Route 67: Tuntemattoman turistin jäljillä

Heinä–elokuu 2011

Pentti Stenman

This story in English

Edelläni, 206 vuoden päässä, kulkee mies, lyhyt ja jäntevän oloinen. Tiedän hänen olevan 42-vuotias, mutta hän näyttää vanhemmalta. Hän on hevosen vetämissä vaunuissa toverinsa kanssa palaamassa Imatrankoskelta Lappeenrannan kautta takaisin Viipuriin.

Myöhemmin tapaan hänet Haminan ja Porvoon välisellä tiellä menossa kävellen kohti Tukholmaa. Hänellä on nyt laukku selässä ja keppi kädessä. Vaatetus on yksinkertainen ja olemus vaikuttaa sivistyneeltä. Askel on vetävä ja helpon tuntuinen, vaikka hän ontuukin hieman vasenta jalkaansa.

1.  polkemispäivä: Punkaharju – Imatra

Ensimmäinen kilometri täyteen lastatulla fillarilla meni oikein hyvin. Vielä toinenkin. Ehkä tämä sittenkin onnistuu, vaikka aikaisemmista pitkistä fillarimatkoista on kulunut aikaa. Ikävuosia on jo otsikon vihjaama määrä ja kunto on mikä on. Pyörälaukuissa ja etutelineellä on mm. teltta, makuupussi, ohut ilmapatja, varavaatteita, vähän työkaluja, kamera, puhelin, retkikeitin ja ruokaa suunnilleen viikoksi. Samanlaista kuormaa olen kantanut rinkassakin Lapin-vaelluksilla.

Poljin Punkaharjun ja Parikkalan välistä maantietä. Se ei ole kovin vanha, sijoittunut nykyiselle paikalleen  arvattavasti 1950-luvulla. Vanha sorapintainen Viipurintie kiemurtelee monin paikoin nykyisen tien molemmin puolin, mutta pidän enemmän näistä uusista, sillä uskon uuden tien vievän polkijan perille nopeammin ja kevyemmin. Tarjolla olisi ollut myös valtakunnallinen pyöräilyreitti, joka on kartoille piirretty Punkaharjulta Särkilahden kautta Imatralle. Tiesin kuitenkin Särkilahdentien olevan mäkisen, mutkaisen ja kapean; pyöräreitti on merkitty sinne kai vain siksi, ettei päätielle tarvitsisi rakentaa pyöräilijälle sopivia pientareita.

Punkaharjulta tuleva tie yhtyy Joensuun tiehen Särkisalmella ja tästä lähtien Parikkalan tienhaaraan asti on maantien vieressä jopa erillinen pyörätie. Parikkalan tienhaarasta läksin kuitenkin muka oikaisemaan pitkin maantien piennarta. ”Oikotiellä” oli heti alkuun hurja vastamäki ja ajokelpoinen piennar kapeni olemattomaksi. Mäki oli sen verran jyrkkä, että tien poskessa oli parinkymmenen metrin välein hiekkalaatikoita talvella pulaan joutuvia autoja varten. Myös minä talutin pyörän ylös; mitä tässä turhaan machoilemaan.

Pian pientareet levenivät käyttökelpoisiksi, mutta vastatuuli puhalsi navakasti aukealla tiellä. Kuutostien vilkkaasta liikenteestä oli nyt itse asiassa apua: kun pari kolme isoa autoa pyyhälsi ohitse, ne vetivät sivuillaan ja perässään melkoisia ilmapyörteitä, jotka ainakin hetkeksi sotkivat edestä tulevan tuulen.

Nämä kuutostien mäet eivät loppujen lopuksi ole niinkään pieniä ja aloin jo kovasti kaipailla sopivaa taukopaikkaa. Ensimmäisen varttitunnin tauon pidin Parikkalan Patsaspuiston pysäköintialueella autoturisteja katsellen. Patsaspuiston satoja betonipatsaita en tällä kerralla juurikaan ihmetellyt. Aika oudoilta ne edelleen näyttivät.

Ohittavat autot liikkuivat ihmeteltävän vaivattomasti vastatuulessakin. Pyörävaeltajaa tämä ei kuitenkaan koskenut ja omat ajatukset alkoivat pian kiertyä seuraavaan taukoon. Lopulta täytyi lepuutukseen kelpuuttaa pieni sivutien pätkä ison ylämäen puolivälissä. Muutaman minuutin seisoskelu maantien vieressä auttoi hetkeksi ja pääsin jatkamaan matkaa. Simpeleen kohdalla olevat mäet täytyi ottaa aivan tosissaan ja kävin mielihyvin kahvilla ja jalkoja lepuuttamassa Torsan Pirtissä. Aikaisempi Caritan Pirtti tuntui nimenä paljon mukavammalta, mutta pullat olivat yhtä hyviä kuin ennenkin.

Vähän ennen Imatraa on tien vieressä levähdysalue ja Imatran infotauluja. Katselin karttaa ja suunnittelin sopivaa reittiä leirintäalueelle. Kun jatkoin matkaa, kroppa esitti vastalauseita ja niin menin uudelleen tauolle parin sadan metrin päähän. Nyt istuskelin puolisen tuntia, join tönkkösokeroitua teetä ja söin mukana olevia eväitä. Suklaapatukat maistuivat hyviltä ja tuntuivat ihmeesti antavan uutta intoa.

Kun edellisen kerran olin näillä seuduilla fillarilla 35 vuotta sitten, ei Imatran halkaisevasta moottoritiestä ollut tietoakaan. Silloinen kuutostie on edelleen paikallaan Karjalantien nimisenä ja sen reunoja seurailee nykyisin mainio kevyen liikenteen väylä. Kiertelin nyt Vuoksenniskan ja Tainionkosken kautta Ukonniemen leirintäalueelle lähelle Saimaan rantaa. Leirintäalueen rakennuksissa on runsaasti ajan patinaa ja epäilin hetken että tässäkö oli se leirintäalue, jossa yövyin 35 vuoden takaisilla fillarivaelluksillani. Vanha kartta kuitenkin kertoo, että 1970-luvulla Imatran leirintäalue oli Vuoksen rannalla, siinä missä on nykyisin Vuoksen kalastuspuisto ja uudelleen avattu pieni leirintäalue.

Portilla oli pientä jonoa, kun joku mies murteellisella englannilla toivoi pääsevänsä polttamaan nuotiota leirintäalueen tulipaikalle. Ei kuulemma ollut mahdollista, jos ei majoitu täällä. Teltan pystytyksen ja iltamurkinan jälkeen katselin GPS:n kertomaa päivän matkasta. Kilometrejä oli lähes 90 ja keskinopeus 15 km/h eli aivan tarpeettoman paljon vastatuulessa.

Muita pyörällä liikkuvia ei leirintäalueella näkynyt olevan. Telttoja oli toista kymmentä ja muut telttailijat ilmeisesti kaikki itärajan takaa. Läheisessä teltassa oli jollakin äänekkäästi kikattavalla ukolla hirvittävän hauskaa, mutta sammuihan hän lopulta puoliyön jälkeen.

2. polkemispäivä: Imatra – Taavetti

Aamutoimilla käydessäni ohitin lähellä olevan venäläispariskunnan teltan. Katselin vähän hölmistyneenä, kun mies aamuvoimisteli teltan vieressä. Tuijotukseni oli pantu merkille; kun vähän myöhemmin läksin jatkamaan matkaa, toivotti hän englanniksi hyvää matkaa. Vastasin toivotukseen.

Seuravaksi minun olisi pitänyt lähteä katsomaan Imatrankosken kuohuja. Miksi? Siksi, että tämän fillarimatkan tarkoitus on muun ohella seurailla saksalaisen Johann Gottfried Seumen matkareittiä Etelä-Suomen poikki kesällä 1805.

Kuka ihmeen Seume?

J. G. Seume aloitti opiskelunsa Leipzigin yliopistossa 1780, mutta seuraavana vuonna matkalla Pariisiin hänet pakko-otettiin armeijaan moneksi vuodeksi. Lopulta 1787 hän pääsi vapaaksi ja jatkoi opiskelua yliopistossa. Opintojensa jälkeen hän pääsi erään venäläisen kenraalin sihteeriksi ja seurasi kenraalia Puolaan, kun venäläiset tukahduttivat puolalaisten kapinan 1790-luvulla. 1700-luvun lopulla matkustelu oli keskieurooppalaisen yläluokan suurta muotia ja varsinkin Goethen Italian-matka 1786–88 oli monien tuntema. Myös Seume vaelsi Italiaan 1801–02 ja kirjoitti Goethen tavoin matkastaan kirjan (”Spaziergang nach Syrakus im Jahre 1802” (1803)). Seumen kirja oli kuitenkin täysin erilainen kuin ylimyksellisen Goethen kulttuurikuvaukset. Seumella ei juurikaan ollut rahaa ja hän liikkui jalkaisin yleensä yksin. Kirjassaan Seume vain kävelee, tekee huomioita, kertoo näkemistään paikoista ja tapaamistaan ihmisistä.

Johann Gottfried Seume (1763-1810). Gerhard von Kügelgenin piirros vuodelta 1806

Muutama vuosi myöhemmin, 1805, Seume teki toisen suuren matkansa Puolaan, Baltiaan, Venäjälle ja nykyisen Suomen kautta Ruotsiin. Nyt hän liikkui pääosan matkasta hevospeleillä, mutta hänen kävelytaipaleensa eivät silti olleet halveksittavia. Virossa hän käveli yhtenä päivänä n. 60 km ja lisäksi matkan Viipurista Sippolan kautta Ahvenkoskelle ja Loviisasta Porvooseen, n. 250 km. Matkaa kuvaileva kirja (”Mein Sommer 1805”) ilmestyi seuraavana vuonna mutta joutui heti kielletyksi Etelä-Saksassa, Itävallassa ja Venäjällä. Syynä kieltoon lienevät olleen mm. kuvaukset kaikenlaisesta mielivallasta sekä Venäjän maaorjuuden ja itsevaltaisen hallinnon vaikutuksista yhteiskunnallisiin, poliittisiin ja taloudellisiin oloihin. ”Mein Sommer 1805” käännettiin pian englanniksi ja se ilmestyi Lontoossa 1807 nimellä ”A Tour Through Part of Germany, Poland, Russia, Sweden, Denmark, &c. During the Summer of 1805”. Tämän matkan jälkeisinä vuosina Seumen terveys alkoi huonontua ja hän kuoli 1810 vain 47-vuotiaana.

Seume on luultavasti vähiten tunnettu 1700- ja 1800-lukujen taitteessa Suomessa matkanneista monista kirjailijoista. Sekä A. F. Skjöldebrandin että Giuseppe Acerbin kirjat matkasta Suomen kautta Lappiin 1799 on julkaistu myös suomeksi, samoin kuin Edward Daniel Clarken matkakirja samalta vuodelta. Seume oli tutustunut ainakin Acerbin matkakirjaan ja kommentoi sitä ”Mein Sommer 1805” -kirjassaan. Suomalaisille lukijoille Seume on jokseenkin tuntematon. Ainoat tietämäni maininnat ovat Suvi Vallin 2011 ilmestyneessä ”Ohijuoksija”-runokirjassa, jossa Seumen Pohjoismaiden-matkaa hieman sivutaan.

Imatrankosken kuohut jäivät minulta katsomatta siksi, että padon luukut avattiin 20 minuutiksi vasta illalla. Päivän odottelu ei minua kiinnostanut, mutta teimme sitten myöhemmin automatkan Punkaharjun-huvilaltamme ihmettelemään Imatran pärskeitä.

Imatrankoski 1800-luvulla
Imatrankoski 2011
Jos ei pärskeiden katselu riitä, voi paremmat kicksit saada liukumalla kosken yli pää alaspäin.

Matkani jatkui edelleen Imatran kaduilla kohti länttä. Kuutostietä levennettiin Imatran ja Joutsenon välillä nelikaistaiseksi, eikä täysjärkisellä pyöräilijällä ollut vielä asiaa tietyökoneiden keskelle. Fillari-GT-kartasta muistin sen verran, että pyöräreitin pitäisi koukkailla lähelle Saimaan rantaa Rauhan, Korvenkylän ja Jänhiälän kautta Joutsenoon. Harmi vain, että fillarikartta oli jäänyt kotiin Porvooseen. Mukana ollut tiekartta oli kyllä hyvä ja varsinkin GPS:n kartta erittäin yksityiskohtainen, mutta pyöräteistä kumpikin olivat onnellisen tietämättömiä.

Salpausselkää seuraileva pikkutie. Vanha reitti Imatrankoskelta Lappeenrantaan meni ehkä tästä.
Saimaan vesiä Imatran ja Lappeenrannan välillä. Seume sai tietonsa Suomen maantiedosta luultavasti Viipurin kimnaasin opettajalta, ja esittää kirjassaan arvelun, että Saimaan vedet ovat peräisin Pohjois-Norjasta.

Joutsenoon pääsin helposti pikkuteitä pitkin. Olin jo valmiiksi suunnitellut reittini täältä edelleen kohti Lappeenrantaa, sillä Joutsenon länsipuolella rautatien ja kuutostien välissä on houkuttelevan suora ja tasainen pyörätie. Kun olin nyt vähän kierrellyt Joutsenon keskustan tuttuja katuja, ei tämän pyörätien alkua näkynytkään missään. Rautatien ja kuutostien välistä löysin kyllä hiekkatien, mutta muutaman sadan metrin jälkeen se loppui keskelle metsää. Kehveli! Palasin takaisin ja ajoin sitten kieltomerkeistä välittämättä jonkin kilometrin maantien pientareella. Seuraavassa liittymässä kaipaamani pyörätie jo lähes näkyi, mutta tietöiden takia sinne tuntui olevan mahdoton päästä tästä suunnasta. Lopulta läksin etsimään reittiä vähän etelämpää, ja sieltä löytyikin hyvä tie joka vei minut Muukon kautta Lappeenrantaan.

Muistiinpanovälineenä olleeseen pieneen sanelimeen tallensin seuraavan lausunnon: ”… ja ilmoitan nöyrimmästi, että Joutseno on kyllä aika [piip] paikka pyörällä läpikulkevalle. Kyllä sinne hyvin pääsee, mutta kunnollista pyöräreittiä sieltä ulos ei tahdo löytää millään.” Tuohtumukseni taustalla oli epäilemättä muistikuva edellisestä kerrasta, kun olin näillä seuduilla fillarivaelluksella. Silloin ei ollut minkäänlaisia reitin löytämisongelmia. Maantie oli auki kulkijoille kävelijöistä rekkoihin ja kaikille niiden väliltä. Nykyään jalankulkijat ja pyöräilijät ovat näköjään liian vähäpätöisiä nauttimaan selkeistä kulkureiteistä ja kunnollisista opasteista.

Sunnuntai-iltapäivä oli tuonut Lappeenrannan keskustaa ympäröiville teille paljon pyöräilijöitä. Muutamat polkivat aika lujaakin; mieleen jäi varsinkin yksi joka oli vetänyt päälleen keltaisen pyöräilypaidan, jollaisen saa päälleen Ranskan ympäriajon jonkin etapin voittaja. Takavuosina minulla oli tapana ainakin yrittää ajaa kiinni ja ohittaa nämä keltapaidat, mutta nyt ei sellainen urheilu kiinnostanut. Jonkin matkan päässä keltapaitainen olikin tien vieressä, pyörän etupyörä irrotettuna. Ilmeisesti rengas oli hajonnut.

Saimaan kanava Lappeenrannassa
Kukkavaakuna rautatiesillan alla
Alokkaita varuskuntakaupungissa

Lappeenrannassa minun ja kuvitteellisen matkakumppanini J. G. S:n reitit erosivat joksikin matkaa. Olin talvella yrittänyt rekonstruoida vanhoille kartoille Seumen reittiä Lappeenrannan ja Sippolan välillä. Ajattelin, että Seume oli lähtenyt Imatrankoskelta Lappeenrannan kautta Sippolaan mahdollisimman suoraa reittiä. Tällöin hänen olisi täytynyt mennä ensin Taavettiin ja sieltä Haminaan vievää tietä ja poiketa siitä Sippolaan johtavalle 20 km:n polulle, jonka varrella ei ollut kunnollista mahdollisuutta yöpymiseen. Lappeenrannasta olisi voinut mennä Sippolaan myös Kaipiaisen tai Utin kautta, mutta ne tuntuvat yhtä epätodennäköisiltä. Vasta matkani jälkeen Seumea lukiessani ymmärsin, että hän palasi Imatralta vielä takaisin Viipuriin (”Ich … und ging den andern Tag über Wilmanstrand zurück.”). Oli hyvinkin luontevaa, että Seume käveli Sippolaan Viipurista Suuren Rantatien ja Haminan kautta.

Jatkoin siis Lappeenrannasta kuutostietä länteen. Erillinen pyörätie loppui pian, mutta piennar oli sentään aika leveä. Tuuli oli yhä vastainen, mutta ohi menevien autojen ilmapyörteet antoivat hieman vetoapua. Luumäen taajamia lähestyttäessä alkoi taas erillinen mutta surkean huonokuntoinen pyörätie. Yhdessä alamäessä oli keskellä pyörätietä mutkan jälkeen pimennossa iso kuoppa jonka juuri ja juuri sain väistettyä. Paikoitellen pyörätie oli taas aivan uusi, mutta isojen mäkien takia pyöräilijälle turhan raskas. Ilmeisesti nämä uudet kevyen liikenteen väylät on tehty enemmän Kivijärven rantatonttien autoliikennettä kuin pyöräilijöitä varten.

Auto ohittaa Salpalinjan bunkkerin.
Luumäkeläinen pyörätie

Toisen polkemispäivän yöpymispaikka oli Taavetin lomakylän leirintäalueella. Saavuin sinne klo 19:n aikoihin, mutta vastaanoton ovi oli lukossa. Kiertelin tovin lähistöllä etsien jotakin toista vastaanottopaikkaa, mutta kaikki rakennukset näyttivät yhtä uneliailta. Paikalle tuli pari isoilla pyörillä liikkunutta moottoripyöräilijää nykimään ovea, mutta he jatkoivat pian matkaa jonnekin muualle. Itse en ollut valmis noin vain polkemaan illan päätteeksi muutamia peninkulmia, joten läksin tutkimaan ympäristöä. Lähellä rantaa oli paljon matkailuvaunuja ja -autoja, niinpä minäkin pistin teltan pystyyn ja ajattelin hoitaa ilmoittautumisen aamulla. Paikka oli miellyttävän rauhallinen mutta pesu- ja WC-tilat olivat törkeän siivottomassa kunnossa. Lähtiessänikään ei henkilökuntaa näkynyt.

Aamiaispöytä teltan vieressä leirintäalueella
3.  polkemispäivä: Taavetti – Hamina

Pyörän seisontatuen kiinnityspultti oli alkanut löystyä eikä mukana ollut sopivaa työkalua sen kiristämiseen. Lähimmältä huoltoasemalta onneksi löytyi pari kolme euroa maksanut työkalusarja, jossa oli sopivankokoinen avain. Kun sain pultin kireälle, otin käyttämäni avaimen mukaan ja jätin muut huoltoaseman sisäänkäynnin kaiteelle jonkun tarvitsevan löydettäväksi. Minulla on kotona vastaavanlaisia sarjoja riittävästi ennestään, enkä yhtään kaivannut ylimääräistä painolastia mukaani.

Aamukahvin jälkeen katselin Taavetin ihmeitä. Jos Seume olisi kulkenut tätä kautta – jota hän ei tehnyt – hän olisi joutunut menemään ainakin ulkolinnoituksen kautta, joka valvoi Taavetin risteyksen teitä matkustavia. Seumen aikaan linnoitus ei enää ollut toiminnassa, mutta kymmenet siihen kuuluvat puurakennukset olivat yhä jäljellä.

Lindströmin vanha paja
Taavetin linnoitusta

Tie Taavetista etelään kohti Haminaa on, paitsi kapea ja täynnä mäkiä ja mutkia, varsin runsaasti liikennöity. Fillarilla sitä on aika epämiellyttävää polkea. Tämän vuoksi jatkoin kuutostietä Kaipiaiseen ja sieltä etelään kohti Sippolaa.

Omakuva vauhdissa
Lokin poikanen Enäjärvellä odottaa, että vanhemmat tuovat ruokaa.

Seume ei kerro, kuinka hän päätyi Sippolan kartanon vieraaksi. Sippola oli 1800-luvun alussa kuin mikä tahansa pääteistä syrjään jäänyt maaseututaajama, aivan kuten nykyisinkin. Sinne ei kukaan satunnainen matkailija noin vain eksy, vaan sinne täytyy nimenomaan mennä. Minun silmissäni Sippola sai oikeutuksen olemassaololleen sillä, että siellä oli kauppa josta ostin jäätelön ja kaksi isoa virvoitusjuomapulloa. Muuten askeettisella matkallaan Seume eli herroiksi Sippolan hovissa ja ylisti ”Mamurami”-marjoja eli maamuuraimia. Kartanon silloinen omistaja Johan Samuel von Daehn oli Viipurin kuvernementin koulutarkastaja, joten Seume oli voinut saada vinkin Sippolasta Viipurin kimnaasin opettajalta, jonka luona hän oli asunut muutaman päivän. Toinen, ehkä todennäköisempi, mahdollisuus on, että Seume olisi tavannut von Daehnin Haminassa ja saanut häneltä vierailukutsun.

Seume mainitsi pystyvänsä Sippolassa näkemään kalliolta yhdellä kertaa neljä järveä. Nykyisin se ei enää ole mahdollista: Yhdestä Seumen näkemästä järvestä on enää rippeet jäljellä ja suurin näistä Sippolan järvistä on lähes kokonaan kuivattu pelloksi, kiitos varsinkin Sippolan kartanon edistyksellisen maatalouden. Kartanon päärakennus on yhä vanhassa paikassa, mutta se on palon jälkeen rakennettu uudelleen 1836.

Tienviitta eiliseen ei johda mihinkään.
Sippolan kartanon päärakennus on nykyisin koulukotina.

Metsäkylän seurantalolla oli mukava kahvila, mutta minkään lajin majoittumispaikkoja ei Kaipiaisen ja Haminan välillä näkynyt olevan. Niinpä aloin iltapäivän lopulla katsella tien vieren metsiä teltan pystytys mielessä. Haminan kaupungin raja tuli ja meni, ja metsät alkoivat olla täynnä omakotitaloja.

Hieman Reitkallin jälkeen oli tien vieressä jonkinlainen metsäpahanen, joten kurvasin isolle polulle ja pistin pyörän parkkiin polun lähelle. Vähän ajan kuluttua tuli polkua pitkin maasturilla pari miestä, joista nuorempi mainitsi, että ”minä nimittäin omistan nämä maat”. Kyseli aika tiukasti että pyörälläkö sitä ollaan matkalla ja ollaanko täkäläisiä vai kauempaa, ikään kuin aikoisin asettua hänen pihaansa asumaan, roskata paikat täyteen ja polttaa hänen kitukasvuisen metsänsä. Vein sitten pyörän vähän pidemmälle, ehkä 200 metriä tiestä, ja laitoin teltan sinne. Teltanpaikka pehmeässä sammalikossa oli erinomainen, mutta nukkuminen oli aika levotonta.

Jäkäläpallo majoittumismetsässä
Miina Äkkijyrkän Woima-sonni oli vielä pystyssä Haminan Tervasaaressa.
4. polkemispäivä: Hamina – Porvoo

Heräsin ennen kuutta ja ehdin pilvisessä säässä Haminan keskustan laitamille aamukahville jo kahdeksan maissa. Pöydät olivat täynnä töihin meneviä ja muita kahvia kaipaavia. Aamukahvin jälkeen yritin olla turistina ympyräkaupungissa, mutta yritys muuttui pian sateen pitelemiseksi puun alla.

Haminasta on hyväkuntoinen ja peräti hyvin merkitty polkupyöräreitti kohti Kotkaa. Tämän tästä uusiutuvat rankkasadekuurot suostuttelivat taas vetämään niskaan uuden sadeviittani. Viitta piti kyllä pikku sateet loitolla, mutta rankkasateessa sekin tuli sisäpuolelta kosteaksi kuten vanha viittani. Ehkä ei sittenkään olisi kannattanut ostaa tätä uutta.

Summajoki Haminan länsipuolella
Pyörä nojaa tosi paksuun seisontatukeen. Erikoisliikkeestä ostamani etuteline osoittautuikin normaaliksi takatelineeksi, mutta sain sen sentään improvisoitua paikalleen. Tämäkin ostos oli tarpeeton, sillä kaikki tavarat olisi kyllä aivan hyvin voinut kuljettaa myös takana.

Karhulaa lähestyessä näin taustapeilissä toisen matkapyöräilijän, jonka kanssa vaihdoin kuulumisia.

– Terve. – Terve. Oletko pitkälläkin matkalla? – Tuonne länteen olisi tarkoitus. – Niin minäkin, Turkuun. Meen Hyvinkään kautta. – Mä menen nyt ensteks Porvooseen. – Mullakin oli aikaisemmin tollanen Insera, onks se pelannu hyvin? – Ei mitään ongelmia koskaan. – Onks renkaat kestäny? – Kun on tarpeeks painetta niin hyvin menee.

Ja niin edelleen. Kaveri oli ollut edellisen yön jossakin Reitkallin tienoilla kuten minäkin.

Kyminlinnan muureja. Seumen mielestä Kyminlinna oli sotilaallisesti huonossa paikassa, koska sen puolustusta vaikeutti viereinen korkea kallio.
Pyhtään kirkon Kristoforos

Kyminlinnan sekavalta näyttävässä risteyksessä kyselin toiselta pyöräilijältä länteen vievää fillarireittiä. Jutellessa kävi ilmi, että hän oli keväällä kolaroinut auton kanssa, eikä pakollisen tauon takia perse vielä oikein kestänyt pitkiä pyörämatkoja. Tietenkin kehuin omaa 40-vuotiasta kivikovaa nahkasatulaani, joka ei koskaan ole aiheuttanut ongelmia.

Pyhtäälle mennessä pääsin polkemaan pitkiä matkoja Suurta Rantatietä, joka kiemurtelee paikallistienä nykyisen valtatien molemmin puolin.

Savukosken vanha silta

Kymijoki oli Ruotsin ja Venäjän rajana 1743–1809, joten Seumella oli edessä rajan ylitys Ahvenkoskella. Matkakirjan mukaan Venäjän raja-asema oli Kymijoen keskellä olevan saaren pohjoispuolella ja Ruotsin sen eteläpuolella. Tämä oli minusta tuntunut aika kummalliselta, sillä nykyinen valtatie Kymijoen kohdalla on suunnilleen itä–länsisuuntainen. Jonkinlainen selitys alkoi hahmottua, kun kurvasin ennen Ahvenkosken siltaa Vanhalle Viipurintielle, joka vei Savukosken museosillan eteläpäähän (kuva oikealla). Jaha, ajattelin. Seumelta olivat siis jossakin vaiheessa pohjoinen ja etelä vaihtuneet.

Matkani jälkeen tutkin rajanylityspaikan historiaa ja vanhoja karttoja, jolloin selvisi että Seumen maininta oli aivan oikea. Ahvekosken voimalan pato nosti 1920-luvulla Kymijoen vedenpintaa metrikaupalla, mikä tietysti muutti paikan maantieteen täysin. Savukosken museosilta ja Vanha Viipurintie on rakennettu 1920-luvulla korvaamaan vanhan reitin matalat sillat ja tiet. Seumen aikainen Suuri Rantatie on tästä pohjoiseen osittain samassa paikassa kuin nykyinen Ahvenkoskentie. Kymijoen ylitse kuljettaessa mentiin pienten siltojen ja pikkusaarten kautta Kirmusaaren pohjoispäähän ja siitä eteläpään siltaa pitkin Ruotsin puolelle. Ruotsin komea posti- ja tullitalo jäi 1800-luvulla tarpeettomana lahoamaan ja Kymijoen vedet ovat 1900-luvulla nousseet aivan sen perustusten raunioiden viereen.

Ahvenkosken rajanylityspaikka 1800-luvun alkupuolen kartalla. Olen lisännyt pohjakarttaan nykyisiä teitä punaisella ja Kymijoen nykyisen vesialueen sinisellä. Pohjakartassa vedet on osoitettu viivoituksella. 1 = Ahvenkosken maantiesilta 2011; 2 = Savukosken museosilta ja Kirmusaari; 3 = Venäjän raja-aseman rauniot 1800-luvulla. – Pohjakartan epätarkkuuden vuoksi nykyisiä teitä ei saa kovin tarkasti sovitettua sille.
Ahvenkosken postitalo postimerkkiin kuvattuna
Ahvenkosken postitalon perustustukset 2011

Pilvisessä säässä jatkoin omaa tahtiani Ahvenkoskelta eteenpäin. Mahdollisuudet teltan pystyttämiseen olivat taajaan asutulla rannikkoalueella olemattomia, joten täytyi vain jatkaa. Loviisassa ripotteli taas hieman vettä, minkä ajan istuskelin puiston penkillä sadeviitan alla. Parin tauon jälkeen pääsin lopulta kotiin Porvooseen. Tänä neljäntenä päivänä polkemista oli kertynyt hieman toista sataa kilometriä.

Loviisan kaupunginpuisto
Suuri Rantatie on säilynyt edes suunnilleen alkuperäisen kaltaisena vain harvoissa paikoissa. Nämä Vanhan Viipurintien kiemurat ovat Porvoon itäpuolella.

Seume oli yhden yön Ilolan kievarissa nykyisen Postimäen museoalueen vieressä. Siellä hän sai nauttia omien sanojensa mukaan surkeasta illallisesta ja erinomaisesta vuoteesta, joten yöpymisen taso kaiken kaikkiaan oli kohtuullinen.

Viimeistään Porvoossa Seume oli huomannut, että omin voimin kulkeminen ei Ruotsin-puoleisessa Suomessa ollenkaan kannattanut, sillä kievareiden yöpymismaksuun sisältyi myös kyyti. Niinpä hän jälleen turvautui hevoskyytiin, joka oli jalkapatikkaa nopeampaa ja vähempien yöpymisten takia halvempaa. Lisäksi jalkaisin vaeltaminen oli heinäkuun helteissä osoittautunut hyvin hankalaksi Seumelle. Oikeaan jalkaan tuli helposti rakkoja, kun vasenta, 10 vuotta aikaisemmin Puolassa vammautunutta jalkaa joutui koko ajan varomaan.

Seumen mukaan Suomen kievarit olivat siistejä, mutta niissä sai ”yleensä vain hyvin hapanta kaljaa, hyvin karkeaa leipää ja hyvin huonoa voita”. Seume kuitenkin kehui Helsingin kievaria, jonka isäntä kaiken muun hyvän lisäksi puhui saksaa.

Kalliiden yöpymisten ja Ilolan kievarin ruuan lisäksi Seumella oli vain myönteistä sanottavaa Ruotsin-puoleisesta Suomesta, joka vaikutti hyvinvoivalta ja kehittyvältä. Venäjälle kuulunut Vanha Suomi (maan kaakkoisosa Kymijokea myöten) voi huonosti ja sen kehitys oli menossa taaksepäin. Muutenkin Seume käytti varsin suuren osan matkakuvauksestaan Venäjän ja muiden maiden olojen vertailulle.

5. polkemispäivä: Porvoo – Espoo
Porvoo tunnetussa kuvassa, jonka pohjana on Joseph Desarnodin daguerrotypia 1800-luvun puolivälistä.
Porvoo kuvattuna syksyllä 2011 samasta paikasta. Puita on enemmän ja useimmat rakennukset vaihtuneet toisiksi, mutta yleisilme on sama.

Porvoossa pidin taukoa pari viikkoa, minkä aikana mm. hain vaimon ja kissan kesäpaikastamme takaisin sivistyksen ääreen.

Eräänä sunnuntaina nousin taas pyörän selkään. Vanha Hinthaaran ja Nikkilän kautta kiemurteleva tie on kapea ja mäkinen, mistä reiteni eivät kauhean paljon pitäneet. Tiellä oli aika paljon muita sunnuntaipyöräilijöitä, jotka melkoisesta vastatuulesta huolimatta pitivät yllä masentavan kovaa vauhtia.

Tie ylittää Mustajoen Yli-Vekkosken kohdalla.
Vanha paikallisjuna, ”lättähattu”, ajoi junaharrastajien iloksi kesäsunnuntaisin Keravan ja Porvoon välistä rataa, joka muuten on jäänyt pois käytöstä.

En lähtenyt etsimään Seumen majapaikkana ollutta aikoja sitten hävinnyttä Helsingin kestikievaria pääkaupungin vilinästä, vaan seurasin Kehä III:n viereistä selkeää väylää. Tosin, jos en ennestään olisi tuntenut näitä seutuja vaan seurannut pyöräteiden luovasti käänneltyjä viittoja, olisin todennäköisesti päätynyt Vantaankosken sijasta vaikka Inariin. Kun pyörätie sitten varoittamatta päättyi tietyömaahan, osasin etsiytyä vanhalle tielle ja sitä kautta Vantaankoskelle.

Kehä III:n varren pyörätie
Vantaankosken kalastaja

Tämän Helsingin pitäjän ja Vantaankosken kautta menevän Suuren Rantatien osan käyttö oli Helsingin porvareiden vaatimuksesta 1700-luvulla periaatteessa kielletty; eihän se nyt käynyt laatuun, että matkustajat ohittaisivat mainion kaupungin kauppoja tekemättä. Siitä huolimatta kiertotietä jatkuvasti käytettiin ja sitä pidettiin kunnossa.

 

Lentäen olisit jo perillä?

Espoon tiet olivat minulle jonkinlaista paluuta nuoruuteen, nehän olivat 1970-luvulla säännöllisiä fillarireittejäni. Tiet olivat vanhoissa paikoissaan, mutta lähes kaikki mahdolliset ja mahdottomat metsät ja pellot olivat nyt täynnä uusia omakotitaloja.

 

1700-luvulta lähtien kievarina toiminut Bellin talo tunnetaan nyt suosittuna Bembölen Kahvitupana.

Kahvituvasta pari kilometriä pohjoiseen on leirintäalue, jonne pystytin telttani. Paikka oli tuttu kymmenien vuosien takaa, jolloin olin käynyt uimassa viereisessä Bodominjärvessä. Nykyisin sana ’Bodom’ tuo monille mieleen aivan muita asioita kuin auringosta lämpimän rantakallion ja vilvoittavan järviveden.

Leirintäalueella oli yhteensä 7 telttaa, mikä vastaanoton hoitajan mielestä oli aika paljon. Matkailuvaunuja ja -autoja oli kymmeniä; niiden määrästä päätellen leirintämatkailu tarkoittaa nykyisin aivan muuta kuin 40–50 vuotta sitten. Yöllä rankka sade ja navakka tuuli heiluttelivat telttaa melko lailla.

Helsingistä tuleva maantie yhtyy Suureen Rantatiehen Bembölessä, jonka tienoilla on useita eri aikoina kestikievarina toimineita taloja. Helsingissä yöpyneet saattoivat pitää Espoossa taukoa, mutta he jatkoivat varmasti matkaa kauemmas, sillä kievarin hevosilla saattoi 1800-luvun alun pääteillä ajaa päivässä ainakin n. 30–50 km.
Koska tahdin määräsi nyt ajomies, Seume ei ummikkona juurikaan päässyt tutustumaan matkan varren paikkakuntiin. Helsingin ja Salon välin hän kuittaa kahdella lauseella: ”Swenskbyssä tapasin postimiehen, joka ymmärsi äidinkieltäni ja oli usein käynyt laivalla Räävelissä. Lähellä Mialbolstaa on monia hienoja paikkoja joista näkyy järvi ja maalaistaloja.” ’Swenskby’ on ilmeisesti Tenholan Svenskby ja ’Mialbolsta’ Karjaan Meltola (Mjölbolsta).

6. polkemispäivä: Espoo – Lohja

Aamulla mietiskelin, että onko tässä järkeä. Mitä minä täällä oikeastaan teen? Juotuani aamukahvin Kahvituvassa jatkoin kuitenkin matkaa Kuninkaantietä pitkin länteen. Tai no, viittojen mukaan kysymyksessä on Kuninkaantie, mutta varsinkin täällä Espoon keskustan tuntumassa nykyiset tiet ovat korkeintaan sattumalta samoissa paikoissa kuin vanha Suuri Rantatie (jota on turisteille ryhdytty markkinoimaan Kuninkaantienä). Nykyinen tehorakentamisen henki ei onneksi vaikuta enää kovin voimakkaana hieman edempänä Kauklahden länsipuolella, missä esimerkiksi 1700-luvulta peräisin oleva Espoonkartanon kivinen holvisilta on saanut säilyä, vaikkakin rumalla betoniklöntillä paikattuna.

Espoonkartanon silta

Kirkkonummen ja Porkkalan seutu oli sodan jälkeen aina vuoteen 1956 asti vuokrattuna rauhaa rakastavan naapurimaan sotilastukikohdaksi varmistamaan kansojen välistä ystävyyttä. Teiden nimikyltit muistuttavat nyt, missä oli tämän vuokra-alueen itäraja.

Rastas tienvarren puskassa

Kirkkonummen jälkeen tie kohti Siuntiota näytti suureksi osaksi olevan samassa paikassa kuin Suuri Rantatie. Nämä seudut olivat tuttuja 1970-luvun fillarilenkeiltäni. Osallistuin 1976 pitkän kesälomakierrokseni jälkeen ensimmäiseen Siuntionajoon, jossa ajettiin pyörällä 100 km:n lenkki. Silloin väänsin matkan kolmivaihteisellani alle 4 tunnin. Nykyisin ei taitaisi edes 8 tuntia riittää.

Siuntiossa tie kääntyi lännestä luoteeseen, mutta vähitellen myös länsituuli alkoi navakoitua, joten vastatuuli ei yhtään heikentynyt.

Suomalaista ihannemaisemaa?
Siuntiolaista käsite- ja ympäristötaidetta? tien vieressä

Siuntion kirkonkylän jälkeen Suuri Rantatie kääntyi taas kohti länttä. Navakka vastatuuli tuntui aivan kohtuuttomalta, kun sivutuulessakin oli fillarilla tekemistä. Ajattelin, että eihän minun tänään ole pakko mennä Seumen jäljissä vanhaa tietä kohti Virkkalaa. Menen nyt sivutuulessa Lohjalle ja katson sitten huomenna, vieläkö vastatuuli potuttaa.

Poljin siis Lohjalle, jossa kevyen liikenteen väylien viitoitus on yhtä ala-arvoista kuin missä tahansa muussa tuppukylässä. Keskustassa pyöräilyväylä päättyi kadun toiselle puolelle ohjaavaan nuoleen. Toisella puolella uusi kyltti komensi pian tylysti: Pyöräilijä! Käytä ajoradan reunaa!

Minulla ei ole tapana arastella raskaan liikenteen seassa polkemista, sillä ammattikuljettajat ottavat pyöräilijän paljon paremmin huomioon kuin koirat ja muut kävelijät. Niinpä poljin aikani ajoradan reunassa rekkojen ja bussien tientukkona.

Fillari-GT-kartan mukaan Lohjan leirintäalue on Haikarissa pari kolme kilometriä keskustasta ja sinne johtaa lähellä Lohjanjärven rantaa oleva kevyen liikenteen väylä. Yritin päästä Haikariin rannan lähellä olevia fillari- ja jalankulkuteitä käyttäen ja päädyin Lohjanjärven ja joidenkin mystisten vesialtaiden välissä olevalle kapealle polulle. Näytti aivan siltä, että siellä kasvatetaan riisiä. Kerrostalon pihan kautta kulkien pääsin sentään kadulle, jota seuraten isokokoinen Haikarin viitta löytyi helposti.

Haikari on karavaanariyhdistyksen alue, jossa voi myös telttailla. Moottorivoimin liikkuvia leirintäajoneuvoja näytti olevan ainakin 100, mutta läheskään kaikkien isäntäväet eivät olleet paikalla eli vaunut ja matkailuautot olivat täällä säilössä odottamassa käyttöä. Heti vastaanoton luona alueen ystävällinen valvoja tuli opastamaan minut telttailukentälle ja neuvoi huoltorakennukset. Hän ehdotti valitsemaan teltalle paikan jonkin kumpareen päältä, sillä edellisyön sateen jäljiltä maa oli vielä hyvin märkä. Sanotaan, että karavaanari on kaikkien kaveri, ja se näytti pitävän paikkansa.

Yksinäinen teltta Haikarissa
Sadepisarat pysyivät teltan ulkopuolella, kuten pitikin.
7. polkemispäivä: Lohja – Espoo

Myös seuraavana yönä satoi. Aamulla ajattelin lähteä alkuperäisen suunnitelman mukaisesti länteen kohti Virkkalaa, mutta muutin sitten mieleni. Lähtiessäni portilla seisoskeli muutama karavaanari, jotka vilkuttivat minulle hyvää matkaa. Mikä sen mukavampaa!

Pääsin Lohjalta vaivatta Hanko–Hyvinkää -tien suuntaiselle paikallistielle ja suuntasin kohti Hyvinkäätä. Lohjan aseman jälkeen tie alkoi kiivetä ylös Lohjanharjulle. Nyt oli sopiva aika ja paikka muutaman minuutin hengähdykselle. Ohi ajoi fillarilla eläkeläisen ikäinen mies, joka alkoi mäen jyrkentyessä taluttaa kulkuneuvoaan. Läksin tauolta ja miehen ohittaessani kommentoin näiden ylämäkien täydellistä tarpeettomuutta. Joo, mutta onhan niitä alamäkiäkin yhtä paljon, kuului optimistinen vastaus.

Nyt olisi lounais- tai edes länsituuli ollut arvossaan, mutta vielä mitä. Eilen tämä sää olisi ollut mitä parhain, paitsi että lähellä Muijalaa alkoi sataa. Rankasti. Sadeviitan turvin olisin kyllä päässyt jatkamaan jokseenkin kuivin nahoin, mutta pidin silti sadetta mieluummin tien vieressä seisoskellen. Kun sade lakkasi, jatkoin matkaa. Lähestyessäni Muijalan Grilliä sade alkoi uudelleen aikaisempaakin rankempana ja menin Grilliin kahvikupilliselle. Kahvipullaa ei ollut myynnissä, mutta hampurilainen oli sitäkin parempi korvike – kaikilla mausteilla, kiitos.

Suunnittelin polkevani Espooseen tuttua Vanhaa Turuntietä pitkin. Nummelan Myllylammen kohdalla ollut liittymä näytti kuitenkin niin polkupyörävihamieliseltä, että jatkoin Hanko–Hyvinkää -tien leveillä pientareilla. Ei ihme, että Karhulassa tapaamani matkapyöräilijä suosi tätä reittiä matkallaan Turkuun. Lähellä Siippoota siirryin Katinhännäntielle ja käytin jälleen hyväkseni tilaisuutta taukoon tien lähellä.

Kaikkihan tietävät, mistä tämä Otalammen Katinhäntä on saanut nimensä. Eikö? Tällaisen selityksen luin paikallislehdestä, kun asuimme näillä seuduin:

Joskus 1870-luvulla venäläinen rautatieyhtiö teki rataa Hangosta Hyvinkäälle. Eräänä perjantaina rata ulottui jo tänne ja yhtiön johtajat pääsivät ajamaan paikalle veturilla. Tätä piti tietysti juhlistaa perinpohjaiseen slaavilaiseen tapaan. Maanantai-aamuna punasilmäiset rautatienrakentajat tulivat iloisina katsomaan aikaansaannostaan. Ei näkynyt veturia, ei näkynyt rataa, ei näkynyt mitään. Siellä ne ovat suon pohjassa kai vieläkin. Rata rakennettiin uudelleen niin, että se kiersi pahimmat hetteiköt kuin kissan häntä.

Tietystikään tässä jutussa ei ole totta edes nimeksi. Oikeasti radan kiemura on tehty korkean Katinhännänkallion kiertämiseksi. – Miksi totuus on aina niin tylsä?

Vähän ennen Porintietä on Katinhännän yksityistiessä huikean korkeita hidasteita ja viimeisen kohdalla seisoskeli eläkeläismies talonsa portilla katsellen tuikeasti ohikulkijoita.  Hän taisi olla vartiopaikallaan myös kymmenisen vuotta sitten kun viimeksi ajoin tästä autolla.

Otalampi-talo

Selvisin lyhyen Porintien pätkän jälkeen helposti Otalammelle vievälle paikallistielle. Täällä alkoi varsinainen kotiseutukierros. 1990-luvun alussa rakensimme (siis todella rakensimme, emme rakennuttaneet) omakotitalon hieman keskustan ulkopuolelle Härkälään. Se oli kotimme lähes 15 vuotta, kunnes myimme sen 2005. Otalammen vanhan keskustan länsipuolella oli paljon uusia omakotitaloja ja komea monitoimitalokin. Tietöitä lukuun ottamatta aseman seudulla oleva keskusta näytti melko lailla samalta kuin silloin kun asuimme täällä.

Ostin kourallisen suklaapatukoita Porintien ja Otalammentien kulman tutusta Salesta. Alkoi taas sataa, joten vedin sadeviitan niskaan. Mutkaisella ja kapealla Porintiellä ei ole kunnon pientareita, ja oli aika halju ajaa, koska en sadeviitan takia nähnyt pyörän peilistä takaa tulevaa liikennettä. Ennen Takkulaa oli pitkä alamäki, jossa kerrankin sai hiukan vauhtia vastatuulen puuttuessa. Lysti loppui lyhyeen, kun käännyin oikeaan Kunnarlaan vievälle tielle.

Sitten edellisen käyntini oli Velskolan Pitkäjärvelle noussut useita kesämökkejä aivan rantaan, jotkut vain n. 5 metrin etäisyydelle. Tien, kallion ja järven puristuksessa ei mökille kyllä ole turhaa tilaa, mutta pitääkö niitä mökkejä todella tunkea joka rantaan aivan luonnonsuojelualueen laitaan? Kenenkähän kaveri täytyy olla, että rakennuslupa tällaiseen paikkaan heltiää? Normaali käytäntöhän useimmissa kunnissa on, että etäisyyden rakennuksesta rantaan on oltava ainakin 25 metriä.

Työnsin pyörää ison ja jyrkän mäen päälle, jossa seisoskeli mies katsellen sikin sokin vajan päälle kaatuneita puita. Taitaa olla mukava ilma pyöräillä, hän ehdotti. Mutisin jotakin muka nokkelaa ja kysyin sitten, myrskykö nuo puut on kaatanut. Ei, itse ne ovat ne kaataneet. Rupeavat rakentamaan. Ai jaa, sanoin minä ja jatkoin matkaa.

Metsätaipaleen jälkeen pääsin Pitkäjärven sijasta katselemaan Bodominjärveä. Parin päivän takainen leirintäalue oli järven toisessa päässä. Märän teltan sai nyt korvata pieni, siisti ja lämmin leirintämökki, jonka kuistilla katselin illalla sumun nousemista sateen kastelemasta maasta.

Bodom

Oma pyörävaellukseni päättyi tähän. Seumen reitin loppupään  polkeminen olisi vaatinut monta päivää aikaa ja enemmän innostusta kuin minulla nyt oli eikä se olisi opettanut mitään uutta. Jätin pyörän ja varusteet vastaanotorakennuksen seinustalle ja hain ne kotoa noutamallani autolla myöhemmin samana päivänä.

Seuraavana viikonloppuna ajoimme autolla Seumen reitin loppuosan, kylläkin paikka paikoin hieman oikaisten. Mielestäni tämä oli täysin sopivaa, eihän Seumekaan kulkenut omin jaloin enää Porvoon jälkeen.

Seume yöpyi ilmeisesti Svenskbyn jälkeen Salossa ja Paimion Vistassa. Turussa hän vietti muutaman päivän ennen matkustamistaan Taivassalon Helsinkiin, missä on Vanhan Postitien päätepiste. Täältä hän jatkoi vesitse kohti Tukholmaa.

Kuva-albumi Johann Gottfried Seumen matkasta Suomessa (linkki alla) sisältää kuvia myös tästä Helsinkiin päättyvän reitin loppupäästä.

 

G. Seume Suomessa (kuva-albumi)

Karttoja:

Seumen reitti Suomessa – itäosa

Seumen reitti Suomessa – keskiosa

Seumen  reitti Suomessa – länsiosa

Seumen reitti yhtenä karttana

Vaellusten pääsivu

Kotisivu