Madjohka

Kesäkuu 1991

Erkki Stenman

Badjeseavttet

Badjeseavttet (kartta) keräilee vetensä Jeskadamtuntureiden itäiseltä reunamalta lähes kymmenen koukeroisen latvahaaransa avulla. Jokunen niistä juoksee etelän suunnalta ja toiset tulevat pohjoisesta, vaan enin osa niistä virtaa lännen, laskevan auringon suunnasta. Pituutta tällä vesireitillä on pisimmän haaran mukaan mitaten kaikkiaan selvästi alle peninkulman.

Kuivan ja kuuman kesän jäljiltä joskus elokuun lopulla tämän joen latvahaarat ovat vain pienoisia pliruja, jotkut täysin kuivuneita. Tosin pyöreiden, osin sammaloituneiden kivenmurikoiden alta saattaa tarkkaan kuunnellen erottaa syvältä maahisten valtakunnasta veden helkkyvää solinaa. Silloin ei pääuomakaan ole kuin metrinen puro, jossa kirkasväristen pohjakivien ja soraikon ylitse virtaa vain vaaksan verran vettä.

Lapin heräävässä keväässä, kesäkuun alkupuolella ja puolenvälinkin paikkeilla näissä syvissä kuruissa pauhaa vesi.

Kun nämä mutkittelevat ja eloisat joen vesiä keräilevät sormet ovat vihdoin päässeet yhtymään yhdeksi suureksi, niin silloin Badjeseavttet virtaa keväällä korskeasti ryöpyten tunturiylängöltä sen reunan ylitse kohti itää. Utsjoen kirkon eteläpuolella tämä joki voimantunnossaan viimein purkaa pyörteisen ja kuohuvan elinvoimansa mahtavaan Utsjokeen. Tämä suuri virta kuljettaa sitten sen rauhallisemmin, niin kuin suuren enon sopiikin, Tenon kautta kohti pohjoista ja siellä odottavaa puhtaan kirkasvetistä Jäämerta.

Nousemme maanantaina iltasella tunturiylängön reunaa pärskyvän virran rantapenkkoja seuraillen. Muutaman sadan metrin päähän taaksemme olemme jättäneet Utsjoen ja sen länsirannan maantien. Rinne on paikoitellen hyvinkin jyrkkä ja viereisen Badjeseavttetin kosket pauhaavat jylisten. Tuntureiden kurut ja kaikki muutkin päivänsuojaiset notkopaikat ovat vielä lumen vallassa, joten tässäkin kymmeniä metrejä syvässä rotkomaisessa louhikossa riittää vettä virrattavaksi.

Olemme kantaneet rinkkojamme jo parisen kilometriä ja pahimmat nousut näyttävät jääneen taaksemme. Ei tarvitse enää niin tiuhaan pysähtyä puuskuttamaan. Tunturimaisemakin hieman avautuu ja nyt näkee ympäristöä paikoin jopa satoja metrejä. Koivun tarrikkaa on koko matkan ollut ympärillämme ja siellä aivan tien laidoilla on kasvanut jokunen mäntykin. Nyt kuitenkin täällä ylempänä vänkkyräisessä tunturikoivikossa ojentelee oksiaan kohti taivaan kupua puolenkymmentä monihaaraista honkaa.

Ilmeisesti näissä suojaisissa kuruissa asustelee hirviä, koska näemme muutaman paljaaksi hampailla riivityn, valkoisena loistavan pienen männyntaimen. Ei ole jäänyt yhtään neulasta jäljelle ja kuortakin on vain puolen metrin korkeuteen asti kuolleen rungon suojana. Kevätaurinko paahtaa noroina valunutta pihkaa tummanruskeaksi kovaksi hartsiksi. Puskeepa täällä suuren sarvipään talviravinnoksi käypää käsivarren vahvuista haapaakin maan povesta. Siinä on kellanvihreää kuorta kaluttavaksi enemmänkin. Jostain kuuluu korpin kauniin soinnukas huuto. Toinen vastaa parin, kolmen kutsun jälkeen kurun toiselta puolelta. Seuraa pitkä hiljaisuus. Vihdoin ensimmäisen huutelijan seuraksi lennähtää jostain puolenkymmentä suurta mustatakkia. Näiden kesken syntyy vilkkaasti elämöivä jutustelu. Joku lähtee pienelle pyrähdykselle, mutta palaa pian ja yhtyy muiden kinasteluihin.

Mäntyjä on jokunen harva niinkin suuri että niitä voisi jo melkein aihkeiksi kutsua. Yhdessä aihkissa aivan joen törmällä on huomiota herättävän suuri risukasa. Se on kooltaan tuollainen metrin luokkaa. Sen verran sillä on halkaisijaa kun on korkeuttakin. Se on rakennettu noin kahdeksan metrin korkeuteen. Joku siinä on asunut ja perhettään suojellen elänyt. Taitaapa olla korpin linna. Nyt sitä on kuitenkin joku toinen pyrkinyt hävittämään, tai ehkä asunnon haltijalla on menossa perusremontti. Siinä puun juurella on melkoinen määrä tuollaisia sormen paksuisia kuivia männynoksia, jotka ovat lennelleet niin levälleen siihen lähiympäristön mättäille, että uskon jonkun ne sieltä pesältä alas heitelleen.

Olemme päässeet aukeampaan, loivarinteiseen laaksoon. Päivä paistaa sinitaivaalta ja kun ei ole paljoakaan auringon suojaa, niin kuumuus alkaa kiusata. Onneksi viereisessä joessa virtaa koko ajan raikasta juotavaa, joten sen suhteen ei tule murhetta. Koska kuljemme kuitenkin kosteassa laaksossa, niin räkkää on ja se tekee kiusaa. Suuri musta ja inisevä pilvi sirraa koko ajan mukanamme. Meillä kumpaisellakin on omamme.

Melko matalalla erottuu valkeita pumpulipilviä vasten suuri lintu. Tunnistan sen heti piekanaksi. Se lentää lähemmäksi meitä, mutta sen lennossa on kuitenkin kummallisia, huojahtelevia syöksyjä. Eihän piekana tuolla tavalla koskaan lennä. Silloin Murri huomaa, että joku pienempi lintu pyörii sen ympärillä. Ja kas kummaa. Kun tarkemmin seuraamme, niin tervapääsky se siinä antaa suurelle haukalle kyytiä. Mistä lie heille erimielisyyttä tullut. Luulenpa koukkunokan tulleen jossain liian lähelle pääskyn omakseen katsomaansa aluetta. Vai onko sitten ihan siepannut pääskyn puolison tai pesältä härskisti suoraan käynyt nokkaisemassa itsellensä poikasen niestapalaksi.

Ympäristö avautuu, se ikään kuin vapauttaa kevyen ajatuksen. Antaa sen leijailla ja hakea oman rauhansa.

Tuossa kosteikon reunalla kaarlenvaltikka nostaa päätään. Aivan pian, ehkä jo huomenissa se avaa kukkiensa teriöt auringon valossa lenteleville tunturiseudun ötököille, jotka etsivät mettä tai siitepölyä. Lapinorvokki, mustikka ja metsätähtikin ovat päässeet jo kukkaan. Sininen orvokki ja keltainen leinikki vierekkäisinä korostavat toistensa värien voimaa. Myös hilla jänkäpounun katveessa ja riekonmarja kuivemmalla sorakumpareella ovat jo saaneet teriönsä auki. Tunturissa kaikki tapahtuu hyvin lyhyen ajan sisällä. Aikaa ei riitä tuhlattavaksi ja syksy kuihduttaa kesken ja siirtää tuonen tuntureille ne, jotka eivät heti alussa kiirehdi mukaan.

Goahppelašjávri

Olemme nousseet paljakalle. Pitjuusin huilu soittaa alakuloista säveltään. Harvakseltaan matalaa heinää ja jäkälää sekä sormen korkuista vaivaiskoivua, skierriä, kasvavaa hiekkapohjaista tundraa on kevyt kulkea. Ilma on helteisen paahtava. Täällä ei sentään ole räkkää tukahduttavia määriä. Verta imevät pilvet ovat jääneet kosteille purojen rannoille, vain muutamia sisukkaita yksilöitä pyörii jatkuvasti ympärillämme.

Seuraamme liittyy vajaa puolenkymmentä mustalakkista lintua, joilla on hohtavan valkoiset kurkut ja rinnat. Ne ovat lokin kokoisia ja tapaisia. Hyökkäileviäkin ne ovat. Huuto on viheltävän korkea nopea sarja, ti, ti, ti, ti, ti, ti, tii. Ne kurvailevat vauhdikkaasti lennellen hyvinkin läheltä päitämme. Kihujahan nämä ovat ja silmiinpistäviä ovat jonkun linnun lähes itsensä mittaiset pyrstön keskisulat.

Roavveoaivin ja Gávnnastaddancáhcan välisessä satulassa (kartta) joudumme väkisinkin ylittämään jänkäpounujen välissä hyllyviä juonteita. Niitten välistä nousee itikoita ilmoille mustina nauhoina, jotka asettuvat ympärillemme umpinaisiksi pilviksi. Nyt meillä on taas nälkäistä räkkää seuranamme. Auringon paahteessa Murri tiivistelee hyttyshattunsa helmoja. Tuolla leveän vihreän lierin ja mustan verkon takana on varmasti pakahduttavan kuumaa. Minun käy häntä oikein sääliksi, vaan eipä tyttö valita. Puskee vain eteenpäin.

Vaikka helle koettelee ja päivä polttaa, niin pohjoiseen viettävissä painanteissa ja rotkoissa on vielä paljon lunta.

Viimein edessämme näkyy kilometrien mittainen poikittainen suoran tunturilaakson yläreuna. Joudumme kulkemaan vielä toista kilometriä, ennen kuin katseemme tavoittaa laakson pohjan.

Huomaan meidän tulleen ehkäpä puoli kilometriä liikaa etelään saavuttaessamme kurun reunan. Suurpiirteisen aavalla tunturilla on usein vaikea arvioida omaa sijaintiaan kovinkaan tarkasti. Eihän se useinkaan ole edes tarpeellista. Tämä edessämme nyt oleva kilometrien mittainen poikittainen syvä ja jyrkkäreunainen laakso on kohde jonne tiesin meidän varmasti osuvan, joten en pitänyt ollenkaan väliä tarkasta suunnasta, vaan mielestäni suurin piirtein oikea suunta on riittävä. Mutta eipä silti, virhe on aina virhe, ja se on vältettävissä huolellisuudella, jos vain on riittävästi tietoa ja taitoa tietonsa käyttöön.

Aurinko paistaa juuri tuon kurun suuntaisesti pohjoisesta ja sen reunoina olevat tunturit peilaavat itseään kahden ja puolen kilometrin mittaisella keskiyön auringon kultaamalla selällä.

Taaperramme vielä jonkun sata metriä pohjoiseen ja alamme laskeutua jyrkkää rinnettä. Se ei ole aivan yksinkertaista, koska emme satu heti löytämään helppoa jotosta, emmekä väsyneinä jaksa sellaista lähteä etsimäänkään. Riesanamme on jyrkkä rinne, rakkaa, pusikkoa ja kaatuneita puita, mutta junnaamme hiljalleen alaspäin.

Tunti puolenyön jälkeen laskemme rinkat Goahppelašjávrin pohjoisessa kärjessä olevan turvekammin eteen (kartta). Saman ranteen piirissä on myös Rajavartioston partiomaja.

Luojan lykky. Täällä ei ole ketään. Kammi on meidän käytettävissämme eikä tarvitse ruveta telttaa pystyttämään. Ilta-aterian valmistuskin sujuu helpommin, kun on kamiina käytettävissä. Aamuateriahan tämä todellisuudessa on, mutta pohjoisen kesässä ei kellolla ole mitään merkitystä. Osittain varmaan siksi mekin tänne niin usein tulemme. Maha kylläisenä kömmimme makuupusseihin kammin lavereille.

Ihana tavoitteen saavuttamisen rauha … täyttää … mielen …

Heräilen puolittain, raotan silmiäni ja näen toisella laverilla Murrin makuupussin nousevan ja laskevan tuskin huomattavan hengityksen tahdissa. Suljen silmäni. Minulla on untuvankevyt pehmyt olo. Raotan jälleen silmiäni. Kammin maalattialla etenee päättäväisesti suuri, kiiltävän musta koppakiiski. Tuo lienee maakiitäjiä, ajatus ailahtaa mielessäni ja nukahdan pehmeään lämpöisyyteen.

Kömmimme molemmat hissukseen pystyyn, kun puolen vuorokautta on kulunut siitä kun oikaisimme itsemme lavereille. Tänään ei ole eilisen kaltaista hellettä. Sinistä taivasta kyllä näkyy, mutta sää on puolipilvinen. Näyttävät poutapilviltä, sopivan vaaleilta, suurilta lautoilta. Tuulikin puhaltelee etelästä mukavan reippaasti, mutta on kuitenkin leppeän oloinen. Aterioimme rauhaisaan tahtiin ja pakkailemme kamppeitamme lähtövalmiiksi. Auringon paistaessa lounaasta lähdemme liikkeelle. Nousemme takaisin paljakan reunalle, koska järven rannassa on melkoisen mahdotonta kulkea rinteiltä sortuneiden kivenjärkäleiden muodostaman rakan takia. Ylhäällä suuntaamme järven rantaa seuraillen kohti etelää.

Vettä päällä, vettä alla, taitaa olla sivuillakin

Täällä tuulee paljon reippaammin ja huomaan tuulen kääntyvän vähitellen itäiseksi. Se enteilee vettä taivaalta. Vajaan kolme kilometriä kuljettuamme olemme järven eteläpään tasalla ja alamme laskeutua lounaaseen. Taivaankansi täyttyy pilvistä ja tuulee reippaasti, voipa sanoa, että melkein myrskyää. Mustaa pilveä nousee horisontista ja kaivamme sadetakit esille. Vettä rupeaa vihmomaan. Skalvevarrin idänpuoleinen alue on elottoman tyhjää, kuin kulkisi suuressa sorakuopassa, josta vesi on huuhdellut kaiken hienon hiekan mennessään.

Nyt sataa oikein ryöppyämällä. Porskuttelemme kohti Uhca Erttetvárria (kartta). Joudumme ylittämään hankalia jänkälompoloita yhdistäviä upottavia puroja. Onpahan tuskastuttavan raskasta jotosmaisemaa. Jos ei ole lillupohjaista puroa tai upottavaa suonsilmää, niin sitten on kierrettävänä myriadeittain erikokoisia kivenjärkäleitä. Kylläpä näitä on osannut johonkin maan kolkkaan kerääntyä.

Kohisten iskevien vesiryöppyjen sekaan rupeaa rummuttamaan rakeita ukkosen säestyksellä. Tilanne on mahtavan upea ja nautin rajuilmasta täysin siemauksin. Eipä Murrikaan valita, ja mikäs tässä on talsiessa. Saappaat jalassa, sadetakki hartioilla, huppu päässä ja sadesuoja rinkan päällä. Antaa ruojan roiskia vaan.

Pääsemme vähitellen pois kivikkoiselta ja upottavalta suolta. Myrskykin on purkanut pahaa sisuaan jo riittävästi ja alkaa heiketä, kun lähdemme nousemaan vähitellen kuivempaan paljakkamaastoon. Tämä on kuin kuoleman valtakuntaa. Sadoittain, tuhansittain miehen mittaisia tunturikoivun, lanjan jäänteitä, kuin luurankoja törröttää pystyssä kuolleessa maassa, jossa on vain soraa, kiviä ja harvakseltaan jonkun millin korkuisia pieniä jäkälälaikkuja.

Yksinäinen lokki lentää rauhaisin siiveniskuin muutaman metrin korkeudella. Se seuraa tarkasti allaan mutkittelevaa kivikkoista puroa.

Olemme vaeltaneet jo jonkun tunnin avoimella paljakalla etelälounaaseen. Loivissa painautumissa on aina kivenjärkäleitä. Hienompi hiekka ja sora ovat huuhtoutunut muualle, kun virtaava vesi näitä aikoinaan on täällä pyöritellyt. Nyt painaumissa kasvaa polvenkorkuista skierriä, vaivaiskoivua. Jos maanpinnan painauma on syvempi, niin silloin valtakasvina on tunturikoivu. Usein kivikkoisella pohjalla lirisee iloinen puro. Näissä koivikoissa soi jatkuvan alakuloinen, yksinkertainen pajulinnun säe ja sen ylitse pehmeän sirraava järniäisen reviirilaulu.

Taivaan kansi on tasaisen harmaa. Vettä alkaa ensin tihutella ja sitten sen tulo voimistuu. Sataa oikein reippaasti. Sade jatkuu väliin heiketen mutta sitten taas voimansa tunnossa ryöpyttäen. Avoimella paljakalla tuuli pääsee voimistumaan niin, että sen puuskat ajoittain sivulta hyökätessään pakottavat kulkijan ottamaan jonkun sivuttaisen ristiaskeleen jottei mätkähtäisi pitkälleen tantereelle. Laaja-alainen rinkka selässä kerää ja tehostaa puhureiden äkkinäistä riepottelevaa voimaa.

Jos muuta pysähtymisen aihetta ei ilmaannu, niin löydämme aina tunnin välein peffanpaikan. Siinä huilatessa kuluu aikaa kymmenisen minuuttia. Joka toisella peffanpaikalla kaivamme evästä esille, voileipiä ja teetä termarista.

Olemme nyt Roaiskaleametin lounaispuolella (kartta), pienten vilkkaasti lepertelevien purojen mailla. Tällä rupeamalla on matkaa taittunut tusinan verran kilometrejä. Satumme osumaan vanhalle asentopaikalle, jota aurinko valaisee utuharson takaa. Tässä on aivan varmasti ihana peffanpaikka.

Pistän tulet muinaisen kulkijan huolellisesti rakentamaan nuotiopaikkaan, jotta voimme nyt pienessä poudassa hieman kuivatella päällimmäisiä parseleitamme. Viereisestä märästä koivuryteiköistä löytyy pehmeä ja tasainen teltan laajuinen kaarnikkakenttä. Nyt ei meillä ole enää mitään mahdollisuutta voittaa kiusausta, vaan pistämme teltan pystyyn. Murri istahtaa väsyneenä tulen ääreen hetkeksi kuivaamaan takkiansa. Sadeasu on riisuttuna viereisellä kivellä.

Minä alan valmistella tämän saapasteluosion päätösateriaa. Tovin pyörähdettyä emäntäkin on reippaasti mukana aterian ja levon valmisteluissa.

Kaiken aikaa nukkuessamme sade ropistelee tuutulaulua teltan kattoon. Se soi bolerona, vuoroin hiljentyen tuskin kuultavaksi tissutteluksi ja sitten taas voimistuen valtavaan rummutuksen. Se on ääni, johon minä aivan varmasti tyytyväisenä nukahdan heti, jos satun kesken uniani heräämään. Tuosta aaltoilevasta ropinasta olen aina pitänyt.

Njiđgu

Edessämme virtaa Njiđgu. Sen vastakkaisella, pohjoiseen laskevalla rannalla on vielä laajoja lumikenttiä. Noiden kallioreunaisten kurujen pohjat ovat kaukana lumen pinnasta, joten niissä on metrien syvyisiä kinoksia. Niiden sulaminen kestää pitkään, voipa hyvinkin mennä elokuulle.

Paljon paljasta ja karua kalliopintaa on näkyvissä. Harvakseltaan jokunen myrskytuulten koukeroille pieksemä koivu on onnistunut valtaamaan itselleen elintilaa. Yhtään mäntyä ei ole näkyvissä. Maisema jatkuu etelän taivaanrantaan saakka tasaisen karuna. Me molemmat pidämme tästä maisemasta.

Rakkarantaisella joella on leveyttä kapeimmilla kohdillaankin lähemmäs kymmenen metriä. Tämä pätkä tuolla kurussa, jonka minä tästä näen, on yhtämittaista kivistä koskea kolmisensataa metriä. Paikoitellen joki ahtautuu kapeisiin kalliosoliin.

Njiđgu on yhdeksän kilometrin mittainen Čarsen lisäjoki. Tämä paikka, jonne olemme suunnistaneet, on Njidgun alajuoksulla. Täällä viimeisellä puolentoista kilometrin matkallaan joki juoksuttaa aukeilta, kilometrisiltä jängiltä keränneet vetensä kallioiden ylitse kohisten Čarseen. Tämän kovapohjaisen ylityspaikan olemme valinneet, koska soilla joet ovat useinkin pohjattomia ja vaativat ylitystä uimalla, ja koska näin lumien sulamisaikaan kylmä vesi on kylmää. Niin hassulta kuin se kuulostaakin.

Esitän kaverille, että pitäisimme nyt evästauon tässä törmän päällä. Olemme kuin aitiossa seuraamassa näytöstä joka on nimeltään Kosken Kohinaa.

– Eeeii, sanoo Murri suostuttelevaan sävyyn. Mennään ensin yli, ja sitten vasta toisella rannalla levätään, hän lisää vilkaisten alta kulmainsa veikistellen.

Näemme alhaalla rannassa yksinäisen rinkkamiehen vaeltavan alajuoksua kohden samalla puolen jokea kuin mekin olemme. Hänellä on mustat, pitkävartiset saappaat, siniset farkut, valtava sadesuojan peittämä rinkka ja päässä harmaa villapipo. Vaeltaja on niin keskittynyt ylityspaikan etsintään, ettei ilmeisesti ollenkaan huomaa  yläpuolellaan rantapenkan päällä olevia toisia tyhjänkulkijoita. Kohiseehan toki jokikin aivan hänen korvansa vierellä.

Kunhan kerkiämme tuonne rannan tuntumaan, niin meilläkin alkaa sama turvallisen ja mahdollisemman helpon reitin etsintä vastarannalle. Koetan löytää kahluupaikan, jossa saappaanvarret riittävät. Ei tee mieli lähteä varpaitaan kastelemaan, mutta jos on pakko, niin sitten riisutaan vaikka housutkin rullalle rinkan taskuun.

Ja sitten aivan sielua mielihyvästä hykerryttää, kun ajattelen että kunhan olemme päässeet tuonne päivänpuoleiselle rannalle, niin meitä odottaa siellä parin kilometrin etäisyydellä risaisten, halkeilleiden kallioiden takana uusi haastava tehtävä.

Joen ylitys menee yllättävän helposti ja saappaan varsissakin pituus riittää mainiosti. Eipä tarvitse tässäkään joessa varpaitaan jäähdytellä.

Čarsejohka

Oikealla kilometrin päässä aukeaa tasainen ja puuton Njiđggujeaggi, jossa vain muutama matala skierri pyrkii kohottamaan latvojaan pounujen välissä. Täällä ylempänä jokunen maata pitkin suikertava vähäinen koivu etsii elintilaa kuivassa kalliomaastossa.

Korviin kantautuu matala ääni, kuin tuulen humina. Eteenpäin kulkiessamme se voimistuu tasaisesti ja nyt äänen tuntee selvästi kosken kohinaksi. Yhtäkkiä aukeaa eteemme syvä rotko. Sen vastakkainen eteläseinämä on kauttaaltaan paksujen kinosten kahleissa. Syvällä kurun pohjalla syöksyy eteenpäin raivokas virta, jolla on leveyttäkin paikoin kymmeniä metrejä. Nyt edessämme on näiden eteläisten Jeskadamtuntureiden mahtivirta, Čarsejohka, jolla on pituutta reilusti 35 kilometriä ja se kokoaa vetensä noin 200 neliökilometrin alueelta. Latvajoet ovat laakeilla jänkäsoilla tai vehreissä koivumetsissä. Viimeiset viisitoista alajuoksun kilometriään se juoksee pärskien mahtavissa kanjoneissa, jotka täysin vetävät vertoja Kevojoen vastaaville muodostelmille.

Nyt ei ole satanut ainakaan kolmen tuntiin, mutta ilma on painostavan raskas, kostea. Sähköä on ilmassa ja lämpöä on varmastikin päälle 25:n asteen, tuon maagisen hellerajan.

Laskeudumme jyrkkää kurun reunaa. Sitä jonkun metrin tultuamme rinteessä kasvaa sikäläiseksi puuksi harvinaisen suoraa koivua. Sahaan siitä puskasta meille kumpaisellekin parimetrisen sauvan. Se on tuollaisen joen ja miksei pienemmänkin ylityksessä hyvinkin tarpeellinen turvaväline. Jatkamme menoa alas joen rannalle. Siivoan puukollani sauvat käyttökelpoisiksi ja lähdemme kulkemaan rannalla olevaa polkua vastavirtaan.

Erinäisten vuosien Lapin-vaellusteni kokemuksen perusteella voin sanoa, että jokaisen vähänkin merkityksellisemmän joen ja järven rannassa on kaksi polkua. Näistä ylempi johdattelee tunturin kulkijaa rantatörmän päällä, siinä aivan reunalla. Se toinen polku on tarkoitettu kalamiehen askelille ja on vuorostaan sijoittunut aivan veden rajaan. Tulvien aikaan sillä astelevan jalka tuppaa vaan kastumaan perusteellisesti ja usein. Tätä jotosta astelevan kalamiehen hermoja nyppivät raudut ja tammukat.

Murri katselee vaivihkaa hieman epäillen virran reipasta juoksua. Tiedän hänen joka tapauksessa kuitenkin luottavan itseeni.

Olemme kulkeneet hiljalleen jo kolmisensataa metriä, kun lasken rinkkani mättäälle ja lähden kahlaamaan veteen. Pääsen melko pitkälle ennen kuin tulee liian syvää minun saappailleni ja tiedän Murrin saappaissa olevan vielä lyhyemmät varret. Palaan ja jatkamme eteenpäin. Sadan metrin päässä näyttää taas lupaavalta, jätän kantamukseni ja lähden virralle. Pääsen melkein viiden metrin päähän vastarannasta, mutta sitten tulee liian syvää ja pyörteistä, joten taas stoppi. Ei muuta kuin takaisin lähtörannalle. Täällä kurun pohjalla on hiostavaa, vaikka ympärillä virtaa kylmää vettä. Tänne ei pääse tuulen virekään pyyhkäisemään.

Olen taas keskellä matalaa koskea. Nojaan sauvaani vastavirran puolelle ja etsin väylää. Olen vajaan kymmenen metrin päässä kohteesta ja näen että loppu on kuin tanssia vain. Murri istuskelee rinkkansa päällä kun palaan hakemaan omaani. Vien sen ylitse ja käyn koppaamassa kaverin kantamuksen. Sitten vielä noudan kumppanini ja siinä me menemme yli virran käsi kädessä. Itikkaa on ilma sakeana. Niin kuin tässä ei olisi muutoinkin tarpeeksi tekemistä kahdelle kädelle, kun toisessa on Murrin käsi ja siinä toisessa ylityssauva. Millä tuota räkkää tässä nyt paimentaa. Tämä Tsarsen ylitys on kuitenkin kohtalaisen vaikea, vaikka se lopuksi onnistuu kuitenkin saappaat jalassa.

– Pääsinpä yli, vaikka pelotti, lausahtaa Murri ja hänen ilmeensä on säteilevä, helpottuneen rauhallinen. Poskien puna kukkii ja käsi on lämmin.

Edessämme on viitisen kilometriä rakkaista ja pusikkoista Juovvaskáidia (kartta). Kyllähän siihen viiteen kilometriin mahtuu riittävästi tasaista ja helppokulkuista ja vähäheinäistä hiekkakenttääkin.

Kohtaamme jonkun puronkin ja sitten silmiini osuu pienoisella suopläntillä jotain sellaista, mitä isojen poikien kirjatiedon mukaan täällä ei ole. Luonnontieteellisen Museon levinneisyyskarttojen mukaan täällä ei ole sammakoita. Vaan tuo edessäni hyppivä olento ei varmaankaan ole lukenut tuota tiedostoa eikä siis tiedä että se ei ole täällä. Se varmaan vain luulee olevansa. Vähän tuota katselen ja kuljemme eteenpäin. Tulemme toiselle purolle ja siellä noita ”ei täällä olevia” on parikin kappaletta lisää. Päätän pistää tästä juttua menemään viisaille sammakkomiehille sinne museoon.

Olen ennenkin törmännyt vastaavanlaisiin olioihin täällä tuntureilla. Tosiasiahan on, että luonnontieteilijöiden laatima levinneisyyskartta ei kerro jonkin lajin puuttumista joltain tietyltä alueelta, vaan se kertoo vain, että tuolla alueella ei ole liikkunut näistä asioista kiinnostunutta ihmistä. Siispä kärjistäen sanoen tuo kartta kertoo vain ihmisen levinneisyydestä.

Juovvaskáidi on tasaisen aaltoilevaa tievaa. Täällä on paljon kettujen, vai liekö naalien kaivamia pesäluolastoja. Nämä hiekkakumpareet kasvattivat vielä 60-luvulla hartioillaan vehreää ja muhkuraista tunturikoivumetsää, mutta nyt vain ani harvat näistä puista jaksavat kantaa edes muutaman vihreän lehden. Tievaa verhoaa kuolleiden luurankokoivujen armeija silmänkantamattomiin. Mutta pehmeä ja hienorakeinen hiekka on tallella ja sillä on edelleen omat vakituiset käyttäjänsä. Maa on helppokaivuista, mutta koivujen vielä eläessä niiden juuristot sitoivat maan tukevammaksi eikä hiekka niin helposti valunut. Nyt kaivetun luolaston sortumisvaara on tietenkin entistä suurempi.

Mádjohka

Olo on jotenkin kostean sorttinen. Olemme nyt vaeltaneet käytännöllisesti katsoen kaksi päivää sateessa. Onhan siinä ollut pitkiä, tuntikausienkin mittaisia taukoja, mutta ilma on kuitenkin koko ajan ollut kostea ja sateenuhkainen. Telttamme pitää vettä, mutta eivät siellä kamppeet tietenkään pääse sateen aikana kuivumaan.

Odotamme nyt kovasti pääsyä Mádjohkalle, sillä siellä on autiotupa. Kartta kertoo sieltä tuvan pohjoispuolelta löytyvän myös kammin, mutta sen tiedämme edelliseltä täällä olomme ajalta jo sortuneeksi. Kammin raunion pitäisi pian tulla näkyviin tuossa Kuolleajan itäpuolella, vajaa parisataa metriä rannasta.

Tuolla kammi jo näkyy. Menemme lähemmäksi ja näemme, että ei sitä kukaan ole jaksanut korjata. Se on kokonaan turpeesta rakennettu ja vain ovi on laudoista naulaamalla koottu. Tällaisiahan nämä täkäläiset kammit yleensä ovat, ja ovat olleet iät ajat.  Mádjohkan kammi on sortunut joskus 80-luvulla, luulisin joskus aivan sen alkuvuosina. Sen kartiomainen katto on pudonnut keskeltä sisään ja ovi on nostettu peittämään osittain kattoon syntynyttä aukkoa. Ehkä siellä on joku yöpynyt tai aikoo vielä korjata siitä asentopaikan kulkijalle. Jotenkin minulle nousee pala kurkkuun kun katselen muinaisten asumusten jäänteitä.

Jatkamme vaellustamme etelään ja hetkosen päästä näemme Mádjohkan autiotuvan (kartta) pohjoisen puolelta. Kello on puoli viisi torstaiaamuna. Kämppä vaikuttaa ainakin tältä etäisyydeltä täysin asuttavalta. Piipusta ei nouse savukiehkuraa, joten siellä ei taida nyt juuri olla ketään lepäämässä. Kierrämme sen toiselle puolelle ja siinä edessämme on Mádjohkan tupa päivänpuolelta katseltuna.

Aurinkokin sentään jaksaa paistaa itäiseltä taivaalta ja yksinäinen laulurastas toivottaa meidät tervetulleiksi. Kaikki näyttää aivan siistiltä ja oven haka on kiinni. Siis sisällä ei ole ketään. Kylläpä taas helpotti. No vaikka siellä olisi joku ollutkin, niin olisimme joka tapauksessa menneet kuivaamaan kamppeemme ja nukkumaan yhdeksi rupeamaksi. Tässä pihanurmikolla ovelta purolle johtavan polun vierellä on punaisista tiilistä ladottu tulisija ja sen kahdella sivustalla on tukevat penkit. Oven vasemmalla puolen ulkona seinustalla sijaitsee tukeva penkki ja sen yläpuolella jokunen naula. Nämä on tarkoitettu rinkkojen säilytykseen, jos tupa tuppaa täyttymään liiaksi. Idän puoleisella pitkällä sivulla on puukatos. Lisäksi autiotuvan tavanomaiseen varustukseen kuuluvat tietenkin ulkona seinällä riippuvat saha ja kirves.

Avaan oven ja olemme pienessä eteisessä. Täällähän näyttää siistiltä heti eteisestä lähtien. Työnnän sisäoven auki ja astumme sisään. Tämä on upea paikka, täyden viiden tähden hotelli. Kaikki on mukavasti puhtaana paikoillaan ja lattiat lakaistu. Harvoin näkee tällaista järjestystä autiotuvilla. Nyt olemme suojassa sateelta. Saappaat pois jaloista ja sadeasut naruille ja nauloihin. Sitten laittamaan tulta kamiinaan. Puita on valmiiksi pienittyinä laatikossa ja kiehiset ovat päällimmäisinä. Ei muuta, kuin siitä vaan. Saatuaan liiat vaatteet päältään ja orsille alkaa Murri laitella voileipiä kuntonäkistä ja sulatejuustosta. Minä astahdan takaisin saappaisiini ja käyn koukkaamassa tuvan ämpärin täyteen vettä viereisestä Kalaojasta. Sitten on sopan vuoro päästä kiehahtamaan kamiinan päälle. Syömme. Olemme tyytyväisiä. Lepäämme.

Ulkona ei enää satele. Pistän keittosyvennyksen alahyllyltä löytämäni suuren alumiinisen pesuvadin täyteen vettä ja sitten kamiinalle lämpiämään. Lisään laatikossa olevia keloklapeja pesään.  Hetken päästä Murri kuoriutuu vaatteistaan ja hän pääsee umpipesulle ulkorappusille.

– Onpa ihanaa kun pääsi kunnolla lutraamaan lämpimän veden kanssa, tunnustaa emäntä tullessaan sisälle ja alkaessaan valmistautua nukkupussikeikalle.

Lämmitän toisenkin annoksen vettä ja sitten pääsen minäkin hieromaan itseäni saippualla ja valelemaan ihanan lämpöisellä vedellä. Nyt minuakin kutsuu makuupussi vastustamattomasti syliinsä. Kamiina naksahtelee rauhallisesti jäähtyessään, tuvan nurkkaliitokset narahtelevat juttujaan ja minä vaivun jonnekin.

Lepäilemme. Syömme. Me vain olemme elämäämme tyytyväisinä. Jostain ulkoa, talon takaa kuuluu selvästi nopeita askeleita kuin joku tulisi puolijuoksua tuvan seinustalle. Puunrungot kolahtelevat ja sitten äänet nousevat katolle, siellä kevyitä hieman rapsahtelevia juoksuaskeleita. Täydellisen hiljaista.

Menen ovesta ulos ja kierrän rakennuksen ja katselen tyhjälle katolle. Kämpän takana on tikaraput räystästä vasten. Kiipeän niitä pitkin katolle, mutta en näe siellä mitään. Mieleeni palautuu kertomuksia Lapin tuntureilla asustavista maahisista.

Palaan sisälle.

– Mitä siellä on? kysyy Murri.

– En nähnyt  yhtään mitään, vaikka kuinka kiersin taloa ja katselin katonkin. Taisivat olla maahisia, jotka kävivät meitä moikkaamassa, vastaan.

Istuskelen tuvan pöydän ääressä ja kirjoittelen vaelluksen tuntemuksia muistiin tuoreeltaan kartalta tuloreittiämme seuraillen. Murri lueskelee tuvan päiväkirjaa. Ne muistiinpanot ovat hyvinkin mielenkiintoisia, sillä siellä on joskus erittäin sujuvaa kynän jälkeä. Siinä sivussa keskustelemme nykyvaellusten nautittavuudesta. Pääasiassa Murri puhuu ja minä kuuntelen.

Tuntuu että olemme levänneet riittävästi ja varusteet on kaikki huollettu ja kuivina. Päätämme lähteä takaisin pohjoiseen. Suunnittelemme lähtevämme joka tapauksessa joskus ennen puolta yötä, kunhan tässä nyt … vielä yhdet nokoset …

Keitän vielä meille kunnon tukevan aterian joskus ennen iltakahdeksaa.

Olemme juuri saaneet syödyksi, kun ulkoa alkaa kuulua puhetta. Se lähestyy selvästi kaakon suunnalta. Jutustelijat pysähtyvät kuitenkin rappujen edessä olevan nuotiosijan tietämille. Taitavat kaikki olla miehiä, tai sitten porukan tytöt ovat hiljaisia. Taisivat jäädä sinne toistaiseksi juttelemaa päivän mukavista tapahtumista. Matala puheensorina jatkuu jonkun minuutin ja sitten joku tulee ulko-oven viereen ja laskee rinkkansa jysähtäen siihen ulkolaverille. Rappujen molemmat ulkosalla olevat askelmat narahtavat eri äänellä ja ulko-ovi nykäistään auki.

Murri nousee ylös toivottaakseen saapujan tervetulleeksi. Eteisen lattia tussahtelee, kun pehmeähkö vaellustossu astelee sillä hieman laahustaen. Minäkin odotan mielenkiinnolla että minkähän näköinen ja ikäinen vaeltaja sieltä saapuu ensimmäisenä.

Pähkäilen itsekseni, että kyllä tänne hyvin sopii koko revohka. Olkoon vaikka suurempikin, sillä mehän olemme joka tapauksessa kohta puoleen lähtemässä. Näillä kävi hyvä tuuri, kun pääsevät lämpimään tupaan yöksi.

Mutta nyt seuraa täysi hiljaisuus. Ei kuulu mitään, ei tapahdu sitäkään vertaa.

Odotamme Murrin kanssa ihmeissämme. Katselemme toisiamme. Kierrämme kumpikin ikkunaan katselemaan ulos, mutta mitään kulkijoita emme havaitse. Tosin ikkuna ei ole varsinaisen etupihan puolella.

– Miksei se tule sisään? Miksi se jäi tonne eteiseen odottaan?

Mekin odotamme kait melkein minuutin verran.

– Mene Erkki katsomaan, kehottaa kaverini.

Kuulen selvän jännityksen kireyden hänen äänessään ja myönnettävä on, että minuakin moinen hissuttelu kovin ihmetyttää.

Menen eteiseen. Siellä ei näy olevan ketään. Ulko-ovi on kiinni. Työnnän sitä ja se aukeaa naksahtaen. Astun pihalle. Ei ketään. Menen nuotiopaikan luo. Siinä ei näytä ruohokaan taittuneen. Kierrän koko talon ja vähän pitemmällekin eri suuntiin. Juoksentelen eri polkuja jonkun matkaa nähdäkseni edes noiden poistuvien  vaeltajien selät. Mutta minä en havaitse mitään jälkiä ihmisistä. No ei sitten, mutta onpa tämä kummaa.

Murrikin on ulkona kun palaan tiedustelureissuiltani.

– No, mitä nyt?

– Taisivat olla todella maahisia, mutta lähtivät, kun ymmärsivät meidän lämpimän myötämieliset ajatukset, vastaan hänelle.

Hetkeä ennen puolta yötä auttelen rinkan Murrin selkään ja sitten koppaan omanikin kantoon. Lähdemme paluumatkalle takaisin kohti pohjoista. Olemme nyt noin puolessa välissä jotosteluamme. Matkan päämäärä ei vielä ole selvinnyt, mutta kerkiäähän sen sitten myöhemminkin. Nyt ensiksi matkaan tuonne tuntureiden taa, päivä selän takana. Alkava kuulaanraikas päivä loistaa punaisen hehkuvana pallona Uhcaskáiddášin laella.

Vaellusten pääsivu

Huom.
Nykyisin Kevon luonnonpuiston tunturialueella saa 1.5. – 15.10. kulkea vain merkityillä poluilla.
Paikannimet on päivitetty nykyisten karttojen mukaisiksi.

Vaelluksen alue kokonaisuudessaan näkyy esimerkiksi kansalaisen karttapaikassa.