Pyörällä puolen Suomen halki

Pentti Stenman

Fillarit näyttävät nykyisin olevan kovin suosittuja varsinkin kaupungeissa, mihin ne eivät oikeastaan luontevasti sovi. Harvalle silti tulee mieleen lomaa suunnitellessa polkupyörämatka Suomen halki niin, että mukana on kaikki viikon-parin aikana elämiseen tarvittava.

Heinä-elokuun vaihteessa 2001 otin selvää, miten Kuusamon keskustan pääsee kiertämään itäpuolelta vanhalla retkipyörällä omin eväin. Tässä on havaintoja ja ajatuksia matkan varrelta.

1.   päivä: Helsinki – Kemijärvi – Kuusamo

108 km

Klo-klonk klo-klonk klo-klonk … Rautatien kiskot kolkkasivat kuin muinaisessa nuoruudessa ja  käsikäyttöiset asetinlaitteet sojottivat asemilla 50-luvun muistoina. Rovaniemi oli jäänyt taakse ja juna kolkutteli rauhallista vauhtia kohti Kemijärveä.

Tunnelmaan tuli hienoinen kansankomedian viritys, kun käytävältä alkoi kuulua koputusta. Klonk klonk klonk. Kop kop kop. KLONK KLONK KLONK!!  Poliisi siellä kolkutteli naapurihytin ovea. Tilanne ei kuitenkaan ollut aivan sitä miltä se näytti: virkapuvussa liikkuva matkustaja oli vain unohtanut avainkorttinsa sisälle ja yritti saada kanssamatkustajansa hereille. Illalla hytistä oli kuulunut Lapin yöjunalle tyypillistä hyvin nesteytettyä ja mahdollisesti syvällistä keskustelua, mikä ilmeisesti edesauttoi hyviä unenlahjoja. Lopulta herätyskierroksella oleva junailija päästi miehen pulasta.

Piilokuva: kuumailmapallo Hämeenlinnassa

Vieläkin oli aika lämmin, vaikka hytti oli jo jäähtynyt edellisen illan yli 30-asteisista lukemista. Helsingissä ja Tampereella olin katsellut ihmeissäni junaan tulijoiden pitkähihaisia ja -lahkeisia varusteita. Kai heillekin oli totuus  valjennut viimeistään nihkeän yön aikana.

Rovaniemellä suurin osa matkustajista siirtyi linja- ja henkilöautoihin, mutta bongasin sentään yhden pariskunnan, joka asemalaiturilla kiinnitteli laukkuja hybridipyöriinsä.

Jossakin Vikan ja Misin asemien tienoilla tarkistin, että fillarin matkatavarakuitti on varmasti tallella. Ei helvetti, ei koko lompakkoakaan!  Eihän täältä rahattomana pääse edes ihmisten ilmoille. Puhelin ja kamera ovat sentään tallella. – Lopulta lompakko löytyi laukun sivutaskusta.

Kemijärvellä ei ollut vaikea löytää junan mukana tulleista polkupyöristä omaani. Se oli ainoa: kolmivaihteinen 30-vuotias Crescent. Raskautin pyörää kahdella laukkuparilla: toisissa laukuissa teltta, makuupussi ja varavaatteet, toisissa kahden viikon retkimuonat, keitin, kartat ja monenlaiset pikkutarvikkeet. Vääntäydyin vielä itse satulaan ja suuntasin kevyen liikenteen väylälle.

Tarkoituksenani oli ehtiä samana päivänä Kuusamoon, enkä ollut kovin innostunut Kemijärvi cityssä kiertelystä. Mutta koska olin erehtynyt kevyen liikenteen väylän vietäväksi, se vei minut tuota pikaa keskustaan pois Kuusamon-tieltä. Tein välttämättömyydestä hyveen ja hankin muutaman pakollisen postikortin. Etsin kahvilan, jonne menin aamukahville ja kortteja kirjoittelemaan.

Sitten se alkoi. Istuin kivikovalle, mutta käytössä mukavalle nahkasatulalle ja aloin polkea viitostietä. Pian pääsin sopivaan rytmiin ja kaikki tuntui olevan kohdallaan. Aurinko paistoi eikä vastatuuli haitannut. Itikoita oli vain nimeksi. Tien pientareetkin olivat ruhtinaallisen leveät Isokylään saakka. Pienen alkukankeuden jälkeen olo tuntui tosi hyvältä.

Sallan tienhaaran jälkeen näin tarjouksen, josta en voinut kieltäytyä: munkkikahvit kympillä. Kioskin isäntä jutteli niitä näitä ja arveli, että pyöräilijän kannalta bensa saisi hyvin maksaa vaikka kahdeksan markkaa litra. Niin varmaan.

Kun päivän urakasta oli noin neljännes takana, ajo alkoi tuntua raskaalta pienestä myötätuulesta huolimatta. Juomavettäkin kului. Mooseksen kurussa pidin taukoa ja kiipesin kuvaamaan vienosti lorisevaa puroa. Takaisin tullessa kolautin polveni metallikaiteeseen, minkä ansiosta toista polvea jomotti lopun päivää.

Napapiirillä Huldan Pirtin pihalla komeili lähes kymmenmetrinen lumiukko keskellä heinäkuista hellepäivää. Ukon hyvään kuntoon vaikutti varmaan se, että rakennusaineena oli lumen sijasta valkoinen muovikalvo. Täällä on myös internet-kahvila. Olisi ollut makeeta lähettää jollekin viesti: ”Meilailen täältä napapiiriltä …”

Iltapäivän lopulla opasteet houkuttelivat minua Pohjois-Kuusamon Juumaan ja Oulankaan. Vaan mitä minä Juumasta ja Oulangasta, kun olin matkalla etelään.

Virkkulan tienhaarasta läksi edelläni tauolta kahden hengen pyöräporukka. Hekin ajoivat läheiselle Viipuksen leirintäalueelle. Kioskilla mies kertoi äskettäin tulleensa 4 viikon ja 4000 km:n fillarimatkalta Lapista ja Norjan tuntureilta. Vaikuttavaa.  Päivän polkemisesta oli omaan matkamittariini kertynyt 108 km.

Viipuksen rantaa

Olin polkenut ensimmäisen päivän shortseissa ja vilvoittavasta tuulesta huolimatta oli aurinko polttanut reidet. Ja kioskillahan ei tietystikään ollut aurinkoöljyä. Hyttyskarkotteita olisi kyllä ollut vaikka kuinka paljon tänä harvinaisen hyttysettömänä kesänä.

2.  päivä: Viipus – Multiperä

101 km

Heräsin seitsemältä, söin jotakin aamupalaa, pakkasin pyörän menokuntoon ja jatkoin matkaa hieman kahdeksan jälkeen.

Konttainen

Virkkulan tie on päällystetty, mutta aika pian nousut alkoivat ottaa lujille. Kolmivaihteisessani eivät riitä välitykset (tai reisissä puhti, miten vain), joten heti alkuun Konttaisen luona oli pari ylämäkeä käveltävä, konttaukseen ei sentään tarvinnut turvautua. Aika pian maasto onneksi tasoittui. Virkkulassa näkyi olevan lähinnä loma-asutusta, mutta myös maataloja.

Jyrkänkoskelta suuntasin kohti Määttälänvaaraa. Alkoi sadeskella, ja sateita riitti suurimmaksi osaksi päivää. Pitkiä ylämäkiä puhkuessani näin jossakin vastaantulevassa autossa empaattisia ilmeitä. Sateessa ylämäkeen polkeminen ei kuitenkaan ole mitenkään epämiellyttävää. Kiire ja kylmä ilma ovat asia erikseen. Toisaalta verkkainen meno ei tunnu yksitoikkoiselta. Jos muuta liikennettä ei ole eikä maisemissa ole mitään merkillistä, pyöräily antaa oivan tilaisuuden kehitellä omia ajatuksia. Pyörällä ajo on tylsää vain, jos pää on tyhjä.

Lehdon tienhaaran jälkeen käännyin vasemmalle Multasniemen soratielle. Retkipyörään hankkimani normaalia hieman leveämmät, karkeakuvioiset renkaat olivat nyt tarpeen. Ylä-Suiningin tienoilla sade yltyi ja ukkonenkin jytisi kauempana. Sen jäljiltä ojiin kertyi paikka paikoin melkoisia raekinoksia. Valtasen kohdalla pidin pitkään sadetta jykevien kuusten alla ja ihailin jokimaisemaa ja kahta peräkkäistä maantiesiltaa.

Kiitämäjärven itäpäässä kurvasin oikealle kohti Kivirantaa. Vartiotorni ja tien laitaan pysäköity rajavartiolaitoksen auto vihjasivat EU:n itärajan läheisyydestä. Täällä ei kuitenkaan ole enää mitään sellaista ”pysähtyminen ja valokuvaus kielletty” -kyltein tehostettua dramatiikkaa, kuin ennen vanhaan kuutostiellä Parikkalan luona.

Nevalanvaarassa ohikulkija – lomailija hänkin – tuli taukoa pitäessäni kyselemään matkan suuntaa ja pituutta.

Yleinen tie päättyi Kärpänkylään. Näköjään Kärpän kartano – päältä katsoen aivan hyvä yöpymispaikka – onkin täällä eli aivan toisessa paikassa kuin tuoreessa GT-kartassa.

Koppelonperään olisi ikävä ajella kapeilla tuubirenkailla.

Koppelonperään johtava sivutie oli jo aika kapea, mäkinen ja huonopintainen. Tietä ei ole merkitty nykyisiin pienimittakaavaisiin tiekarttoihin. Vanhemmassa, 1970-luvun GT-kartassani ei tätä rajan pinnan tietä myöskään ole, mutta nyt näin, että uuden kartan lupaus piti paikkansa: Koppelonperästä pääsee mainiosti Tauriaiseen. Tie ei kuitenkaan ole koskaan saanut nauttia murskesoran ja lanauksen hyvää tekevästä vaikutuksesta. Karkealla sorapinnalla voi ajaa, mutta alamäissä joutui tosissaan väistelemään isoja kiviä.

Täällä mennään melkoinen matka aivan rajan tuntumassa.

Muutama kilometri rajalta poispäin pysytin teltan metsään tien lähelle, mutta tieltä näkymättömiin.

3.  päivä: Multiperä – Vanttaja

60 km

Sopivan pehmeät sammalmättäät teltan alla suovat sikeät unet: läksin liikkeelle vasta klo 11. Pääsin pian 866-tielle, jota köröttelin muutaman kilometrin kohti rajaa.

Rajavartioaseman jälkeen isommasta tiestä etelään erkaneva Tammelan tie onkin jo melkoinen vuoristorata (ks. oik.).

Hoikkalammelle johtavan tien alku on hyvin merkitty. Tie on kohtalaisessa kunnossa, mutta sen viereen kootut soravarastot viittaavat parannussuunnitelmiin, joita  tulevien vuosien pyöräretkeläiset sitten taas manaten päivittelevät.

Kelottumaan tapettua metsää Hoikkalammen tien varressa

Hoikkalammen ja sen lähellä olevan Laihavaaran ja Laihakankaan metsät ovat huonokasvuisia. Paikannimet viittaavat ehkä siihen, että 30- ja 40-luvun metsureille niistä on irronnut laihoja tilejä. Tienvieren lammen rannalla maatuvat kolmen metsäkämpän jäännökset. Hoikkalammen iso kämppä on vielä pystyssä, mutta sillä on edessä sama kohtalo: lattia on pahasti notkollaan ja sisällä melkoinen sekasotku.

Olin ajatellut mennä Siikalaisen kautta Soivioon ja siitä edelleen etelään kohti Murtovaaraa, mutta lähdinkin tienhaarasta väärään suuntaan. Tästä tuli runsaan 30 km:n ylimääräinen lenkki.

Iivaaran suuntaan näkyi olevan tekeillä hieno kivituhkapintainen maastopyöräreitti. Myös varsinaista maantietä Hoikkalammen jälkeen on joskus ”parannettu”: paksulti irtohiekkaa ja autonpyörien urissa hurjat nimismiehenkiharat.

Iijärven ja Valkeisen tienoilla tie paranee ja vesien rannoilla on yhä enemmän koti- ja ulkomaisia loma-asuntoja. Olin jo aika lähellä Kuusamon keskustaa.

Vanttajan Salpalinja-aseman lähellä on iso levähdysalue kotalaavuineen, joka on tarkoitettu jalan ja hiihtäen liikkuville. Koska sadetta tuli lähes kaiken aikaa, laskin pyöräkulkurin vähintäänkin jalan liikkuvan veroiseksi ja asetuin taloksi. Tulipaikka oli vielä lämmin.

Iltamössöä syödessäni kodan eteen kurvasi pakettiauto, joka sitten siirtyi yöksi kauemmas parkkipaikalle. Uudet tulijat rakensivat nopeasti ulkotulet makkaranpaistoa varten, mutta eivät vaikuttaneet ilahtuneilta minun paikalla olostani. Jotenkin jäi sellainen tuntuma, että autoporukka oli käynyt kirkolla ostoksilla ja minä olin sillä välin vallannut heidän makkaranpaistopaikkansa.

Panoraamakuva yhdestä Vanttajan betonibunkkerista, jonka neuvostoliittolaiset tulivat räjäyttämään sodan päätyttyä. Vanttaja oli yksi Salpalinjan tukikohta ja se oli toisen maailmansodan aikana saksalaisten huoltojoukkojen käytössä. Ylläolevan kuvanssa on valkoisella nuolella merkitty bunkkerin ylösalaisin lennähtänyt katto, joka näkyy edellisessä kuvassa etualalla. Pienempiä betonimöykkyjä on lentänyt ympäristöön kymmenien metrien päähän.
4. päivä: Vanttaja – Hossa

75 km

Vielä aamullakin satoi. Ei yhtään harmittanut, että viitostietä pääsi Kuusamosta joutuisasti kohti etelää. Aamukahville menin Kuusamon Porttiin, jossa olisi annettu hieman kostuneelle pyöräilijälle toinen kuppi ilmaiseksi, koska sataa. Kiitos vain, kahvi oli hyvää mutta yksi kupillinen riitti. Poussun ja Murtovaaran kautta  poljin sitten lähes sateettomassa säässä kohti Hossaa.

Poroja on paljon tämän tien vieressä. Autoille ne eivät juuri korvaa lotkauta, mutta fillari on outo uhka, jota täytyy paeta. Ja koska poro on paljakan eläin, se lähtee pakoon mieluummin avointa maantietä pitkin kuin turvautuu metsään. Niinpä ne saattoivat mennä fillarin edellä satoja metrejä ennen kuin siirtyivät metsän puolelle.

Hossan Karhunkainalo on hieno yöpymispaikka. Ympäristön näkymät mykistyttävät joka kerta,  ja huoltorakennus on erinomaisesti varusteltu ja siisti. Leirintämaksuun sisältyy myös saunan käyttö. Alueella näkyi olevan toinenkin telttakunta, joka otti ilmaisesta saunasta ja hankkimistaan juomista kaiken irti.

Illalla ja iltayöllä satoi rankasti, joten en voinut juuri muuta kuin löhötä pikkuruisessa yhden hengen teltassani. Tai olisin voinut mennä saunaan hikoilemaan ja grillikatokseen örisemään kuten muutkin telttailijat, vaan eipä huvittanut.

5. päivä: Hossa – Ala-Vuokki

122 km

Aamulla oli puolipilvistä. Aurinkoisilla paikoilla jokin sirkkakin siritti omaksi ilokseen tai vastauksena pyöräni takanavan vaimealle sirinälle.

Entinen kauppa Suomussalmella

Hossan aarniometsämaisemat ja männiköt muuttuivat Suomussalmea lähestyttäessä tylsemmiksi. Säässäkään ei ollut kehumista: ajoittain rankkaa sadetta ja kovaa vastatuulta. Onneksi ilma oli lämmin eikä minulla ollut kiire mihinkään.

Tien varsilla on autioita, jo kauan sitten tyhjentyneitä asumuksia sekä isoja, asuttuja taloja, joiden pellot ovat jääneet pois viljelystä. Jotkut toki sinnittelevät edelleen.

Juntusranta

Päiväkahveilla kävin Juntusrannan kotileipomossa. Emäntä valitteli voimakasta paistetun kalan hajua, mutta kun aikaisempi asiakas oli halunnut paistettua kalaa, sitä hänen oli saatava. Matkaa jatkaessani sain jälleen niskaani sadekuuroja ja vastaani tuulta. Ämmänsaaren kohdalla Kuhmon tienhaaran tienoilla tuuli muuttui lähes myötäiseksi ja tienvarren maisematkin piristyivät lampien kirjomiksi kunnon männiköiksi. Tiellä liikkui aika paljon venäläisautoja matkalla Vartiuksen kautta kotiin.

Olin Kemijärvi – Kuusamo -välin jälkeen jättänyt pyöräilykäsineet laukun pohjalle, minkä vuoksi ohjaustangon tärinä vähitellen kipeytti kämmenen.

Iltapäiväkahville menin  Raatteen Porttiin. – Ajattelin hetken isoja josseja, joita historia on täynnä. Ehkäpä en istuisi tässä tai missään muuallakaan, jos itänaapuri olisi aikoinaan tullut tätä kautta Ouluun.

Pistin teltan pystyyn joen rannalle kymmenkunta kilometriä Ala-Vuokin jälkeen.

6. päivä: Ala-Vuokki – Kuhmo

80 km

Kuhmon raja: poikittaisputkista tehty silta tärisyttäisi varomattomalta paikatkin hampaista. Sillan ylitse pääsee pyörällä, mutta peurojen ja porojen vaelluksia se ja peura-aita hillitsevät.

Jälleen sadekuuroja ja kovaa vastatuulta. Lentiirajärven rannan pysähdyspaikalla on jopa pöytä ja penkit, ensimmäiset Kemijärveltä lähdön jälkeen näkemäni.

Hieman ennen Lentiiraa oli tien varrella ilmoituksia myytävistä rantatonteista. Todella upea paikka, mutta vähän kaukana ja vähille rahoille olisi muutakin käyttöä.

Pyörällä pitäisi ajaa tien pientareella,  mutta useimmiten piennar ei ole  sellaisessa kunnossa, että se onnistuisi.

Monet autoilijat moikkaavat vilkulla tai käden heilautuksella ylämäkeen polkijaa. Ohittajat väistävät joskus turhankin kaukaa vastaantulijoiden kaistalle – ja pari kertaa lähes toisen auton eteen. Puutavararekat kuljettavat mukanaan sen verran ilmapyörteitä, että kunnon väli on paikallaan, mutta metrin päästä ohittava henkilöauto ei hetkauta raskaasti kuormattua retkipyörää mihinkään.

Kävin Lentiirassa hankkimassa iltajuomisia. Piiraisen Kallen kaupassa näytti olevan lähes mitä vain pienistä tiloista huolimatta.

Kuhmossa oli kamarimusiikki juuri loppunut ja parin päivän perästä kirkkopäivät alkamassa. Tönölässä – vai mikä Kalevala-leirintä se nykyisin onkaan – alkoivat mökit olla varattuja ja portilla jonotti autoletka. Jonon vieressä käveli nuori mies kännyköineen edes takaisin mitään ympäristöstään näkemättä, mitään kuulematta. Ollessani muutaman metrin päässä hän astui suoraan pyörän ajolinjalle, mutta hätäjarrutus ja nopea väistö estivät törmäyksen. Kehotin kaveria hieman katsomaan, missä kävelee. Hän taas lapsen logiikalla antoi ymmärtää, että pyörällä ei saisi ajaa ajoradalla, missä hän seisoi. Kymmenien kilometrien vastatuuleen polkeminen tuotti suustani hyvin epäkohteliaan vastauksen. – Mitä kauheata sinä puhut, kuulin takaani kirkollissävytteisen päivittelyn.

Tönölässä kaikki oli ennalleen, jopa ne vanhat pikkumökit, joissa lomailin vaimon kanssa 80-luvulla. Iltaan mennessä oli leirintäalueelle kohonnut peräti neljä telttaa: yksi henkilöauton, yksi moottoripyörän ja yksi polkupyörän viereen. Neljännen vieressä ei kulkuvälinettä näkynyt. Hollantilaisen moottoripyöräilijän kanssa vaihdoin pari sanaa järvimaiseman komeudesta. Pitkän matkan polkupyöräilijöitäkin olisin moikkaillut mielelläni, mutta eihän sellaisia näillä teillä näkynyt.

7. päivä: Kuhmo – Juuka

101 km

Hankin lisää pakollisia postikortteja Kuhmon kirjakaupasta. Myyjä kertoili tekevänsä iltaisin pyörälenkkejä ja päivitteli nykyisten polkupyöränsatuloiden kovuutta. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt väittämään vastaan, kun kehuin kapean ja kovan nahkasatulan hyveitä. Ilmeisesti Kuhmossa asiakas ei ole aina väärässä.

Ilma oli viilentynyt sen verran, että kahvitauolla hankin varakäsineet Kuhmon Shellistä: tiedättehän, sellaiset joita saa kolme paria kympillä. Päivän mittaan sää lämpeni ja tietysti pyöräilyhansikkaatkin löytyivät.

Parikymmentä kilometriä Kuhmon keskustasta Nurmeksen suuntaan talutti mummoutunut naisihminen pyörää ylämäkeen samaan suuntaan. Ohitse suhahtaessani suu ei sanonut mitään, ilme suunnilleen ”Sus siunakkoon”.

Kuhmon ja Nurmeksen rajalla kaupungin nimi vaihtuu, mutta tien varren erämaa jatkuu samana peninkulmamäärin.

Nurmeksen jälkeen pikkuinen fillarireitin opastekilpi johdattaa etelään pyrkiviä pyöräilijöitä Vinkerrannan suuntaan, missä tie on kuin Kuusamon takamailla. Täälläkään eivät vaihteiden välitykset tai reisien puhti riittäneet ylämäissä.

Kuutostiellä on ruhtinaallisen leveät puolitoistametriset pientareet aina tielaitoksen Juuan-toimistolle asti. Aronsalmi tarjosi komeata auringonlaskumaisemaa.

Yövyin metsittyneellä heinäpellolla kukkien keskellä. Lähellä heinikossa oli pienen peuran tai hirven makauksen näköinen painauma. Sorry, nyt tämä paikka oli minun reviiriäni.

Pieni teltta – oikeastaan bivy-pussi – ei ole heinikkoa korkeampi.   >

8. päivä: Juuka – Kontiolahti

89 km

Moottoripyörä ja hirvi kohtasivat tässä ikävin seurauksin heinäkuussa 2001.

Nunnanlahdessa ohitin kaksi pakkauksineen matkaavaa pyöräilijää. Vaihdoimme tervehdykset, mutta en pysähtynyt pidemmille puheille.

Kolin portilla haukkasin sämpylän lounaaksi. Vaihteen vuoksi olosuhteet suosivat pyöräilijää: tasainen, hyväpintainen tie, ei sadetta, lähes myötätuuli.

Vastaan tuli autoletka. Keltaisen viivan kohdalla henkilöauto heilahti jonosta lähes eteeni ohittaakseen itäauton. Ja toinen perään. Täälläkin on näköjään voimassa sääntö, että Ladan ohi pitää ajaa aina ja kaikkialla. Joopa joo.

Kontiolahdella yövyin tänne Vihdistä muuttaneen tuttavaperheen luona. Illalla  kävimme  kotiseuturetkellä katselemassa Höytiäisen komeata entistä rantajyrkännettä.

9. päivä: Kontiolahti – Heinävesi

126 km

Puntarikosken tie on lännen suuntaan Joensuun ohitse aikovalle pyöräilijälle paljon miellyttävämpi kuin Käpykankaan kautta vievä reitti, sillä liikennettä on täällä aika vähän.

Höytiäisen kanavan suuntaisen Puntarikoskentien liittymässä on pakollinen pysähtyminen. Jarruttaessani ennen risteystä ohitse suhahti pieni punainen auto, joka viuhahti toista tietä lähestyvän auton nokan editse tuskin jarruvaloja vilauttaen. No, sellaisia me autoilijat joskus olemme.

Onttolan tien liittymässä on suuri Citymarket, mutta ei minkäänlaista kevyelle liikenteelle viitoitettua väylää Ylämyllyn suuntaan. Joensuu-Kuopio-maantie näyttää alkupäästään moottoritieltä, joten jonkun byrokraatin mielestä on ollut asianmukaista sulkea se pyöräilijöiltä. Kartalla näkyy pikku tie, joka saattaisi johtaa Ylämyllylle Onttolan ja lentoaseman kautta. Sitäkin kautta yrittäessäni huomasin taas olevani ”jalankulku ja pyöräily kielletty” -liikennemerkin edessä. Ei auttanut muu kuin lähteä ihmisten ilmoille maantien kolmimetristä, hyväpintaista piennarta pitkin. Epäilin piruuttani, että Joensuun nuoriso-ongelmatkin ovat perimmiltään juontuneet länteen pyrkineiden pyöräilijöiden turhautumisesta.

– No, uudempien ja tarkempien karttojen jälkiviisaus kertoo, että olisi pitänyt ajaa maantien ylitse Marjalantielle ja sitä kautta Ylämyllylle. Silti opasteiden puute osoittaa, miten kevyeen liikenteeseen käytännössä suhtaudutaan.

Riihilampi Liperissä

70-luvun pyöräretkestä mieleen jäänyttä Liperin matkahuoltoa ja sen kahvilaa ei enää osunut silmiin. Päiväkahvipaikaksi vaihtui nyt Liperin sataman rantamakasiini. Siellä ilman pakkauksia liikkuva  tekstiilipyöräilijä uhosi kassalle lenkkinsä pituutta, taisi olla peräti useita kymmeniä kilometrejä.

Liperin satamaa, rantamakasiini oikealla

Onkisalmen rannassa jonkin matkan päässä Liperistä odotti tukkilautta hinaajaa. Tukkikuormat on tuotu tänne autolla ja kipattu rannassa veteen. Puutavaran uitto taitaa nykyisin olla vielä harvinaisempaa kuin pitkän matkan pyörävaellus.

Keluvene ja lautta Onkisalmella

Puolipilvinen sää oli sellainen, että mikä tahansa maisema olisi näyttänyt hyvältä. Sirkat sirittivät helteessä raivokkaasti. Poljin polveilevaa, hyväpintaista tietä ja väistelin siellä täällä lojuvia tukkikuormista pudonneita kuorenkappaleita. Pohjoisen sateisilla teillä ne olivat näyttäneet kuolleilta pikkueläimiltä.  Sapun ja Kerman välillä tie menee melkoisten kukkuloiden yli, joiden alamäet nostivat nopeudeksi lähes 50 km/h.

Jatkoin matkaa Heinäveden jälkeen vielä muutaman kilometrin Joensuu-Varkaus -tietä. Jonkin ravitsemusliikkeen yhteydessä näkyi olevan telttailualue, mutta se tuntui turhan levottomalta. Leiriydyin taas metsään.

10. päivä: Heinävesi – Helsinki

36 km; yhteensä 905 km

Varkauden vapriikin vanha kellotorni sateessa

Yön ja aamun pikku sadekuurot yltyivät Varkaudessa rankkasateeksi. Viitostie tästä eteenpäin on tylsä autoilevallekin turistille, eivätkä sinne tänne sirotellut ”pyörällä ajo kielletty” -liikennemerkit hirveästi rohkaisseet jatkamaan matkaa.

Kiertelin Varkaudessa sen, mitä Varkaudessa on kiertelemistä. Koko paikkakunnan ympärilleen kasvattanut mahtava Ahlströmin tehdas on nyt ruotsalais-suomalaisen konsernin pieni osa. Ahlströmin symboli, tehtaan vanha kellotorni tuskin erottuu uudempien rakennusten juurelta.

Koska 11.20 lähtevä bussi ei pysähdy Mäntsälässä, menin sillä pyörineni Helsinkiin asti, josta poljin parin tunnin matkan kotiin.

Vaellusten pääsivu

Kotisivu