheään pajupuseikkoon.

Murri saa pitkävartiset jalkaansa ja hän lähtee uuteen yritykseen. Virran nopeus on melkoinen ja kun en pääse henkiseksi tueksi vihreänruskehtavan leväisille kiven mukuroille pärskivään koskeen, tuppaa hän menemään jollakin lailla lukkoon kesken matkaa. Hän jää vain tuijottamaan ryöpsyävää vettä ja sen vauhdikasta tanssia, aivan kuin kosken vanha Näkki olisi hänet siihen lumonnut. Hetkosen siinä seistyään ja henkäistyään paikallaan hän lähtee vakaasti eteenpäin ja saavuttaa vastarannan kaikella kunnialla.

– Eivät tahtoneet polvet oikein totella ja kannatella, vaan tuppasivat tutisemaan, kertoi Murri, kun kuivalla rantasoralla riisui minun neljäkymmentäneljä-numeroisiani omista kolmekasin jaloistaan. Hetken istuttuamme pujottelimme molemmat jalkoihimme omamme, siis paremmin sopivat vaellusjalkineet.

– Liekö virran nykivät pyörteet…

– Ei kun mua pelotti, kun se vesi virtaa niin lujaa ja painaa saappaita.

Tälläkin kohdalla vesi on kaivanut uomansa syvälle, joten rantatörmä on jyrkkä ja korkea. Sen reunalla, ylhäällä ojentelevat männyn juuret kuin käsiään tarjoten apuaan ja yrittäen auttaa vaeltajaa pääsemään luokseen. Saan skuffata Murria peffaan toisenkin kerran ennen kuin me olemme päässeet syvästä jokiuomasta ylös sortuvaa, valuvaa ja hienonpölisevää hiekkaseinämää valutellen paremmalle kulkuväylälle.

Lompolo

Pistelemme hiljalleen tasaisen sopusuhtaista, vaan pienenpuoleista männikköä kasvavaa kuolppunaa kohden lounaista. Taivas vetäytyy tasaisen harmaaksi, laskien märät, pehmeät pilvenrättinsä maanpintaa pyyhkelemään. On sen verran kosteaa, ettei tiedä, eikä osaa päättää, pitääkö sadeviitan rinkassa vaiko rinkan päällä. Sää on läkähdyttävän lämmin. Tuntuu ukkosta olevan ilmassa.

Mieleen palautuu pikku nassikkana silloin mummolassa viettämäni aika. Siellä kyökissä muistan kuunnelleeni, kun Mummu sanoi Saimi-tätille valitellen.

– On nii raskast, ku on ukkost ilmassa. Meh sie kiiruust ottaah kuivat pyykit narult, ennekui rupiaa satamaah. Ota ainakiih ne lakana, net on varmaan jo kuivii. Ann muihe viel olla.

Minun mummulani, jossa vietin varhaisen lapsuuteni valoisia päiviä jo kolmikymmenluvun lopulla, seisoi Karjalan rajamailla, korkian Tuurilanmäen etelärinteellä Haapakimolan kylän laidalla. Tältä kivikkoiselta, muutoin aukealta pihapiiriltä avautui pienen pojan mieliin syöpynyt rauhaisa näkymä.

Päivän polttava kehrä paahtaa pilvettömältä taivaalta Kaltulan ja Suppalan taloryhmien ja peltojen päällä. Kauempana seisoo utuinen ja tumma metsä, jossa taivaita kurkottelee Haukkopään pahtainen vuori. Pelloilla lainehtii verkkaisessa lämpimässä kesätuulessa tuleentunut keltainen ruis.

Istun Lassen kanssa tuvan portailla. Hän huoahtaa raskaasti minulle, sisarensa pojalle, Lotta-tamman pään mittaiselle heiveröiselle naperolle, jolla miltei aina on lehmänsontaa varpaiden välissä. Lehmät kun kulkevat kuten minäkin vapaana pitkin pihoja ja metsänreunoja.

– Kuulhan sie Eero, taitaa olla ukkost ilmas. Ku ei vain rupiais satamaah. Lähe sie Eero min kanssain Leppäsearoo pistään ne heinänrippeet seipäill. Ei myö keritä ottaa Vanhaa kärryin ettee, joten kannetaah myö miehet ne muutamat seipäät ja sie saat tuua ne nappulat.

Siinä kävellessäni Lassen rinnalla tunnen itseni isoksi renkipojaksi. Kyselen häneltä, että miltä se ukkonen tuntuu. Minä kun en itse ole huomannut mitään erikoisia tuntuja.

– Ka, tunteehan sen luissaas ja ilma painaa, vastaa tähän Lasse, enempää selittelemättä mielestään aivan selvää asiaa.

Kyselen minä sitä samaa joskus vaariltakin, kun olemme yhdessä kylän pajalla kengittämässä Vanhaa. Vaan en siitä minkäänlaista tolkkua saa. Ainoa asia, joka tästä selvisi, on se, että vanhat ihmiset ovat kaikki kummallisia noitia kun ne kaikkea tuntee. Mietin mielessäni uhmakkaasti:

– Kyllä minäkin joskus vanhaksi kasvan ja silloin minäkin tunnen ukkosta ilmassa.

Ja niin siinä sitten on käynyt, kuten silloin pikkuisena päätin, että nyt olen minäkin sellainen noita ja tunnen sen minkä vain vanhat tuntevat. Siispä nyt on sitä selvästi ilmassa.

Kun siinä sitten alkaa kiireesti pistää hautovassa ilmassa viittaa päälleen, niin kastuu varmasti sisältä päin. Jos taas on sadeviitta taskussa tai rinkassa, niin pilvi kastaa. Kun sitä riivatun vempainta on muutaman kerran nykinyt ees sun taas, niin meinaa ruveta hermostuttamaan. Vaan mille sitä nyt tässä oikein kiukuttelemaan..? Viitalle..? Sateelle..? Vaiko itselleen?

Laskeudumme syvänhämärään rotkomaiseen kuruun, jonka pohjalla plurluttelee pikkinen puropahanen jyrkkää ja kivikkoista rinnettä alas. Hiki keittää väkisin pintaan ennen kuin vastarinne on voitettu ja pääsemme jatkamaan vaellusta. Maasto on nyt selvästi tasaisempaa, tosin kivikkoista ja sammaleista yhä loivasti nousevaa ja harvaa metsää kasvavaa. Känkkäräistä koivun venkuraa ja matalaa kituliasta mäntyä työntää sorainen maaemo suurten lohkareiden väliköistä.

Minua rupeaa jano oikein tosissaan kiusaamaan ja irrotan juomapullon rinkan kantovyön kiinnikkeestään. Voi pässin päkkimä sarvipää. Tuntuu uhkaavan kevyeltä. Ravistan sitä kuitenkin toivorikkaana, vaan eihän kuiva lotise. Sen siitä saa, kun koettaa aina vain pihdata omien kantamuksien painosta väärässä paikassa. Muka selvitäkseen vähän kevyemmällä kantamuksella. Tällaiseen varomattomuuteen ei Murri varmasti sorru. Sen olen kyllä näillä vaelluksillamme saanut oppia tietämään. Hänellä on aina juotavaa vyöllään, ja mitä vähemmäksi vesi hänen pullossaan käy, sitä pienempiä ovat kulaukset. Mutta juotavaa täytyy aina löytyä vaikka tippa kielen kostukkeeksi.

Eipä minun auta muuta kuin laskea kantamus puun juurelle ja tokaista Murrille hieman nolona, kuin mitään merkittävää ei olisi tapahtunutkaan:

–Tässä on nyt pehvan paikka. Huili ny, mä käyn tossa purolla ottamassa vettä. Vahi siinä rinkkaa, en mä kauan viivy.

Eipä täällä näissä maisemissa varmaankaan rinkkarosvoa tapaa. Enkä minä nyt repolaista tai jotain pikkuista mettähiirtä, joka nälissään löytää paikalle, voi rosvoksi kutsua. Siitä sitten lähden takaisinpäin kohti kurua, jonne on onnekseni matkaa vasta pari–kolmesataa metriä. Tosin korkeuskäyriäkin sille välille mahtuu jokunen, joten kyllä tämä kunnon päälle ottaa, vaan ehkä se siitä sitten kohoaa. Ja siihen minulla on varmasti varaa. Siinä kulkiessani muistelen kuinka usein Murri onkaan minulta kysynyt, kun olemme näillä reissuillamme ylittämässä jotain puroa:

– Onks sul tarpeeks vettä? Onks sun pullo täys?

Kun olen kiveltä kivelle pomppien päässyt perille, niin siellä tuo hämärässä lirutteleva puro päästää minut vaivoistani antaen pulloni täyteen maahisten raikasta nektaria. Samaan aikaan kolmetuhatta ja yksitoista pientä Lapin siivekästä lintusta pyrkii vienosti inisten, mutta erittäin suurella päättäväisyydellä niiden suvulle niin elintärkeälle niestapalalle.

Välitavoitteeksi olemme kartalta katsastaneet sinisen täplän, nimettömän järven, lampareen, pitäisi kai sanoa. Sinne päästäksemme meidän täytyy kiertää reilu huippaus vasemmalta kuivan maan kautta, jottei tarttis lettoisessa rämiössä rämpiä. Koska maasto on hyvinkin suurpiirteistä, niin sieltä on ylen vaikea löytää mitään varmaa kohtaa, josta voisi päätellä tarkan sijaintinsa. Siksi paikanmäärityksen varmistamiseksi nousemme laaja-alaisen, loivan ja matalan kumpareen laelle, vaikkakin se vetää meitä selvästi sivuun oikealta reitiltä. Huipulta otan sitten uuden suunnan kompassiin kohti sitä nimetöntä lamparetta.

Astelen hissukseen tarkkaan kompassisuuntaan, kiintopisteitä ottaen, muutaman satametrisen. Murri pistelee pirteästi saapasta toisen eteen täysin luottaen suuntaani. Maasto viettää loivasti matalamuotoiselta tievalta hiljalleen kosteampaan pounuilevaan mustikka- ja suopursumaastoon.

– Tuollahan se jo vaaleana pläikkynä peilaa punaisten männynrunkojen välistä!

– Tänne ainakin osattiin just kohdalleen.

Tulemme rantaan. Mäntyjen juurella on jäkälää ja lähempänä vettä kasvaa suopursua ja juolukkaa. Jokunen heinä työntelee tummanvihreitä neulatupsujaan. Aivan veden rajassa rahkasammal kurkottaa tiivistä patjaansa pitkänä kelluvana lippana yli kristallinkirkkaan kalvon. Siinä sammaleella lepää kurjenpuolan punaisia rihmoja pienin tummanvihrein lehdyköin.

Katselemme hetkisen ympärillemme, puitten kuvajaisia hopeapeilissä ja valkoisia hattaroita niiden latvatupsujen välissä. Lukemattomat sääsket soittavat omaa sinfoniaansa. Muutoin täällä en kuule mitään. Täydellinen erämaan hiljaisuus ympäröi meidät.

Jäsenistä alkaa virrata voima ja tilan täyttää kaiken muun voittava ihana velttous, johon ei ole muuta rohtoa kuin taakka olkapäiltä ja etsimään hyvää asentopaikkaa. Olemme kaksin, pohjoisen mahtava, jylhän pehmeä luonto on ottanut meidät jälleen avosylin lämpimän rauhaisaan huomaansa.

On ehkä keskiyö, puoliyö… Tai ei sitten minkäänlainen yö, sillä eihän täällä kesä–heinäkuun vaihteessa ole yötä laisinkaan. On vain oudonlainen, sinertävän harmahtava, utuinen iäisyys. Kaikki on paikallaan. Mikään ei tunnu liikkuvan. Ympärillämme on sininen satu, josta ei toivoisi koskaan loppua olevan. On vain luokseen kutsuvia, vihreitä, upottavan pehmeitä kaarnikkamattoja patjoiksi.

Tämän paikan ja hetken lumous on niin voimakas, että ne muutamat sanatkin, jotka on lausuttava, tulevat esiin vain kuiskauksina.

–Jäädään tähän, pitemmälle ei päästä, ei jaksa…

Saamme teltan pystyyn ja kamppeet sisään. Murri järjestelee kankaan suojan puolella ruokailua ja minä ulkosalla keittelen sopat Trangialla ja siinä samalla syöttelen räkkää.

Jo asentopaikalle jäädessämme tiedämme, että täällä, tämän lompolon rantamilla ei yksikään vaeltelija meidän rauhaamme häiritse. Me olemme jo sangen kaukana vilkasliikenteisistä, merkityistä vaellusreiteistä. Tuo tuollainen määrite – kaukana – on kovinkin mitäänsanomaton. Meidän kannaltamme katsottuna tuo palas on vielä joltisenkin lähellä, sillä jos meille tarvetta ilmaantuu, niin kyllä me saapastelemme sinne tunnissa tai parissa. Mutta kokemuksesta tiedämme, että täällä olemme yksin. Jos näillä kairoilla kulkee kolmisen sataa metriä sivussa puna–oranssilla pilkoitetusta vaellusreitistä, niin eipä paria ihmistä enempää viikossa tapaa. Tällä etäisyydellä on jo melkoinen yksinäistä hänelle joka seuraa tarvitsee. Tai rauhaa sellaiselle joka kaipaa ympärilleen vain luonnon hiljaisuutta. Sama tilannehan se on, katsottuna vain kahdesta erilaisesta  tarkastelusuunnasta. Vaan kun tuon pilkkakeinon ja itsensä väliin saa matkaa kilometrin, niin viikkoon ei yhtä ainukaista sielua välttämättä yhytä. Näin on tämän päivän ovela kauppamies onnistunut jo useimmat meistä vahvasti asfalttiin kahlitsemaan.

Pöpöröiden ollessa turvassa rinnan alla ja muutkin lepoa valmistelevat askareet on toimitettu, niin on aika pyörähtää makuupussiin ja uinahtaa tämän patikkareissun ensimmäiseen todella syvään, antoisaan uneen, hopeanharmaan, kierteisen ikikelon kupeella. Viereisessä koukeroisessa männyn latvuksessa hellyttävän hömelön näköinen pörröpää, lapinnärhi heittelee hissuksensa omia herjojansa. Siinä se oksalta toiselle pyörähdellessään vilauttelee ruosteenpunaista peräpäätään. Vaan eipä tuotakaan voi häiriköksi mainita, unilinnuksi ehkä.

Kesakon koti

Kun joskus myöhään aamupäivällä heräämme – kellonajalla ei ole mitään merkitystä – niin ilma on raikkaan viileä. Aurinko ei vielä ole päässyt kulojen karaisemien hyötömäntyjen vihreiden hakolakkien lomitse lämmittelemään pyöreitä kaarnikka- ja puolukkamättäitä. Joltisen verran aamukasteinen maa tuoksuu mullalle ja maatuvalle poronjäkälälle, kun paljain varpain pistelen parin mättään taakse juolukoiden ja mustasilmien sekaan aamupisille. Kesäaamunkostea hämähäkin verkkoraasu läpsähtää kaulalleni. Rippeet tuntuvat ilkeän kutittavilta. Pelästynyt pyyntömies ruukaltaa kauhuissaan heti olkapääni ylitse selkäpuolelle turvaan, kun saamaneuvo näin äkkisesti tuhotaan.

Lounaan puolella, tuolla lampareen takaisessa kallion rinteessä syödä rouskuttelee yksinäinen vaami.

– Miten se nyt täällä kuljeksii, kerkiän juuri ihmetellä. Tavallisestihan porot jonkin kokoisessa yhteisössä kovin seurallisina liikuskelevat. Paitsi suurisarviset uroot väliin joutuvat yksinään kiertelemään. Seurailen sen rauhaisaa liikehdintää koettaen itse liikkumattomana olla pitkän tovin. Sillä on ympärillään paksun kuohkeaa vaalean harmaata jäkälää. Sen tuo elikko jättää visusti koskematta. Se ei varmaankaan ole kuullut kerrottavan, että oikea poro syö jäkälää. Tuo musikki, tumma eläin tuossa pistelee suuhunsa vain vihreää heinää ja riipii koivun vesoja. Säästää varmaan sinihopeista jäkälää talveksi. Poro siirtyy vinottain lähemmäs minua kiertäen matalan kalliokumpareen, ollen hetken sen takan täysin näkymättömissä. Luulen sen jo kadonneen muualle omille laitumilleen. Yhtäkkiä säpsähtäen kuulen melkein olkani takaa roukahduksen. Ääni muistuttaa jollain lailla sian röyhkäisyä. Jähmetyn täysin paikalleni, vieläkin liikkumattomammaksi kuin jo tässä olen jonkun minuutin kerinnyt olla. Päätän yrittää hitaasti kääntää katsettani olan yli. Juuri kun pääni lähtee kiertymään, niin huomaan varovaista liikettä juuri siellä missä näin tuon vaamin ensi kerran. Siinä parin suuren tumman sammaleisen kiven suojassa varpujen alla kääntelee päätään tämän kesäinen vasa, kesakko. Se nousee pitkille hontelon tuntuisille koivilleen yllättävän ketterästi. Korvat hakevat äskeistä ääntä ja niin pikkuinen poron vasa roukuaa emollensa vastauksen. –Täällä ollaan, äitiii.

Liikahdan liian varomattomasti ja kun emo havaitsee minut, niin se pyrkii kiinnittämään kaiken huomion heti itseensä. Se pyörtää näyttävästi ja äänekkäästi ympäri. Jäkäläkakut lennellen ja koparat naksuen se ruukaltaa männikköharjanteen yli kuin kutsuen minua peräänsä. Kesakko menee pariksi toviksi aivan juraan. Siinä se hievahtamatta paikallaan tököttää. Jos en tarkkaan tuntisi sen paikkaa, niin en sitä siinä erottaisi. Kun ei kisura sitten näe enää välitöntä vaaraa, niin se vetää solakat koipensa alleen ja painuu liukuen alas. Pää, höröllään olevine korvineen häviää hyvin hitaasti takaisin suojaavaan lanttoon. Siellä se aivan liikkumatta odottaa, luottaa täysin ääneti, että emo saattaa sen sieltä aikanaan turvaan.

Menen hiljaa hiipien takaisin telttaan, jossa Murri vielä nukkuu. Itsekin ylen tyytyväisenä näkemääni elämän katkelmaan pyörähdän pussiini ja sammahdan.

Herään johonkin ääneen ja huomaan kaverin jo pukeutuvan. Aikaa on vierähtänyt jo parisen tuntia aamukävelystäni. Kerron hiljaa Murrille aikaisemmat aamun tapahtumat, ja kurkkaamme ulos päivänpaisteeseen. Ei näy poron vasaa enää. Kierrän varovasti lähemmäs. Poissa on. Äiti on hakenut lapsensa turvaan heti kun on huomannut rauhan taas palanneen kiveliöön.

Unien rippeiden silmistä hieroskelemisen ja liikkeelle lähdön väliin mahtuu yhtä sun toista aamutointa. Aikaakin siinä vierähtää melkoinen rupeama täällä lomavaelluksilla ollessa. Vaan mitäpä tässä hosumaan, kun kiirettä ei nyt ole. Ei juna jätä. Ei tuo pahuksen herhiläinen, kellokortti, paukuta punaista. Eikä pomokaan puhalla niskaan. Ne oli niitä edellisen työpaikan riesoja. Vaan eipä tuo minun nykyinen ymmärtäväinen pomoni muutoinkaan ole koskaan sellaista rumaa tapaa oppinut.

Pitää jotakin saada kupuun ja kunnolla. Ei muutoin siirry tossu toisen eteen rinkan painon alla, vaan niin ukko kuin akkakin kellahtavat vattanahka väpättäen piankin pöpelikköön. Sehän nyt ei tässä kuitenkaan ole reissun tarkoitus. Kotosalla, sohvalla, voi hyvinkin harrastaa löhöämistä, jos siitä tuntuu löytyvän elämän täyttymys ja tarkoitus. Me olemme kylläkin tulleet tänne hakemaan jotain aivan muuta. Joten eipä auta muu, kuin uskosti vain puuroa poskeen!

– Mihinkäs suunta on nyt jatkossa, kysäisen ohimennen kaverilta.

– Tonne noin, lausahtaa Murri hetken aikaa ympärilleen silmäiltyään ja näyttää sitten kädellään lompolon sivuitse matalahkon lanton yli kaakkoon, pienelle männyn karahkaa ja matalaa koivun rääseikköä kasvavalle nulkille.

– Elä ny, eihän me sinne nyt lähetä. Sieltähän me eilen illalla just tultiin, minä koetan selvitellä.

– Ei kai…Tualtahan me… ja vaimon käsi piirtää varovaisen epäillen laajan kaaren vastakkaiseen suuntaan.

– Tultiinks me tualta. Mä oon ihan sekasin, Murri pyörittelee päätään ja käsi laskee hitaasti ja epävarmasti alas. – Mä en koskaan opi näitä suuntia. Miks nää on niin vaikeita? Mä kyllä eksyn tänne mettään, jos mun pitäis mennä yksin.

Puramme vähän päälle puolen vuorokautta käytössä olleen asentopaikkamme. Teltta rullalle ja pistetään rinkkaan. Makuupussit ja -alustat niitten seuraksi. Samoin pakkaamme kipot ja nyssykät mukaan kantoon. Mikä menee rinkkaan, mikä taskuun, riippuu esineen tarpeesta ja koosta.

Tarkastamme vielä kertaalleen, ettei mitään ole jäänyt meistä muille kertomaan. Missään ei saa näkyä paperinpalaa eikä lastun käppyrää. Tulistelupaikan kaiken jäljen haihduttaminen olemattomiin on aina ollut mielestäni aivan itsestään selvä ja hyvin tärkeä homma. Kenenkään ei tarvitse tietää missä me olemme kulkeneet. Se on vain meidän oma asiamme. Lepopainanteet haravoin harittavin sormin ja varvut ja korret nousevat siinä jälleen pystyyn. Lopuksi kaikki nousevat pykälään ja viimeinen katse kiertää alueen, jottei mitään ole jäänyt. Kiitokset asennolle ja niin pääsemme asettelemaan saappaanpohjan kuvia kahteen pitkään, sahakuvioiseen jonoon peräkkäin.

Ravadasjavri

Pieni terhakka puro soljuu leikitellen rakkaisassa varvikosssa. Pian se loivassa, koilliseen antavassa vaaranjantturan rinteessä katoaa jälleen hetkiseksi kivien alle, josta sen purlutus ja sulina kuitenkin kuuluu miellyttävän matalana pujerruksena. Siitä kuitenkin selvästi kuulee iloisesti elävän, alati jatkuvan jutustelevan tarinan. Keinoäytsijohka tuossa edessämme liruttelee. Täällä latvoilla se on vielä kovasti pikkuinen. Yksi Murrin askel riittää penkalta toiselle.

Vaan eipä malta raikas ja kuplivan kirkas vesi enää kauaa pimiöissä vaellella, kun kerran on päässyt taivaan kumpuran korkeutta silmäämään ja siihen mieltymään. Sieltä se kaarnikan, kaarneenmarjan ja vaivaisvarvun koukeroisten varsien ja solmuisten juurakkovänkkäröiden seasta tunkee esiin ja muutaman kerran jäkäläisen kiven kupeelta ylönkuppuraisin itseään heitettyään virtailee rinnettä alas.

Juomapullot täyttyvät kylmästä tunturipurosta, ja aloitamme nousun eteemme kunnioitusta herättävänä, massiivisena seinämänä ilmaantuneen tunturin kuvetta ylös. Saamme siinä pitkään puuskuttaa ja väliin huilata useammankin kerran. Lämpöä on riittämiin ja joudun pariinkin kertaan näyttämään juomapullon pohjan yllämme mataaville pilven pompoloille, ennen kuin saavutamme satulan. Siinä silmämme tapaavat edessäpäin alas laskettelevan houkuttavan rinteen.

Ehdottomasti juuri tässä paikassa on puuron ja levon paikka. Räpsäyttelen siinä jonkin diakuvan muistoksi. Annan koneen Murrille ja itse asettelen tummansinisten farkkujen persuukset kuivassa jäkälikössä kasvavaan kaarnikkamättääseen koivupuskan siimekseen. Repäisen ylläni kaartuvasta oksasta itselleni puolimetrisen hosan räkäntorjuntaan ja vedän kirkkaankeltaisen lerppalierin silmilleni.

Tässä aion uinahtaa puurojen päälle. Oi.. tätä olon pehmeyttä. Hiljalleen kiinni painuvien raskaiden luomien rakosista erotan hämärän kuvan Hanhipäiden lakipaljakoista ja Murrin silhuetista, joka taitaa ottaa minusta rauhaisaa luppokuvaa.

Suoraan edessämme, laakean vankan vastalaidalla on Rahpesoaivin hulppea pahta. Sinne emme nyt ole matkalla yrittämään, vaan tarkoitus on laskeutua alas joen rantaan, jossa käännymme virtaa vastaan pohjoiseen.

Ympärillämme joka suuntaan leviää laaja männikköinen kuolpana, sorapohjainen tasainen jäkäläkangas. Siellä täällä, tosin melko harvakseltaan kasvaa pientä vaaksan mittaista männyn käskärän alkua. Jossain on joku sinnikäs onnistunut työntämään latvatupsunsa jo jalan tai parin korkeuteen tästä vaaleanharmaasta jäkälämatosta. Mutta mieleenpainuvimpia ja kauneimpia ovat nuo upeat aihkit, jotka myrskyjen piiskaamine oksineen ovat kurkotelleet pilviä jo vuosisatoja. Suurin osa täkäläisistä aarnipuista on kuitenkin jyhkeää, pinnaltaan harmaata, aina vastapäivään kierteistä ja sisältä punaista tai keltaista vahvan pihkaista keloa.

– Tämä on varmasti kaunein koskaan näkemäni metsä, pukee Murri sanoiksi meidän molempien sisällä liikkuneen tuntemuksen. – Tälläistä ei missään muualla koko maailmassa löydy. Tänne täytyy tulla uudestaan.

Kuusanka, lapinnärhenäkin tunnettu, pitää kaverinsa kanssa peliään korkealla honkien latvustoissa. Ajelevat toisiaan terhakasti kuin hippasilla ja siinä leikissä on säestyksenä elämäniloa herskyvä kujerrus ja prätinä. Linnut seurailevat meitä verkkaisia vaeltajia pitkän tovin ennen kuin kaikkoavat omille teilleen tärkeämpien askareidensa pariin.

Kolmen–neljän kilometrin mittaisen kaistaleen kuljettuamme yhytämme tutun asentopaikan, Ravadasjavrin. Muistelemme hymähdellen vuoden takaista hässäkkää tällä samalla paikalla. Nyt emme jouda nukkumaan, vaan joutuin jotain syötyäni lähden tutkimaan ympäristöä ja vertaamaan sitä edellisen kesän muistikuviin.

Ei ole järvi kasvanut kartan mittoihin, vaan kovin on vielä kuivan näköinen. Ovat vielä molempain kotain riu’ut pystyssä. Riennän seita-aihkille. Jo on anti ollut otollinen. Kaikki mitä on tarjottu, on myös nautittu. Liekö jumala antanut uhrilahjan tuoneelle vastapalvelukseksi tammukkaa tai outariekkoa. Tuskinpa tämä on muuta ollut täällä päin pyytämässäkään.

Kierrän plutakon pohjan puolelle. Siellä ne karttaan piirretyt puron haaratkin ovat kuin jykevät sarvet pailakan koddin päässä. Kyllä olemme varmasti oikeassa paikassa. Tulihan varmistettua, että viime kesänäkin tiesimme missä olimme. Mitäpä se siellä kämpillä oikein jorisi? En varmaan oikein tajunnut vai eikö kaveri..?

Ahaa, mutta nyt taisi viimein minullekin valjeta. Olinpahan melkoinen tosikko kun otin lapinmiehen sanan aivan tarkkana totena. Vaikka toisaalta eipä hän väittänyt siellä järvellä olleen mitään taloa. Olipa kysynyt, että oliko? Oikea tarinan iskijä oli heittänyt vain juttuun tavallista Lapin-lisää. Olipa jymäyttänyt yksinkertaista etelän eläjää, ja sitten jälkeenpäin naureskellut makoisasti partaansa. Moiset jutut on oikea elämän suola, kun ne vain oikein ymmärtää ja osaa jälkeenpäin naureskella koko jutulle.

Nytpä sitten taas Murrin luo, kun edellisen vuoden reissut ovat minulle selvinneet. Ehdotan vain lähtöä eteenpäin.

Pian olemme muutoin valmiina, Murri vain sipaisee vielä USS:ää vai onko tuo Ohvia tai muuta pikiöljyn korviketta poskelle ja käsiin. Rinkat selkään ja kaverille pahimman räkän torjuntaan vielä verkkohattu päähän.

Hetken patikoituamme olemme solisevan puron partaalla ylityspaikkaa, kahlaamoa etsimässä. Vesi virtaa oikealta ja sinnepäin meilläkin on vakaa yritys. Näkyy tuossa edessämme virrassa olevan koskentapainen, tuollainen seitsemän–kahdeksanmetrinen laajentuma muuten kolmimetrisessä uomassa. Kun virran leveys kasvaa, niin syvyys vähenee. Siitä on löydyttävä kulkuväylä jonka Murrikin kelpuuttaa. Vettä on vaaksan, parin verran kun oikean menoreitin onnistuu löytämään.

Vauhtimme on suunnilleen pari kilometriä tunnissa tai ehkäpä hivenen alle, kun me siinä rinkkoinemme hissukseen taapertelemme maastoa katsellen. Sellainen tahti riittää kyllä varsin hyvin meille. Kymmenen minuutin luppotauko kerran tunnissa on paikallaan. Joka toisella tauolla pitää saada jotain pientä purtavaa ja tietenkin tujaus lämmintä teetä termarista. Vaan eipä näitä aina aikanaan huomaa pitää, kun välistä on niin letkeä olo ja huomaamatta kova meno päällä.

Roavvoaivin hulppeat, rakkaiset rinteet jäävät oikealle ja sitten hiljalleen jo taaksemme kun taas rupeamme katselemaan itsellemme sopivaa asentoa aihkin katveessa. Telttaa pystyttäessämme sataa ropistelee hiljalleen. Eipä tässä kuitenkaan mitään murhetta pääse syntymään, sillä pianhan tästä pääsemme kuuntelemaan putoilevien pisaroiden vienoa rummutusta kun makailemme Jimmyn alla maaru kylläisenä.

Meillä on telttana kolmen hengen kevytmajoite, Aslak 3. Se ei oikein pidä sadevettä ulkopuolellaan. Kyllä nyt kevyen ripeksinnän, mutta siihen iskeytyvät suuret pisarat roiskahtavat hienona tihkuna lävitse, ja siksi meillä on sateen varalla mukana tuo Jimmy. Jimmy on tuollainen kolme metriä kanttiinsa oleva vedenpitävä pläikkykangaspala, jossa on kiinnityslenkkejä reunoilla ja pari keskelläkin. Painoa sillä on vajaa kilo, joten se kulkee mukavasti mukana. Se on tosi monitoimikapistus, kun sitä vain on opetellut käyttämään ja kykenee ajattelemaan ennakkoluulottomasti. Siitä saa rakenneltua mitä moninaisempia majotteita, kuten telttaa, louetta tai laavua. Kaksi Jimmyä yhdistämällä syntyy neljälle vaeltajalle kota, jossa voi pitää tulta sisällä ja siten lämmitellä ja kuivatella itseään sekä varusteitaan, puhumattakaan leppoisasta ruuan valmistuksesta. Siinä tulistelussa on osattava pitää maltti mielessä. Puut on pilkottava varsin pieniksi. Kuivaa ja muutoinkin iloisesti palavaa sen tulee olla. Muutoin tilanteesta tulee erittäin mielenkiintoinen, kuten hyvä jotoskaverini Favorinin Jyri asian erittäin hyvin tuntevana kuvaavasti esittää.

– Ja tunnelma on silloin noin vaaksan korkeudella, hän neuvokkaasti lisää. – Siellä samalla tasolla savun alareunan kera.

Jimmyä apuna käyttäen kätevä kaveri kyhää erilaisia vesiesteiden ylitysvempaimia todella joutuisasti. Neljältä tottuneelta veikolta tuhraantuu rinkkalautan rakenteluun ja vesillelaskuun aikaa alle kaksi minuuttia. Jos maastossa sattuu pahanlaatuinen vahinko, niin paarit tai purilaat syntyvät kätevästi tarvittaessa. Olenpa nähnyt Mustosen Jimmyn, tämän ihmerätin isän, jopa käyttävän tätä kangasta veden keittoastianakin.

Iltapesusta ajattelen vuskata. Murripa ei sen enempää asiaa mieti, vaan ryhtyy reippaasti pistelemään teltassa vaatteita päältään, nappaa pyyhkeen ja saippuan sekä sadeviitan ja puikahtaa ulos sateeseen. Eipähän miehen luonto sitä haastetta voi olla ottamatta vastaan. Mentävä on sitten minunkin. Vauhdilla vähennän vaatetta, vaan tuhraantuu siihen sen verran aikaa että kaveri tulee jo teltan oviaukolla vastaan suupielet iloisessa hyväntahtoisessa virneessä, joka tavoittelee punertavia korvannipukoita.

Sadeviitan alla, elikkä paremminkin sen sisällä, koetan jujuttaa räkkää. Yrittelen urheasti olla kalisuttelematta hampaitani, vaikka tuntuu olevan hivenen viluinen keli ja aterian päälle väsyttääkin niin vietävästi.

– Hienostihan tämä tässä sentään sujuu, kerkiän jo itselleni vakuutella, kunnes pääsen alas rantaan. – Vaan mihinkäs täällä…, jupisen puoliääneen.

Katselen orpona ympärilleni enkä ole enää ollenkaan tyytyväinen näkemääni. Tekisi kovasti mieli kääntyä takaisin kuivaan ja lämpöiseen telttaan. Sinne kun nyt ei kuitenkaan ole menemistä, koska vaimo on jo puhtoisena siellä, enkä millään ilkeä tätä pesukeikkaa tappiokseni kääntää. Kaikkialla näyttää olevan äkkijyrkät, liukkaat ja sammaleiset rannat. Eikä tunnu tässä ollenkaan houkuttelevalta livetä rantakiviltä ja sukeltaa molskauttaa tuonne hyytävän kirkkaaseen veteen. Täkäläisen kesäisen puroveden lämpötila ei todellakaan ole päälle kahtakymmentä astetta. Nytkin melkein räntää roiskii.

Kun vihdoin, aikani haeskeltuani löydän jollain lailla turvallisen tuntuisen kiviportaan ja kuoriudun viittani alta, niin kaksituhattakolmekymmentäkaksi nälästä raivoisaa lintusta iskee paljaaseen, täysin suojattomaan pintaani sellaisella sinnikkyydellä ja innolla, että hunnien Attilalla varmasti olisi ollut siinä paljonkin oppimista. On tosipakko pistää tuota raikasta puron pintaa omani valeluun. Siinä samalla sitten koetan, mutta täysin turhaan, pelotella noita pieniä urheita yrittäjiä pakosalle.

Kaiken tohinan jälkeen olen jälleen teltassa ja kuivaa sekä lämmintä on päällä, niin olo on taivaallisen mahtava. Kyllä kannatti käydä iltapesulla. Mikäs siinä silloin on kömpiessä pussiin ja vastaanottaa Murrin antama lämpimän hellä hyvänyön suukko. Ennen nukahtamistani kuuntelen vielä vierelläni olevasta pussista hiljaa kuuluvaa vaimon rauhaisaa hengitystä, jota hiljalleen säestää sateen vieno suhina ja väliin kuuluvat äänekkäämmät pusahdukset, kun päällämme olevasta aihkista tipahtelee sinne kasvavia isomuspisaroita jimmyn pinnalle.

Hukan juntu

Aikaa on vierähtänyt jo likemmäs puolen vuorokautta kun heräilen. Murri on jo vetelemässä vaatteita päälleen ja hyräilee elämäänsä tyytyväisenä jotain irlantilaista kansansävelmän kepeää mukaelmaa. Hän nousee ja putkahtaa ulos harjaamaan pitkiä hiuksiaan. Kunhan minäkin ensin olen tarpeeksi muhinut ja venytellyt lämpimässä makuupussissani, niin vetelen päällyspöksyt jalkaan ja pujottaudun paidan ja puseron sisään suojaan kostean kalseaa maailmaa vastaan.

Taivas on vielä tasaisen harmaa, vaikka ei enää pilven reuna vettä liruttele. Nenässä tuntuu selvänä sateen jälkeiset maan muhevat tuoksut. Jäkälä on herttaisen palleroisen pehmoista.

Kierrän jonkun sadan metrin mittaisen lenkin lähiympäristössä ja katsastelen kameran etsimen lävitse tuntureita ja outamaita.

Tulen takaisin asentopaikalle päin, mutta hemmetti kun leiriä ei ole missään. Kierrän uutta lenkkiä ja lähden puronvartta pielaveteen, siis sinne päin minne muutkin luonnon roskat virrassa kulkeutuvat. Tällä konstilla teltan täytyy löytyä. Pari sataa metriä kuljettuani uskon tämän suunnan olevan väärän, teen täyskäännöksen ja palaan omia tuttuja jälkiäni.

Siinähän se on. Voihan kehveli, kun on hyvin maaston värinen. Olin saapastellut aivan vierestä ohi sitä ollenkaan huomaamatta.

Lähdemme patikoimaan eteenpäin, länteen… Seurailemme edelleen samaa purolinjaa, joka hiljalleen kurvaa vasemmalle Soabbekeäldimoaivin ja Maarestatuntureiden välisessä laaksossa. Tulemme pienelle lompololle, jonka toiseen päähän liruttelee vähäinen puronen. Vastarannalla kukkii suopursu pienen niemen kainalossa. Rutoisen soiset rannat puskevat pounuja ja joissain kohdin pirunpelto työntyy veteen, jossa se ikään kuin nostaa vedenpintaan joukon pieniä harmaita kalliosaaria.

Lompolon pohjoispuolen rannan rinteeltä valuu vienon tuulenhenkäyksen saattelemana hiljalleen pehmeää usvaa alemmas. Se verhoaa vastarannan sinervänharmaaseen huntuun joka levittäytyy hiljaa veden ylle.

Minun on pakko ehdottaa hetkeksi taukoa ja puikahtaa sivummalle mättään viereen pienen vesiplutakon tuntumaan ja laskea henkselit alas olkapäiltä. Peräpää tuntuu aristavan. On päässyt hiertymään. Pesen sen ympäristöineen niin puhtaaksi kun vain onnistun, kuivaan ja pyydän sitten Murrilta pasillia tappavaa Basimysiniä helpotukseksi. Murri kanniskelee aina meidän yleislääkkeemme rinkkansa vasemmassa sivutaskussa ylhäällä. Vasemmalla vaivat, on hänen muistisääntönsä.

En ole täysin vakuuttunut onko tuo pikkuinen pirteä plirunen se oikea, jota meidän pitää seurata, vai onko sen oikealla puolella olevan matalan tievan takana, pusikoissa, vielä toinenkin puro piilossa. Kartta panee hieman ounastelemaan sellaista, vaikka eihän siihen ole kahta erillistä uomaa piirretty. Mutta kun mielestäni tuo näkyvissä oleva laskee hivenen verran väärästä suunnasta, liikaa vasemmalta. Toisaalta onhan niinkin, että tämä kädessäni oleva kartta on jo yli parikymmenvuotias ja vedellä on tunnetusti norjat niskat, joten se eläväisenä hakee kaiken aikaa itselleen uutta ehompaa väylää, puolustelen itselleni tuota toista vaihtoehtoa.

– Käyppäs sä Murri nyt katsastamassa tota vasemmanpuoleista solisijaa, niin mä sillaikaa koetan löytää ton harjun takaa toisen, joka paremmin sopis kuvioihin.

– Älä me kauas, sanoo Murri hivenen huolestuneeseen sävyyn.

– Enhän mä, ku vaan vähä vilkasen, rauhoittelen ja lähden paarustamaan vihreä rinkka selässäni kohti rinnettä ja tiuhana rytönä siellä kasvavaa koivikkoa.

En saa puroa heti näkyviini päästyäni harjalle, joten rumpsautan kantamuksen mättäälle ja rupean kulkemaan vauhdikkaammin syvemmälle rotoiseen koivikkoon ja etsimään sieltä. Kerrankos se vesi sukeltaa maan uumeniin, tullakseen taas yllättäen pitkänkin matkan päässä jostain järkäleen alta näkyviin.

– Eeerkkiii, kuuluu heleä huikkaus jonkun matkan päästä. – Tuuuu joooo…

Vaimolle on pyrkimässä mieleen ikävä levottomuuden menninkäinen, tuollainen pienen pieni orpouden olo rintaan. Siksi hän nytkin tuolla pusikossa huhuilee..

– Oota nyt vielä hiukkasen, emmää hukass ooo.., huutelen vastaan ja jatkan tutkimusmatkaani. Enhän minä kaukana vielä ole. Tuollainen satametrinen marasto, koivikkoinen matala harjanne on välissämme. En löydä vettä maraston takaisesta lantosta ja silmäilen edessäni kohoavaa vierua. Siellä tuskin mitään rinteen suuntaisesti virtaa. Käännyn takaisin. Palaan rinkalleni ja nykäisen sen selkääni.

– Mä tuuun sinnee, jos sä et tuu hetii, kuulen tutun äänen huikkaavan edestäpäin.

– Tullaan, tullaan. Moon tulos jo, vastaan ja työnnyn itsekin pensaikkoon.

Täällä on paikoittain kulku hankalahkoa. Maan pinta on kylläkin yleisesti ottaen suhteellisen tasaista, enimmäkseen jusssinpartaa ja muuta kursuheinää työntävää, hiekkapohjaista kuivaa kuolppanaa. Vain siellä täällä on jokunen kivi tai korkeampi jumpura. Ne katson viisaammaksi kiertää, kun painavan kantamuksen keralla niiden päälle nousta. Mutta ne koivut… Ei mitään etelän suoravartisia runkopuita, vaan tuollaista miehen käsivarren vahvuista kiperän kaperaa väkkyrää, jolla on jo ikääkin ties vaikka millä mitalla. Voipa olla sata vuotta, enemmänkin. Niin on jo runko jäkälässä ja oksat sammaleessa. Paljon on niissä jo lahoa. Mutta tuo kasvutapa, tuollainen mahtava pensas. Lähtee kyllä yhdestä emopisteestä niin kuin pitääkin, vaan sitten työntää varsia joka suuntaan. Ensin pikku pökäyksen maata pitkin ja sitten kun on vauhtiin päässyt, niin vinottain neljänkymmenenviiden asteen kulmassa metrin, pari. Nyt koivu on omasta mielestään saavuttanut riittävän laajuuden, joten jäljellä oleva puhti työnnetään sitten kasvattelemaan latvoja vielä himpun verran ylöspäin. Oksan vänkkäröitä kasvattelee siinä samalla joka paikasta kaiken aikaa kaikkiin suuntiin. Täten muotoutuu melkoinen pehko. Ja kun näitä oman elintilan etsijöitä, tunturikoivuja, on tiuhassa, niin koetapas mennä siitä ryteiköstä reippaasti läpi. Itse luulee joskus menevänsä kuin ruhtinas näistä runko- ja oksaholveista vain päätään arvokkaasti nyökäyttäen, vaan aina joku riettaan käkkyrä tarraa rinkan yläosista tukevan otteen ja nykäisee voimalla takaisin. Siinä sitten rohoot pitkin pituuttasi selälläsi mättäitten välissä ketarat sätkien. Saa siinä hetkosen puheltaa ja pinnistää ennen kuin jälleen on pystyssä tarakkansa kera.

Pääsenpä sentään Murrini turvaksi mörköjä vastaan. Hentoinen tuulevire on sillä aikaa ajanut usvan jonnekin meidän tulojäljillemme. Aurinko ei silti ole ainakaan vielä uskaltanut näyttäytyä.

Kuljeksimme hissukseen ylöspäin kohoavaa uomaa, jossa ei enää näy edes vettäkään.

– Harvoinkos ne vedet kuivuvat kesällä lämpimässä, tyynnyttelen itseäni ja kumppania. – Edessä on kartan mukaan vielä isoja vetisiä lompoloitakin, huomauttaa toinen minä, eikä tämän suunta ole oikea… Vetää pari kompassin jako-osaa liikaa vasemmalle aika ajoin. Ei koskaan oikealle.

Tukahdutan kuitenkin riitasoinnut mielestäni. Täytyyhän uoman viedä meidät lompoloille! Kunnes yht’äkkiä… Koko matalahko syvänne, tuo vesihelmien vuosien saatossa itselleen muovaama, on kadonnut. Minne? En edes huomannut!

Väliin näyttää syntyvän usvasankaleita, jotka hiljainen tuulenvire kuitenkin vie mennessään. Jatkamme nyt vain suoraan eteenpäin kompassin näyttämässä suunnassa, jossa lompolorivistön täytyy olla jo aivan edessämme.

– Mutta miksi me nousemme aina vain jyrkästi korkeammalle, vaikka meidän pitäisi kulkea alhaalla laakson pohjalla purouomaa seuraillen? Kuuluu taas varoittava toinen minäni toimittavan.

Sumutuhrua syntyy nyt jatkuvasti vain lisää lujempaa vauhtia kun tuuli kerkiää sitä pois mättämään. Alkaa äkisti muodostua tosi murkukeli, sakea, paksu ja täysin läpinäkymätön kuin ohrapuuro. Kun vaellamme eteenpäin, niin utuisessa harmaudessa muutaman kymmenen metrin päässä näkyy männynkänkkäröitä, jotka vain katoavat ja palkisella selvästi olevia poroja, jotka lähemmäs tullessamme juroutuvat kivipaasiksi.

Silloin alan vakavasti kuunnella ja myös uskoa sitä toista varoittelevaa ääntä. Tajuan, että olemme jostain syystä poissa oikealta reitiltä, enkä ole enää mitenkään vakuuttunut edes kuljetun matkan määrästä. Olemme, niin kuin sanotaan, hukkateillä.

Eihän meillä mitään todellista hätää ole, aprikoin ja katselen karttaa ja kompassia. Etelässä, kulkusuunnassamme noin viiden kilometrin etäisyydellä on tuttu ja turvallinen Maddib Ravadas ja kaikilla muillakin suunnilla näyttää olevan suurehkot joet. Kartalle niin paksulla piirretyt, että en ollenkaan usko niiden kuivuneen ja siten jäävän huomaamatta ylitettäviksi. Meillä on teltta ja niestaa ainakin viikoksi. Ja mikä kaikkein parasta, nythän on kesä ja kärpäset. Siispä ei syytä huoleen!

Murrin punainen rinkka jutaa jonkun metrin edelläni.

– Onpa hyvä väri tällä kelillä, tossa sun rinkassas, toimitan hänelle jotain puhuakseni.

Rinkan päällä heilahtelee harmahtavaan, läpinäkyvään muoviin sateelta suojaan pantuna makuupussi.

Hän ei kuule. Jatkaa tasaista tassutteluaan rinnettä ylös ja minä juovattelen perässä.

– Hei Erkki, kato, me ollaan paljakalla. Kaveri on pysähtynyt ja kääntynyt. – Eiks meijän pitäis kohta olla jo niillä järvillä? Huilitaan vähä.

Koivukin on jo jäänyt tällä korkeudella pois maisemasta, jos tässä nyt kannattaa maisemasta puhua, kun näkyvyyttä on niin kovin hintsusti. Koivu, tuo tuntureiden sisupussikaan ei pärjää täällä tuntureiden paahteissa ja hiivareissa. Olemme siis ohittaneet uurron, puurajan huomaamattamme. Eipä ihme tässä kelissä.

Alan tutkia karttaa tarkemmin. Taidamme olla kohta neljässäsadassa metrissä, koska uurto näyttää olevan siinä jonkin verran kolmen ja puolensadan yläpuolella näillä tuntureilla ja samoin laakson pohja, jossa meidän pitäisi olla. Kunpa tietäisin missä se laakso on. Löytyisikö se mahdollisesti oikealta vaiko vasemmalta? Veikkaan mielessäni oikeaa puolta, koska se minun vetämäni palas tuntui vetävän ajoittain hivenen liikaa vasemmalle.

Onhan täällä paljakallakin koivua kasvamassa. Saappaan anturan alle sitä riittää tallottavaksi. Aivan oma lajinsa, jota äkkinäinen ei heti koivuksi hoksaakaan. Varsi mataa maata myöten useana haarana eri suuntiin, kuten alempana kasvavalla tunturikoivullakin. Pituutta tällä vaivaisen varvulla on jalan verran ja paksuutta tyvessä kuin lyijykynällä. Latva nousee huimaan kolmen, neljän tuuman korkeuteen. Lehdillä, joita on paljon, on kokoa saman verran kuin poatsun pään kokoisen pikkumiehen pikkurillin kynnellä.

Murrikin ynnäilee tietysti asioita yhteen ja huomaa toki hänkin, että kaikki ei ole aivan kohdallaan. On sen verran tyttö pitänyt kompassia ja karttaa kännyssään näillä yhteisillä jotoksillamme, että häntä ei aivan jymäytellä. Hän rupeaa silmin nähden hermostumaan ja kyselemään jotta olemmeko varmasti oikealla uralla.

– Ei tässä nyt mitään ihmettä oo sattunnu, mitä nyt pikkasen ollaan reitistä sivulla, yrittelen huolettomasti selitellä. – Kyllä kohta vettä rupee näkyyn. Tossahan ne lompolot on ihan kohta tuntumassa.

Nousemme aika jyrkästi tunturin kuvetta ja ajattelen että ylös päästyämme riittävän korkealle, niin varmaan näemme missä olemme. Pikkuisen olen minäkin huolissani, niin kuin pala olisi kurkussa. En ollenkaan siitä missä olemme tai miten täältä selviämme. Ainoa murheen syy on se kun tiedän kaverini niin kovasti näitä asioita funtsivan ja niistä kovaa huolta mielessään kanniskelevan.

Etuvasemmalla harjanteella on harmaassa sumun tuhrussa jokunen suuri ja tumma lohkare. Oikealla äärimmäisenä oleva näyttää liikkuvan.

– Kaikkea sitä ihminen kuvittelee, kun ei kunnolla näe, pyörähtää mieleeni.

Katsoa tihrustan sumun läpi. Kylläpä nyt on kumma, kun toinen kivi näyttää venyvän ylöspäin toisesta päästään. Siinä kiven jantturan päällä kasvaa käkkäräistä koivua. Katselen hetken muualle ja sitten uudelleen noita maahisten manaamia kiviä. Siellä muutaman pulterin vierellä seisoskelee pari komeaa poroa. Toisella, hirvaalla, on muhkeimmat koskaan näkemäni sarvet. Tuossa on se äsken näkemäni koivunkäkkyrä. Valtava, tukeva kruunu, jota se kantaa korkealla majesteetillisella ryhdillä. Ovat liian komeita, lienevät etiäisiä, maahisten eloa.

Tovin saamme niitä tarkkailla, emme montaakaan sekuntia, sillä aikaa kun nulppo hamuilee jotain kivien välistä suuhunsa. Omasta mahdistaan tietoinen valtias pitää meitä tarkkaan silmällä. Sitten toinenkin nostaa päänsä, molemmat katsovat hetken toisiaan. Samaan aikaan kääntyvät, kuin olisivat asian jo etukäteen sopineet, meille merkin annettuaan ja lähtevät lenkottelemaan tunturiin.

Tuon eläimen liikkuminen maastossa on jotain aivan uskomattoman juhlallista. Siinä on ripaus koikkelehtimista suorin polvin, toinen höyhenen kevyttä liihottelua yli esteiden, hyppysellinen jäntevää liikettä ja loppu on sitten päättäväisen määrätietoista eteenpäin menoa. Porohan ei koskaan kävele, paitsi silloin kun on aterialla, vaan aina valveilla ollessaan on tuossa hurmaavassa liikkeessä, jonka katselemisesta en ole saanut tarpeekseni. Noin nuokin villit paljakoiden ja jänkien asukit tuossa katoavat sakeaan murkuun.

Kun sitten vihdoin olemme päässeet kipuamaan ylemmäs, lähelle sitä paikkaa, missä äsken näimme nuo kauniit elikot, olemme tosi sakeassa pilvessä. Näkyvyyttä on siinä vajaa kymmenen metriä. Eipä siinä voi paljoa tuntureitten muotoja vertailla kartalla näkyviin. Ei näy pahta, ennen kuin päänsä siihen puskee. Ei erotu kuru, ennen kuin toinen jalka sinne lipeää. Ei siinnä lompolo, ennen kuin raikas vesi saappaan varrensuusta sisään holahtaa.

Huomaan Murrin olevan todella huolissaan ja yritän siinä laukaista tätä jännittynyttä tilannetta laskeskelemalla leikkipuheita, vaan eivät ne näytä ollenkaan sopivan hänen nykyiseen mielentilaansa. Ei mene sellainen juttu ollenkaan perille. Ärsyttää vain, hermostuttaa lisää. Vakuutan ettei meillä tässä todellakaan ole minkäänlaista aihetta tosi paniikkiin.

– Kyl koht’puoleen asiat klaaraantuu. Pakkohan tän on selvitä.

En muuta keksi kuin kulkea hissukseen eteenpäin kompassin suuntaan, vaikka olenkin kartalta pudonnut. Jos ei muuten selkiinny niin ainakin viiden kilometrin päässä tässä suunnassa kahlaamme Maddib Ravadakseen. Jos emme löydä enää sitä laaksoa, niin joudumme menemään sinne vain korkeiden tuntureiden ylitse.

Olen jonkun metrin edellä ja Murri laahustaa perässä. Aina muutaman askeleen otettuani katsahdan taakseni, jotten hukkaisi vaimoani. Koetan tietenkin kaiken aikaa saada jotain tolkkua ympäröivästä maastosta, jotain vihjettä, jonka perusteella voisin paikantaa sijaintimme. Vaan toivottoman tuntuista puuhaa se on. Siispä vain hissukseen eteenpäin.

Olemme juuri saapuneet suuren paaden kupeelle. Jokin kumma voima vain vetää tänne liikaa vasemmalle. Tässähän ne porot juuri äsken olivat ennen haihtumistaan usvaan.

– Erkkii. Kato Erkki, hihkaisee yht’äkkiä Murri voimallisesti takanani.

Minä oikein säpsähdän ja väkkäränä pyörähdän ympäri. Mitä ihmettä siellä on? Onko karhu, välähtää äkkiä mielessäni.

Karhusta on meidän porukassamme puhuttu säikkyyn tapaan. Onhan se kieltämättä suuri. Sillä on jykevät kynnet, paljon aikaansaapa kämmen ja laaja kita. Murri ei suostu sellaista täällä kiveliössä aivan vapaaehtoisesti kohtaamaan. Siksi meidän jotoksemmekin pyritään kulkemaan mahdollisemman kaukana karhumaista.

Mitä näenkään? Maisemaa ei entiseksi tunne. Se on muuttunut muutamassa sekunnissa. Tuuli on repäissyt pilvipeitteen halki ja näemme edessämme tunturin juurella laakson, sen pohjalla soljuvan kapean puron ja myös ne lompolot. Ylhäällä takanamme rinteellä välkkyy auringon sädekimpussa pienoinen lampi.

Nyt tiedän tarkalleen sijaintimme. Olemme tulleet lompoloista jo lähes kilometrin ohi ja puolisen niiden vasemmalle puolen. Otan siinä kompassiin kiireesti suunnan alhaalla näkyvään puron polvekkeseen, johon laskee toinen, pienenpi.

Siinä samassa näkyvyys on taas kymmenisen metriä. Pilvet löivät jälleen kättä, syleilevät ja kietoutuvat toisiinsa. Hyvä kun kerkisin suunnan tarkistaa.

Nyt ei meidän sakissa ole paikkaa pelon peikolle, ei siitä häivääkään. Se taisi sotkeutua äskeisiin pilviin ja mennä niiden matkaan. Tilanne on täysin lauennut ja juttu taas luistaa helpottuneen liukkaasti. Enpä luonnottoman vikkelänä.

Rinteessä alempana löydämme ihastuttavan kaltion. Sen päivänpuolella oleva mätäs, joka ulottuu veteen, on tumman punakellervän rahkasammaleen peittämä. Mättään laelta kiemurtaa alaspäin skierrin vihreitä koukeroisia varsia. Auringonnousun puolella on samanlainen matalampi punamätäs, mutta sen rinne työntää tumman vihreää kaarnikkaa ja vaalean hopeankarvaista pajua. Etelänpuolelle virtaavan veden haarojen saarroksiin on jäänyt ruskea katajankoukeroa kasvattava sammalmätäs. Kaltion ja puron pohja on peittynyt punertavilla ja pyöreillä kivenjuntturoilla, jotka pintaan päästessään kasvattavat itselleen harmaan eri vivahteissa läikähtävän karhean jäkälätukan.

Katsastamme murkinatauon paikkaa, sillä nyt tuntuu olevan sen aika. Käyn koukkaamassa vettä äsken ohittamastamme kaltiosta. Minä pistän spriitä Trangian polttimeen pienen männyn juurella. Täällä on juuri sataa ropistellut, koska jäkälämatto, jolle keitintä asettelen, tuntuu pehmeän myötäävältä. Nyt on kuitenkin aurinko jo kurkkimassa ja pistelemme kamppeitamme oksille kuivumaan.

Lämpimän kupposen odotuksessa Murrille tulee vilu ja minä kaivan rinkastani kaiken varana olevan tuulipuvun, joka kylläkin on hänelle hulppeesti liian suuri, mutta taatusti tuulenpitävä. Ja sinne hän uppoaa hyylöön hiivarilta, joka ajelee vielä viimeisiä tumman harmaita sadepilven retaleita taivaankupua kannattelevien lakipaljakoiden suojiin. Ei paljoa nenännykeröä tytöstä jää näkyviin.

Siinä teetä hörppiessämme ja leipiä mutustellessamme muistamme toki kuulleemme, että näillä tuntureilla ovat monet muutkin menneet harhaan, paljon meitä kokeneemmatkin ja pahemman kerran.

– Nämät tunthurit on maahisten ja taika pithää, että kompassi sitä kumarthaa. Ei mahti piisaa, ei neula pohjan päällä pidä, sanoo lapin äiji ja kait sitä tervejärkisen, varovaisen vaeltajan on uskominen. Ei kannata turhia uhitella ja itseään tarpeettomasti vaikeuksiin saattaman.

– Olikohan nekin pari poroo siell tunturissa maahisten eloo. Ainakin ne opasti, houkutteli meijät sinne ylös harjanteelle. Juuri siihen paikkaan, jost se pilvi repes ja lompolo vilahti näkyviin, aprikoimme.

Nyt matkaamme lähes suoraan etelään. Kevyt on kulkijan astua. Tuuli hiljalleen suhistelee koivuissa ja humajaa matalissa hakolakeissa. Astelemme myötämaata kunnes olemme ylittäneet Maddib Ravadaksen. Nyt alkaa tuntua että tähän rupeamaan on jo kertynyt riittävästi kilometrejä ja sopivasti jännääkin. Onpahan ollut ennen kaikkea terveellisen opettavainen kokemus.

Syynäilemme ympärillemme ja koetamme niiltä sijoin löytää mahdollisemman lupsakan leiripaikan. Täällä ei kylläkään näytä olevan minun lempiasentoani, tasaisen upottavaa kaarnikkamattoa, joka takaa ihanan pitkän unen. On muuten paljon parempi kuin kotipatja. Vankka viettää hiljalleen ja hakolakit kasvavat aihkeiksi. Täällä tehokkaan metsätalouden ulottumattomilla, lähes kirveen koskemattomassa kairassa humisee vielä tuulessa juhlallisia keloja. Osa näistä on, kuten pitääkin, jo liekoina. Tuon juurikruunu suurta kiveä kannatellen ja tämä jo sammaleen alla kohoharjana, muistona menneiltä vuosisadoilta. On täällä muitakin vaellellut. Noiden hulppeiden aihkien juurella näköpiiriin iskostuu jonkun muinaisen kulkijan jälkeensä jättämä jo voimakkaasti nurmettunut tulistelupaikka. Hetkisen alempana on toinen, nuorempi, vaan ikää on silläkin jo vuosikymmeniä. Reunakiveyksen vierustalta hän tai joku muu on sahalla kaatanut suuren kierteisen kelon. Siihen se kuitenkin on jätetty halkaisijaltaan lähes metrin mittaisen kantonsa viereen liekoutumaan. Miksi mies on mielensä muuttanut?

Tässä on meille perinteikäs asentopaikka, joka muillekin on kelvannut. Eipä ole meidänkään syytä sitä siksi karsastaa. Ei asentopaikka tästä vaihtamalla parene. Siispä rinkat joutuin lepoon varvikkoon kilpikaarnaista vasten ja taloksi vain.

Siinä leiriaskareiden lomassa, ennen sammahtamista, silmä kiintyy väkisin maisemaa hallitsevaan Jäkäläpäähän ja sitä uurtavaan Karakorvenkuruun. Kurussa, täältä parin kilometrin päässä, hohtaa valkeana kalla, kesäinen lumipläikky. Se kutsuu, vetää puoleensa…

–Kukahan lienet ollut ja millä asioilla silloin liikuit kun asentosi tähän laitoit, mietin raukeana. Olitko poropaimen vai vieras alppijääkäri?

Tulee kummallinen olo. Kunpa pääsisi …noihin aikoihin… menneisyyteen, niin… Edes vähäksi aikaa tarkemmin tiiraamaan.

Aihki auringossa

Aamusella, tosin taitaa jo olla päivä joltisen pitkällä, heräilemme pitkän, syvän ja rauhaisan unirupeaman täytyttyä. Nyt alamme hissukseen valmistautua jo kauan sitten alkaneen päivän jotokseen. Minä syön niin että napa natisee, sillä eihän muuten minunlaiseni äijänretlajes oikein pääse herättyään kunnolla käyntiin. Murri taasen tyttömäiseen tyyliin napostelee kuin terhakka tunturitulkku. Ei hän koskaan ole heti aamusella herättyään syönyt kuin jonkun pikkuisen murenan ja painikkeeksi kallistellut kupposen teetä. Näin menevät mieltymyksemme aivan vastakkaisia linjoja pitkin, vaan kumpikin saavuttaa omalla tavallaan tasapainoisen heräämisen päivän askareisiin.

Lähdemme jutaamaan länteen. Murri kulkee edellä vauhtia säännöstellen, jottei hänen tarvitse turhaan puuskuttaa. Minun perusvauhtini on pitempien koipieni ansiosta huomattavasti räväkämpi. Pitemmistä kintuista johtuu ilman muuta kovempi vauhti, selittelee parempi puoliskoni. Ei auta, vaikka joskus olen koettanut kertoa omasta mahtavammasta massastani joka on ladottuna pitkille koiville kuljetettavaksi. Olenhan myös puhunut jostain sellaisesta kuin peruskunnostakin, vaan turhaa sellaisia on yrittää tolkuttaa. Murri sanoo vain että pitkät kintut ja kovempi vauhti ja sillä sipuli.

Katselen hänen tasaisen rauhaisaa menoaan takaapäin. Päässään hänellä on vihreä, hulvattoman leveälierinen, tiuhalla mustalla verkolla varustettu hyttyshattu. Huolimatta sen valtaisasta koosta tuppaa päähine kuitenkin piiloutumaan rinkan päällä olevan, rullalle kierretyn makuualustan taakse. Suuri rinkka peittää sitten lähes kaiken muun. Vain siniset, puna-keltakoristeraitaiset kumisaappaat ja pätkän verran niitten varsiin tungettujen farkkujen lahkeita jää näkösälle. Väliin mättään kierrossa, jonka aikana hän on joltisen verran poikittain minuun, vilahtavat vihreän maastotakin hihat hetkeksi näkösälle rinkan sivuilla.

Tuokin takki on jo kauan ansiokkaasti meidän perhettämme palvellut. Ensin se hankittiin vanhemmalle pojalla, tuollaisena teddyvuorillisena maiharina. Kun sitten vuosien vieriessä Mika puski päätään korkeammalle ja hihansuut pyrkivät lähentelemään kyynärpäitä, niin Tomppa pikkuveljenä sai takin omakseen. Eihän se takki vanhemmallakaan pojalla hartian leveydestä kiinni ottanut, vielä tuossa iässä, mutta kun sen pituus jäi turhan heppaiseksi. Vuoden tai vähän toista kerkesi nuorimmaisemme harmahtavan sammaleen vihreää kangasta kulutella, kunnes perinnönjaossa tuli äidin vuoro. Olipa hyvä että siinä oli irrotettava vuori, niin että sitä voi käyttää näin kesälläkin. Vaan jonkin verran näyttää vaatekappale jo olevan Lappia kiertäneessä kunnossa. Hyvä takkihan se kuitenkin vielä on. Täyttää täysin paikkansa täällä kiveliön jotoskeikoilla, kuruissa, kairalla ja paljakalla. Täällä kamppeet ovat tosi tiukoilla, kun monenlaista rakkaa ja pirunpeltoa kihnuaa ja kierrellen pajurutoa ramuaa. Siitä toivottoman tuntuisesta pöpeliköstä läpipuhkoreittiä jänkien vesien varrella kuitenkin toiveikkaasti etsii. Siellä ei aina tahdo ihmisen mentävää aukkoa löytyä ja silloin on pakko vain väkisin paineskella ja tasapainoilla kivien mokeloilla joka suuntaan sörröttävien oksien ja varsien rajussa syleilyssä.

Luoteessa, tuolla parin kilometrin päässä, täältä pehmeän pyöreältä näyttävän Ladnjoaivin eteläisen keron rinteillä kiertelee jokunen poro. Enpä usko niiden sinne syötävän takia menneen, niin näyttää kuivalta. Luulisin niiden sieltä olevan hakemassa jonkinlaista oloaan helpottavaa tuulenvirettä liian suuriksi paisuneita räkkäparvia karkottamaan.

Vilkuilen välillä muuallekin, vaan enimmän osan aikaa kuitenkin pääni itsepintaisesti pysyy kääntyneenä vasemmalle ja katse hakeutuu kuin vangittuna Karakorvenkuruun ja siellä viestittävään valkeaan täplään. Mikä ihme siinäkin katsetta ja ajatusta vetää puoleensa

Kaksi mustaa, suurinokkaista kaarneenklonkkua kailottaa korkealla ja suuntaa lentonsa kaakkoon. Minun mielestäni tuo lintu, jota lannan mies korpiksi kutsuu, on hyvinkin sympaattinen kaveri. Tahtoisinpa olla väärti senkin kanssa.

Aurinko porottaa täydellä terällä sinisen taivaan korkeasta kupurasta ja vettä lirutellaan kenttäpullosta alas kurkkuun. Onpahan reitti kuitenkin valittu siten, että oja virtailee aivan vieressä vasemmalla, niin ei juotava pääse loppumaan kesken kuuman päivän. Jonkunlaista märän jänkääntyvää kelukkoa näyttävät rannat olevan, vaan virtaahan vesi siinä kuitenkin.

Räkkä laulaa uupumattomin siivin valtaisina parvina hiljaisen sirraavaa ylistystään kuumalle, ihanan helottavalle kesäpäivälle.

Meillä kumpaisellakin on vaatetta aivan liikaa päällä. Istahdamme hetkeksi vantteran, matalakasvuisen mutta melkoisen tuuhealakkisen räkämännyn osittaiseen varjoon. Lienee tämänkin ikä olevan jo sadoissa vuosissa laskettavissa. Ripustan ensiksi armeijan mallisen karttalaukkuni sen jo kelottuneisiin alaoksiin.

– Mitenkähän sinunkin alkusiemenesi tänne on tullut, jutustelen aatoksissani viereiselle aihkille. Kyllä kait ne linnut kuljettaa ja kylväessään kunnolla lannoittaa kun pruiskaisevat valkian ja mustan kirjavat sisältään.

Saman tien pudotan muutkin kantamukset sianpuolavarvikkoon. Kuoriudun ulos vihreästä päällystakistani ja nostan sen männyn kuivan alaoksan kannateltavaksi. Siinä viereisellä oksalla keinahtelee jo lähes olemattomassa tuulenvireessä punaisessa punoksessa minun kompassini, jonka olen saanut joskus Murrin veljeltä, Rukilta. Se tuli Suunnnon liukuhihnalta ensimmäisenä omaa sarjaansa. Rukki on Suunnolla työnjohtajana, ja siitä hän sen minulle nappasi, ensimmäisen.

Seuralaiseni siirtää päältään punaraitaisen neulepuseronsa rinkan läpän alle. Rintarisku, sarvesta veistelty poatsu heilahtelee hänen povellaan nahkahihnassa.

Riisumme saappaat, levitämme niiden hiestä märän sisällön varvikkoon. Siellä on matalan männynjantturan latvassa jalkarätit, skierrillä löhöää villasukkia ja matalalla sianpuolamatolla ohuempaa pumpulisukkaa sekonaan. Annamme niiden kaikkien hetken aikaa melkein kihisten höyrynä kuivahdella. Paljaat varpaat nautiskelevat auringon lämmöstä ja pienestä tuulenvireestä.

Tuleepa siinä istuessa mieleeni mainio tuuma. Kehotan kaverianikin tulemaan mukaani, kun olen lähdössä vajaan sadan metrin päässä virtailevan kursuheinää rannoillaan lykkivän puron rantaan huljuttelemaan varpaitani raikkaassa vedessä ennen kuin taas jatkamme patikointia.

Ympärillämme on kuollutta koivikkoa. Vain siellä täällä on jokunen laholta näyttävä runkopahanen saanut viheriöivän pienen oksatupsun tyvellensä ja vain muutama sitkeimmistä latvaansa. Siitä on jo suuri määrä vuosia, kuka niitä tarkkaan on räknännyt, kun täällä kävi täysi tuho koivujen kimppuun. Silloin pikkuinen perhonen, liekö ollut joku mittari, tai vastaavanlainen, teki täällä aluevaltauksen. Siinä se sai pieneen päähänsä oivan tuuman ja syötti nämä koivikot koikollensa, tuolle hassunkurisen tarmokkaasti matkaansa mittaavalle. Näitä koivikon lahotorsoja on täällä pohjan perillä paljon. Enpä määrää tiedä, vaan olen minäkin varmaan satoja neliökilometrejä tällaisia katsellut. On siinä ollut melkoinen toukka-armeija leukojaan natisuttamassa. Eipä niissä syömingeissä miljoona koikkoa ole ollut kuin pieni joukko jossain syrjäkulmalla. Tuho näyttää vieläkin vuosien kuluttu lähes täydelliseltä.

Karhu

Kauempana edessä, parin–kolmensadan metrin päässä etuoikealla on käkkäräkoivujen siimeksessä jotakin ruskeaa. Kun sitä oikein koetan tarkkaan katsoa, niin tuntuu että se nyt on hieman eri paikassa kuin hetkeä aiemmin. Se näyttää liikkuvan hiljalleen.

– Nyt pää kylmäks. Siell on karhu. Ei voi olla. Mutta kuitenkin, jos… iskee välähtäen mieleeni. – Vaan eipä se ihmistä yleensä hätyytä, vaan väistää huomaamattomasti sivummalle.

En uskalla sanoa Murrille mitään tästä mieleeni osuneestä havainnosta, sillä olen varma että hän vauhkoontuu, ainakin pelkää aivan tuhottomasti. On paras jatkaa vain rauhallisesti eteenpäin. Ehkäpä siellä ei ole mitään ihmeenpää. Kiven kylki? Poro? Seuraan silmä tarkkana sitä samaista koivupuskaa. Sormet hapuilevat oikeaa reittä. Kyllä se puukko tuntuu olevan tallessa. Siirrän pitoläpän sivuun, että saan tarvittaessa tukevasti ja nopeasti kahvasta kiinni.

– Heppainenhan puukko on karhunkaatoon, pyörähtää mieleeni. – Mutta varmasti isken sen mitä kerkiän. Kyllä jää painikaverillekin minusta muisto. Silmään survaisen koko terän mitan ja sitten vielä toiseen. Kämmenpohjalla koetan vielä iskeä puukon perään, että sais sen uppoon kokonaan aivoihin. Son ainut mahdollisuus, jos karhu todella tulee päälle. Ei siinä kyllä paljon kerkii, mutta jotain…

Vilkuilen ympärilleni jos jossain lähistöllä olisi sopiva seiväs, jota voisi käyttää keihäänä.

Lähestymme hiljalleen, vinottain. Vedän aivan tarkoituksella omaa kulku-uraamme enemmän vasemmalle, jotta tuo tuolla ei saisi vaikutelmaa että olemme tulossa kohti.

– Meidän on kuljettava rauhallisesti. Ei mitään paniikkia. Me ei hyökätä. Älä vaan sitä luule. Ei sun tarvitte ruveta puolustaan ittees eikä pentujas, puhelen ajatuksissani sekä karhulle että itselleni.

Oikea käsi näpelöi puukonkahvaa. Kokeilen ja varmistan että se on kunnolla tupessa, eikä vain pääse vahingossa putoamaan. Sen täytyy myös takeltelematta lähteä käteen, jos sitä tarvitaan, sillä silloin saattaa olla pirunmoinen kiire.

En näe äskeisten koivujen luona enää mitään ruskeaa. Eikä missään lähistölläkään ole epäilyttävää hahmoa tai liikettä.

– Älä nyt vaan ukko hermostu. Ei me sua uhata. Me mennään vaan tästä jonkun matkan päästä ohi, koetan vakuutella pedolle hiljaa ajatuksissani.

Nyt väliä koivuille on enää satakunta metriä. En näe mitään ruskeaa vieläkään. Vai oliko se tuolla toisella puskalla? Koivikko muuttaa koko ajan muotoaan, kun liikumme.

– Mikähän se nyt noista oli.. Voi hitto. Ei… Ei näytä sielläkään olevan mitään. Onkohan väistänyt meitä? Varmasti on huomannut, jos vain on siellä ollut, mehän liikutaan aivan aukealla. Se on siirtynny pelossaan ja varovasti kauemmaks meistä, ajatus yrittää toivorikkaana päästä esille.

– Vaan, jos kuitenki se vielä hyökkää. Voi hitto sentään. No kyllä tästä selvitään. Hyvä että Murri ei oo huomannu mitään hälyttävää. Kulkee onneks aivan rauhallisesti.

Aivot on tuhottava. Kurkun leikkaus on liian hidas konsti, kestää liian kauan ennen kuin se siitä tokenee. Veri tulee niin hitaasti. Silmien kautta on ainoa tie puukolla. Molemmat puhki, niin ei ainakaan nää. Jos tulee päälle, niin heti ensteks rinkka pois selästä. Otanpas jo vyön soljen auki. Täytyy toimii nopeesti. Aivot hiovat taistelustrategiaa kovan paineen alla.

– Oispa ny se Nakaiji mukana, niin pääsis alottaan jo parin, kolmen metrin päästä. Ei tarttis laskee ihan kiinni. Avonaiseen kitaan, kaularanka murskaks. Sinne menis koko rulla, seitsemän kutii niin nopeesti ku vaan kerkeis lipasimesta vedellä. Vasta parista metristä alottaisin ampua. En mä tahdo tappaa sua. En mä taho sulle mitään pahaa. Pysy siellä vaan rauhassa. Pakko mun on puolustaa Murria ja itteäni.

Loitonnumme jo paikalta rauhaisaan tyyliin, vaan kyllä minun pumppuni hakkaa ja kädet näyttävät hieman vapisevan. Taitaa olla kovasti adrenaliinia veressä.

– Älä ny enää lähde sieltä tulemaan, pyytelen kuntsaa. – Näethän että me mennään jo omia teitämme. Oo vaan ihan lunkisti. Ei mitään hätää. Toivottavast toi Murri ei lähde juokseen karkuun, jos toi elikko koettaa pelotella. Sillon siltä vois vietti repsahtaa laukeemaan ja se lähtee pian perään. Älä lähe Murri vaan juokseen. Ei sille pärjää juoksussa kukaan. Lylleröltä näyttää, vaan onpa vaari vikkelä liikkeissään.

Vielä pitkään vilkuilen taakseni ja olen varuillani. Mitään erikoista en kuitenkaan siellä huomaa. Vielä puolen tunnin kuluttua tunnen sormieni vapisevan.

– Vaan olikohan siellä joku, tai …Ei kai siellä nyt mitään.. Kuiva katajapuska. Mutta kuitenkin, ajatukset ajavat kehää päänahan alla.

– Saattoipa olla, vaan luultavimmin ei mun tielleni sellaista eksy. Oishan se jännää joskus tavata itte mettähinen maastossa, noin sopivalta etäisyydeltä tietty. Sais tuo lähellekkin tulla, kun ei vain kiinni yrittelis .

– Enpä taida vielä kertoa tästä Murrille. Turhaan vain alkaisi pelätä. Minä jännäsin jo aivan tarpeeksi. Se riittää meille kummallekin. Ehkä sitten joskus… kotona…

Vedenjakajalla

Kuljettuamme tunnin, ehkä puolitoista, tulemme laakealle nevalle, jossa vesi hiljalleen virtailee vastaamme yhä vain pienenevänä plirusena lettosarojen ja sammaleiden väliköissä. Tuskin huomattava vire liikuttelee lumenkaltaisia untuvaisia pilvipalleroita kohti kaakkoa. Lupailee vielä paistetta huomiseksikin. Hyvähän se vain on. Minun luontoni kestää paremmin päivän porotuksen kuin samanmittaisen kuurosateen. Molemmissa varmasti tulemme hyvin toimeen. On niitä useasti kokeiltu kumpaistakin. Kivaa se pakkanen ja lumen pöllytyskin on, vaan niitä tuskin on ihan heti tällä reissulla tulossa.

Jo tulee vastaan puolen neliömetrin laajuinen mutaplutakko, jossa kuhisee muutaman millin syvyisessä lämpimässä liemessä satoja pieniä sääsken toukkia. Onhan minulla jano, vaan ei vielä sitä suuruusluokkaa että tekisi mieleni tuosta keitoksesta suuhuni ryystää. Siinä niitä maan pienemmyksiä pyörii ja vipeltää. Kaikki varmasti omasta mielestään ovat niitä maailman ensteks tärkeitä, napoja. Aivan samoin kuin me ihmisetkin itsestämme tiedämme. Pistää hieman järkeilemään omaa turhan tärkeyttään.

Sitten teen melkoisen mielenkiintoisen havainnon. Tuosta sopasta kun virtaa vesi myös vastakkaiseen suuntaan. Katselen ja vinkkaan kaverinkin ihmettelemään moista ilmiötä. Toden totta, olemme vedenjakajalla. Eipä ole kovin mahtavan näköinen tuo kahden eri joen alkulähde. Tästä samaisesta lammikosta saavat alkunsa Maddib Ravadas ja Puordnajohka. Ensin mainittu laskee vetensä itään, Lemmenjokeen ja sieltä Paadarjärveen. Toisaalle, länteen lähtevä pahaisen lirin haara kaartaa Puordnajohkana pohjoiseen yhtyäkseen mahtaisaan Vaskoon. Kun tämä kohtaa Paaterissa Lemmenjoen, siitä muodostuu valtava saari Lemmenjoen maisemiin. Tässä päässä ei saaren ympärysveden käsivarret kovin näyttävät ja voimakkaat ole, mutta kuitenkin vastaansanomattomasti toisissaan kiinni. Enpä ole tuotakaan ennen tiennyt. En ole tajunnut kulkevani saaressa, kun Ravadaksen kuruja ja kuolppanoita olen koluellut.

Juutuanjokena molemmat suuret sitten yhdessä matkaavat koilliseen, suureen ja kirkasvetiseen Inarinjärveen. Siellä aikansa asentovetenä oltuaan sitten virtaavat Paatsjoen uomaa pitkin kylmään ja kuulakkaaseen Jäämereen.

Lähdemme lounaaseen ja aiomme kiertää Jäkäläpään sen länsipuolelta. Kapuamme pienelle, mutta jyrkälle jyppyrälle tauolle. Rinkat melkein putoavat selästä, minä Murria autellen. Housun persuukset mussahtavat mättäälle ja saappaat irtoavat jaloista. Kumpaisenkin vattanahka vapisee ja Murri etsii valmiit voileivät ja minä kaivan rinkkani vasemmasta sivutaskusta termarin. Korkki auki, muovipussi leväälleen ja siitä löytyy kaikki matkanjatkon vitamiinit ja hivenaineet. Kun ei enää maistu niesta, niin sitten hetkeksi selälleen sulattelemaan ja koipiaan sekä äkämystyneitä olkapäitä lepyttelemään ennen reissun jatkoa.

Otan kompassilla suunnan Kujalan kämpälle. En tunne Kujalaa paremmin, vaan muistelen jostain lukeneeni että tämä Esa-poika on joltisenmoinen karhu, joka asustelee yksinänsä, huuhtoo, kaivaa kultaa ja kirjoittelee runoja. On saanut kirjankin julkaistuksi.

Edessämme on laajahko, melko tasainen, ja muutamien suurehkojen kuivuneiden purouomien uurtama tunturikoivua ja jäkälää kasvattava hiekkamaa, kuolpuna. Siellä sun täällä näkyy selvästi täkäläisten kultamiesten, näiden pohjoisten karujen selkosten onnensotureiden kaivamia koemonttuja. Niillä on metrin verran sekä halkaisijaa että syvyyttä. Eipä vaan näytä kaivajan mielestä keltaista löytyneen riittävästi, koska ei ole intoa riittänyt suurempien kaivausten tekoon. Eipä minun mielestäni tuollainen pikkuinen pinnan pöyhiminen kovin perinpohjaista tulosta kerro. Saattaapa sitä silti löytyä, kun pääsee lähemmäs kallionpintaa.

Tuossapa on söpön näköinen, sipulin kokoinen pahka, pystyyn kuolleen ja siihen lahonneen miehen korkuisen ja tämän käsivarren paksuisen koivun känttärän kyljessä. Pyöräyttämällä se siitä irtoaa ja äkisti rinkan sivutaskuun hulahtaa. Eiköhän panna se kotona olohuoneen seinälle muistuttamaan reippaan mukavasta päivästä sinikupuran ja korpin siiven alla.

Matka jatkuu lämpimänä. Maasto alkaa hiljalleen nousta ja minä jo ihmettelemään, että missäkös se Kujalan ketaleen kämppä oikein lymyää. Eteen tulee suurehko juolu, jossa on muutamia mahti järkäleitä. Etsin sieltä komeimman ja sille kiipeän. Tällä korkeimmalla paadella istuen tähyän ja ihmettelen luonnon ja kartan kiemuroita. Siihenhän tämäkin pienehkö rakka näkyy olevan karttaan piirrettynä, joten paikkamme on tarkalleen selvitetty. Olemme menneet töllistä ohi tosi karvan verran. Arvioisin, että ehkä sata metriä tai hintsumminkin. Kumma kun emme huomanneet. Herää epäilys, jotta onkohan enää edes paikoillaan, saatikka pystyssä. Emme lähde kuitenkaan enää sitä etsiskelemään, vaikka nyt sinne saisi tarkan suunnan ja etäisyyttä on vain kolme ja puolisataa metriä. Eipä tuon töllin löytyminen meille mitenkään tärkeätä ole, ellei nyt omanarvontunnon pönkittämiseksi. Hällä väliä, olkoon missä lystää.

Suunta on nyt itään ja siinä Murri edessänsä hoksaa kivien lomassa aivan hyvännäköiset punahantaakiset lattapihdit. Mitä nyt tietenkin pinnassa hieman ruskehtavaa punetta, vaan senhän saa pois ja öljyä tilalle, niin on meillä matkassa hyvä työkalu. Eihän sitä öljyä täällä nyt mukana ole, mutta siellä kotona kylläkin. Taskuun siitä ja odottamaan huoltoa uudessa kodissaan.

– Tultiin tuolla äsken vähän liiankin kovaa kyytiä, kertoilee Murri.

– Mikset sanonnu mitään, em mä aina huomaa.

– M’ajattelin että mennään ny niin kauan ku kintut kestää. Pudotaan sitte mättäälle peffalle, ku veto on loppu, vastaa meidän perheen sisupussi.

Päästyämme Jäkäläpään riidin juurelle jätämme kantamukset siihen ja puuskutamme ylöspäin aika ajoin nelivedolla. Törmän jyrkkyydessä on sen verran asteita, että kädet hyvinkin yltävät tunturin kupeeseen, vaikka emme me ainakaan omasta mielestämme puissa keikkuvia serkkujamme kovinkaan paljoa muistuta. Tarkoitus on nousta tiirailemaan maisemaa ja hakea selviä yksiselitteisiä maaston ja kartan yhtymäkohtia. Kaveri on hivenen kovasta vauhdista väsynyt ja kaipaa vahvistusta uskolleen, jotta pysytäänkö oikeassa suunnassa. Onhan meillä kummallakin vielä hyvin muistissa edellisen päivän hukan juntu tunturissa ja sen umpipaksuissa kontoilmoissa.

Meillä on juomavesikin kovin vähissä. Aurinko on paahtanut kaiken päivää taivaan sinestä eikä minkäänlaista etiäistäkään ole sadepilvestä näkynyt. Jo useamman kilometrin matkalla emme ole saaneet pulloihimme täydennystä, vaikka purot kartalla ovat sinisiä, niin luonnossa niiden pohjat ovat tupanneet vain pöllyämään. Vain joissain harvoissa on ollut itikoita kuhisevaa liejua parin kuksan verran. Rupeaa tuntumaan myös vähitellen siltä että kroppa pyytää koht’puoliin unta.

Meidän on piakkoin löydettävä asentopaikka, jossa on varmasti myös vettä. Yksi sellainen, joka ensiksi tulee mieleen, on luonnollisesti tässä muutaman kilometrin päässä Jäkäläpään toisella puolella. Se on se edellisenä iltana näkemämme valkean hohtava kalla.

Laskettelemme päämäärästä selvinä takaisin joutuin rinteen juurelle, josta nappaamme määrätietoisesti rensselit pykälään ja nenä takaisin kohti koillista, ja ylös jyrkkää rinnettä taas kapuamaan.

Kun vihdoin, auringon ollessa lähellä Ladnjoaivin lakea, taapertelemme tasaista paljakkaa, niin ilma on jo mukavan viileää.

On sanoin kuvaamattoman kaunista ja rauhallista. Muutamia kellertäviä ja sinipunervia pilviä on taivaalla kisailemassa kultaisen auringonpallon keralla. Hivenen alempana on määrätön joukko korkeita, tasaisen paljaita tuntureiden lakipaljakoita. Niistä etäisimmät muuttuvat aina vain sinisemmiksi ja siitä vähitellen harmaantuen ennen häipymistään horisontin pehmeän utuiseen viivaan. Kaukana luoteessa, reilun penikulman päässä, tuntureiden välissä kuin korunauhana peilaa taivaan sineä mahtava Fasku. Pohjan puolella se jo osin piilottelee kuperalakisten oaivien kainaloissa. Kun etelämpään katse kiertää, niin tuolla lounaassa aukeaa avarat jängät, joiden mutaliejuisen karuista peikonsilmistä tuo Fasku syntyy.

Tällä kertaa siellä jää käymättä, vaikka kotona yhtenä ajatuksena käynti sielläkin oli mielessä. Vaan kyllä sinnekkin vielä joskus täytyy päästä. Pääkkösen Pave, jämäkkä ja muutoinkin mukava duunikaverini, on useasti kertoillut että Fasku on varmasti reissun väärtti. Ennen kaikkea hän on ihastunut Faskuluobbaliin ja sen männikköisiin rantakallioihin sekä herkullisen rasvaisiin tammukoihin. Hän on käynyt sillä joella useamminkin. Milloin Leämmiltä mennyt, kultamaiden kautta vaellellen suurille jänkämaille sieltä jänteitä haeskellen, joskus taas Angelin kylälle ajaen ja sen kautta lettoisen Paskajängän läpi porskutellen Ilmavoimien kämpälle. Tällä tuvalla, tai sen pihapiirissä jossain levättyään jatkanut joen rantoja seuraillen ylös latvoille. Reiskan kanssa vaellellessaan hän on sieltä saanut maittavan suolan elämän ehkä väliin harmaaseen särpimeen.

Pitjuusien jotenkin niin surumielisen haikeat huilut soivat yhtenään. Tämä on niiden koti. Noita vikkeliä juoksentelijoita on täällä ympäriinsä, kaikkialla. On lysti seurailla niiden touhuja. Kun kulkusuunnastamme kuuluu yksitotisen vakaa huilusoolo, niin siellä se tipu pilliinsä puhaltaa. Jollain kiven tai mättään kupuralla seisoo tuo ruskean kirjava koipeliini. Kun tarkkaan katsoo, niin musta kapusta sillä on kuvana rinnallansa. Lähemmäksi päästyämme se juosta kipaisee tai jos tuntee kiireen tulleen, niin vikkelästi pyrähtäen lennähtää siitä hieman sivummalle. Ei henno konserttoaan huilisti kesken jättää, vaan uupumatta jatkaa usein jo lennossa.

Keurulainen ja kumppanit

Kilometrin toisensa jälkeen hiljaa kuljeskellen tällä paljakalla annamme luonnon muhien vaikuttaa sisimpäämme. Suuntamme on kaiken tämän rauhan ja kiireettömyyden kätköissä kuitenkin yhäti aina määrätietoisesti Karakorvenkuru. Sinne ei siis ole kiirettä, mutta päästävä sinne on kuitenkin aivan lähitunteina. Tämä kuru tavallaan halkaisee Jäkäläpään tunturin, muotoillen sille kaksi erillistä nippaa, kuin hieman epäpariset neidon nattaset.

Nyt on jo heinäkuu kulunut pitkälle, niin karun syvänteen pohjalla, harmaiden teräväsärmäisten kivien vierellä ja päällä on vielä paljon lunta ja jäätä. Tokkopa se sieltä koskaan kerkiää hyrrypuroina iloisesti pois hyppelehtimään alas jängälle. Ei ylety auringon lämmittävä katse sinne riittävän pitkiä toveja. Alempana, siellä missä kurun suu aukeaa, on tuulensuojainen soppi, jonne aurinkokin jo pääsee katseellaan hyväilemään. Siellä on purossa ja sen rantamilla olevat kivet peittyneet tummaan smaragdinvihreään sammalvaippaan. Se on niin satumaisen syvän väristä, että sitä on pakko mennä pehmeästi kädellään hyväilemään. Hieman ylempänä rinteellä on sentään mustikka päässyt kukkaan. Luulenpa senkin näpäkän hallan koettavan kerätä omaan hyytävään syliinsä ennen kuin kukka kypsäksi marjaksi joutuu. Kovaa on elämä mustikalla, jos ehkä muillakin, vaan yrittää täytyy että joskus onnistaisi ja siitä saisi elämä jälleen uutta pontta ponnistaa.

Läntisellä rinteellä, pienellä tasanteella, tuulensuojaisella, on moottorilla kulkevien lapinmiesten leiripaikka. Ei siellä nyt ketään ole, onhan vain riukukodan, pistoksen jäänteet ja nuotion sija, jossa keitinselkä ottaa tukea kivestä. Siinä se on vanhan saamen viisauden mukaan kutsumassa pirua keitokselle.

On siinä myöskin riekaleinen pressukangas, köyden pätkiä, moottorikelkan telamattorisa, säilykepurkkeja ja ruosteisia kanistereita kasapäin. Kivikasan päällä on neljä–viisi tuumaa leveitä, alle parimetrisiä harmaita laudanpätkiä yhteen naulattuna. Paikan ympärillä, ikään kuin maahiset haluaisivat sitä häpeillen vaeltajilta piilotella, on tavallista skierriä ja tämän isomus-sukulaista, tunturikoivikkoa työntymässä loppuunsyödystä pallerojäkäliköstä.

Aurinko on jo korkealla ja telttamme edustalla pari nokiperhosta kirmailee ajaen toisiaan takaa. Kaukana pohjoisessa lentää liihottaa yksinäinen suuri lintu kohti Vaskoa. Saattaapa olla…., vaan mitäpä tuota arvaamaan, kun on liian kaukana.

On jälleen koittanut aika lähteä eteenpäin. Nousemme ylös loivaa kurua kunnes se vähitellen, aivan huomaamattomasti avautuu ja häipyy altamme. Tasainen hietikkopaljakka, jossa harvakseltaan pistää pintaan harmaiksi jäkälöityneitä matalia kivenliuskoja, jotka se on nielaissut, saanut siitä voiton. Muutama parin kolmen tuuman korkuinen vaivaiskoivun kasvusto yrittää vallata itselleen elintilaa tässä äärimäisen tuulisessa ja kuivassa jäkälän valtakunnassa. Jokunen matala ja kitulias männyntaimi sinnittelee näköpiirissä. Näitä uudisasukkaita on ehkäpä viisi tai kuusi kappaletta neliökilometrillä. Tunturilaki antaa jälleen pehmeästi keskeltä myöten tehden vähitellen tilaa Miessijoen latvapuroille. Täällä on avaruutta hengittää, täällä tilaa ja vapautta. Maan pinta lähellämme on yleisilmeeltään vihertävän harmaata näyttäen muuttuvan kauempana tumman vihreäksi. Vähitellen tuolla viiden kuuden kilometrin etäisyydellä uinuvat tuntureiden laakeat laet saavat sinertävän sävyn, joka hiljalleen harmaantuu mitä kauemmaksi katse siirtyy. Kauimpana sijaitseville harmahtavaan sineen liukeneville ututuntureille, jotka täältä näemme, on matkaa parisen penikulmaa.

Suuntaamme kumisaappaiden kärjet kohti Keurulaisen kämppää. Vuosi sitten olimme saaneet kutsun poiketa tupaan, jos sattuisimme sielläpäin kulkemaan. Tuskinpa minä yksinäni olisin kutsua sinne saanut, mutta kun sattui olemaan mukana tyttöihminen, tuo oma Murriseni. Kahvit luvattiin tarjota. Tämä sattui sillä samalla reissulla kun meidän ensivisiittimme Ravadasjavrilla tuli kyseenalaiseksi. Luppoilimme, keräilimme silloin voimia Pellisen kämpälla, kun sinne samaan aikaan tunki sisään suuri täyspartainen velikulta kaverinsa keralla. Täyspartaa Jussiksi kutsuttiin siinä muiden prospektoreiden seurassa, vaan kaverinsa nimen olen jo tyystin unohtanut. Tulivat Keurulaiselta, sanoivat, ja olivat matkalla rentoutumaan etelään, viikonlopuksi Ivaloon. Siinä sitten juttu luisti ja Murri hurmasi, ainakin luvatun pullakahveen verran, nämä filosofiset lapiomiehet.

Yhytämme vasemmalta kivenmokeloisen ja laakean purouoman. Vain jokunen harva, pikkuinen lammikonplitu pohjallaan siellä sun täällä peilailemassa taivaan kupuran sävyjä. Eipä ole siunaantunut vettä tännekään sitä vertaa, että virtaamaan riittäisi.

Tällaiselta siis näyttää kuulun kultajoen, Miessin synnyinseutu kuivana kesänä vierestä katseltuna. Jo ennen Keurulaista täältä latvoille päin olleet pari kullankaivajan kämppää on koottu turpeesta ja laudanpätkistä. Ne, kartan mukaan Ollilan ja Turkan, näyttävät olevan tyhjillään. Mitäpäs sitä vedettömän puron äärellä kultaa huuhtomaan.

Jonkun sata metriä alempana näkyy jo tuo meidän luvattu kahviasemamme, Keurulainen. Loivan notkelman pohjalla könöttelee vaalean kellanruskeita pitkänomaisia vallituksia ja korkeampia sorakasoja siellä täällä. Näistä vähän ylempänä pistää maasta esiin pari tummempaa, teräväkulmaista uloketta. Eipä näy minkäänlaista elämää valtausalueella ainakaan täältä katsottuna. Kävelemme lähemmäksi. Kovin näyttää olevan vieläkin hiljaista pihapiirissä, ei näy isäntää astelemassa pihapolulla, eikä kaiva lapio Miessin soraa. Ei tuprua korsteenin päästä harmaata savukiehkuraa taivaalle tanssiin.

Astumme siljolle, pihatantereelle, jossa ruskealla hiekalla kasvaa skierriä. Kaikkiallahan sitä tälläkin lakipaljakalla hiekkaisesta maasta sitkeästi puskee. Harvakseltaan jokunen sitkeä heinä heilahtelee tuulessa varpujen suojassa. Pari keltaista kukansykkeröä on jaksanut juurtua pihatanhuan reunamilla kököttäviä kolmea tönöä yhdistävien risteävien polkujen tuntumaan.

– Laskeppas tarakka olkapäiltäs. Ny on sitten se peffan paikka, lausahdan Murrille.

Löysäilen itsekkin kantamuksiani siljolle, kämpän seinustalle. Käyn kokeilemassa ovea, kuin varmistuakseni ettei täällä ole väkeä kotosalla. Huomaan että tarkasti on uksi lukittu.

– No voi sun vietävä. Tänne asti tultiin kahveelle, eikä talon väkee oo sitä keittämässä. Meitä taiettiin kuule pahemman kerran huiata. Vaan eipäs surra. Me ollaan nyt tänne kutsuttuja vieraita ja kait meillä on moraalinen oikeus vähän katella ympäriinsä, tuumailen kumppanilleni niin kuin itsellenikin.

Kämppä on hirsistä tasanurkalle salvostettu, kooltaan noin kolme kertaa neljä metriä. Korkeutta lienee parisen metriä, harjalta panisin mittaa reilun puolisen paremmaksi. Pinnoitteena rakennuksen seinillä on tavanomainen täkäläinen harmaa kainuunlakka.

Keskelle toista päätyseinää on istutettu tervattu ovi, joka sisäänpyrkijän toivottaa tervetulleeksi työntämällä luonnonkippuraisen koivuisen hantaakin ystävällisesti tämän kouraan. Vuorilautojen vierellä, seinällä on menneisyyden muistoina kummallakin puolella vanhat käsinveistetyt ränninpohjat. Näistä sivummalle, kummallekin puolelle on naulattu poronsarvet. Suuri laakea kivi lepää maassa oven edessä. Kamanan päällä seinällä taloa vahtii, sen tyhjänä ollessa, poron kallo. Se tuijottaa mustilla silmäkuopillaan pihalla liikkujia. Sisäkaton kannatusorsista kaksi työntyy seinän läpi oven yläpuolella. Näiden varaan on naulattu jokunen laudanpätkä suojaamaan sateilta ja tuiskuilta ovea sekä mökin hiljaista vartijaa. Toisella päätyseinällä, siis ovea vastapäätä, on rennosti laskeutuvalla vaalealla, punakukallisella verholla osittain peiteltynä kaksiruutuinen akkuna. Rannanpuoleisella pitkällä seinällä on muutoin samanlainen, mutta se on somistettu levein, ruskeaksi tervatuin vuorilaudoin. Onhan se tuvan paraatipuolella, kohti kultaojaa. Vanhan huopakaton rannanpuoleisen lappeen läpi, lähempänä ovea, työntyy ruosteenruskea nelituumainen peltitorvi, korsteeni. Seinustalla, lähellä ovinurkkaa nojailee räystään alusseinään parru, johon on naulattu neljä laudan pätkää poikittain. Siinä odottavat tikapuut auttaakseen tarvittaessa nokikolarin katolle. Näitten rappujen vierelle, lähelle räystästä on pantu poronsarvet seinälle vastaanottamaan jotain kuivateltavaa tai muuten vain pikkuisilta jyrsijöiltä talteen pantavaa.

Oven edustalla, siitä noin kymmenen askeleen päässä on hieman venksallaan oleva piharakennus. Se lienee varasto polttopuulle ja työkaluille sun muille tarvikkeille. Lautarakenteinen, vaatimattoman näköinen, kolmen–neljän neliömetrin rakennelma. Asunnolta katsottuna sen kauimmaisessa päädyssä piilottelee pienoinen puusee kuin vaatimattomuuttaan häpeillen.

– Mä meen tonne rantaan kattoon noita kaivauksia, jos vaikka hengettömän hipun edes näkis, pistää Murri. Saapastelemme perävilkkaa pihamaalta. Muuta ympäristöään alempana on siellä muutaman aarin kokoinen matalaa koivua ja pajua kasvava tasanne.

Sen reunaan, rantapankkiin, on kaivettu viihtyisän näköinen kammi. Se ilmeisesti palvelee nykyistä isäntäänsä saunana. Se on istutettu paikalleen niin luontevasti, että sitä ei huomaa muualta kuin rannan puolelta. Siinä jököttää oikein perinteinen suomalainen rantasauna, sellaisena kuin minä sen haluan useamminkin nähdä.

Vähäinen vesi virtaa hiljalleen korkeiden, ruskeiden hiekkakasojen ja harjanteiden lomitse. Miehen mittaisten koivujen suojassa on kirkkaankeltaiset kottikärryt. Pariinkin kohtaan on rakennettu suurista lankuista tammeja, jotta vettä saataisiin varastoon mahdollisemman paljon odottamaan sitä hetkeä kun rännitys taas pääsee alkamaan. Ja pitäähän veden pinta saada nousemaan sinne missä sitä kulloinkin tarvitaan. Tulee väkisinkin verrattua mielessään näitä touhuja melahäntäisen talttahampaan suuriin tammeuksiin rehevillä haavikkopuroilla. Molemmat puurtajat ovat samoin oivaltaneet paisutuksen hyödyn.

Palailemme siljolle, jossa minä kaivelen povitaskustani kynän ja paperilappusen. Kirjoittelen tervehdysviestimme ja tungen sen oven rakoon lukon kohdalle. Siitä se ei pääse tuulen mukaan ja oven avaaja sen varmasti huomaa.

Mieli haikeana jatkamme kohti Jäkäläpään lentokenttää. Eipä se kenttä sinänsä kiinnosta. Meitä vetää sinne sen reunalla oleva erämaapuhelin. On jo torstaipäivä yli puolen ja kotona pojat odottavat soittoa sopimuksemme mukaan kello seitsemäntoista.

Lähdemme rannalta ensin jyrkkään sorapohjaiseen vastamäkeen, jossa kasvaa matalaa karkeaa heinää, loppuun syötyjä poronjäkälän valtaamia saarekkeita ja maanmyötäistä varpua. Taaksemme, tuonne päivän puolelle, jää solisten virtailemaan Miessi, jonka rannoille ylenee vähitellen vehreä koivikko tuolla alempana. Jänkä saartaa sen rannat saroin ja luhtaheinä heilimöi. Korhosenoja paisuttaa sitä idästä ja Kivikkopuro vanhan Martinniiskonpalon kentän laitamilta. Joki kääntyy tervehtimään päivänlaskua. Katseenkantamattoman Naukusuon pohjoiselta reunalta keräilee Kaarreojan pitkät ja harottavat sormet vesiä ja laskee nekin sitten Miessiin. Aina vain pohjoiseen kaartaen se Postijokena lopuksi laskee vetensä valtaisaan Faskuun.

Sinne taaksemme jää koko maineikas kultajoki monine kaivantoineen ja lukemattomine vuodatettuine hikikarpaloineen sekä suurine haaveineen. Näistä varmaan jokunen on saanut täyttymyksen ja kepeäjalkainen vaskoolimies on hyräillen hypähdellyt täältä kohti etelää, rintamaita. Vaan vähitellen, mitä kauemmas hän on päässyt, sitä varovaisemmaksi hän on tullut. On askel muuttunut vakaammaksi ja hymy on kasvoilta kadonnut. On syrjäkarein, epäluuloisesti tarkkaillut leveälierisen huopahattunsa suojasta kaikkia vastaantulijoita. Käsi on rystyset valkoisina puristanut povella olevaa raskasta pulloa. Maailman koko kataluus on ruvennut sielua kylmin kourin jäytämään.

Vaan suurin on se kaivajain joukko, joka kultapuroilla ei ole jaksanut uskoa ja onneensa luottaen lapiota ja hakkuaan käyttää, vaan on pettyneenä palaillut ihmisten ilmoille. Sitten on vielä muutamia, jotka eivät ole näitä hengettömiä, saivareita tai hippuja, ja miksi lie alan ammattilaiset näitä kutsuvatkin, rikkauteen asti täältä saaneet. Mutta kuitenkin kovalla työllä ovat sen verran keltaista kultaa löytäneet, että sillä leivän syrjässä kiinni ovat pysytelleet. Ovathan kuitenkin löytäneet jotain muuta kylliksensä, koska täällä vuodesta toiseen jaksavat soraa ränneihinsä lapioida. Sieltä sitten pohjan uurteisiin jääneet loput varovasti vaskoolissa keinahdellen pyöritellä ja lopuksi sormenpäällä vähäiseen pikkoon uskosti talteen keltaiset jyväset nostella.

Loivan harjanteen taakse painuu vähitellen Miessin Kuvernöörin lipputanko tuonne oikealle.

Edessämme, pienen puropahasen kainalossa, kyyköttää suurehko kammi. Se näyttää hyvin hoidetulta. Siinä on siisti musta huopakatto ja kirkkaan sinkitty korsteeni. Kammin ympärillä on melkoinen määrä juuri kaiveltua maata. Ahkeraa on tämän talon väki. Parinsadan metrin päässä ovi aukeaa. Ulos astuu emäntä toimittelemaan piha-askareitaan aluksi meitä huomaamatta, mutta kun hän äkkää tulijat, säntää kiireellä sisälle. Me kurvaamme oikealle, jottemme aivan rappusille itseämme änkeäisi. Vaan turhaan siitä murhetta kannamme, sillä eipähän sinne näytä edes sopivankaan, sillä samassa uksi aukeaa uudemman kerran ja näkyviin ilmaantuu ilmeisesti talon isäntä. Kovin tarkkaan ryhtyy hän meitä syynäämään. Liikehdintä vaikuttaa mielestäni hyvinkin levottomalta. Isännän takaa kurkkii äskeinen sisään turvaan kiiruhtanut naisihminen. Kaukaista puhetta emme kuule, vaan näkemämme kertoo että sähäkät sanat vihaisesti sinkoilevat.

Pidämme kurssin mahdollisimman vakaasti ja selvästi kaukana heistä. Tunnemme että emme ole tervetulleita heidän tupansa tanhuille. Uskomme vahvistuu kun edessäpäin näkyy olevan harvakseltaan maahan pisteltyjä valkoisia, ranteen vahvuisia, metrisiä seipäitä. Muutamiin on yläpäähän poikittain istutettu laudanpätkä. Todennäköisesti niissä on kirjoitusta. Emme vaan mitään tekstiä niissä erota.

Kun kerkiämme vierelle ja kurkistamme toiselle puolen lautaa, niin siellähän sitä on. Suurta ja selvää, suomeksi, saksaksi ja englanniksi maalattuna. Ei pitäisi jäädä kellekään epäselväksi taulujen isän ajatuksen tarkoitus. Pääsy kielletty. Valtausalue. Pysy poissa. Niks, not ja ei. Emmepä koskaan ennen ole tuollaisia kieltomuureja tavanneet, vaikka olemme toisenkin kultakämpän pihamaita talloneet.

Me pöljät olemme kulkeneet heidän valtausalueensa läpi. Hyvä kun emme saaneet suolapanosta haulikolla päin naamaa tai persuuksiimme. Selittelemme toisillemme että sillä puolella josta me tulimme, emme nähneet minkäänlaista varoitusta tai tiedotusta. Kyllähän senkin sikäli ymmärtää, että meidän reittimme tuli lännestä, erämaan puolelta. Sieltä kulkevat tavallisesti vain muut kullankaivajat ja he kyllä varmasti tuntevat Kokon kämpän asukkaiden ajatuksen kulun ja varmasti osaavat suhtautua siihen kunnioituksella.

Valtauksen itäpuolen viestitysmuurin selittää siellä puolen oleva merkitty vaelluspolku, jonne on tunturin kuvetta alaspäin matkaa noin kilometrin verran. Saattaahan sieltä jokunen tossuttelija erehtyä nousemaan ylös maisemia katselemaan tunturin laelle ja vahingossa ottaa muutaman askelen liikaa kohti toisen rauhaa.

Mielestämme riittävän kaukaa kierrettyämme lähdemme suuntaaman pohjoiskoilliseen. Täällä ylhäällä on vettä. Sitä ei niinkään näy vapaana, mutta vanha kansa, jonka viisaus usein on pohjaton, tiesi jo kertoa että missä paju siinä vesi. Tämä hokema pitää paikkansa myös tunturissa. Pajupuskan erottaa jo kilometrin, tarkalla silmällä ja kirkkaalla ilmalla kauempaakin hopeanharmaasta ja hieman vihertävään ailahtavasta väristä. Sinne asti kun vain jaksaa taivaltaa, niin vettä melkoisella varmuudella löytyy. Aina se ei aivan pinnassa valmiina välkehdi, mutta pienellä kaivamisella kylläkin kostuketta tapaa.

Tässä pusikossa kompuroidessamme saapas uppoaa kuitenkin välillä mulskahtaen lähelle suutaan mustan liejuun. Ja täkäläistä nestettä sitä virtaa tuolla hieman alempana myös Kokon kämpässä asuvan huuhdontapurossa.

Jäkäläpää

Märkäpohjaisessa, rottoisessa pajurääsikössä pyrähtelee lintu hermostuneesti. Olemme varmaan saapastelleet sen pesän lähettyville. Tuolla on toinenkin. Sillä on musta pää ja valkoinen risti kummallakin puolella poskilla ja kaulalla. Toisen pää on ruskea, mutta silläkin on samantapainen ristikuvio. Pyrstö nykii hermostuneesti ja vimmatun vauhtia saadakseen huomiomme siihen kiinnittymään ja pois niiden yhteiseltä pesältä. Tässä on ristipeipolla, mustapäällä, pesä jossakin aivan lähellä. Koetamme kiiruusti joutua kauemmas niitä kiusaamasta. Pitkään vielä takanamme kuuluu levoton sirkutus.

Jossakin kaakon seutuvilla, kaukana taivaanrannan unisessa usvassa Murrin silmään osuu jotain epämääräisen terävää, joka ei sinne pehmeyteen luonnostaan kuulu. Hän minulta tivaamaan sen olinpaikkaa ja olemusta. Mistäpä minäkään nyt kaiken tietäisin. Kartta ei tahdo avautua minulle, ei tietoaan anna. Liekö sen itäreunan ulkopuolella. Niin ainakin kerron itselleni ja hänelle. Ehkä en täysin varmana tietona, mutta kuitenkin. Ollapa nyt taskussa kiikari, vaan kun ei, niin ei. Kaipa se jokin radiomasto on, vaan mikä ja missä?

Täältä korkealta Jäkäläpään pyöreän huipun tuntumista näkee kauas etelään. Siellä kohoilee matalan laaja-alaisia selkiä. Siellä toistensa takana, perävilkkaa peilailevat iltapäivän autereisessa väreilyssä Navgostsielji, Veärdetsielgi, Nasertsielgi ja monet muut vähäisemmät kumpareet. Näiden välissä ja ympärillä vetisinä jänkinä luoksepääsemättömine rimpineen vellovat Navddakjeäggi, Veärdejeäggi ja Leämmisjeäggi. Tsielgi on selkä ja jeäggi on jänkä.

Leammisjeäggiltä pieninä pliruina pohjoista kohti vaelteleva vesi on alkuna mahtavalle Leammille. Tuolta tuo nykykartoissa Lemmenjokena mainittu virta keräilee ensi voimansa. Huono on joen suomenkielinen nimi. Saameksi sen nimi on Leammejohka. Leamme on lämmin.

Edessämme kurkistaa Jäkäläpään reunan takaa, näemmä hyvinkin läheltä, jos edelliseen vertaa, metallinen antennihäkkyrä maston huipussa. Ensin se osuu minun silmiini ja parikymmentä metriä kuljettuamme saa matalampi kaverinikin sen jo hoksottimiinsa. Masto pysyttelee kiusallisen sinnikkäästi aina vain yhtä pitkän matkan päässä edessämme. Näyttää kuin se olisi päättänyt kasvaa kaiken aikaa vain korkeammaksi ja korkeammaksi eikä koskaan antautua kiinniotettavaksi.

Rupeaa vihdoin näkymään myös lentokentän kiitoratojen merkkejä. Jos ei ennen ole näitä tunturialueen kenttiä nähnyt, niin ehkäpä ei tätäkään sellaiseksi hetimmiten tunnistaisi. Ei täällä ole asfalttia, ei löydy terminaalirakennusta, tuota rintamailla välttämätöntä. Ja vaikka kuinka silmillänsä hakee, niin missään ei katse kohtaa lennonjohtotornia. Ei ole täällä tutkaa, ei täyteen ahdettua parkkialuetta, jossa autopaikat maksavat rahaa.

Vaan onpahan täällä muhkurainen ja kuoppainen jonkun metrin leveä, hieman tasoiteltu pitkähkö kaistale tunturin kupeella. Tulee väistämättä mieleeni vanhoista kotimaisista elokuvista tuttu kärrytie. Siinä renki Kustaa jyrisutteli puupyöräisillä, tamman vetämillä sontarattailla. Joissakin kivissä on maalattuna keltaisella pensselin sutaisuja ja yhden seipään nenässä hiljalleen heilahtelee puna-valkoinen tuulipussi. Hieman ylempänä nököttää pikkuinen tönö, jossa on erämaapuhelin.

Siinä on täkäläinen lentoturvallisuus, joka pääosin on kiinni pilotin taidosta ja perstuntumasta. Jos joku paikka pettää ja konstit loppuu, niin siitä seuraa auttamattomasti komea kaputti, jota eivät hälytysajoneuvot tule sireenit ulvoen ja sinivilkut välkytellen selvittelemään ja apuaan tarjoamaan.

Eipähän näillä kentillä säännöllistä reittilentoa Finnair vielä ole onneksemme saanut aloitettua, eikä täällä suihkarit ujella. Kesäisin näillä sora- ja suoalueilla asustaa joitakin kymmeniä kaivajia, talvisin yksi tai kaksi. Pihlajamäen Heikki, kuvernööri ja ehkäpä satunnaisesti joku toinenkin. Olisikohan Karhu-Korhonen, enpä taida arvata. Taitaa Heikki olla ainut jässäkkä joka täkäläiset tuiskut sietää. Muut ovat tainneet jo haudan lepoon keritä.

Näitä hiljaisia puurtajia tämä kenttä palvelee. Itsepä kait ovat raivanneet. Tuskin tänne paljon veromarkkoja on liiennyt. Kun apua tarvitaan, niin tuolta kilometrien takaa, kymmenen ehkä viidentoista, jalkapatikassa tänne kentän laitaan vaan on tultava ja puhelimella kone tilattava. Kone tulee kun kerkiää, jos on tullakseen ja jos yhteyden saa. Jos viestiväline toimii. Jos tänne asti pyytämään pääsee…

Saattaapa olla että löytyy isokin hippu, jota täytyy juhlistaa. Siinäkin saatetaan apua tarvita. Avun tarve on niin monimuotoinen. No, meilläpä ei ole mitään tällaista todellista ongelmaa.

Vaalealle, hyvin oksaisista laudoista tehdylle seinälle on ruuvattu sininen pienehkö metallikaappi, josta lähtee valkoinen johto viereiseen lukittuun, suurempaan samanlaiseen kaappiin. Aukaisen pienemmän kannen, nostan luurin ja kone truuttaa varattua. Parin minuutin kuluttua koetan uudelleen ja sama ääni. Kolmannella jo tärppää.

– Ivalo, kuulen korvani juuresta naisen äänen.

Esittäydyn ja kerron soittavani Jäkäläpäältä.

– Saisinko Helsinkiin numeroon 805 4900. Vastapuheluna.

– Oliko se Jäkäläpää, kysyy sentraalin tyttö varmistuakseen kuulemastaan, koska atmosfäärissä tuntuu olevan kovastikin krohinaa ja suhinaa.

– Kyllä on.

– Kiitos, hetkinen vain.

Kello kuluttaa aikaa reilut puoli minuuttia ja sitten tyttö ilmoittaa, että Helsinki valmis, olkaa hyvä.

Pyydän nyt Murrin tähän telehfooniin.

–Täällä äiti. Mitä sinne kotiin kuuluu?

Pojat ovat tallella kotona. Tomppa löhöö pinnasohvalla sisällä ja päivysti juuri puhelinta kun tiesi odottaa soittoa. Mika leikkaa nurmikkoja pihalla.

Siinä istuskellessamme ahtaassa huoneessa puhelimen vierellä ja lueskellessamme pöydällä olevaa vieraskirjaa, aukenee eteemme elämän koko kirjo. Sen sivuilla on sairastumisia, vakaviakin ja iloisia synttärijuhlia. On pitkiä uuvuttavia viikkoja tulvan saartamana ja syksyn kuulakkuutta. On riekkojen kauas kuuluvaa kätkätystä keväthangilla ja ruuan loppumista. Ja muuten vain uskoa elämään. Kovin on ihmisen elo kirjava, kuin syksyinen ruska tunturimaan äärillä.

Väittävät että täkäläinen alkuperäisasujamisto maahiset, eivät alkuunkaan ole hyväksynyt tätä Jäkäläpään radiopuhelinta ja täällä joskus hillittömästi pörräävää lentokonetta. Ovat jo useasti järjestäneet oikein repäisevät jutajaiset, saadakseen sen tarpeettoman ja vahingollisen rakkineen ja hirvittävän pörräjäisen omilta kotikonnuiltaan hornan tuuttiin.

Aurinko on jo kääntänyt kurssinsa kohden Jäkäläpään pyöreää lakea, eikä ole enää kovinkaan kaukana siitä, kun aikamme istuskeltuamme suuntaamme katseemme kaakkoon. Etuvasemmalla työntyy maan uumenista esiin pienehkö, vaan kuitenkin katseen täysin vangitseva tunturin kero, mikäkin huppu. Se on erikoisen mallinen, kuin valtaisa muurahaiskeko. Odotan näkeväni sen rinteillä kilttejä jättiläismuurahaisia rauhallisen hitaasti siirtelevän suuria ilta-auringon punaamia kivenlohkareita, joilla koko tunturi on katettu. Kovasti tekee mieleni sinne kiivetä. Haaste on kova ja lohkareet varmasti vaativia. Ehkäpä Murrin kiipeilyhaluttomuudestakin osittain johtuu, että laiskuus minutkin viimein lannistaa. Ja onpahan suoraan edessä selvä väylä alaspäin. Niin kukapas sitä nyt tälläisenä kauniina iltana viitsii lähteä kinnaamaan jyrkkää, rakkaista rinnettä ylöspäin.

Lentokentänojan vartta tässä nyt kovin vähäisten itikoiden kanssa päästelemme alas Jäkälä-äytsiä kohden. Aurinko on jo painumassa Jäkäläpään taakse ja ilma viilenee. Räkän kohmeiset siivet eivät enää kanna ja itikat joutuvat tekemään pakkolaskun jäkälikköön. Murrilla on hyttyshattunsa kädessään. Niin on paljon mukavampi kulkea.

Tunturin rakkaisen, laakean huipun takaa lähestyy matalalla suuri valkea, siimapyrstöinen ja vähäisen mustan kirjoma lintu. Se kaartaa päällämme ja huutaa nalkauttaa pari kertaa. Suuntaa takaisin kohti laskevaa päivää, joka värjää se hohtavan valkean rinnan vaalean ruusun punaiseksi. Tämä tyrskyisen Ruijanmeren asukas kävi vain tarkastamassa oudot kulkijat. Tuskinpa sillä on pesää näin kaukana suolaisen veden rannoilta.

Paljakalla polun oikealla puolella kiiltelee laskevan auringon punassa lähes valkoinen särmikäs kivi. Kvartsia se minun vähäisen tuntemukseni valossa näyttää olevan, vaan sävy on mukavan sinipunerva. Sujautan sen takin sivutaskuun odottelemaan otollisempaa hetkeä tarkempaa tutkimusta varten.

Vaivaisvarvun sekaan työntää jo sakeanaan pystympää koivua, oikein jo varrellista. Olemme murtamassa uurtoa ja paljakka jää taaksemme. Vastakkaisessa Pihlajakurussa näkyy olevan vieläkin laudanpätkistä, muovikelmuista ja pressuista kyhäelty leiri. Sielläkin on joku kokeilemassa onneaan lapionvarressa. Lykkyä vaan tykö! Sitä varmasti tarvitset.

Koivun ylempien lehdyköiden kurkottelu päivään peittää vähitellen näkyvyyden yli vastaisen äytsin.

Panemme telttamme pystyyn Jäkälä-äytsin leirintäpaikalle. Olemme nyt Lemmenjoen kansallispuiston perusosan rajojen sisäpuolella, jossa telttailu ja tulenteko on sallittua vain sitä tarkoitusta varten merkityillä paikoilla. Erämaaosa on jäänyt selkämme taakse.

Keittelemme sopat, tiskaamme astiat ja itsemme sekä rakentelemme nukkuorren kuntoon. Siitä sitten vain unihiekkaa silmiin ja kyllä luonto sitten luomet kiinni lupsauttaa. Muovileiriltä, tuolta ylempää, olen kuulevinani puron solinan yli jonkun kalahduksen ja ehkäpä puhettakin, vai mitä liekö rauhaisan erämaan puhahtelua, ennen kuin lopullisesti nukahdan.

Karhu-Korhosen pullat ja Tanen siruset

Suuntaamme puronvartta siihen samaan suuntaan jonka vesikin on itselleen jo kauan sitten kulkutieksi valinnut. Taivas on syvän sininen ja viimeiset valkopilvet purjehtivat laiskasti korkealla olevan taivaanrannan kätköihin. Mäkäräiset tanssivat sirraten ympärillämme etsien suojaamatonta hyökkäyskohdetta. Koivut ovat jo jonkin aikaa sitten saaneet oiottua viimeisetkin kurttuisat ja siirapintahmeat lehdykänsykkyränsä päivänpaisteeseen ja keltakukat ovat paljastaneet sekä avanneet sylinsä mesilinnuille. Kevään viimeiset hyrrypurojen pärskeet kirmailevat alas jyrkkää Lentokentänojaa tänne paljon hiljaisempaan Jäkäläojaan. Järniäinen syrrää pehmeitä sarjojaan taukoamatta koivun latvaoksien suojassa.

Lasken hetken taivallettuani kantamukseni mättäälle jäkäläisen puskan katveeseen ja tarjoan Murrille kameran. Kurun pohjalla virtailevan puron rantamilla on mukavan näköisiä kultamiesten kaivuupenkereitä ja monttuja. Kullanruskeaa soraa, kivenmokkeloita ja suurempiakin järkäleitä alkukesän vahvanvihreää kasvustoa vasten. Menen puroon vaskaamaan.

Löydän muhkean hipun, jota esittelen naama loistaen koko äytsille. Murri kuvaa naureskellen koko touhuiluni kotimuistoiksi.

Tuuheassa venkurakoivustossa, parin hieman ympäristöään korkeammalle nostavan tummanvihreän hakomännyn latvuksen katveessa lymyää pienoinen harmaa mökki, Karhu-Korhosen tupa. Korsteenista tupruaa siniharmaa savu pehmeinä pelmahduksina kissankellon väriselle taivaalle kuin pilvenhattaroiksi, joita siellä ei muutoin monta vaella. Tämä asumus henkii rauhaa ja kiltteyttä, joten rohkaisemme mielemme ja astumme siljolle. Pysähdymme, katselemme vuoroin toisiamme ja tuota harmaata asumusta. Emme puhu mitään sanoilla, vain katseilla. Keräämme rohkeutta ja yrittämisen uskallusta. Mielessä pyörii vielä kirkkaana edellisen päivän tyly vastaanotto tuolla Jäkäläpään toisella rinteellä. Tosin kämppäkin oli toinen.

– Mennäänkö?

– Senkun vaan, koetetaan.

– Mut…Jos ne… ei tykkää.

– Ei kait ne silmillekkään sentään tule.

Rohkaisen luontoni, kun ei tuo kaverikaan suoraan kieltänyt, vaan jotenkin antoi loivaa sivustatukea. Kävelen ovelle, ojennan rystyset koputukseen, vaan käsi laskee alas.

–No johan on kumma, kun on niin kivan näköinen hantaakikin. Sehän selvästi kutsuu sisään.

Kopautan pari kertaa ovelle. Täysi hiljaisuus, jota tuntuu vain vahvistavan viereisen puron solina ja räkän lakkaamaton vienon huumaava, korkeudeltaan ja voimaltaan hienokseltaan vaihteleva sirisevä konsertto. Hetkeen ei kuulu muuta… ja sitten sisältä kuuluu pari rauhallista mörähdystä, joista en saa minkäänlaista tolkkua. Tulkitsen niiden kuitenkin sävystä päätellen tarkoittavan, että kolkuttaja ei ole pahemmin riesaksi. Avaan oven ja koetan tähyillä sisälle. Kirkkaaseen auringon kiloon tottuneet silmäni eivät ensialkuun erota muuta kuin täydellistä pimeyttä, josta hiljaisen tuhinan ja tohahtelun seasta kuuluu:

– Vieras käy vaan peremmälle.

Vastaan hulmahtaa valtaisa lämpöaalto, kuin olisin menossa kunnon perisuomalaiseen saunaan. Kamana on matalalla ja kynnys korkeahko tässä tupasessa. Jos aikoo peremmälle, niin niskan on kyllä nöyrryttävä tai otsaan nousee melkoinen sarvi ja ukko on peffallaan pihalla.

– Olemme tässä vaimon kanssa vaelluksella ja haluaisimme ostaa muistoksi jonkun pienen korukiven sirusen, … jos teillä sattuu sellaisia olemaan myynnissä, selittelen asiaani siinä ovensuussa lämpimän tukkeena seistessäni.

Nyt vasta alan vähitellen saamaan jonkunlaista tolkkua sisällä vallitsevasta tilanteesta, kun silmäni pikkuhiljaa kykenevät muuntamaan pienen tupasen pimeyden katseen tutkittavaksi hämäryydeksi.

Sisällä on kaksi miestä ja punakylkinen kamiina. Sisäpuolelta rakennus näyttää vielä paljonkin pienemmältä kuin ulkoa olisi uskonut. Eikä se sieltäkään kaksinen ole metrisiltä mitoiltaan. Ehkäpä tuollainen kolme kertaa kolme, tai rapiat taitaa tulla päälle. Kovin on vaatimaton joka tapauksessa ihmisen asua tähän nykyiseen elintason mitoitukseen verrattuna. Varmasti tuolla etelämpänä, ruuhkaisessa kotomaassamme, tämäkin luokiteltaisiin virallisesti ihmisasunnoksi kelpaamattomaksi jo kokonsa puolesta.

Vaihdan painoa toiselle jalalle siirtyäkseni sisemmälle. Rinkan yläosaan kaaristettu makuualusta töksähtää kamanaan. Toinen miehistä, tuntemani mukaan itse isäntä, Yrjö Korhonen, kehottaa ottamaan tarakan alas harteilta.

–Vai että.. vaimon kanssa… tunturissa, myhäilee hän, puolittain kuin itselleen.

Tämän kuultuaan toinen miehistä vääntäytyy vikkelästi ohitseni ulos ja menee auttamaan Murria rinkan siirtelyssä. Nostaa sen sitten seinustalle, jonne minäkin olen jo kerinnyt siirtyä, päästäkseni eroon turhista rensseleistä. Ensin kameran hihna niskan takaa, sitten sama karttalaukun kanssa. Rinkan kantovyön soljen aukaisu ja lopuksi itse rinkan viilekkeet olkapäiltä. Tämä on joskus hivenen tuskastuttava rituaali, varsinkin jos sitä protokollaa yrittää viedä läpi väärässä järjestyksessä. Silloin pian huomaa olevansa tiukassa paketissa tai jokin heikompi hihna tai holkki on palasina. Olenhan minä koettanut joskus yksinkertaistaa tätäkin hommaa, vaan vielä en ole löytänyt kunnon ratkaisua.

Kun olen sitten omia aikojani saanut kantamukseni sijoiteltua räystään alle, niin olen valmis siirtymään sisälle. Silloin on jo tämä pohjoisen jänkien hioma ja koulima herrasmies, joka auttoi vaimoani pihalla, jo johdatellut hänet sisälle. Minut viitataan ottamaan paikkani valtavasta kelosta veistettyyn, korkealla selkänojalla varustettuun valtaistuimeen. Ilmeisesti se on vain harvinaisia vieraita varten varattu juhlaistuin. Murri istuskelee jo pöydän ääressä rahilla ja hänen kavaljeerinsa on ottanut sijansa sängyn laidalla. Eihän tällaisesta tupasesta näin suurelle joukolle kaikille millään voi istuinta löytyä.

Katselen vaivihkaa ympärilleni. En tietenkään kehtaa suu auki tuijotella, vaikka olenkin ensimmäistä kertaa aidon kullankaivajan katon alla. Tietenkin olen todella vilpittömän utelias, vaikka parhaani mukaan koetan sitä peitellä.

Eipä tule meille ollenkaan kiusallisia taukoja jutustelun lomaan, sillä nämä miehet ovat niin perin juurin luontevia. Missään ei huomaa minkäänlaista tärkeilyä eikä pingotusta. Juttu senkun vain luistaa puolin ja toisin. Enimmäkseen he ovat äänessä ja me olemme pelkästään saamapuolella tässä jutustelussa näitten kultamiesten oloista, elämästä ja ajatuksista. Ei tarvitse meidän todellakaan loppujen lopuksi kovin paljon äänessä olla, sillä kyllähän isännillämme on paljon mielenkiintoista kerrottavaa ja kertomisen taito.

On mökissä mammonaa. On nurkat ja nurkan välit, on seinät täynnä ettei kämmenen alaa hirren pintaa mistään paljaana tapaa. Vaan on varmasti kaikki hyvinkin tarpeellista. Ei täältä lähdetä kauppaan poikkeamaan edes joka viikko. Matkaa kertyy erinäisiä kymmeniä kilometrejä, josta tämän mökin puoleinen pää, penikulman verran, pistellään reppu selässä polkua patikoiden. Ja takaisin tultaessa siellä selässä on varmasti painoa lähes puolet kantajansa omasta painosta. Ei se muutoin kannata kulkea, tyhjän kävelyä. Eipä ole apostolinkyyti muutoinkaan järin vierasta täkäläiselle asujamistolle. Eipä tietenkään, sillä se on ainut keino näillä selkosilla, jos tahtoo päästä liikkumaan jonnekin.

Toisin on etelän eläjän. Jos parkkipaikalta on kauppaan yli kaksisataa metriä, niin ajetaan seuraavaan ostoskeskukseen vaikka kolmekymmentä kilometriä. Taidanpa itsekin joskus sortua samantapaiseen siellä Espoossa elellessäni. Vaikka ei minulla autoa ole ollut vuosikausiin, niin jotain vastaavanlaista huonoa tapaa ympäristö on onnistunut minullekin sentään vuosien mittaan opettamaan.

Juttu kiertää ja kaartaa, vähän sieltä ja enemmän täältä. Tietenkin jossain vaiheessa joudutaan myös tarinoidessa kalastukseen. Sitä vartenhan hyvinkin monet tulevat näille laajoille kairoille ja jyliseviin kuruihin. Minä en kylläkään itse ole koskaan oikein päässyt porautumaan sisään sen virkistyskalastuksen ytimeen. Eivät nämä täkäläiset varmasti aikansa kuluksi virkistyskalasta. Olen sitä mieltä, että jos katsoo tarpeelliseksi kalastaa, siis tappaa kalaa, niin silloin on otettava ylös kaikki syömäkelpoinen ja myös sitten se on syötävä. Turha tappaminen ja toisen elävän olennon kiduttaminen koukussa pitkät ajat repimällä on epäinhimillistä ja pitäisi ehdottomasti lailla kieltää.

Mika, meidän esikoisemme, on tosin jonkin verran, ainakin aikaisemmin, ollut innostunut kalan perään. Enkä ikinä taida unhoittaa sitä tapahtumaa, joka levitti pojan hymyn korviin ja sai silmät sädehtimään. Koko poitsu myhäili tyytyväisyyttä ja onnen täyttymystä. Tämä tapahtui tuolla Enontekiön Neätseljohkalla, kun Mika ensimmäisen tammukkansa sai.

– No, mitenkäs sitä kalaa on saatavilla täällä Lemmenjoen maisemissa? Tarkotan, että onks sitä niin paljo että siitä on oikein leivän jatkoo?

– Kyll maar näist puroist tammukka nousee, selvitteli Tane, tuo Murrin rinkan auttaja.

– Täs viim viikol olin just tos vähä ylempnä ja kalaa tul kolmtoist kiloo, siivottuna tiätty. On tääl syötävä aiva nurkal, valistaa Tane edelleen.

– Täytyi kait välillä tuoda kämpille ja pistää samalla sitä poskeenkin? Ei kait sitä nyt yhteen menoon tommoista syöntiä? Minä utelen tarkemmin.

– Nooo.. Ei sit.. Makuuksil välil.., vastattiin.

– Tuolha mää Urakkajärvel käväsi ja siin Sallijärvel ja mitä niit purosii ol ja mitä sitä nyt syöntii, olha mul verkkot völis, selvitteli pappa.

Minulle nuo nimet eivät paljasta yhtään mitään. Aivan vieraita ja se varmaankin paistaa naamastani, sillä Tane taas selvittämään.

– Tosa son., vähä etelän. Mitä sinn nyt, parikyt kilometrii, suoraa siit jänkhän yli. Noo.., välii sit ny o pakko vähä kierttä, jottei tarttis iha uija ja mudas molskotta.

Tähän saunamaiseen lämpötilaan löytyy kyllä luonteva ja taatusti pätevä selitys. Seinustalla olevan kamiinan, Porin Matin kyljet uhoavat tummanpunaisina. Eihän sillä keskikesällä ole tarkoitus tupaa lämmittää. Korhosen Yrjö, itse isäntä, on juuri vehnäsen tekopuuhissa. Pullat ovat pieniä ja aivan pyöriäisiä palleroita. Täydellisesti nousseita kaunottaria. Niihin isäntä sitten painaa paksulla peukalollaan keskelle kuopan, johon hyppysistään pudottelee pieniä murskattuja sokerinpalan murusia. Jättää taas pullat itseksensä muhimaan ja nousemaan rauhassa. Kaikesta huomaa että kyllä luonto muokkaa kaveristaan kätevän. Osaa kaivaa kultaa ja paistaa pullaa, ainakin.

Katson pienestä ruudusta ulos pihamaalle. Lasin alanurkalla poikittain vetää pikkuinen nelijalkaparinen hohtavan vihertävää lankaa pyydyksen rakennuksen perustaksi. Puro virtailee muutaman metrin päässä. Tuossa hieman ylempänä, vasemmalle antavan polvekkeen kohdalla on juoksu tammettu paksuilla harmailla lankuilla, jotka on tuettu siististi pinotulla riventeereillä. Näiden takana kukkuroi runsas sora. Siitä alapuolelta puron pohja on lapioitu korkeaan kekoon vasempaan pankkiin, jonka takaa vedelle on aukaistu uusi juoksu. Pitää vesi saada pois puron pohjaa peittämästä, jotta siinä on helpompi kaivaa pohjakalliota esille. Siellä ne hiput yleensä lepää. Keon päälle johtavan lankkutien alapäässä paistattelevat helteistä päivää hikisen ja armottoman työn jäljiltä lapio ja kirkkaankeltainen kumipyöräinen kottikärry. Taitaa olla yhteisostona rautakauppiaalta hankittua kalustoa, koska niin monella täkäläisellä prospektorilla on samanlainen nurkillaan.

Vastakkainen jyrkkä, korkea ja rakkainen tunturin rinne peittyy kokonaan vienosti havisevaan koivikkoverhoon, jonka lehväin välistä siivilöityy auringon valo vihertävänä.

– Sinulla niitä on, niitä kiven sirusia. Minulla ei oikein taida olla sopivia, kun en niitä oikein kerkiä keräellä… Näytäppäs sinä,.. Tane niitä, niin pääsee vieraat näkemään.. Sulla kun niitä kuuluu olevan. Enemmänkin, puhelee Yrjö isäntä täysien pullapeltiensä takaa.

Tane alkaa liikehtiä ja kääntyillä. Siirtää jalkaa ja työntää kättä poveensa. Kääntyy hieman ritsin reunalla ja pistää toisenkin kätensä, nyt takataskuun. Nousee puolittain seisaalleen ja huokaa raskaasti. Suoristaa selkänsä, kääntyy ympäri ja hamuilee hämärässä tuvassa taskujaan. Kääntyy meihin päin ja istahtaa. Siinä hänellä on kädessään jokin purkki. Minä en kylläkään saanut minkäänlaista tolkkua, mistä hän sen siihen oli onnistunut taikomaan. Siinä kuitenkin edessämme se vain on. Paljon maailmaa nähneen näköinen pyöreä, kolhuinen, metallinen Fazerin hedelmäkaramellirasia. Tane kiertää verkkaisen rauhallisesti sen auki, asettaa kannen pöydälle. Siirtelee siitä jotain, tällä kertaa tarpeetonta hivenen sivummalle. Tekee tilaa itse rasialle.

Pihalla aurinko porottaa täydellä voimalla korkealta pahtaisen laen yli. Syvässä kurussa, jossa nyt olemme, ei käy tuulen häivääkään. Vilkaisen kämpän nurkkaan, jossa kamiina puhkuu tarmoa. Isäntä pistää pyöreät pullan pallerot nyt mielestään sopivan lämpöiseen paistinuuniin.

Täällä on tukahduttavan kuumaa. Hän aukaisee kamiinan valurautaisen suuluukun ja tupaan hulmahtaa punertava kajo. Palavan puun rutina ja liekkien humahtelu voimistuu. Leipuri kumartuu taakse vasemmalle nurkkaan, ja sieltä kuuluu pehmeää kolinaa ja isännän tuhahtelua, kun hän hamuaa hetkisen siellä olevasta kasasta niitä juuri oikean kokoisia klapeja. Hän lisää kuivaa, tuoksuvaa keloa pätsiin.

Havahdun omista aatoksistani kun kuulen äänen vierelläni tarinoivan.

– Täs on ny tämmöisii. Ei ne nii kovi komeit oo, mut pienist siruist kait ol puhekkii… On siin joku isompaki seas, vaa enemmält son tommoist pient.. Vaa kyll niistki kauniit saa, ko vaa ossaa hioo. Kato kuule ny tätäki ja tos.. Ja tuala.. Kato ny ky on komee, tost vaa vähä hiosee tota skrupuu pois ja kiillottaa.

 

Rupean tiirailemaan pyöreään purkkiin ja kaverin tanakan peukalon ja etusormen osoittelemiin kohtiin. Minä näen vain kovin epämääräisiä, teräväsärmäisiä pippurin kokoisia kiviä pienten pulttien ja hakaneulojen kanssa sulassa sekasotkussa. On siellä myös parsinneulaa ja mutteria. Varmastikin kaikki hyvinkin tarpeellista täällä säilytettäväksi.

Otan jonkun murusen hyppysiini ja katselen sitä vähän joka puolelta, eestä ja takaa. Koetan näyttää hyvinkin viisaalta ja asiantuntevalta. Tunnen jonkinasteista pettymystä, sillä olen luullut että korukivi on sentään edes jonkun näköinen, eikä tommonen, joita ajelee tonneittain Tauno Valon sorarekan kyydissä Vantaalla.

– Minkäs hintanen on tuo? kysyn, siirtäen etusormellani muista eroon pikkiriikkistä hivenen punaista peilailevaa sirusta.

– Noo… Sanotaan et kymppi… Mut toi tos, eiku tuola, ton ison takan on viistoist. Näytäppäs, kehoittaa Tane ja nypeltää pikkusen sirusen sormiinsa ja kohottaa sen ikkunaa kohti nähdäkseen josko se murunen on jollain lailla läpikuultava.

– Viistoist, no… olkoo ku tul sanottuu.

Hän laskee sen varovasti eteeni. Mielestäni edellinen kympin kivi on selvästi kauniimpi ja arvokkaampi kuin viidentoista. Näytän Murrillekin ja pistän sen sivummalle odottamaan. On siellä purkissa yksi suuren herneenkin kokoinen, särmikkäämpi vain. Siinä on mukana hitusen verran tavallistakin kiveä, vaan suurin osa on vihertävän lasin näköistä. On kuulemma hinnaltaan arvokas. Ei lähde paljon alle satasen,..no ehkä saat viielläkympillä, sanoo kun huomaa minut pienirahaiseksi tai muuten vain nuukaksi.

– Mitenkäs tälläsen arvokkaamman kiven oikein erottaa tuolta muun soran seasta? kysäisen. – Kun minäkin oon täälläpäin kuljeskellu ja joskus oon itsekkin yritellyt katella. Vaan eipä sitä taida oikein löytää, kun ei tiedä millaista pitäis hakee.

–Se kivi, se parempi, on aina sellanen rosonen. Ei niitä pyöreitä kannata yleensä edes kattoakkaan, saati käteensä ottaa, heittää nyt isäntä väliin oman mielipiteensä ja jatkaa toisen pellillisen voitelua. – Ja sitten se on melkein aina musta, ainakin tumma. Semmossii kannattaa katella. Ja veteen ne on kastettava, jotta kiilto tulee esiin. Puhtoseks se on ensin saatava, vaikka nuolasemalla, opastetaan meitä vasta-alkajia.

Olen tässä vaiheessa hintoja kysellessäni ja sirusia syynätessäni pannut sivummalle jo neljä murusta. Näytän niitä vielä Murrillekin saadakseni moraalista sivustatukea, vaan hänen ammatillinen näkemyksensä on näissä asioissa samaa luokkaa kuin minunkin, joten saan päättää itse kaupoista. Ne otan ja maksan pyydetyt kuusikymmentäviisi markkaa. Olen tyytyväinen ostokseeni, enkä tiedä tuliko maksettua kovakin hinta. Mutta kyllä nuo miehet tuntuvat niin perinpohjin rehellisiltä ja avoimilta. Minä ainakin luotan täysin näihin lapion, vaskoolin ja rännin mestareihin.

Täyteläisen muheva pullan tuoksu alkaa täyttää Korhosen tupaa. Nyt on meidän aikamme lähteä, ettemme ole kärttämässä Karhu-Korhosen muhevia pullia, kun hän ne kohta ottaa paistinuunista esiin ja maistelee niitä vahvan kahvin ja kaverinsa kera. Me nousemme, minä valtaistuimeltani, kiittelemme ja toivottelemme antoisia ränninpohjia ja hyvää jatkoa. Lähdemme tyytyväisinä tästä matalasta, mutta hyvinkin mielenkiintoisesta ja ystävällisestä majasta.

Pikkuinen savusauna on viimeinen näkymä, kun kuljemme rinkat selässämme poispäin Karhu-Korhosen asumukselta.

– Enpä ole koskaan nähny noin hyvän näköisiä pullia, kehaisee Murri pihapiiristä poistuessamme. – Voi ku osais ite leipoo noin hyvin, huokaisee hän jatkoksi.

Minun mielestäni hänellä ei kuitenkaan ole mitään aihetta häpeillä omia leipomuksiaan. Murrin pullat ovat tosi maukkaita ja näyttäviä kotona joka perjantai-ilta… Saunapullat ja niitä on paljon. Kypsää nisua ja muki kylmää maitoa… Aaah.. Minua varten hän antaa osan pullista olla uunissa pitempään, jotta ne saavat tummanruskean kiiltävän pinnan.

Siinä missä Jäkälä-äytsissä, Kultaäytsinäkin mainitussa, pohjoisen tunturin rinnettä alas valuva rakka, ajan kuluttavan hampaan jo hietikoksi hienontamana, työntyy alas puron rantaan asti, saa kostea autto viimein väistyä. Täältä alkavat näiden alueiden matalat outamaat. Aivan rannassa maaemo työntää sylistään luhtasaraa ja jussinpartaa. Vähitellen siihen sekaan sopii jokunen marjanvarpu ja matalia skierrin sykkeröitäkin. Sivummalla pulppuavan kaltion reunamalla ja siitä lähtevän kostean kaitaleen päällä sinnittelee hopeanharmaata karvalehtistä pajurutoa.

Pellen kaikki kullat

Jäkälä-äytsi kaartaa suoraan itään ja palas ylittää ojan siirtyen uoman pohjanpuolelle. Etuoikealla näkyy valtaisan suuri harmaa ja kulmikas kivenlohkare, jonka lakuaisella työntää terhakasti vihreää heinää ja harmaata jäkälää. Kuljemme lähemmäksi ja seuraavan koivupensassäkkerön takaa huomaan, ettei se olekaan sammaltunut järkäle, vaan harmaa, täkäläisen mittapuun mukaan suurehko ihmisen asunto. Se asukkaalla on selvä oma näkemys siitä miltä asunnon pitää näyttää ollakseen viihtyisä.

Tuo on päällisin puolin melko lailla erilainen kuin muut täkäläiset asunnot. Auringonpaahteen harmaiksi puremista järeistä hirsistä ristikulmasalvoksella pystyyn pantu kämppä jököttää koivujen keskellä. Nurkalla on luonnonvääristä puista rakennellut tikkaat ja pystykelo nurkkasalvosta vasten. Kahdeksan jyhkeää hirttä on poikki ja siinä karkeista lankuista kyhäelty uksi käydä sisään. Koko oven korkuinen puinen korkkiruuvi on hantaakina. Onko tuo aiemmin palvellut vedensiirrossa, Arkhimedeen ruuvi tuosta ainakin minulle tulee mieleen. Säppi kertoo että ei isäntäväki ole kotosalla. Parin poron sarvet sojottavat pystylaudoitetun päätykolmion päällä, turvekaton harjan reunalla kelojuurakko taustanaan. Katolla korkea korsteeni, ruosteinen putki ja laudasta tehty kulmikas ilmanvaihtotorvi. Siellä lappeella on myös heinään hautautuneena lautatikkaat. Oven päältä seinän lävitse pistävien välikaton kannakkeiden päälle on nostettu konkkurainen kelo. Vilkaisen kaveriini ja hän takaisin minuun sekä sitten jälleen taloon. Tämä vapaan taiteellinen luomus kaikessa sopusuhtaisuudessaan herättää mielissämme aidon ihmetyksen.

Kaivan kartan esiin ja siitä apua haettuani tiedän kertoa tuvan olevan Kankaisen. Tuo tieto selittää paljonkin talon ulkomuotoa.

Muistelen useinkin lukeneeni ja kuulleeni tarinaa Kankaisen Pellervosta, Pelleksi täällä kutsutusta Lemmenjoen erämaiden rauhaisasta mietiskeliästä, joka ei juuri katsonut tarpeelliseksi kultaa kaiviskella. Mieluummin tämä luonnonlapsi autteli muita prospektoreita kuljetushommissa einespalkalla, siis palkka oli likimain samoin kuin ennen vanhaan rengillä suuressa maatalossa. Hän kanniskeli päivät päästään painavia tarakoita repussaan tai jos sinne ei sopinut, niin sitten olkapäillään. Hän eli oman vakaumuksensa mukaan.

Pelle eleli onnellisena, kun sai maata omassa kämpässään, ja nukkua oman, vielä soran kätköissä uinuvan kultansa päällä. Ei hän sitä valtaamaansa keltaista metallia sieltä ruvennut lapio kourassa etsimään ja vaskaamaan. Se riitti hyvin onnen takeeksi hänelle.

Hän löysi itselleen nuorikon varsin varttuneessa iässä, astui avioon siinä seitsenkymppisenä. Pelle sai aikanaan tyttären ja kuoli itse traagisesti talvivihmaisella Muddusjärvellä ollessaan marraskuulla särpimen pyynnössä pienelle perheelleen. Pellen pienokainen oli tällöin vasta vajaan vuoden ikäinen, kun isänsä elämänvaskooli lopullisesti täyttyi.

Peruspolku

Tämä Lemmenjoen perusosan polku, jota mekin nyt tässä kulutamme, on tunturiluontoon rakennettu ura, joka kiertää reilun kahden ja puolen penikulman matkan keskeisillä täkäläisillä kultamailla. Täällä tosiaan on saappaan anturan alla soraa, jossa jossain paikoin veikeästi peilailee raskaita ja keltaisia, enimmäkseen hengettömän kokoisia hitusia. Tämä keino juovattelee pääosin kurujen pohjia pitkin mahtavan Morgam Maraksen ja sitä paljonkin vaatimattomamman Kaskoaivin ympärillä. Lähes seitsemän kilometriä siitä taipaleesta voi halutessaan istuskella veneessä ja antaa moottorin huutaa pitkin Leämmen pintaa. Tämän venekeinon rinnalla, siis joen rantamilla on kylläkin selvä pilkoitettu polku, jos mieli tekee kävellä luonnossa.

Tällä perusosan reitillä saa majoitteensa pystyttää vain muutamien kilometrien etäisyydellä toisistaan olevissa merkityissä paikoissa. Samoin on myös ehdottomasti tulenteon laita.

Tältä keinolta kaikki liekopuut on pätkitty ja siirrelty syrjään. Molemmin puolin polkua ovat vain jäljellä suuren kelon puolikkaat. Toisaalla on tyvi mahtavine juurakkoineen, ja vastakkaisella latvapuolen suuret oksat ojennellen kuin kiltin peikon kihtiset sormet.

Kaikki rinteen reunat on huolella pengerretty. Ylempää on pintaa poistettu, jossain paljonkin koukkaistu. Alapuolelle on kiviä ladottuna ja pinta on sitten moreenin mokkareilla tasattu. Kaikki kosteikot on silloitettu, pantu keloisin pitkospuin. Pienetkin puroset ovat saaneet ylitseen valtavista halkaistuista rungoista rakennellut, ikuisuutta uhmaavat portaat tukevine käsipuineen. Ei tarvitse yhdenkään jalkineen kastua, eikä vaeltajan pelätä horjahtavansa.

Jyrkkiin nousuihin on rakennettu lahosuojatusta lankusta joskus kunnioitusta herättävän mittaiset Jaakopin tikapuut. Ei mene enää hiekka kenkään hiertämään. Eikä toisaalta isommankaan väkijoukon anturain alla jäkälä rinteessä kulu. Kevyt on täällä kairan kierto.

Tervehditään kaikkia polulla vastaan tulevia ja sen reunamilla luppoamassa olevia. Jutellaan… Kummasti siinä vain sukulaissielun kanssa puolikin tuntia pyörähtää.. Istuskellaan…. Annetaan kiireen kulua… Hupun mennä hömppäröidä…

Näillä urilla kulkee lähes koko Eurooppa, kaikkia kansallisuuksia täällä on runsain mitoin edustettuna. Pala kutakin rotua sieltä, siivu toista kieltä täältä. Jos et naapurisi kieltä taida, niin ainahan omallansa voi hyvät päivät heitellä hymyn kera. Kumpaisenkin saapas on iloisen hymyn jälkeen puolta keveämpi, rinkka paljon pehmeämpi. Sinne mukaan sovit varmasti myös sinäkin. Täällä meitä on monta lajia, muttei yhtään hapannaamaa.

Nämä Suomen viimeiset vähät erämaa-alueet ovat kalliita aarteita. Näiden alueiden todellinen arvo tajutaan vasta kun ne on pirstottu yhä lisääntyvin metsäautotein ja rantamökein. Näinhän on käynyt jo Keski-Euroopassa. Vapaata luontoa siellä ei juurikaan ole, niin eipä jokamiehen oikeuksiakaan. Siellä maa on niin yksityistä, että siihen pannaan aidat ympärille ja vahdit kulmiin. Ei siellä mennä vapaasti sienestämään ja marjoja keräilemään. Tässä on selitys siihen, miksi ulkomaan väkeä täällä helpoilla ja vapailla poluilla tapaakin, monin paikoin jopa enemmän kuin meitä suomalaisia.

Maddib Ravadas

Kohta lähdettyämme Kankaiselta, jo ennen Nevalaisen muistokiveä palas kaartaa etelään.

Täällä molskottelemme kirkkaassa vedessä virran päivän puolelle. Puoleen väliin saapasvartta yltävä kaalo vesi tuntuu hetkessä kuivaavan jalkineen sisuksen ja jään vilvoittelemaan virtaavaan veteen saappaanvarret väpättäen. Onpa elämä leppoisaa päivän paisteessa. Nousen rantakivikkoon. Pidämme luppohetkeä ja minä kuoriudun lyhythihaisesta vaaleasta paidastani. Heti huomaan olevani ylen suosittu ja saan seuraa monin verroin lisää. Runttaan paitani huojuvien lisupillien reunustamaan Maddib Ravadakseen ja huljuttelen sitä siellä hetkisen hätistellen räkkää ympäriltäni kauemmaksi. Väännän märän rätin niin kuivaksi kun onnistun vain saamaan ja asettelen sen levälleen risujen latvoille auringon ja tuulten hoideltavaksi.

Huomaan Murrinkin olevan jo ilman paitaa. Hän riisuu saappaansa, astuu rannalta soljuvaan, kimaltelevaan puroon ja kumartuu virran ylle. Siitä hän käsin kauhoo ylen kosoa puroa jäähdyttämään omaa kuuman punakkaa pintaansa. Samoissa touhuissa olen minäkin ja annan tuulen leyhytellä. Räkkä vain tuppaa kiusaamaan muutoin leppeää oloa.

Pienet keltakukat ujuttavat pyöreän herttaisien, tummanvihreiden lehdyköidensä lomasta kultaisia kukintojaan kohti päivän kilossa jutaavaa hehkuvan kuumaa kehrää. Ylempää tunturista kantautuu vienona pehmeän sirautteleva laulu. Liekö siellä varovaisen arka, musta- keltapäinen kellotiainen, tunturin kiuru kivikkoisissa risukoissa. Vai kantaako tuo heläjävän hento viheltely kauempaa jostain rakkaisilta rinteiltä, jossa viihtyy pulmunen, tuo karujen ja köyhien paljakkapahtojen lumisirkku.

Jäkälä-äytsi päättyy aivan huomaamatta. Hiljalleen vain jyrkimmät rinteet kesyyntyvät, taipuvat loivemmiksi ja mataloituvat, kunnes koivikossa ei enää huomaa ollenkaan maan nousua. Pienet pyöreät ja tahmeat koivunlehdykät kätkevät näkyvyyden kummallakin puolella. Polun pohja pehmenee ja nousee paikoin mättäille. Puut painuvat entistään matalammiksi, pensastuvat ja varvikoituvat. Ilmassa tuntuu selvänä suopursun raskas tuoksu. Tumma jänkä väreilee kuumuuden paahteessa, oranssiset ja sinisiipiset pienet perhoset kirmaavat elon hurmassaan valkoisten suokukkien lomissa.

Istahdamme mättäälle pitämään luppohetkeä. Aikaa on kulunut jo tovi erämaan hiljaisuudessa. Tuulen puolelle puolensadan metrin päähän ilmestyy punaturkkinen, laiha ja huonokuntoisen oloinen palto kettuvaari. Oikeasta takajalasta näyttää koko tassu puuttuvan. Mitä lie tuollekin sattunut, kun täytyy kolmella jalalla klenkaten kulkea. Se on heikossa kunnossa eikä huomaa meitä, vaan rupeaa kaivamaan jotain suuren kivenlohkareen juurelta, kalveesta kolmella jalallaan potkien. Ei taida tuollakaan helppoa olla. Rampana tuskin saa mitään saalista juoksemalla kiinni. Nytkin saa olla tyytyväinen jos saa napattua laihan sammakon nurisevan vatsansa täytteeksi. Muutoin sen niestana ovat muitten jäljiltä jääneet muheväntuoksuiset haaskat.

Ohitamme jonkun vanhan kansallispuiston rajapyykin, jonka taulussa kerrotaan rajan olevan suunnilleen tässä. Mielestäni kovin outo ilmaisu, kun nyt sentään puhutaan rajasta, joka tavallisen käsityksen mukaan tulisi olla tarkoin karttaan ja maastoon merkittynä. Humoristisen onnahtava tapa esittää asioita, vaan emmehän ole etelässä joten hyvä näin.

Palas, jota nyt seurailemme, on erkaantunut jo Jäkäläojasta, jättäen sen pohjan puolelle, vasemmalle. Nyt oiustelemme kuivemmalla maalla, jossa koivun sekaan on noussut männynjänkkäröitä ja jäkälää kasvavia, loivia kallionkumpareita. Laskettelemme hiljalleen myötälettä ja edestäpäin kuuluu kesän tuhatlukuisten äänten seasta voimistuen veden humiseva kohina. Oksanampumapää on jo hetkisen nostellut kupuraista lakeaan edessämme.

Pikkujänkäisessä maastossa, jossakin vasemmalla on Jäkäläoja yhtynyt edessämme reippaasti juoksuttelevaan Maddib Ravadakseen, siihen Eteläisenpään Ravadakseen. Se on tänne ehdittyään keräillyt vesiään lukemattomien jokihaarojen ja latvaojien avulla runsaan sadan neliökilometrin alalta tuntureilta ja niiden kuruista. Joen ylitse johtaa uutuuttaan vaaleana hohteleva silta. Suurista kahdeksi puolikkaaksi halotuista keloista on tuo komea porras tehty virran ylitse.

Oksanampumapää kiertyy vähitellen sivulle ja sieltä salaa luikahtaa taaksemme. Kuljemme rinkkoinemme rauhaisasti kaakkoon. Joki polveilee rajusti tehden jyrkkiä, aivan vastakkaisia, reippaita venksauksia useamman peräkkäin, kuin tahtoen karistaa meidät seurastaan.

Eipä näytä jänkä paksua olevan tällä kohtaa. Virtaava kaalo vesi, niin ylen raikas, on pitänyt sivuilta päälle pukkaavan tummanpuhuvan, melkein mustakuorisen, enintään kyynärän paksuisen turvemättäikön loitolla. Veden vapaana kirmaavan lasinkirkkaan pinnan alla kilmoilevat lukemattomat pyöreän mokeloiset ja eriväriset kivet kaikissa lukuisissa vivahteissaan ja pinnan pienet aaltoset ampuvat häikäisevän värikkäitä sädekimppujaan ilmoille. Kivien koloisissa poukkoilee parin tuuman mittaisia hopiakylkiä virrasta niestaansa pirteästi nypiskellen. Pohjoisesta, vasemmalta laskevan Ravadasjohkan ylityksen jälkeen palas kiertelee tummanruskeana ja leveänä väylänä, enimmältään kuivahkoa puolukkaa, mustikkaa, kaarnikkaa ja korkeita pilvenkupuroita muistuttavia jäkälöitä kasvavia mäntykankaita pitkin. Kun Keäidnoaivin eteläinen alarinne jää taaksemme, niin alkuaan pienenä pliruna alkanut, mutta nyt jo suureksi joeksi paisunut veden uoma siirtyy vähitellen kauemmaksi etelään ja sen alati voimistuva kohina muuttuu mahtavaksi kumuksi. Koska joki kaivautuu eteenpäin syöksyessään aina vain syvemmälle kuruun, niin tämän ääni ei kuitenkaan kuulu enää polulle. Ravadaskordsin pauhuna jylisevien kurkkioiden kohdalla vaellusväylä on jo kilometrin päässä koillisessa.

Pumpsit ja tikkupulla

Leiriydymme Lemmenjoen rantamille unettavan houkuttavaan varvikkoon. Tällä kohtaa virta on laajentunut näyttäväksi järveksi. Pöperöt on jo syöty ja astiat tiskattu. Köllimme teltassa ja ympärillä kuuluu itikoiden taukoamaton ininä. Pomps, kuuluu kankaan toiselta puolelta. Pienten siivekkäiden konsertto jatkaa häiriintymättömänä. Pumps.., pumps.., pomps, sekunnista muutamaan kestävin välein.

– Mikä kumma tuolla pommittaa. Heitteleeks joku lintu käpyjä tai oksan pätkiä telttaan, aprikoimme keskenämme. Ne pommittaa meitä. Ollaanks me niiden reviirillä?

Pomps ja samaan aikaan tasaisen nouseva ja laskeva räkän laulu. Pumps ja pomps. Lähden äärimmäisen varovasti ryömimään ulos. Teltan vetoketjun aukaisu äänettömästi kuluttaa tuskastuttavan paljon aikaa, mutta pommitus vain jatkuu. Saan pääni ulos ja käännyn rauhallisesti selälleni tähyten yläpuolellemme kurkottelevien puiden oksastoja. Joku piskuinen kuusijalkainen siivekäs löytää nenäni ja koetan puhallella niitä hiljalleen loitommalle.

– Mikä se on? kuiskaa Murri sisältä.

– Ei tietookaan vielä, ei tääl oo mitään, vastaan hänelle väännellen kaulaani ja siristellen silmiäni.

Hivuttaudun kokonaan ulos teltan oviaukosta. Täällä on täysin tyyntä, eikä puissa näy mitään liikettä. Verkkainen pomps ja pumps vain jatkuu. Rupean katselemaan majoitteemme pintaa, josta äänet kuuluvat. Siinä tanssii melkoinen tokka matalaa karjaa ja seassa yksi mahtava paarma. Seuraan tarkemmin tuota paarma ja havaitsen sen olevankin ampiaisen. Se lentää hetken kauempana kankaasta, ehkä vaaksan päässä pinnasta ja sitten yhtäkkiä törmää pumpsahtaen siihen. Siinä on oudon äänen arvuutuksen ratkaisu. Vaan miksi se tuossa mennä pompottaa? Siirryn aivan lähelle ja näen että se silloin tällöin onnistuu iskuillansa nappaamaan pienen itikan. Sen pyydystettyään tuo metsästäjä istahtaa tyytyväisenä mutustelemaan masuunsa kiinni saamansa saaliin.

– No jo noill on elkeet, ja minäkun oon luullu että pimpparit syö vai mettä ja siitepölyä. Ei meille kouluss tollaista koskaan oo opetettu, tuollaista raakalaiskäytöstä, mutisen puoliääneen sisään kömpiessäni.

Jo jonkin kerran päivän mittaan on mielessäni käväissyt muuan ajatus. Aluksi hassu, mutta…

Olen sitä hiljalleen kypsytellyt. Ei se taidakaan aivan mieletön olla. Siinä makuualustalla kölliessäni se sitten valmiina suunnitelmana putkahtaa varovasti esille kaverinkin punnittavaksi.

–Kuules Murri, eiks oo niin että.. Tota lähdetäänkös kävellen takaisin sinne postipusalle? Sinne on täältä parisen penikulmaa. Unohdetaan se koko veneprutku, juuko? Onhan meillä aikaa ja evästä. Kyl me jaksetaan. Eiks juu?

–Niiii…Eee.. Joooo. Kävellään vaan, vastaa emäntä.

Päivä painuu tuntureiden taakse levolle, ilma jäähtyy. Yksinään ja parvissa lentelevät hyttyset, mäkäräiset, kärpäset ja paarmat käyvät myös levolle. Käymme iltapesulla alhaalla rannassa. Järven pinta on aivan peilityyni. Vastaisen rannan mustan sinivihreän metsän ääriviivat kuvastuvat hivenen punavivahteiseen sinervään peilipintaan. Näiden yläpuolelta siniharmaat tunturit kurkottavat kuvajaisiaan samaiseen veden kalvoon. Alhaalta tuntureiden pyöreiden lakipaljakoiden yläpuolella oranssin kirjavoima taivas kaartuu suojellen kaiken ylle. Kahden suuren, lentävän linnun mustat hahmot piirtyvät sitä vasten. Sitten nekin ovat poissa. Kumpikaan meistä ei halua puhua, eikä vettäkään äänekkäästi läträtä. Kaikki turha ääni repii kipeästi näissä oloissa tätä luonnonrauhaa.

Muutaman tunnin kuluttua, ennen kolmea seuraavana aamuna, pikkuisen ulosmenon tarve herättää minut. Katsahdan hämärässä vieruspetini suuntaan. Kuuntelen. Murrin rauhallinen ja tasainen hengitys kertoo hänen nukkuvan. Otan kameran kaulaani ja hiivin ulos teltasta aivan hiljaa. Koetan olla herättämättä Höyhensaarilla olevaa.

Kävelen paljain jaloin. Hieman hämyinen yö on raikkaan viileä. Tuuli ei ole vielä herännyt ja järven poukamassa on vielä täysin tyyntä. Vastakkaisen metsän puut ja rannan matalat hiekkatörmät erottuvat jo kaikkine pienine yksityiskohtineen järven kuvajaisessa. Maisema on selvästi vihreän voittoinen. Kaikkialla ympärillä vallitseva erämaan täydellinen rauha ja yön hämärä hiljaisuus puhuvat omaa vahvaa kieltään.

Myöhemmin aamupäivällä Murri kyykkii rannan pienillä laakakivillä pesten astioita. Solakoita hopeanhohtoisia pikkusormen mittaisia vipeltäjiä pyörii hänen ympärillään napsien herkkupaloja, joita ajelehtii vedessä. Niiden kupuraiset, kiiltävät kyljet välkäyttelevät taivaan valon sineä. Väliin jokunen solakka sukkula hypätä mulskauttaa nuoren voimansa tunnossa vajaan tuuman korkeuteen. Toinen taasen plitistyttää pienellä pyrstöllään vimmatusti jouduttuaan liian tiukoille pinnan ja pohjan puristukseen. Usein vain yritys on väärään suuntaan ja hentoinen plisu jää kiduskannet vimmatusti haukkoen kuivakylkenä keräämään voimia. Hetkisen päästä uusi koetus, pienoinen pyörtää ympäri ja löytää uimakelpoisen väylän takaisin kotiinsa. Hiljalleen suurenevia renkaita leviää rannan harvojen kivien seutuvilta. Ne jotka lähtevät kohden rantaa kuolevat pian, vaan uskaliaammat leviävät kauas ulapalle, jossa ne kohtaavat pienen tuulenvireen nostattaman pinnan väreen. Siellä nämä  hiljalleen rauhoittuvat toistensa lomiin.

Olemme saapuneet jo Härkäkosken rantamille. Keskipäivän lämpimin aika on jo siirtynyt tuntureiden lakipaljakoiden karuihin hyylöihin. On kiireettömyyden turvallinen tuokio, jonka rauhaa mikään ei tunnu uhkaavan, ei edes pienimmässä määrin häiritsevän.

– Paistetaanpa tikkupullaa, ehdottelen teltan liepeen alla loikoilevalle Murrille.

– Emmmmää, eksä itte voi. Emmä ny, ku siell on itikoita, tulee raukean tuhahtava kannanotto varjosta.

– Annappa sitten se jauhonyssäkkä.

Murri vääntäytyy polvilleen ja kaivaa rinkan alaosasta pyytämäni paketin.

Minä rakentelen tulet. Odotellessani liekkien pääsyä pureutumaan kunnolla paksumpaan puuhun etsin pusikoista käsiini peukalon vahvuisen koivun alun. Käyn puukolla sitten sen kimppuun. Katkaisen, silottelen oksat pois ja kuorin kepin valkoiseksi ja liukkaaksi. Sitten on aika käydä valmistelemaan nisutaikinaa. Minulla on muovipussissa reippaanlainen suuri kourallinen jauhoja. Niitten sekaan kumoan noin lusikallisen hienoa sokeria. Sitten perään hyppysellinen suolaa ja parin–kolminkertainen määrä leivinjauhetta. Kuivat ainekset pitää sitten vain kunnolla sekoitella toistensa joukkoon.

Vilkaisen nuotiota ja lisään pari kalikkaa tuleen. Hyvin näyttää paistonuotio muodostuvan. Lorautan pussiin varovasti vettä ja puristelemalla vaivaan taikinaa. Kovin on vielä paksua. Pussi vaikuttaa kovin hentoiselta. Koetan olla helläkätinen, jottei koko taikinan tarvitse hulahtaa housuille. Nestettä lisätessä täytyy kuitenkin olla erittäin nuuka, jottei teelmästä synny vain velliä. Siitä kun on ylen hankala saada leivottua pullaa. Vähän kerrallaan lisäilemällä vettä ja pussia vatvomalla syntyy parahultaisen tuntuista tulosta. Pyörittelen siitä jauhoisten kämmenten välissä pitkää peukalon vahvuista makkaraa, jonka sitten kiedon kuin korkkiruuviksi puhtaan koivukepin ympärille.

Murri, joka kotosalla on melkoinen jauhosormi, tulee teltasta ulos katsastamaan paikalla näytöstä antavaa tilapäisleipuria, mutta sakea nälkäinen parvi ajaa hänet pian takaisin suojaan. Pyörittelen tikkua liekkien loisteessa. Mäkäräinen puree niskaan. Huitaisen. Vien paistettavan lähemmäksi kuumaa, jossa se alkaa piankin kiehuen kuplia ja pienet kupurat palavat heti pinnaltaan mustaksi hiileksi.

Opin heti että pitää paistaa aatoksella. Siirrän nisua kauemmaksi rauhoittumaan. Kun mitään ei nyt taas tunnu tapahtuvan ja käsikin väsyy, niin tuon taas paistoksen kuumempaan paikkaan. Räkkä puree korvan takana ja mäkäräinen tunkee aterialle kauluksen sisään.

Pullan koko pinta hiiltyy nuotion puolelta. Lohkaisen tummasta palan maistiaisiksi. Kovaa se ainakin on ja maistuu pinnasta kitkerältä hiileltä ja sisällä on vielä aivan taikinaa. Eipä siitä tahdo etsimälläkään löytää mistään edes pientä nökeröä kunnon nisupullaa.

– Hyväähän tämä on, emäntä sitä kiittelee.

– Koitan joskus paremmalla ajalla ja onnella. Kyllä minäkin tuon tikkupullanteon vielä joskus opin, päätän vakavissani, mutta varmuuden vuoksi vakuutan sen vain omassa mielessäni.

Härkä-lossi

Olemme taas matkalla selvästi kotia kohden. Käytettävät kulkuneuvotkin on jo tullut edellisen kerran nukkumaan mennessä päätettyä, ja kunnon kumisaappaat tuli valittua yhteisellä päätöksellä. Laskeudumme alas Heargejavrin rantaan. Tässä on vaeltajalle annettu mahdollisuus kuluttaa kumman tahansa rannan polkua saappaillaan päälle kuuden kilometrin verran. Muualla tämän joen rannoilla on tuota palasta riittänyt maastoon laitettavaksi vain sen toiselle puolen.

Tässä on ylen helpon näköinen virran ylitysmahdollisuus, Härkäkosken lossi. Siinä on teräsvaijeri vedettynä puolitoista–pari metriä vedenpinnan yläpuolelle ja tässä vaijerissa pylpyröiden varassa vetoköysi. Köysi on kiinnitetty pieneen valkeaan lasikuituveneeseen, joka kuuluu järjestelmään.

Tulee mieleeni Kevojoella oleva vaijeri ja sen pylpyrät, joissa roikkuu köydenpätkät. Siellä korkean veden aikana eivät vaeltajan töppöset tahdo pysyä liukkaassa pohjassa kiinni kun elinvoimainen virta väellä ja voimalla sivulta painaa. Siinä on vain pidettävä köydenkiekurasta tosissaan kiinni ja yritettävä saada jalkansa uudelleen painumaan ja tarttumaan pohjan liukkaisiin puhkuroihin. Jos tämä ei onnistu, niin sitten on vain pakko koittaa jossakin alempana rantautua uiden.

Juuri kun olemme siirtäneet tarakkamme veneeseen, niin minulle tulee kova tarve käydä puskan juurella. Voi pieksut ja kultarännit. Siinä edessäni pensaan juurella, keväisen tulvan osittain rantaliejuun hautaamana on pieni pätkä vanhaa, ajan patinoimaa puista kultarännin rihlapohjaa. Se on jo toisesta päästään laho. Se on kuitenkin minulle aarre, jonka tietenkin pistän turvaan rinkkaani kotiin vietäväksi.

Kapuamme veneeseen ja minä vedän köydestä, mutta emme liikahda hitusen vertaa. No johan on, tuumaan ja siirryn veteen, joka huuhtelee saappaanvarsia juuri varrensuun alapuolella. Huomaan että edellinen lossin käyttäjä on tunnollisesti vetänyt veneen kunnolla ylös hietikolle. Pukkaan paatin liikkeelle ja kolistelen itse partaan sisäpuolelle. Vedän jälleen köydestä ja vene ui mukavasti kohti vastakkaista rantaa, mutta vain vajaan metrin verran ja rupeaa sitten nopeasti jarruttelemaan menoaan pysähtyen pian tykkänään. Lisään punnertaen voimaa, vaan mikään ei auta, kunnes Murri huomaa perään kiinnitetyn köyden olevan tiukalla. Siinä on vetoköyden rissa jotenkin jumiutunut pyörimättömäksi. Hetkisen sitä räpellän ja korjaantuuhan tuo köysi pois akselin välistä. Rissa vingahtelee pyöriessään. Pitäisi saada annettua sille vaseliinia, vaan kun ei ole mukana. Enkä tiedä kuinka kauan sulatejuustolla laulaisi, joten katson parhaimmaksi olla tarjoamatta sille mitään rohtoa. Kevyestihän vene nyt vetten päällä lopuksi kulkee, kun narusta nykii.

Vaellamme eteenpäin hiljalleen, sillä meillä ei ole mitään kiirettä. Tarkoitus on keritä vasta huomenna aamusella lähtevään postipusaan.

Polun vierellä, tunturin rinteeltä kirmaavan pienen nimettömän kivisen purosen tuntumassa olevalla tasaisella hietikolla, jollain kulkijalla on joskus menneinä aikoina ollut asentopaikka. Kantotulia hän ainakin siinä on poltellut. Onkohan nokipannukin ollut siinä kiehumassa, vai onko tammukka tikun nenässä kypsynyt raskaan taivalluksen tyhjentämän mahan täytteeksi.?

Mitään muuta kuin tuo hiiltynyt kanto maan pinnalla ei tuosta kulkijasta ole jäänyt jäljelle kertomaan meille hänen kulustaan täällä Leammen rantamilla.

Nyt monen monituisen vuodenkierron jälkeen kiiltävälehtinen punamarja puolukka on löytänyt itselleen samaiselta paikalta hyvin suojaisen kasvualustan hiiltyneen kelokannon juurien välissä. Siellä sillä on rauha ja paksua muhevaa maata. Muut kasvit eivät vielä ole tänne kerinneet ja elintilaa vallanneet.

Paljon kulutettu keino juovattelee suuren joen rantapenkkoja seuraillen koillisen ja lounaan suuntiin. Jälki, niin ihmisten kuin lukuisten eläimienkin anturoiden täällä tekemä, on taatusti näkyvä ja syvälle maastoon painunut. Nousemme hiljalleen ylös. Reitti kiertelee punaisen ja harmaan jäkälän kirjomia matalia kiviä. Menee piiloon takkuisen koivuntupsaleen taitse, väistää aihki isomusta ja kumartaa kierteiselle kelolle.

Pieni vaaleanruskea, tummapäinen lintu antaa elämänriemunsa herskyen pulpahdella solisevana ylistyksenä kesäiselle luonnolle ja sen rauhalle.

Vaeltaja jutaa jo korkealla ja kapealla harjanteella, jonka molemmilla puolilla on jyrkät puolukkaa ja kaarnikkaa kasvavat hiekkatörmät.

Istumme peffanpaikalla joelta katsoen hieman harjanteen takalaiteella. Koska nyt ei ole niestan aika, niin ei tarvitse alataskusta evästä kaivaa ja siksi Murri istuu punaisen rinkkansa päällä. Termari on painavampana aina minun kantamukseni suuressa sivutaskussa. Kylmän maan aikana ovat molempien rinkat tarpeen vaatiessa meillä pehmeinä ja lämpiminä istuimina.

Viereisellä, syvällä alapuolellamme olevalla joella, parin–kolmensadan metrin päässä on kaksi kanoottia nousussa latvoille. Ne ovat avonaisia, intiaanikanootiksi sanottuja. Seuraamme niiden äänetöntä lähestymistä puiden siimeksessä, ja kun emme näissä ympäröivän luonnon värisissä vaatteissamme liiku, niin joelta on aivan mahdotonta meitä havaita. Odottelemme hiljaa istuskellen kanoottien saapumista aivan allamme lepäävään kapeaan ja pitkähköön jurmuun, jonka meidän puoleisella rannalla kiertää ikuinen koste.

Hieman toista kanoottia edellä kulkevassa meloo kolme nuorta miestä ja taaemmassa on pari tyttöä. Melojilla on yllään värikylläiset asut, vain takimmainen tytöistä on uskaltautunut ympäristöön sulautuvaan nuoren männynrungon väriseen pukuun. Molemmat kanootit näyttävät kulkevan vireästi ja jättävät jälkeensä hitaasti laajenevat suuret ja pehmeät aurat, jotka nekin hetken vastavirtaan edettyään sammuvat hiljaa sihahdellen sokkeloisen rannan soraikkoon.

Kun järniäinen on ryystänyt säkeensä, niin matalat aura-aallot ovat tyystin kadonneet näkyvistämme. Erämaan virta on peittänyt heidän jälkensä ja täällä vallitsee jälleen rikkumaton kesäisen luonnon rauha. Kuuluu vain vaisuna nouseva ja laskeva tuulen hiljainen humina, jonka säestämänä hyppelee tiaisen pirtsakka sirkuttelu sen kirmatessa nälkäisenä sääskien suuren tanssiparven perään korkealla harjanteella. Hoikka ja pehmeä tummanvihreä lisupilli nyökyttelee. Puolukan vaaleanpunainen lasikukka odottaa tumman ja syvänvihreän lehden päällä.

Sinisellä taivaan kupuralla purjehtivien valkoisten poutapilvien lomassa, korkealla Jogakielaksen pahtojen päällä lekuuttelee ja löytäessään nousevan ilmavirran, siinä liikkumattomin siivin kohoaa korkeuksiin pienille paha varjo. Pyrstön tumma kärkivyö ja siipien etutaitteen selvä läiskäkuvio sekä tumma maha johdattelevat yksiselitteisesti lentotaiturin sukujuurille.

Nyt soma valkoposki, ruskean ja mustan kirjava peurahiiri sekä vikkelä ja utelias kärppä pysykööt kivien kupeille kaivamissaan suojaisissa käytävissä poissa tarkkojen silmien katseelta, näkymättömissä, turvassa maan alla. Muutoin ne päätyvät pahdan puolessa välissä olevan valtavan lohkareen päällä olevalle suurelle risukasalle, piekanahaukan pesälle. Nyt juuri tuo uljas käyräkynsi hakee kolmelle pienelle, vielä surkean rääpäleiselle koukkunokalle, lähes karvattomalle mulkosilmälle ja niitä vahtivalle ja höysäten hoitavalle uskolliselle puolisolleen maukasta paistia.

Kun lintu huomaa saaliin, se vetää siipensä suppuun ja syöksyy nuolen nopeudella onnettoman kimppuun. Isku osuu harvoin ohi. Ilmaa leikkaa korkea, läpitunkeva, veitsenterävä, säräjävän valittava merkkihuuto, kun saalistaja lentää onnistuneen pyynnin jälkeen pesälleen.

Saivo

Väsymys iltasella, lähes parin penikulman taivalluksen jälkeen, alkaa painaa tosissaan koko olemusta, kun olemme tuskin parin kilometrin päässä postipusan aamuiselta lähtöpaikalta.

Nyt meillä on aikaa huomiseen koko yö ja telttamme nousee pystyyn parisataa metriä pitkän makkaramaisen pienen järven rantamalle. Täällä on lehtomaisen kosteaa rehevää kasvillisuutta ja hämärää. Kaikki on pehmeää. Kaikki muu, paitsi kirkkaaseen veteen sortuneiden ikihonkien kelottuneet rungot.

Ruokailun jälkeen on raukean leppeä olo. Näinhän se aina tuppaa olemaan. Lepäilemme ja taidan hieman torkahtaakin. Heräilen kuitenkin hetken päästä ja otan taas valokuvakoneen mukaani. Lähden tutkimaan tarkemmin tämän asentopaikan lähiympäristöä.

Huomaan piankin, että lampi on aika erikoisen näköinen. Tulee väistämättä mieleeni lukuisat kertomukset monista saamelaisten pyhistä saivoista, jollainen tämäkin näyttää olevan. Pohjattoman syvä kaksipohjainen suuri lähde, jonka nuo lukuisat rannoilta veteen vuosien kuluessa sorrutetut rungot ovat lukinneet ristiin tiukasti ja läpipääsemättömästi. Saivoon ei juuri koskaan virtaa muualta mitään puroa. Se on veden suhteen riippumaton, mutta poispäin sieltä kyllä vesi vapaasti juoksee.

Saamen muinaisissa tarinoissa kerrotaan että toisen pohjan alapuolella asustavat manalan väki ja jumalat ylösalaisessa valtakunnassaan. Täällä nämä odottavat heille luonnollisesti kuuluvia uhrilahjoja. Jos uhri on annettu riittävän runsaana, niin manalan kansa ei pane ollenkaan pahakseen, jos heidän maukkaita ja runsaita kalaparviaan kohtuudella ja jumalille kuuluvalla kunnioituksella verotetaan.

Nämä syvät vedet ovat myös tavallisen kansan vainajala, manala. Tänne kukin vuorollaan asettuu asumaan iankaikkisen elämään, kun aika on täyttynyt. Vaan jos joku erällä kulkeva kalastaja rupeaa näissä vesissä tai rannoilla melskaamaan, tai käyttäytyy muutoin sopimattomasti, niin saivosta nousee huojahdellen synkänmusta ja hirmuinen, suuren puun korkuinen vanha akka. Tämä jumalien rauhanvartija on kuin vettä valuvissa rääsyissä kulkeva naavainen ja pystyyn kuollut näre. Jos rienaava hiljaisuuden häiritsijä ei heti pakene liukkaasti henkensä edestä, niin akka koppaa hänet luisevin sormin mukaansa ikiajoiksi omaan valtakuntaansa orjaksi itselleen.

Saivon kansalla on tietenkin myös omaa karjaa kuten saamelaisillakin, ja sitä heidän on nähty kostean sumuisina päivinä nousevan laiduntamaan maan päälle, tähän aivan rantojen läheisyyteen.

Ylen paljonhan on vielä vanhaa suurta tietämystä saamen sukujen vanhimmuksilla, mutta monin verroin lukuisammin sitä on jo siirtynyt saamattomiin saivojen käänteisten pohjien alle.

Kiireinen lähtö

Koko vaelluksen ajan on saatu nukkua rauhassa laiskotellen niin pitkään kuin vain suinkin on maittanut. Vähän silmää aamusella on raotettu ja sitten kylkeä kääntäen jatkettu mukavan kevyesti takaisin unten maille. Unta on tietenkin tarvittukin pitkien ja raskaiden päivätöiden vastapainona. Vaikka jotkut päivät ovat olleet pitkiä ja raskaita, niin ne ovat kuitenkin avartaneet näkemyksiä ja kasvattaneet, puhumattakaan kunnon kohenemisesta ja siksi ehdottoman tarpeellisia ja kaivattuja ainakin meille kumpaisellekin. Emme me muutoin täällä kulkisi. Mikäs on sen terveempää ja mukavampaa. Mitä ihminen muuta voi kaivata, kuin reippaan liikunnan jälkeinen riittävä, täysi lepo.

Heräilemme aurinkoiseen aamuun tavallista aikaisemmin. Olimmehan pyörähtäneet makuupusseihin nukkumaan jo hyvissä ajoin illalla. Aamupuolella yötä, juuri äskettäin, on satanut pienen ripsauksen verran ja heräävän kostea maa tuoksuu muhevana ja elinvoimaisena. Hämähäkki virittelee kasteisessa heinikossa Laddekvarrin huipun takaa juuri esille pilkistävän auringon valossa säihkyviä verkkojaan. Männyn neulasen kärjessä melkein tipahtamassa oleva vesipisara loistaa kirkkaana timanttina vaihtaen alinomaa väriään. Tuolla yksi sammuu muutettuaan vihertävän tuikkeensa hohtavaan siniseen ja tuolla taas kaksi uutta syntyy räiskähtäen hehkumaan punaisen purppuraa.

Lammen takana kepeästi hypähdellen ja mustaa maata nokallansa käännellen hakee räpäkkö itsellensä ja perheelleen aamiaista. Väliin säksättää ja riemuissansa naurahtaa, kun pitkän koikon kiinni saa. Heräävä aamu näyttää lupaavan pitkän päivän porotusta ja kaikkialla kihisee lämpimän, mutta kostean aamun elämän vuo. Myyrä vilistää kolollansa ja päivähaukka kiertää jo korkealla kirkkaan sinisen taivaan alla.

On ihana päivän alku, kun käyn verkkaisesti lammen rannalla koukkaamassa vettä aamiaisen valmistukseen. Murrikin pyörähtelee iloisena siinä puitten juurella sammalikossa. Aamurutiinit sujuvat totuttuun mukavaan tahtiin. Olemme aterialla, kun siinä vähitellen muun jutustelun lomassa mielen valtaa hyvinkin huomionarvoinen ajatus.. Nyt on sitten se lähtöpäivä.

Hups vaan. Vilkaisu kovin harvoin viime päivinä katseltuun kelloon: Onpa tuo aamu jo kerinnyt ihmeen pitkälle. Nyt tuli toinen ja määrätietoisempi tahti näihin tekemisiin, tajuamme.

Makuualustat rullalle. Makuupussit omiin ahtaisiin pussukoihinsa. Telttakiilat irti ja kaaret pätkinä omaan pussiinsa. Teltta rullalle, vaikka on hieman kostea ja paketti rinkkaan. Sinne kaikki muutkin kevyen kannettavan kesämökin varusesineet. Ei tässä nyt mitään maailmanlopun kamalaa hoppua ole, mutta pitää kuitenkin pistellä asiat kuntoon turhia lorvimatta.

Rinkat selkään ja viimeinen katseen kierto asentopaikan lähimaisemassa. Mitään sinne kuulumatonta ei näy maassa. Reippaan päättäväisesti sitten menoksi kohti postipusan lähtöä.

Matkaa on liki kaksi kilometriä. Aikaa on mukavan riittävästi, ehkä hiven enemmänkin saisi olla, mutta hyvä näinkin. Kahdet kumisaappaat astuvat peräkkäin mutkallisella, männynjuurien sitomalla polulla ja kaksi rinkkaa jutaa samaan suuntaan. Rinkka painaa, kainalot kostuvat.

Polku löytää autolla ajettavan hiekkatien, kun olemme jotostelleen varttitunnin verran lammelta. Tie on polun päässä poikittain.

Tänne tullessamme auto ajoi summittaisesti idästä kohden jokea. Päätepysäkki oli siinä rannalla, missä Jomppasen veneetkin ovat, muistelen menneitä mielessäni. Siis meidän pitää mennä tonne vasemmalle. Siellä on joki ja sen ranta, se on tilannearvioni ja päätökseni.

Tiheän koivikon ja joidenkin harvojen mäntyjen välistä alkaa väikkyä laajan niityn yli vähän isompaa vettä. Hienoa, tulemme jo rantaan. Vilkaisen kelloa. Hyvin kerittiin.

Mutta mitä ihmettä. Täällä ei olekaan sitä pusaa, eikä Jomppasen kahvipaikkaakaan. Menemme aivan rantaan saadaksemme selvän tilanteesta.

Olemme niemen kärjessä ja tuossa alavirran puolella syvälle rantaan pistää lahdelma. Sen toisella rannalla näkyy meidän määränpäämme.

Koppaan kiireesti kartan oikeasta reisitaskusta. Hiekkatie, jota tänne tulimme kaartaa takaisin päin mentäessä laajassa, melkein täysympyrän kaaressa, jonka toisessa päässä vasta on meidän postipusamme. Matkaa sinne on vielä reilusti päälle kilometrin.

Nyt pukkas päälle varmasti kovan kiireen, hätä oikein kurkussa kuristaa. Auton pitäisi lähteä kohti Ivaloa aivan näillä minuuteilla ja me olemme vielä hyvin kaukana. Toisaalta eihän tuosta suoraan olisi kuin kolmesataa metriä. Noin lähellä, mutta kuitenkin kamalan kaukana.

Äkkiä ympäri, ja pannaan vauhtia niin paljon kuin värkeissä puhtia piisaa. Rinkka painaa olkapäillä, vaan pelko auton kyydistä jäämisestä musertaa monin verroin enemmän.

Eihän juoksusta tietenkään tule mitään varsinaista juoksua tällaisella kantamuksella, maha täynnä juuri syödyn aterian jälkeen, rinkka ja tuo pusertava stressi. Jalka ei nouse kuin laahaavaan, pitkään askeleeseen.

Sadan metrin päässä hengitys on pakahtua ja pumppu hakkaa kiivaasti. Katson taakseni. Kaveri tulee parikymmentä metriä jäljessä. Jään odottamaan ja henki kerkiää hieman tasaantua.

Kohta näkyy oikealla polku josta tulimme. Katson karttaa. Vielä hirvittävän raskas kilometrin matka edessä. Kuinkahan Murri kestää. Koitan saada häneltä jotain kantamusta itselleni, mutta aika ei riitä rinkan tonkimiseen. Molemmat olemme hiestä aivan märkinä, pumppu jyskää ja palkeet natisee. Vilkaisen kelloa. Ei helkkari, nyt täytyy lisätä vauhtia.

– Tu rauhallisemmin perässä. Mä meen lujempaa pysäyttään autoa. Pyydän niitä oottaan. Tu perässä vaan, selitän sisupussi-vaimolleni ja kiristän vauhtiani sen vähäisen verran kuin vielä pystyn.

Eikö vieläkään näy. Soratie kaartaa kaiken aikaa tasaisesti vasemmalle, aina vain jatkuu kaarros vasemmalle.

– Eikö tää koskaan pääty, jyskii korvien välissä. – Tää on toivotonta rahjustamista.

Puuskutan pumppu jyskyttäen isommalle tielle, jota pitkin postipusan mielestäni pitäisi tulla. Siinä ainakin kuski minut huomaa ja saan sen pysähtymään kun vastaan tulee. Hiljennän mieluusti vauhtia ja kroppa kiittää saadessaan tasaantua. Katson taakseni. Omaa vaimoa ei vielä näy.

Saan auton näkyviini. Se on neljänsadan metrin päässä ja seisoo kuppilan pihalla vähän syrjemmällä. Sen ympärillä seisoskelee toistakymmentä henkeä, jotka juttelevat pienissä ryhmissä keskenään. Kauniina kesäaamuna kellään ei tunnu olevan kiirettä lähteä minnekkään.

Pysähdyn siihen tielle odottamaan Murria, joka pian ilmestyy kasvot punaisina ja kiiltäen, paita kauttaaltaan märkänä, reipasta vauhtia luokseni. Lähestymme hiljalleen kävellen autoa, saamme reput vihdoin pois olkapäiltä ja kyytiin. Huohotamme. Sydän jyskyttää ylikierroksilla. Kädet vapisee. Kellään ei ole mihinkään mitään hoppua.

Ei pohjan perillä turhanpäiväistä hötkyilyä tunneta ollenkaan. Se on muitten murhe.

Vaellusten pääsivu