Rinkankantoa välituntureilla

Erkki Stenman

Syyskuu 1989

Olemme päässeet Kaldoaivin Rajavartioston tietä Tomppa-pojan autossa istuen suunnilleen etelän suunnasta jo Tsohkkajavrin pohjoisrannan tuntumaan. Nyt Murri ilmoittaa hieman huolestunut sävy äänessään:

– Eipäs ajeta pitemmälle, jottei tarvitse ruveta jostain hommaamaan hinausautoa hakemaan pohjasta puhjennutta Tompan ajokkia korjaamoon.

Tästä me lähdemme, vaimoni Murri ja minä sitten patikoimaan tienpohjaa rinkkoinemme kohti koillista. Kovin paljon on tällä tiellä kiven muhkuroita ja monen muotoista ja syvyistä kuoppaa kulkijan riesana. Eivät ne meitä, jalkaväkeä, pahemmin kiusaa koska luonto on suuressa viisaudessaan rakennellut ihminen kulkimet juuri mastossa kulkemiseen parhaiten sopiviksi. Toista monin verroin heikompaa käyttöluokkaa täällä maastossa kulkemiseen ovat sitten ihmisen itsensä tuherrellen rakentamat avuttomat kulkuneuvot.

Täpötäysi linja-auto ja parisen muutakin hyvin ilmeisesti samaan kuppikuntaan kuuluva pienempää ajoneuvoa ajaa jurruuttelee hiljaisen varovasti vastaamme kiviä ja kuoppia kierrellen. Kovasti ihmettelemme moista kolonnaa täällä asfaltin tallaajien niin kutsuman sivistyksen selkäpuolen pahaisella väylällä.

Parisen kilometriä päästyämme pysähtyy samaan suuntaa matkaava maastoauto kohdallemme. Hetken juteltuamme selviää että mies on menossa tunturiin kalaan. Kuulumiset vaihdettuamme auton moottori hyrähtää käyntiin ja kuski jatkaa matkaansa.

Pian ilmestyy mutkaisen ajouran yhden koukeron jälkeen Saitsijärven lähes kilometrinen selkä tarkkaavan katseemme piiriin. Mielestäni on aika siirtyä maastoon viidenkymmenen neliökilometrin laajuisen ja tasaisen laakean Tarjun päivännousun puoleiselle rinteelle.

Murri tähyää ylhäältä Aathasuolaman luoteisen lappeen rinteellä mutkittelevan tien reunalta Saitsijärven lahdekkeen yli etsiskellen meille kulku-uraa kohti pohjoista. Siellä jossain vielä reilun penikulman päässä odottaa meitä tämän tunturivaelluksemme ensimmäinen välietappi, Ylimmäisen Vuontisjärven täältä katsoen kauimmaisen pään rannan tuntumassa oleva ylempi Kutukosken kämppä.

Tarju näyttää meille nyt vain vähäisen osan alempia laakeina aaltoilevia helmojaan kaiken ylempänä olevan peittyessä sävyisästi tasaisen hopeiseen sumupilveen.

Riekko ja varis toisiaan korostaen marjojensa muodossa. Mustat marjat kummallakin, vaan on lehti riekolla purppuraa ja variksella vahvan vihreää. Molemmat elävät sovussa kuivalla harmaan jäkäläisellä paljakalla.

On pohjoisessa ollut vähäsateinen syyskesä, joten monet Tarjun lukemattomista pikkuisista järvistä ovat päässeet kuivahtamaan paljastaen tuhkanharmaan pohjansa. Kuorruiksi näitä paikalliset kutsuva. Saapastelemme järvenpohjaa näpäkän raikkaassa aurinkoisessa syysilmassa. Taivas on jo täysin sees, mikä enteilee seuraavaksi yöksi pientä purevaa pakkasta.

Kun vettä ei ole tullut kuukausiin, niin luonnostaan matalien lampien kuivuneet pohjat muistuttavat halkeillessaan ikiaikaisen korpikuusen rosoista kaarnaa.

Joskus tällainen kuorru on kuitenkin kuin Staalon silmä. Keskeltä aivan musta ja reunoiltaan sitä kiertää harmaan jäkälän kirjavoima rakka. Syksyisen kirjavalla tunturipaljakalla se on kuin suoraan otettu värikylläisestä Särestöniemen maalauksesta. Vai taitaapa olla päinvastoin. Kyllähän näitä Staalon silmiä täällä on varmasti ollut jo ylimuistoisista ajoista alkaen, joten jos joku on jotain lainannut, niin se on kyllä suuri Särestöniemi.

Missä paju, siinä vesi: Näin tiesi vanha kansa kertoa. Kun on kosteutta sopivasti, niin pikkuinen katajakin kasvattaa muhkean mehevät pikkuiset kävyt, joita kansa marjoiksi kutsuu.

Nimetön lompolo alhaalla Tsaihtsetsuolbmassa. Kyllä tuollakin varmasti on paikallisten poropaimenten antama nimi, joka vain ei ole arvoisan eteläisen kartanpiirtäjän korviin asti kulkeutunut.

Hieman ylempänä rinteen ruteikot päättyvät ja niiden takana aukeaa tasainen laki. Täältä alkaa Tarjun skierriä ja harvakseen katajaa pinnastaan puskeva kilometrien mittainen melkoisen tasainen lakipaljakka.

Riekonmarjan lehden syvää purppuraa korostavat lukuisat erilaiset vaaleanharmaat jäkälät.

Kun olemme nousseet vielä hieman ylemmäs, niin edessämme oleva paljakka on niin tuulinen, kylmä ja kuiva että siellä ei kasva skierriä kuin tuuman korkeudelle nousevina maata pitkin ryömivinä sormen vahvuisina sitkeinä pieninä kasvustoina. Kataja on jo ajat sitten loppunut kokonaan meidän reittimme varrelta. On enimmäkseen vain tasaista, jäkälää ja matalaa sammalta puskevaa soraa. Jossain, tosin harvakseltaan, sinnittelee sisullansa maan pinnasta näkyviin jokunen harva heinän tupsales.

Vaellussää on mielestämme taas paras mahdollinen niin kuin se yleensä on vähän ennen lumen ja kovien pakkasten tuloa. Lämpöä on jossain viiden ja kymmenen asteen välimailla. Taivas on lähes pilvetön ja kultainen kehrä tuhlaa kirkasta valoa ja pehmeää lämpöä koko kiekkonsa täydeltä.

Lähdemme vihdoin laskeutumaan Ylimmäisen Vuontisjärven rantaan rauhaisalta Tarjulta, jossa kuuluu nyt vain tuulen vieno humahtelu muutamien harvojen täällä pyörähtelevien pikkuisten lintujen vähäisten sirkutusten lomasta.

Korviimme alkaa kantautua vieras, hiljainen ja väliin häipyvä purina. Se voimistuu hiljalleen ja tuntuu lähestyvän. Oikealta korkean rantapankin takaa ilmestyy näkyviimme vene. Meidät havaittuaan ohjaaja kaartaa ajokkinsa kohdallemme rantaan. Ja kas vain, siellähän veneessä istuu jonkun tunnin takainen tuttumme, se lupsakan seurallinen maastoautomies.

Siinä puhellessamme kerromme tiellä näkemästämme linja-autosta, ja hän tietää siinä olleen elokuvaohjaaja Mollbergin porukkaa. He olivat olleet kuvaamassa jotain Kaldoaivin rajavartioston pihapiirissä. Tämä venemies kysyy meidän lähiajan reittisuunnitelmaamme ja kun kerromme olevamme menossa Kutukosken yläkämpälle, niin hän tarjoaa kyytiä kumiveneessään.

Pääsemme tuollaisen kilometrin tai parin mittaisen taipaleen. Se on sitten kyytiä. Järvihän on noin viiden kilometrin mittainen ja kun sentään tuulee napakasti puuskittain, niin on siellä tietenkin kohtalaisen kokoisia laineitakin. Puskemme vinottain vastatuuleen päin aaltoja. Minä olen keulassa ja taatusti hetkisen kuluttua ylen tuoreena. Vaikka olemme jo pitkällä syksyssä, niin kyllähän se kesä…. sanoo vanha kansa.

Mukavan lupsakka kaveri jättää meidät kämpän rantaan poistuen itse omille kalavesilleen.

Vietämme tavanomaista autiotupailtaa. Olemme kulkeneet kantamuksinemme lauantaipäivän mittaan päälle puolentoista kymmentä kilometriä, josta vain parisen ensimmäistä saapasteltavaa on ollut jonkinlaista kivikkoista tietä ja loput risuisen rytöistä kurun pohjaa, tunturin kivistä kuvetta ja osa sitten tasaista paljakkaa. On tarvetta pohjustaa itsensä kestävään vaelluskuntoon seuraavan päivän jotokseen. Sen pituudesta ja vaellusilmoista ei meillä ole vielä mitään käsitystä. Mitäpä niistä huolestumaan. Kyllä ne siitä sitten päivän mittaan kävellessä meillekin aivan varmasti selviävät.

Kamiinan lämmittäessä mukavasti syömme ja laittaudumme muiden tarpeellisten ilta-askareiden jälkeen levolle pusseihimme.

Kun myöhään aamusella saamme silmämme auki, niin huomaamme että yön mittaan on taivas vetäytynyt tasaisen vaaleanharmaaseen utuun. Sataa tihuttaa ja me lykkäämme lähtöämme tuonnemmaksi. Ei ole kiirettä luotu ollenkaan tänne vapaaseen pohjoiseen.

Vähän näyttää tuulen puoleinen taivaanranta vaalenevan, ja se on meille lähtömerkki. Nostamme rinkat pykälään iltapäivän ollessa puolessa välissään.

Väliin tihuttaa taivaan hyhmää ja sitten taas lopettaa hetkiseksi. Eilisen upean vaellussään vastineeksi tuppaa vetämään mielen harmaaksi kuin taivaalla jutaava tasaisen harmaa sumumassa. Jatkuvasti pitää levittää sadeasua päälleen ja sitten taas riisua se pois. Sillä jos vaate pitää sateen ulkopuolella, niin silloin kamppeet kastuu sisäpuolelta omasta hiestä.

Ohitamme kapean järven vastarannalla olevan Kutukosken alemman autiotuvan. Vähän jaksaa taas päiväkin pilkistää pilviharson suojasta. Rantojen koivikot ja varvikot näyttävät olevan jo varpana ja vähäiset jäljellä olevat koivujen, paijujen ja matalampien varpujen moniaat lehdet ovat ainakin tällaisessa valjun sateen suodattamassa valossa niljaisen ruskeita ja kovasti paska-ruskan väristä.

Vuontisjärven, siis alemman, rantamaisemat ovat täällä jo muuttuneet ruskean ja harmaan eri sävyisiksi odottamaan talven ensi tuiskuja. Ruskan loiston luovat punainen ja keltainen väri ovat tyystin kadonneet. Taivaan rannan kaukaisuudessa, reilun penikulman päässä luoteessa kohoaa tumman sinervä pyöreälakinen lähes kahdeksaan sataan metriin kurkoitteleva Tsaibma.

Pohjoista Aatsajokea lähestyessämme myös maankamaran kosteus lisääntyy ja esiin tunkee matalaa risukkoa, skierriä ja siellä sun täällä pajuakin.

Lähempänä joen rantaa risukko nostaa päätään korkeammalle ja paju valtaa kaiken alan. Näitä voi jo kutsua pieniksi puiksi, vaikka kasvutapa on täyttä rutoa. Se on tiheää ristiin rastiin ensin hetken matkaa puolessa metrissä maanpinnan suuntaisena  mataavaa ja sitten siitä kääntyen parin kolmen metrin korkeuteen ulottuvaa jopa ranteen vahvuista pajurääseikköä. Tätä ryteikköä ulottuu jopa kymmenen metriä leveänä vyöhykkeenä vesirajasta kummallekin puolelle jokea. Varsinkin väsyneenä ja raskasta rinkkaa kantaen sen läpäisy on jonkin verran tuskastuttava kokemus.

 

Tämä Aatsa syntyy täältä reilun viiden kilometrin päässä etelään sijaitsevalla parin kilometrin laajuisella tasaisella ja ruohoa kasvavalla hiekkakentällä, joka sijaitsee Tarjun ja Marsoaivin välisessä painanteessa. Siellä on jonkun verran rakkaa ja lukemattomia pieniä ja suurempia lampareita. Vetensä tämä joki juoksuttaa sitten pohjoiseen laskien ne Vuontisjokeen ja sitä pitkin Kaskasjokeen ja aina vain muuttuvin nimin virtoja pitkin eteenpäin kohti Pohjanlahden perukkaa.

Suunnilleen samoilta alkulähteiltä virtaa toinenkin Aatsa, mutta tällä kertaa etelään, päätyen Könkämäenoon, tuohon suureen rajajokeen.

Edellisen päivän vaellus taitaa vielä painaa kintereissä. Sen päälle osin sateen tuhruinen tämänpäiväinen patikointi ja sitten vielä tämä Aatsan lähes läpipääsemätön rääseikkö molemmilla rannoillaan. Nämä kaikki yhdessä kypsyttivät lopullisen yhteisen päätöksemme leiriytymisestä tähän joen rantapuskan vierustalle. Mikäpä tässä tasaisella, jo kellanruskeaksi kerinneen heinikon peittämällä hietikolla on telttaa pystytellä. Tälle sunnuntaille kertyy patikkamatkaa hieman nirkoisesti, ehkäpä vain seitsemisen kilometriä. Mutta meillä ei todellakaan ole kiirettä minnekään. Tärkeintä on sielun lepuutus ja lataus rauhaisaa luontoa tarkkaillen ja sen moni-ilmeistä näyttöä ahmien ja ihastellen.

Kun saamme teltan pystyyn ja Murri laittelee illalliselle valmiiksi leipiä levitellen niille sulatejuustoa sisällä istuskellen, niin minun tehtäväkseni jää tavanomaisesti lämpimän ruuan keittäminen. Siinä samoilla tulilla keittelen sitten aina myös seuraavaksi päiväksi vaellustaukojen teeannokset Paavo-setäni entiseen pohjoista Lappia risteillen kiertäneeseen Airamin ikiaikaiseen termospulloon.

Aurinkokin rupeaa laskemaan siinä puoli kahdeksan aikaan illalla, joten alkaa hämärtää.

Siinä istuskellessani keittimen vierellä huomaan tuulenkin jo lakaisseen lähes viimeisetkin pilvenrippeet taivaan kannelta. Lämpötila laskee aika selvästi. Kuollut heinikko on liukasta ja rapisee jaloissa. Se on muuttunut ruskeasta valkoisen eri vivahteiseksi. Sateen vihvomat korret ovat saaneet pinnalleen jääkuoren. Taitaa olla pieni pakkanen täällä tunturipaljakalla. Teltta vaihtaa vähitellen väriään ja värjääntyy kuuran kimaltelevista kiteistä valkoiseksi.

Kaadan pahimmasta ryteiköstä pitkälleen pari käsivarren vahvuista ja jonkun metrin mittaan ehtinyttä vänkyräistä tunturikoivua, rakentelen niistä mukavan mallisen keon ja pistän siihen tulet. Juuri kaadettu tuore koivu palaa sytyttyään iloisen reippaasti, jota vastoin jonkun kuukauden kosteassa maassa maannutta koivua ei liekki aivan helpoilla konsteilla suostu omakseen ottamaan.

Auringon kehrä on juuri painunut tuntureiden taakse ja taivaanranta heijastelee vielä hieman punertavaan vivahtavaa vahvaa sineä.

Kutsun Murrin aterialle nuotion lämpöön. Kuuta ei nyt näy ollenkaan, joten on melkoisen pimeää liekkien taikapiirin ulkopuolella, ainakin kun sinne koittaa katsella täältä punertavan lämpöisestä valokehästä. Kyllä siellä tummuudessa on kuitenkin oma elämänsä, koska kuulen sieltä milloin minkinlaista hiljaista ääntä, pientä risahtelua ja lyhyeen loppuvaa kahinaa.  Kerran on näkyvissä hetken ajan aivan lähellä, hämärän rajalla, siinä teltan ja joen välimailla hohtavan palavat soikeat silmät. Liekkö siinä liuhuhäntäinen kettu silmiään siristellyt kirkkaan loimotuksen hämäämänä.  Vai mikä lieneekin ollut.

Teltan nuotionpuoleinen seinä sulaa lämmössä ja muuttuu jälleen tumman vihreäksi. Ei siihen vesipisaroita kuitenkaan kuurasta muodostu sillä nuotion lämpö haihduttaa saman tien kaiken kosteuden ja jäljelle jää vain lämmin telttakangas. Tuli hiipuu vähitellen. Murri toivottaa hyvää yötä ja kömpii lämpöiseen makuupussiin. Minä jään vielä hänen jälkeensä istuskelemaan ja nautiskellen vaihtamaan rauhallisia ajatuksia erämaan rauhaan hiljalleen tuhahtelevan ja naksahtelevan hiilloksen kanssa.

Taivaanrannan Tsaibman, kupuraisen, tasaisen pyöreän laen päälle syttyy hiljalleen eläviä erivärisiä valoja. Pohja polttaa pohjankaarta, sanoivat vanhan kansan kaiken tietävät vanhimmukset.

Tämä on pohjoisen erämaan paljon puhuvaa hiljaisuutta, josta voi ammentaa itselleen voimaa loputtomasti. Se on taito, jonka oppii vain kun ensin asettaa oman elämänsä rakennuspalikat oikeaan tärkeysjärjestykseen.

Aamun koittaessa herää myös tunturin takana lepäillyt pehmeä lounatuuli, joka hiljalleen nostaa taivaanrannan takaa esiin kuin kiirunan talvipuvun untuvia. Vähitellen nämä yksinäiset hahtuvat liittyvät yhteen muodostaen kohta koko taivaankupuran peittävän tasaisen harson. Tunti tai parikin vierähtää ja sitten ylös katsoessaan tuntee kasvoilleen vihmovan hienoista sumua. Koko lopun aamupäivän kestävä hiljalleen tihuttava sateenripsu siitä sitten muotoutuu.

Makailemme kolmelle tai ehkäpä neljällekin hengelle tarkoitetussa kuputeltassamme jossa on meille ruhtinaallisesti tilaa. Kuuntelemme hiljaista sateen kihinää ja torkahtelemme. On kiva vain kölliä lämpimässä pussissa.

Pienen rupeaman puolen päivän jälkeen tuulenpuoleinen tunturintaus alkaa vaaleta ja me aloittelemme valmistautumaan lähtöön. Kun nostelemme rinkkoja mättäältä mukaan, niin taivaalla näkyy vain jokunen poutapilvi ja päivä paistaa ihanasti heloittaen.

Kuljemme hissukseen kohden luodetta. Kun tuntuu tarvetta olevan niin peffat laskeutuvat mättäälle. Yleensä noin tunnin välein on meillä vähän pitempi peffattelu jolloin käydään jopa pitkälleen ja jalat nousevat koholle jonkun mättään päälle.

Maastonkirjavissa asuissamme katoamme helposti ympäröivään luontoon, mutta siksipä Murrilla on päässään täällä hohtavan valkoinen huppu, joka erottuu yllättävän hyvin kaiken kirjavuudenkin keskeltä. Se on kooltaan ja väriltään kuin talvipukuinen riekkikukko. Siksi olen ristinyt sen päähineen riekoksi.

Hiljaisella, pikaisesti vilkaisten kuolleelta näyttävällä syyskuun loppupuolen paljakalla on vielä tallella kätköissään paljonkin vilkasta elämää. Murri huomaa piskuisen ruskeankirjavan peurahiiren puputtavan mättään juurella olevan käytävänsä suulla. Siinä se hetken tillistelee, kunnes minä pääsen näköetäisyydelle. Ilmeisesti olen emäntääni paljon pelottavampi koska se siinä kohta pyörähtää vikkelästi turvaan oman käytävänsä hämärään..

Tämä luppohetkosen viettopaikkamme sijaitsee reilun puolen penikulman päässä Ropilta pohjoiseen. Täällä näkyy ruska olevan taas varovaisempaa, mutta kuitenkin on tarjolla runsaasti mehukkaan maukasta kaarnikkaa, jonka tarjoilussa on somisteena skierriä ja jäkälää, sekä jälkiruoaksi jonkin verran puolukkaa.

Nyt junnaamme taas määrätietoisen hitaasti luonnosta nauttien eteenpäin. Oikealla on laakea koivikkoinen Kaskasjoen laakso. Juuri korkean tunturin taakse häipyvä aurinko hehkuttaa maisemaa punaisena ja taivasta keltaisena saaden maa pinnan kasvustonkin hehkuviin sävyihin.

Vaan nyt ei ole oikein aikaa jäädä sitä ihailemaan, koska Kaskasjoen itäisempi kämppä on nyt jo sentään melkoisen lähellä, ja päätämme yrittää sinne yöksi.

Jos tarkoituksemme olisi pystyttää teltta, niin se olisi hyvin mielekästä aloittaa nyt heti, elikkä silloin kun vielä jotain näkee. Pimeässä se homma on melkoista tuherrusta. Vaikka onhan sekin koettu että se onnistuu, vaan ottaa se touhu silloin aikaa runsaanlaisesti. Nyt näissä olosuhteissa unohdetaan tämän tihenevän hämärän vaikutus teltan pystytykseen.

Pitää varmistaa sen autiotuvan löytyminen melkoisen synkässä ja tiheässä koivikossa. Ei muutoin koivikko ole synkkä, mutta kun tuo pimeä jo tuppaa päälle. Kartan mukaan kämppä on aivan joen rannassa, joten nyt otan suunnan pohjoiseen kohti jokea. Siitä nyt ei ainakaan pääse huomaamatta kävelemään ylitse. Ainakin viimein silloin havahtuu joen läsnäoloon kun saappaan varsi hörppää raikasta vettä. Rannan löydyttyä pitää taapertaa vain sitä pitkin länteen reilun kilometrin tai parin verran, riippuen nykyisestä sijainnistamme. Ei ole tullut seurattua kovin tarkkaan kulkuamme, vaan mistäpä sitä tasaisella paljakalla kykenee tarkkoja kiintopisteitä ottamaan.

Oksat riipivät kasvoja ja koivun juuret sen muut maan muhkurat tuppaavat kampeamaan kumoon meidät hämärän vaeltajat. Ranta on tunnetusti aina melkoista ruteikkoa, vaan kohde löytyy kuitenkin. Ensi kohtaaminen tämän vähän päälle puolen kilometrin korkeudessa olevan suojan kanssa on jonkinasteinen tärsky. Mielihyväksemme toteamme kuitenkin tuvan ulko-oven haan olevan säpissä.

Olenhan minä lukuisia öitäni viettänyt hyvinkin erilaisissa yöpymissuojissa, kuten jo elinkaarensa päättäneissä sortumassa olevissa kammeissa ja asentokuusen alla elikkä näreen persiisissä. Eivät aivan outoja ole myöskään läpilahot erakon entiset majatkaan, puhumattakaan sadeviitan suojasta ukkosmyrskyn raivotessa metsässä niin että vesi ryöpyten piiskasi mättäitä ja joku kuusikin siinä maatessani väänsi vieressä juurakkonsa levyksi pystyyn. Ja toisenkin kerran olen talven paukkuvassa pakkasessa nukkunut rauhaisan yöunen upottavassa hangessa, vain makuualusta makuupussin alla. Ja tietenkin lukemattomia öitä on tullut levättyä noissa tavanomaisissa sotaväen ja muiden maastossa yöpyvien vaeltajien kylmissä tai lämmitettävissä teltoissa ja laavuissa. Mutta tämä on jotenkin odottamattoman ensikertaista ja uutta: tiettömien taipaleiden takana erämaassa on työmaaparakki! No eihän siinä nyt sinänsä vielä mitään ylitsepääsemätöntä pitäisi olla. Mutta kun se näyttää olevan lasikuituinen ja väriltään kirkkaan oranssi. Parakki on vuorattu sisältä mineriitillä, vaalean siniharmaalla asbestisementtilevyllä.

Sisällä kumisee ja kaikuu raa’asti  kun sen tuvan lattialla kävelee ja puhe kaikuu kumman kovana. Se lyö aluksi häiritsevästi urkurakentajan korville, jotka ovat sentään työssään monenlaisia ääniä, niiden  värejä kuin voimiakin kuunnelleet. Piankin on pakko oppia välttämään kaikkea äänekästä puhetta ja muutakin kamppeiden siirtelystä johtuvaa äkkinäistä ääntä. Korvat sentään tottuvat tähänkin raakaan akustiikkaan melkoisen nopeasti.

Jonkin verran nokeentuneeseen oviseinälle olevaan mineriittilevyyn on joku taiteilija piirtänyt hyvin taidokkaasti kuvan purskean tuiman näköisestä saamelaisesta. Kuvan yläreunaan on kirjoitettu: ”Silbamihkala”.

En tiedä tarkoittaako tuo nimi kuvan esittämää hahmoa, vaiko sen piirtäjää. Hienossa työssä on joka tapauksessa vahvaa luonnetta.

Toisaalla lähempänä kaminaa on seinällä vartiossa toinen hahmo. Se esittää mielestäni hyvin surullista ja maailman murjomaa saamelaista. Minun käy häntä jotenkin sääliksi.  Näkemykseni mukaan kuva esittää varsin osuvasti Heikun Piettaria tai ehkäpä Jorpa-Ollia, joista Samuli Paulaharju kertoo mainiossa kirjassaan ”Tunturien yöpuolta”.

Katto pitää todennäköisesti sateen, jos sellainen tälle paikalle sattuu. Vaan eipä ennusmerkit kerro vettä ropistavan. Jos jotain pilvestä tulee, niin se on varmasti lunta.

Kun kamina rupeaa kunnolla lämmittämään, niin nurkissa alkaa hiljainen naksunta, narina ja pienoinen paukahtelu. Palavat koivuklapit levittävät kuitenkin alussa ennen kunnon vedon syntymistä omaa tunnusomaista tuoksuaan ja niin koko autiotupa muuttuu mukavaksi ruoan poristessa hiljalleen valmiiksi. Ei muuta kuin tyytyväisenä murua masuun ja pahnoihin köllimään. Yöllä on Kaskasjoen laaksossa piukkuva pakkanen, mutta meillä on pehmeän lämmintä. Ei ihminen oikeastaan paljoa tarvi, sillä minulla ainakin on äärettömän hyvä olla tässä oman vaimoni vierellä.

Herään tiistaipäivän aamuna suhteellisen aikaisin Murrin vielä jäädessä kääntämään kylkeään. Siinä pystyyn kömpiessäni kuulen hänen jotain mutisevan, liekö ollut: – Nukuttaa vielä.

Minulla on kiire ulos. Aurinko paistaa kirkkaasti, ikkunassa on lupaavan kiehtovia kuuran kukkasia ja maa kimaltelee tuhansin kitein. Puen kiireesti jotain ylleni, nappaan kameran ja törmään pihalle kuvaamaan. Kaikki korret ja varvut ovat hohtavan valkoisessa kuurassa. Puhtaana loistava maa rusahtelee jokaisella askeleella saappaiden anturoiden alla. On kerta kaikkiaan upea aamu. Tästä se ei voi kauniimmaksi tulla. Erilainen voi olla, mutta ei varmasti tätä ihanampi. Kun auringon säde osuu huurteiseen korteen, niin se on kuvattava melkoisen nopeasti, sillä lämpö sulattaa parissa minuutissa jään. Auringon säteiden suunnan muuttuessa tulee koko ajan aina vain uutta kuvattavaa.

Skierrin, vaivaiskoivu ruskan punastamat lehdet ovat saaneet pakkasyön jälkeisenä aamuna reunoilleen valkoisen pitsikauluksen.

Suurikokoinen Exakta on painava ja metallipinnoissa sormet alkavat palella. Siirryn sisään ja pistän kamiinaan jälleen tulta.

Autiotupien ja kammien vieraskirjat ovat mieluisaa ja useinkin antoisaa luettavaa. Sieltä löytyy moninaista ajatuksen tulkintaa. Viime vuonna ensimmäinen oli kerinnyt tänne kuudes maaliskuuta ja vuoden viimeisen kävijän päiväys on 19. syyskuuta, siis melkoisen tarkalleen vuosi sitten. Nyt saattaa siis olla mahdollista että meidän tervehdyksemme ja siis käyntimme jää tämän tuvan ja vuoden viimeisimmäksi. Joulun tai uudenvuoden viettoon ei kukaan ole tänne hiihtänyt. Eipä yleensä muillekkaan Käsivarren välituntureiden autiotuville ole yksikään vaeltaja saapunut näitä pyhäpäiviä juhlistamaan. Tämän menneen vuoden viimeisimmän kirjauksen jälkeinen, siis tämän vuotinen ensimmäinen on tällä kämpällä tavallista aikaisemmin, nimittäin jo helmikuun viimeisenä päivänä.

Ruokaillessamme ikkunan edessä olevan pöydän ääressä Murri huomaa ulkonakin olevan jonkun aamuaterialla. Siellä hyppelehtii rauhallisesti heiniä puputellen pupujussi. Menen hiljaa ulos ja saan jonkin aikaa seurata sen touhuilua. Ei ollut Jussi järin säikky.

Taivas on sininen ja aurinko porottaa täydellä syyskuisella voimallaan. Ilma lämpiää nopeasti ja pian on kaikki kimalteleva valkeus poissa. Vain joissain syvimmissä varjoissa kuura jaksaa sinnitellä hieman pitempään.

Lähdemme jatkamaan puolilta päivin joen vartta ylöspäin. Siinä on selväksi tallattu polku. Päivänpaisteisessa lehdettömässä koivikossa näkyy paljon vikkelää liikettä ja kuuluu taukoamaton sirkutus. Siellä suuri urpiaisparvi etsii ravinnokseen pieniä eläviä makupaloja koivujen silmuista. Munat, toukat ja kotelot kelpaavat jos ei aikuisia enää löydy. Siellä nämä sirkeät lintuset kiertävät oksien päällä ja roikkuvat niiden alla vaikka päät alaspäin.

Täällä on monenlaista syötävää minullekin, marjaa mahtaisat määrät. Minä niitä popsin minkä kulultani kerkiän. Tulee talven varalle paljon vitamiinia varastoon, vai tuleeko? Ainakin ne ovat maukkaita. Yleensä näillä vaelluksilla minun päivän mittaan juomani vesimäärät ovat aika vähäisiä. Sen vastineeksi syön kaiken aikaa marjoja, jos niitä vain on saatavilla.

Poikkeamme ohimennen Kaskasin läntiselläkin tuvalla. Se kun sattuu olemaan matkamme varrella. Tietenkin sikäläinen vieraskirja joutuu heti tarkastettavaksi. Siellä ovat samat kulkijat poikenneet samalla vaelluksellaan kuin naapurituvallakin viime vuoden viimeisinä. Eihän näiden tupien väliä ole kuin kilometrin verran. Ja kas vain, tämän vuoden helmikuun kävijät ovat poikenneet täälläkin laittamassa puumerkkinsä kansien väliin. Niin näyttää kulkevan muukin reppukansa samaa reittiä ainakin tällä kohdin jotostaan, kuten mekin.

Keskellä järkälemäistä rakkaa löytyy pieni mätäs. Sen on siihen varmaan hetkeksi jättänyt mustatukkainen ja ruskeasilmäisen maahisneito. Morsiuskimpussa on pohjoisen värit. Punakeltainen kukkavihko on sidottu hopeisen pitsin keskelle.

Nousemme Juovvatsohkain ja Pieggusoaivin väliseen satulaan. Edessämme kauempana kohottaa lakeaan tumma Njamahluohkka.

Tulemme rinnesuolle. Rinkka putoaa kummaltakin ikeen alla puurtavalta mättäälle kun innostumme popsimaan makoisaa lakkaa. Näin itse jänkäpuonulta kerättynä pehmeän keltaiset kerrotut luumarjat suoraan omaan suuhunsa maistuvat mannalta. Siemenet eivät ole ollenkaan niin kovia kuin kaupan hyllyltä ostetuissa ison tehtaan sokeriliemeen ja lukuisiin säilöntäaineisiin säilömissä. Lakassa ja kurjenpuolassa on lappilaisen lettoisen jängän mahti ja voima puserrettu parhaimpaan muotoonsa.

Taaksepäin katsoessaan näkee parin kilometrin etäisyydellä alhaalla koivikon valtaamassa laaksossa Kaskasjoen läntisen, hirrestä salvostetun kämpän uutuuttaan kiiltävän katon.

Pä kä käkä käkä. Pelästyttäen niin että olen pudota peffalleni, kun lähtee riekko aivan edestäni mättään takaa hurjan käkättävään ja maata viistävään lentoonsa nostattaen seurakseen viereisen pounun takaa toisenkin samanlaisen viuhtojan.

Piekana kiertää korkealla päittemme yläpuolella liikkumattomin siivin. Yhtäkkiä se pudottautuu nuolena hurjaan syöksyyn ja katoaa jonnekin rosoisen pahdan suuntaan.

Ruska ympärillämme täällä korkealla satulassa on vahvaa purppuraa ja kullan hohtoa, jonka korostajana on puolukan kiiltävän vihreät lehdet sekä pienet katajat sinisin marjoin.

Vahvan sinistä taivasta vasten tuolla hieman kauempana tunturin ylärinteellä terävien lohkareiden päällä liikehtii suuri lintu. Se ilmeisesti on siellä aterialla. Kirkkaan vaalea tausta takanaan se näyttää mustalta. En saa siitä kiikarillakaan selvää, mutta korppia suurempi tuo ateriaansa repivä kuitenkin on, eikä muotonsa mitenkään korppiin osu. Päättelyni kallistuu melkoisella varmuudella kotkan puoleen.

Olemme nyt tämän satulan korkeimmassa kohdassa. Katselen Roggejavrin takana kohoavaa Keässevarria. Tuonne alas on tässä nyt suuntamme.

Laskeudumme hiljalleen alemmas seuraillen pienestä lampareesta alkunsa saanutta puron lirua joka hiljalleen voimistuu.

Hieman sivummalla pienoisella tasanteella on sammaloitunut tulensija. Onko siinä vuosia sitten joku lämmitellyt tulilla, paistaen ehkä keppiin pistettyä purosta ottamaansa tammukkaa. Vai onko hänellä ollut alhaalta suuremmasta joesta pyydystetty rautu mukanaan ja sitä siinä tulilla valmistellut niestapalakseen?

Vai onko hänellä nokinen kattila keitistangon päässä. Siitä kertoo vieläkin tulipaikan takana oleva pystyseinäinen kivi. Ei ole kulkijan tarvinnut tunturin vähäisistä varvuista ja harvakseltaan kasvavista koivunkoukeroista puuta keitiskorvakoiksi haeskella, vaan on voinut ne kaikki tulessa lämpimikseen käyttää.

Ja niin on siinä kattilassa vesitilkkanen lämpiämässä odotellut sekaansa poronrakkopussista pöönäpuruja. Veden kuohahtamista odotellessaan tämä tunturin väärti veteli vahvaa siivua unna niibillään poronahavasta. Pisti siitä palan suuhunsa ja hörppäsi ruuniverisestä kuksasta kuumaa ja suolattua kahveeta palan painikkeeksi.

Näin mielikuvani kulkevat valtoimina kuin taivahan linnut.

Olemme laskeutuneet jo niin alas että kuru aukeaa poikittaiseen laaksoon. Täältä ylempää näkyy joitakin laaksossa olevia järviä. Katselemme niitä kiikarilla. Suoraan allamme on Roggejavri ja siitä länteen noin kolmen kilometrin päässä alkaa suurempi parista Nammakkajärvestä, jolla on mittaa kolme ja puoli kilometriä. Sen takana on kaksi rakennusta. Molempien katonharjan yläpuolelle kohoaa savupiippu ja antenni, oikeanpuoleisessa häkkyrä ja toisessa laiha piiska. Ei pienintäkään savukiehkuraa kohoa kummankaan torvesta. Rantteella ei väkeä liiku.

Lähdemme kiertämään Roggejavrin ja Nammakan välistä märän tuntuista kannasta, koska siinä näkyy lahmajäljestä päätellen mennyt aiemmin joku toinenkin.

Alhaalta laaksosta katsottuna aurinko on jo painunut tuntureiden taakse ja Nammakkajärvi on jäänyt kokonaan varjoon. Ilma sen  tuntumassa jäähtyy nopeasti ja koko järvi on hitaasti kietoutumassa harmaaseen usvavaippaan.

Pidemmälle päästyämme rupeaa märkä maan pinta antamaan periksi ja hyllymään joka askeleella aina vain enemmän pitkävartisen nokialaisen anturan alla, muuttuen lopulta kursuheinää kasvavaksi lievuksi. Katson edellisen kulkijan jättämää jälkeä tarkemmin ja huomaan siinä olevan vain koparan painanteita, ei silmä löydä saappaan anturan jälkeä. Olemme siis poronpolulla. Kuinkahan pitää meidän anturoittemme alla.

Hätyytämme siinä molskiessamme pari telkkääkin sieltä rannan ruovikon suojasta uimaan kiireesti turvaan kauemmas järvelle. Olivat jo onnistuneet hakeneet itselleen valmiiksi yöpymissuojan, jota me vasta tässä olemme tavoittelemassa.

Pääsemme kuitenkin kovemmalle maalle ilman saappaanvarren hörppäystä. Sieltä sitten länteen ja kolmisen kilometriä järven pohjoisrantaa pitkin Nammakan autiotuvalle. Yleisvilkaisu ympärillemme, ja vasta silloin oikein tajuamme kuinka pimeää täällä todella jo on.

Lähimmän rakennuksen, sen parempikuntoisen, ovi on lukossa. Verantoineen se rakennus muistuttaa kovasti nykyisiä ympäri maata järvien rannoilla olevia suurehkoita kesämökkejä.  Toisen rakennuksen ulko-ovella on haka, joka on vaakasuorassa, kertoen että täällä ei ole nyt kukaan yöpymässä. Siispä meillä on täällä täysi rauha huseerata kaksistaan.

Ei meitä kumpaakaan tuvallinen kuhisevaa väkeä ja asiaa ymmärtämättömän ihmisen kamiinan pilalle polttoa enteilevä punaiseksi korvennettu kuumuutta uhoava kylki mitenkään ole koskaan riemastuttanut. Taitaa olla lähes ainoa poikkeus kun jostain syystä kamppeet ovat litisevän tuoreina ja pitää saada ne kuivumaan. Toisaalta kyllä sitä mielellään erämaan jotoksilla vastaantulijan kanssa hetken rupattelee, kun useampaan päivään ei muita ihmisiä ole tavannut. Siinä kertoilee muille havaintoja matkaltaan ja kuulee mielellään näiden näkemyksiä edessämme olevasta maastosta. Mutta liika on liikaa, kun hiljaisuutta on tullut tapaamaan tänne jänkien ja kurujen, lompoloiden ja paljakoiden kiveliöihin. Useammankin kerran, kun olemme huomanneet autiotuvalla jo olevan asukkaita sisällä, olemme pistäneet telttamme pystyyn vaivihkaa jonnekin sivummalle omaan rauhaamme.

Taloksi astuttuamme huomaamme että kamiinan vierestä löytyy hädin tuskin sen verran tikkuja ja pari oksanväärää että saamme tulet syttymään.  Sitä ennen on kuitenkin suuluukun saranointi korjattava. Kaivan mukana olevasta tarvekalupussista rautalankaa  sen verran että se luukku saadaan saranoillaan pysymään eikä sitä tarvitse lattialla säilytellä. Poltettavaa riittää juuri sen verran, kun kaikki roskatkin halii pesään, että soppakattilan sisältö niukin naukin saadaan lämpiämään. Mitään polttopuuvarastoa ei näy pihapiirissä olevan.

Emäntä vahtii tällä kertaa kaminan äärellä sopan kiehahtamista. Kaikkinainen lämpimän aterian valmistus on kyllä aivan perinteisesti näillä vaelluksillamme alusta alkaen ollut aina minun kontollani.

Eteisen perällä seinälle ruuvattuna on puhelin. Murri tahtoo kertoa kotipuoleen kuulumiset tunturista. Kone on hengeltään kuin seinälle puhuisi. Ei mitään vastaa. Vieraskirja kertoo sen olleen mykkänä ainakin jo elokuun puolessa välissä.

Nukumme aamusella noin kymmeneen saakka. Päivän ensimmäinen ateria valmistuu Trangialla spriitä poltellen.

Järven takainen tunturi on yön mittaan muuttunut matalan lattaiseksi ja tasalakiseksi. Kaikki on ulkona vaalean siniharmaassa usvavaipassa, jonka alareuna on jonkun kymmenen metrin korkeudella järven pinnasta. Ulkona sataa ropistelee, joten päätämme jäädä viettämään mielestämme hyvin ansaittua luppopäivää. Tuskinpa tänne nyt enään syyskuun puolenvälin jälkeen ketään vaeltajia ilmestyy. Ruskakausikin on yleisen tietämyksen mukaan ohitettu jo viikko tai pari sitten, vaikka eilenkin vielä tuolla tunturin suojaisessa satulassa oli eräs värikkäimmistä minun koskaan näkemistäni sävyjen iloittelusta.

Murri jää lukemaan vieraskirjan tarinoita, kun minä otan sahan ja kirveen mukaani ulos lähtiessäni. Kierrän tuvan takana olevalle hiekkaiselle kumpareelle. Se on aukean laakea ja matalalle, jolla kasvaa harvakseltaan jäkäläisiä koivunkänkkäröitä. Pyrin valitsemaan sieltä tiheimmistä kohdista kolme runkoa kaataakseni ne polttopuiksi.

Tuulikin on jälleen herännyt ja ajelee reippaasti repien usvaisen pilven muodostaman taivaankannen peitteen hajalle. Sen takaa pääsee tervetullut sininenkin väri esiin auringonvalon saattelemana.

Karsin kaatamani rungot ja otan kaikki sormea paksummat oksatkin mukaani. Ei täälläkään ole vara mitään haaskuuksi jättää.

Tuvan takaisella rantteella pätkin ja halon rungot valmiiksi polttopuiksi. Samoin käy kaikille mukaan ottamilleni oksillekin.

Tämä Nammakan autiotupa näyttää olevan jo melkoisen iäkäs ja vanhuksessa näkyy tietenkin lukuisten käyttövuosien syvät uurteet ja ajan patina.  Nyt tämä monelle kulkijalle jo kymmenien vuosien aikana suojan tarjonnut autiotupa on syksyisen iltapäivän paisteessa hiljentynyt odottelemaan jo ensilumia.

Sen monet yksityiskohdat, kuten sisäänkäynnin porraskin ovat jo ehtineet elonsa ehtoopuoleen.

Menen sisään suuren puukantamuksen kanssa. Joudun hakemaan niitä vielä kolme kertaa lisää ennen kuin kaikki tekemäni ja pienimäni klapit ovat sisällä kuivumassa. Siellä ne nyt ovat odottamassa ehkäpä ensi kevään ensimmäistä ahkiota vetävää hiihtäjää. Hänellä on silloin käyttökelpoisen ehjä kamiina ja kuivat polttopuut odottamassa. Ellei nyt sitten joku muu mönkivällä moottorilla kulkeva ennen sitä kerkiä niitä polttamaan.

Tuvan ainoa penkki klenkkaa kolmella jalalla kannatellen neljättä kohollaan kuin rampa porokoira. Rahi ei oikein uskalla varata sille, koska jalka on aivan irti, putoamaisillaan. Katson mitä sille voisi tehdä ja työnnän sormet paidan rintataskuun ottaakseni lasit nenälleni, jotta näen paremmin tuvan hämärässä. Mutta laseja ei löydy. Ovat jossain muualla. Ovat ne ennenkin pudonneet kun olen kumarrellut. Siispä vilkkaasti pihalle klapisouvin tekopaikalle tuvan taakse. Eivät ne tuppaa heti löytymään, mutta kun emäntä tulee avuksi, niin siellähän ne ovat pikkuoksien alla jemmassa. Kyllä helpottaa, sillä enhän minä oikein karttaakaan pysty lukemaan ilman näitä lasejani.

Niinpä vain takaisin sisälle ja penkin kimppuun. Kaivan esiin mahdollisimman kuivaa koivua, josta vuolen täppäkiilan. Naputtelen sen paikalleen kirveen hamaralla, ja paranemisestaan ilahtuneena penkki tarjoaa heti minulle kiitokseksi tukevaa peffanpaikkaa. Siinä on mukava istuskella ja niin tutkiskelen karttaa rakennellen mielessäni jatkoreittejä. Edessäni oleva ikkuna on vielä yökylmän jäljiltä alakulmastaan jäässä. Ulommainen pokakin laskee vettä lasien väliin, koska karmiin on jo iskenyt kyntensä tehokas lahottajasieni. Luonto hakee lainansa takaisin.

Ehdotan Murrille lähtöä huomenissa kohden Ropia. Tosin reitti sinne näyttää rakkaiselta kiipeämiseltä, mutta saan kuitenkin hänen hyväksyntänsä. Nyt minullakin on aikaa tutustua vieraskirjan kiehtovaan sisältöön.

Edelliset kävijät ovat kirjoittaneet lähtöpäiväkseen neljäs syyskuuta. Siispä tässä tuvassa ei ole kukaan yöpynyt edelliseen kahteen ja puoleen viikkoon. Kovasti ovat autiotuvat ainakin näillä käsivarren välituntureilla vajaakäyttöisiä vielä näinkin upean ruskan aikaan. Tällä vaelluksella olen kirjoitellut muistiin nyt neljän autiotuvan vieraskirjoista käyntien tilastotietoja. Ne kertovat että keväthanget kutsuvat hiihtäjiä tälle alueelle aivan huhtikuun alusta toukokuun puoleen väliin. Kesävaellusten alkaessa kesäkuun puolessa välissä tuntureilla on täällä vielä paikoitellen varjopaikoissa lunta. Vaeltajan reppuja ei kovin montaa liiku enää syyskuun puolenvälin jälkeen kuin aivan poikkeustapauksessa, mutta marraskuu on jo nimensä mukaisesti täysin marras, siis hiljainen ja kuollut. Täällä Nammakan tuvalla käydään satunnaisesti läpi talven kerran tahi kahdesti kuussa. Tämä selittyy sillä että Nammakka on Kilpisjärven tiellä olevan Saarikosken ja Rommavuomassa muhivan Raittijärven kylien välisen kulku-uran varrella. Karttaani, joka on melkoisen tuore, vasta 80-luvun puolessa välin tehty, tämä juonto kuitenkin loppuu puolen penikulmaa täältä pohjoiseen Siellä alkavat kuivemmat tunturipaljakat, joten kulkija voi mennä mistä haluaa. Tätä juontoa seurailee ja perille asti jatkuu puhelinlinjakin, jonka tolpista yksi on tässä tuvan päädyssä ja muut pitkin jänkiä ja selkosia.

Onhan tuossa pihan tuntumassa tienviittakin joka kertoo Saarikoskelle olevan matkaa 15 kilometriä ja Rommavuomassa kyyhöttävään Raittijärven kylään täytyy taivaltaa 21 kilometriä.

Päivän painuttua levolle seuraamme isompamme esimerkkiä. Olemme päättänet lähteä liikkeelle jo aamun hämärissä. Vaan kuinkas käykään. Eteläinen tuuli näyttää nostavan uhkaavan tummaa pilvilauttaa, mustaa möykkyä Ropin suunnalta. Aamiaisen syötyämme meille hyppää pupu pöksyyn. Pyörähdetään takaisin laverille ja minä vetäisen makuupussini kauluksen ihanasti leukaperiin asti ja vedän korvani pussin lämpimiin. Onpas tässä nyt mukavaa kölliä maaru pullollaan.

Ei siitä kunnon sadetta kuitenkaan kehkeytynyt. Tulipahan kuitenkin ihanan aurinkoinen ja raikkaan tuulinen syyspäivä, joka nostattaa kirkkaana päilyvän korkean aallokon syvän siniseen Nammakkaan.

Pikkuinen poroparttiokin tolvaa jostain etelän suunnalta tupien tuntumaan palkimaan.

Aikaisin aamupäivällä joku sorsan sukulainen puhaltelee narajavaan torveensa nimettömällä naapurilammella. Minä vastailen parhaan taitoni mukaan ja siitäkös kaveri intoutuu solistiseen konserttiin, jota minä koetan omalta osaltani taukopaikoissa ajoittain säestää.

Konserttimme päättyy äkkiseen niin kuin on alkanutkin, kun etelän suunnalta lähestyy iso ja tumma lintu. Se tulee puuskittaisessa tuulessa vaappuen ja kuin kiukulla puskien vasten pyörteitä. Se on suuri moottorilintu. Rajan helikopteri laskeutuu lapojaan sutkutellen siihen ranteelle. Sieltä putkahtaa ulos kaksi tele-miestä. Ovat tulleet huoltamaan puhelintamme. Vaihtavat siihen ehjän sulakkeen ja sillä on kone kunnossa.

Murri kysyy heiltä ison tien suunnassa näkyvästä radiomastosta. Kartan mukaan se seisoo Lammasoaivin huipulla. Vanhempi pulisonki-mies kertoo siellä olevan 450 MHz:n laitteet, joita ei vielä kuitenkaan ole kytketty toimintaan. Tähän Murri lausahtaa:

– Olis kiva ja jotenkin varmempi kun tunturissa olis meilläkin mukana itsellä radio.

Tähän toinen miehistä lisää kuin kaverinsa puheeseen:

– Sinne asennetaan vielä yhdeksänsatanenkin joskus aivan lähiaikoina.

Lähden marjastamaan kaarnikkaa ja puolukkaa. Niitä kun täällä riittää vaikka isommallekin joukolle. Sitä vain ei näy. Kun olen tarpeekseni syönyt, niin kerään pussillisen tummanpunaisia mehukkaita puolukoita kaverille tuliaisiksi. Niitä kun pistää sokeroituina paksun kerroksen kaurapuuron päälle, niin eipä ole paremmasta herkusta väliä.

Nyt kun puhelin on vihdoin kuukauden verran lepäiltyään taasen  toimintavireessä, niin tilaan puhelun Rovaniemelle. Varaan meille lauantai-illaksi makuupaikat Helsingin yöjunaan.

Tilaamme puhelut myös kotipuoleenkin, mummulle ja Tompalle vastapuheluina ja Mikalle puhelun jonka lupaamme maksaa itse. Saatiinhan nuo terveiset tunturista sentään toimitettua perille.

Iltapäivällä laskeutuu tunturista kolme rajamiestä pitkät pyssyt olallaan. Kertovat olevansa syyslomalla, ovat haulikkoineen hakemassa riekkoja. Jutellessamme selviää heidän saaneen neljä lintua tuonne reppuun.  Kyselevät olemmeko me nähneet niitä täälläpäin.

Näillä rajamiehillä on mukanaan avain tuohon naapurissa olevaan muhkeaan kesämökkiin. He asettuvat sinne taloksi ja savu rupeaa pian tupruamaan senkin torvesta.

Minä lähden vielä hankkimaan lisää puita, kun olemme niitä päivän mittaan jonkin verran poltelleet. Pistän vielä kolme runkoa klapeiksi. Onpahan niitä nyt sitten rutosti enemmän kuin tänne tullessamme.

Sisään tultuani Murri kertoo yhden rajamiehistä käyneen täällä ja kutsuneen meidät vierailulle heidän puolellaan noin tunnin päästä. Siellä odottaa meitä kuulemma silloin kuuma sauna. Enpä arvannut että tuolla huvilalla olisi saunakin sisällään.

Kun aika on täysi, niin astelemme pyyhkeet kainalossa naapuriin. Näissä oloissa saunominen on ylellisyyttä.  Löyly on makeaa ja sitä on riittämiin. Siinä pestessämme seurailen kuin salaa vaimoni liikehdintää ja lämmin tunne ailahtaa sielussani. Suoristan selkäni ja käännyn häntä kohden. Ojennan molemmat käteni kuin odottaen jotain tapahtuvaksi ja hän tulee oitis syliini. Olemme tiukassa syleilyssä, suutelemme. On suloinen olo.

Tulemme jonkin ajan kuluttua pesuhuoneesta sikäläisen tuvan puolelle jäähdyttelemään. Meidät kutsutaan oitis pöydän ääreen ja saamme siinä vieraanvaraisilta isänniltämme vielä saunakahvit pullien kera. Onpa rajan miehillä hyvä palvelu. Siinä jutellessamme he kertovat viipyvänsä vielä parisen päivää riekkojahdissa, päivät tuntureilla ja yöt tällä kämpällä.

Kello lähentelee jo yön kymmentä, kun tulemme takaisin omaan vaatimattomaan kortteeriimme. Eteisen seinällä oleva puhelin on nyt vallan virkeä. Se tuuttailee ja piippailee aivan itsekseen. Arvaahan sen kun on täytynyt niin pitkään mykkänä tuppisuuna odotella ilman puhekumppania.

Seuraavana aamuna saan mielestäni oivan tuuman. Lähden keräilemään puolukoita. Saan niitä talteen tuollaisen litran vetoisen muovipussin yli puolilleen. Rojautan siihen päälle hienoa sokeria ja ravistelen kaiken sekaisin. Tulos on mielestäni varsin mainion makuista.

Sitten lähden tapaamaan rajamiehiä, mutta ovi on jo lukossa. He ovat lähteneet jo aamuiselle kierrokselleen tunturiin. Sidon pussin oven hantaakiin ja laitan mukaan lappusen. ”Saunasta ja seurasta kiittäen”.

Saapastelemme kohti lounasta. Päivyt paistaa pirteästi, tuuli toheltaa ja tunturissa on jo selvä talven tulon tuoksu. Yökylmän jäljiltä sulanut kuura kimaltelee vielä aamuisessa päivänkoitossa.

Kilometrin taivallettuamme oikea jalkani alkaa jumputella. Nilkka ei oikein tahdo ottaa täyttä painoani kantaakseen. Ja onpahan siinä tarjolla sille nilkkaraasulle vielä tukevan kantamuksenkin massa. Kipu pistää minut kuitenkin pian klenkkaamaan. Jonkun sata metriä sitä kärsin, mutta sitten kerron Murrille olevan levon tarpeessa ja istahdan mättäälle. Riisun saappaan pois. Nilkka on turvoksissa. Kierrän siihen nivelen ympärille tukisidettä. Vedän sitä melkoisen tiukalle. Se helpottaa selvästi, vaikka eipä anna luonto enää pitää vauhtia entisellään.

Etenemme hiljalleen tuota jo edellä mainittua karttaankin piirrettyä Raittijärven keinoa.  Useinhan ovat nuo nykyään käytössä olevat polut jo ylimuistoisista ajoista asti olleet paikallisten asukkaiden käytössä ja ne ovat myös heidän valitsemiaan helppoja reittejä. Ne on kuljettu sellaisten alueiden kautta joista pääsee myös rospuuttona.  Se on ikiaikainen saamelaisten palas, joita ei koskaan ole mitenkään rakennettu. Syntyivätpähän itsestään samaa reittiä usein kulkemalla. Aina ei voitu kosteita jänkiä kiertää, vaan silloin laskeuduttiin tunturista alemmas ja kuljettiin pakosta niiden yli. Kyllä se poroahkiolla ja kevyellä reellä joutuisasti onnistuu, jalkamiehestä puhumattakaan.

Nyt on kaikilla täkäläisillä jo peltipailakat alla pörisemässä ja matka taittuu joutuisasti. Eipä nykyään poropaimenen tarvi juurikaan koskaan  tunturissa yöpyä.

Pehmeämmät jänkäkaistaleet eivät vain noita nykyajan moottoriporojen hevosvoimia ja kaiken jauhavia kumipyöriä pysty yksinkertaisesti millään kestämään. Kun ensimmäinen mönkijä tuppaa jäämään johonkin kiinni, niin kaasua lisätään ja junnaten nytkytellään eteenpäin maata kuopien. Seuraava moottorimies kun saapuu samaan paikkaan, niin hän huomaa että tuosta ei kannata enää yrittää.

– Onhan tuota kiveliötä, joten ajanpa tuosta vierestä.

Taas sama jurraus, mutta läpi mentiin kaasua lisäten ja pyörät vinhasti maata kaivaen. Sitten tulee kolmas,…. seitsemäs, ja kahdeskymmenesseitsemäs. Nyt onkin tässä jänkhällä keinon leveyttä jo seitsemäntoista metriä mustaa ja upottavaa liejua.

Eipä tuota voine oikein keinoksi enää mainita. Taitavat siitä maahisetkin pahastua Nykyään kun niitten asuntoja paikalliset mönkijöillään mössöksi möyhentelevät.

Nyt Murri on tullut pahaan paikkaan. Onpahan mustaa ja haisevaa liejua. Mistäs tuollaista? Tuosta ei kyllä kannata lähteä yrittämäänkään rämpimistä.

Melko usein mönkijöiden tuhoaman polun viereltä, joskus kaukaakin jänkhältä täytyy etsiä itselleen etenemiskelpoinen ura.

Emäntä kiertää jänkäpounuja ja etsii itselleen uutta kulku-uraa mönkijän täysin tuhottua edellisen.

Jo juoksee vastaamme pirteä lapinkoira ja sitä juovattelee pari lukuisin nyssäköin lastattua mönkijää loijakat perässään. Pysähtyvät hetkiseksi seuraksemme ja vaihtamaan kuulumisia. Ovat kuulemma muonanhakumatkalla ja nyt palailemassa juhliin Raittijärvelle.

Kun jotosta on aamusta lähtien kertynyt taaksemme reippaan peninkulman verran poikkeamme vasemmalle Talvaksen rinteille hakemaan asentopaikkaa lähestyväksi yöksi. Meillä on tapana aina hakea hyvä lepopaikka, jotta seuraavana päivänä kunnolla jaksaa vaeltaa. Kivenmukuran tai juuren päällä nukutun, tai sitä tuskaisesti yritetyn yön jälkeen väsyttää aivan varmasti. Samalla lailla kelvoton on myöskin johonkin suuntaan viettävä luiska. Aivan pientä viettoa voi olla jalkopäähän päin.  Kelvollisen nukkupaikan etsintään täytyy keskittyä ja se ottaa myös aikaa. Mutta aikaahan on, ellei sade tai muu suuri haitta kuten kylmyys ole pukkaamassa vauhdilla päälle.

Murri hakee omalla tahollaan ja minä toisaalla tasaisen pehmeää kaarnikkamattoa. Se on ihanne, jota kuitenkin hyvin harvoin onnistuu löytämään silloin kun on asentopaikan haun aika. Kyllähän niitä tuolla tunturissa tapaa silloin kun niille ei ole muuta käyttöä kuin kaarnikan marjojen popsiminen. Marjaiselle matolle jos sattuu kuitenkin huomaamattaan istahtamaan, niin varmasti on jorvapuolella tumman sinimustat ja vahvasti persuuksissa kiinnipysyvät leimat.

Päivän vaelluksen väsyttämänä minä pudotan piankin rinkkani mättäälle, mutta kaveri vain jaksaa junnata ylimääräistä painoa olkapäillään. Rinkan jättö jonnekin vaikka näennäisesti hyvinkin näkyvään paikkaan varsinkin illan hämärtyessä on kyllä jonkin verran riskipeliä. Olen minäkin joutunut väliin kovastikin kantamustani pusikoissa etsimään. Joskus Murri jää yhteisestä sopimuksesta istuskelemaan rinkkojen luo, ja minä kierrän usein puolijuoksua katselemassa lähitienoota.

Nyt käypäinen sija löytyy pienen lompolon tuntumasta. Taivaan pyöreä kupu on aivan pilvetön. Se tietää varmasti huurteista yötä. Lapin luonto luo pohjaa pysyvälle lumipeitteelle.

Kun ilta-askareet on suoritettu ja Murrin rinkkakin on jo teltan suojissa, niin minä haen ryteköistä roitotulen aineksia. Löydän pienen tervaskannon jantturan. Siitä saan kirveellä pienimällä sen verran tervasta että se riittää sytykkeiksi ja hieman jää ylitsekin. Läheisestä ryteiköstä irroittelen sahalla lisäksi pari pientä tunturikoivua.

Pian loimottaa meillä asentopaikalla iloinen roitotuli ja Murrikin tulee lämmittelemään sen äärelle ennen kuin hän pyörähtää makuupussiinsa.

Leiritulemme hiipuu mutta läntinen taivas loistaa yhä auringon viimeisten säteiden valaisemana.

Ilman lämpö laskee hiljalleen pakkasen puolelle. Minua alkaa paleltaa, joten käyn rinkallani ottamassa untuvatakin päälleni. Minun tavarani ovat vielä taivasalla. Kierrän asentopaikkaamme tarkastellen kaiken olevan kunnossa.

Istuskelen tulilla katsellen pienten liekkien tanssia. Joku kieleke sammuu ja popsahtaen herää toisaalla muitten seuraksi ilakoimaan. Savukiehkura nousee kietoutuen toiseen ja yhdessä ne katoavat yhtenä kierteenä ylös pimeälle taivaalle haihtuen. Leimahtaen syttyy suurempi kirkas lieska, joka elää hetkisen, tanssii ja kuin imeytyy takaisin hiilloksen suojaan. Kuuluu terävähkö naksahdus, kuin joku ampuisi pienellä pyssyllä ja kirkas kipinä sinkoutuu kaaressa jonnekkin ja sammuu yhtäkkiä kesken lennon. Pari sinervää kielekettä jaksaa vielä nousta, mutta sitten on vain tasaisena hehkuva matala hiillos. Osittain senkin jo peittää hiljalleen leviävä vaalean harmaa tuhka.

Odottelen vielä ja kuuntelen metsän hiljaisia ääniä. Nousen ja käyn sitten telttaan vaimon vierelle nukkumaan.

Aamulla tältäkin paikalta lähtiessämme hävitämme näkyvistä kaiken meistä kertovan jäljen.

Pienen matkaa kuljettuamme löydän kosteasta painautumasta kirkkaan keltaisen kukan, kooltaan kuin kulleron kultainen nuppu. Lehtiä siinä ei ole ja kumman tumma varsikin on pitkin mustaa maata.  En usko oikein silmiäni, vaan otan sen käteeni ja katson tarkemmin.

Siinä on pätkä lahoa koivun oksaa, jonka päässä on möyheän lehdykkäinen sieni.

Paranvoi on työntänyt juurensa lahoon koivuun saaden sieltä elinvoimansa. Se on mielestäni niin kaunis että ojennan sen Murrillekin ihmeteltäväksi.

Olemme ohittaneet jo suuren Kivijärven sen kaakkoispuolelta, kun vastaamme tulla jurruuttelee punainen mönkijä, jonka kuljettajan vaalean punainen kaulahuivi erottuu jo kauas. Mönkijä nyökkäilee ja huojahtelee kulku-urallaan väistellen suurempia mättäitä.  Moottorin tultua lähemmäs erotan että ohjaajalla on tummanvihreä pusero ja siniharmaa pipolakki. Tultuaan kohdallemme kone sammuu ja moottorimies jää juttelemaan kanssamme.

Siinä kuulumisia vaihtaessamme meillä kuluu aikaa hyvin rattoisasti lähes tunti. Se on hyvin mielenkiintoinen ja ainakin minulle antoisa keskustelu.

Tämä lupsakka paikallinen asukas kertoo käyneensä postissa ja on nyt matkalla kotiin. Hän viittaa kädellään laajassa kaaressa pohjoiseen jolloin vaaksan mittaisen nauhan päässä oleva pipon tuumainen tupsu tekee samalla kättä vastaavan liikkeen. Vielä selventäen hän sanoo asuvansa tuossa kolmen kilometrin päässä, Kivijärven itäisessä niemessä.

– Minulla on siellä talo, tulee isännältä ylpeästi.

Hänellä on jokunen tölkki olutta mukanaan ja meille sitä auliisti tarjoaa. Kun me kieltäytyen kiitämme tarjouksesta, niin hän itse ottaa jonkun kerran. Hän kertoilee poroista ja poronhoidosta, sekä paikallisten suhtautumisesta yleensä meihin vaeltajiin, tunturin tyhjänkulkijoihin. Kysyn suoraan hänen omaa mielipidettään vaeltajista ja hän vastaa:

– Enhä mie oikein niistä välithä, hän vastaa rehellisesti ja mitään kiertelemättä.

Tämä saamen-miehen tarinoidessa minä räpsin ahkeraan kuvia. Lupaan lähettää hänellekin kunhan saan tietää mitä kirjoitan kuoren päälle nimeksi ja osoitteeksi. Hän kertoo olevansa nimeltään Peer Tuomas Juuso ja osoitteensakin antaa ja kirjoittaa sen ojentamaani paperin laitaan. Kun mekin esittelemme sitten vastavuoroisesti itsemme niin hän haluaa vielä tietää missä me asumme. Toki sen paljastamme, sillä onhan hänkin ensin esitellyt meille kotinsa sijainnin. Kuultuaan asuinpaikkamme hän lisää tähän käyneensä itsekin joskus kerran Helsingissäkin.

Juuson nimen kuullessani mieleeni nousee oitis muistelus. Raittijärven kylällä asusti kauan sitten Lapin käsivarren porokuningas Aslak Juuso. Hänestä ja hänen ahkustaan ja muistakin sukulaisistaan kerrotaan juttuja lukuisissa pohjoisen kirjoissa. Aslak Juuso on siirtynyt manan majoille jo jokunen vuosikymmen sitten. Peer Tuomas voisi ikänsä puolesta olla vaikkapa hänen poikansa. Ajatus pyörii mielessäni mutta en kehtaa lausua sitä ääneen vaikka kovasti mieleni tekee.

Peer Tuomaksen vaimo on kuollut parisen vuotta takaperin, mutta yhä vieläkin hän kantaa vaimonsa muistona tämän puna-valkoista huivia kaulaansa kietaistuna. Peer Tuomas on aivan selvästi liikuttunut ja kertoessaan vaimostaan hän kuin kaipaustaan peitellen keskittyy katse alas painuneena tupakin kiertämiseen  rintataskustaan esiin kaivamastaan piipputupakkapussista.

Tämä pohjanperien mies vaikuttaa pohjimmiltaan olevan jotenkin surullisen yksinäinen.

Pyydän Murria siirtymään lähikuvaa varten Peer Tuomaksen viereen ja silloin tulee esiin tämän miehen leikkisän veijarimainen olemus.

Meillä kun on tarkoituksena viettää vielä tulevakin yö jossain täällä lähellä linjurin reittiä, niin kysäisen kelvollista asentopaikkaa. Paikallinen asukas tuntee tietenkin nämä tienoot varmasti ainakin yhtä hyvin kuin vihertävän pusakkansa taskut. Nyt tulee epäröimättä viittaus koillisen suuntaan tien pohjoiselle puolelle:

– Tuosha väylän varrella on hyvhää vettähki. Siinä ne, muutki, tievall.

Kävelemme tien viertä kilometrin verran, ylitämme Kivijärvestä Könkämäenoon, Väylään, purkavan joen maantiesiltaa pitkin. Siinä edessämme on niiden muidenkin käyttämä taukopaikka tuulen mukanaan pyörittämine kakkapapereineen ja muine nykyihmisen jälkeensä jättämine sivistyksen merkkeineen. Matkamme jatkuu suojaisemman koivikon taakse. Levitämme asumuksemme ja valmistamme ilta-askareet kuntoon. Murri huomaa että hiekkainen tanner antaa periksi, notkahtelee kun siinä voimallisemmin astuu. Mieleen juolahtaa että onkohan tässä taas ollut joku sodan aikainen saksalaisten huoltopaikka. Mitä lie maan alla on piilossa. Varsinkin aiemmin täältä on löytynyt melkein vaikka mitä tavaraa saksalaisten jäljiltä pitkin tätä joen rannan huoltotietä. Meilläkin on kotonamme aiemmilta matkoiltamme muistona kaunein näkemäni tumman sinervä, melkein musta valkoviinipullo.

Sunnuntaiaamuna olemme ajoissa Saarikosken yleisöpuhelimen vierellä odottamassa Kilpisjärveltä tulevaa linja-autokyytiä. Puhelin on parhaat päivänsä viettäneen lukitun liiverin, pahaisen puuran harmaalla seinustalla.

On muutaman asteen verran pakkasta. Viuhuvan kaalo keli heittelee täällä laajalla aukealla jo vinhasti pyöritellen jäisiä hahtuvia. Puuran sivulla oleva laajahko lammikko on saanut jo yöllä reunoiltaan valkoisena hohtavan jäisen kannen. Astun koetteeksi sen reunalle, rusahtaa hieman jossain, mutta kestää kuitenkin jo miehen painon. Keskemmällä näyttää olevan vettä jään alla jo selvästi enemmänkin. Varmasti päälle vaaksan verran. Astun varovasti jään kestävyyttä koetellen sinnekkin. Antaa hieman periksi mutta pitää sielläkin. Pyörteilevän raju vihuri kerää suojaisempiin notkopaikkoihin vähitellen laajenevaa valkoista huntua.

Kieränaika on koittanut.

Auton on aika jo saapua. Meillä on vilu. Untuvaiset takkimme ovat pakattuna rinkkoihin. Jo kaksikymmentä minuuttia myöhässä. Eikä tule auto näkyviin vaikka kuinka me yritämme kurkkia kaulat pitkänä kuin jouhtenella.

Nyt on aikaa kulunut jo ylitse puolen tunnin. Tuuli viheltää ja ujeltaa tässä konsertissa omaa soolonumeroaan. Vilu ravistelee meitä jo ytimiä myöten. Levottomuus iskee mieleen kumpaisellekin.

Kaukana näkyy vihdoin tulevan linja-auto. Vihdoinkin se Eskelinen, mutta onpa oudon näköinen. Siihen kohdallemme pysähtyy tauolle jonkin matkaseurueen tilauspusa. Menen kertomaan murheemme ja saan kuulla heidän ohi ajaessaan nähneensä Eskelisen odottelevan Kilpisjärvellä. Ovat itse tulossa Norjasta.

Ihmettelen mitä se vielä siellä odottaa. Tulisi jo tänne ja päästäisi meidät palelemasta.

Sitten joku näistä matkalaisista kysäisee kuin ohimennen:

– Oletteko huomanneet kääntää kelloa tunnilla taakse päin. Viime yönä kun meillä siirryttiin talviaikaan.

– No niin, siinähän se on pätevä selitys. Ai että mukamas Eskelinen olisi myöhässä?

Hytisemme vielä parisenkymmentä minuuttia tuulensuojaa hakien sen pahaisen puuran seinustalla. Lunta pyörii ympärillämme jo enemmänkin. Toisaalta ailahtaa mielessä että tällä kelillä olisi mukavaa olla tunturissa teltan kanssa.

Eskelinen kurvaa siihen tienvarteen ja pysähtyy. Ovi aukeaa kutsuvasti. Kuski astuu ulos ja auttelee parhaansa mukaan  rinkkamme auton sivuluukusta sisään. Me nousemme lämpimään ja istahdamme pehmeille penkeille.

Vaellusten pääsivu