Yritys Haltille

Erkki Stenman

Alkukesä 1989

Lähtö kotoa Tuomarilasta oli sunnuntaisena juhannuspäivänä junalla kello 18.05.

Saananmaja jää taaksemme 26. kesäkuuta iltapuolella viiden aikoihin. Suuntamme on koilliseen Ailakkavaaran länsihelmojen yli. Alkumatkalla riittää kiipeämistä kosteassa ja takkutiheässä koivikossa. Yökönlehti kukkii täällä valkoisena kosteikon laitamilla. Normaalin värisinä kukkivat keltainen lapinorvokki, puolukka, mustikka ja metsätähti. Paljakalla kellojaan availee tuuman korkuinen kurjenpuola ja jantteroissa katajissa on tuhottomasti tummansinisiä ja suuria mehukkaita marjoja. Nuo lienevät meheviä käpyjä. Koivu lopettelee jo kukintaansa, aurinko helottaa kuumana ja itikat inisevät.

Auringon ollessa lounaan suunnalla ylitämme harjanteen ja edessämme aukeaa laakea ja lukuisten lampareiden ja purojen pirstoma avoin laakso. Siellä palkii porotokka. Laskeskelen siitä tuollaisen 50 pään rykelmän ja sen perusteella arvioin poroja koko tokassa olevan selvästi päälle puolen tuhatta. Tokka jutaa rauhallisesti kohden Muurivaaraa. Katselemme Murrin kanssa pitkään yhtä ylen elämänriemuista vasaa, jolla lienee ensimmäisestä syntymäpäivästään kulunut vasta parisen auringonkiertoa. Kaikki on sille vielä ihmeellisen ennen kokematonta, ihanaa. Se juosta kirmaa yhtäälle, kymmenen, ehkä parisenkin kymmentä metriä ja pysähtyy äkisti kuin pahtaan puskien. Sen siunaaman sekunnin seisoo aivan hievahtamatta paikallaan. Äkkiä ympäri ja takaisin turvaamaan emoonsa, joka on selvästi meidänkin erotettavissa oleva melkein musta poro, mutsikki. Hetkosen äitiään kierrettyään se ampaisee täyteen laukkaan, josta pitkälle hypähtäen tössää paikalleen. Siinä korkealle tasajalkaa hyppien purkaa elämänsä ensi kevään pulppuavaa riemua. Väliin tasapaino näyttää horjahtavan ja vasa pudota kellahtaa jorvallensa jääden hetkiseksi istumaan, vaan ei kauaa malta paikallansa viipyä.

Tsahkaljavrin rannalla on kupuroiksi kohonnut pari keväänvihreään ympäristöönsä sopeutumatonta telttaa. Liikettä ei paljoa ulkona näy, vain parisen pikaista pyörähdystä. Onhan tämä nyt jo etelän kellon mukaan ihmisten nukkuma-aikaa. Nousemme hetkisen Muurivaaran alarinnettä ja kun vesipaikka ja pehmeän tasainen asentopaikka löytyvät kellon yhtä käydessä, niin kupuroi meidänkin vihreä kupolimme. Utelias kärppä livahtaa kivenkolosta näkyville ja käy vielä meitä tarkemmin tutkimassa.

Hiljaista sumusadetta, taidamme kulkea pilvessä. Nurmen pinnasta työntyy näkyviin yhä useammin pyöristyneitä kivenjärkäleitä, kunnes sovittelemme saappaita varovammin oikeassa märän niljakkaassa rakassa. Saarijärven tupa kohoaa näkyviin ennen puoltapäivää.

Tapaamme siellä Oulun-Pojan. Näin kertoilee hän itsestään siinä jutellessamme. Hän on juuri tupaan tullessamme tekemässä viimeisiä järjestelyjä kantamuksiinsa ja on lähdössä Porojärven suuntaan. Hän on siis lähdössä ainakin aluksi samaan suuntaan kun meillä on tarkoitus levättyämme. Hän saa mukavan mittaisen etumatkan meihin verrattuna. Huomiomme kiintyy hänen erikoisen kirkasvärisen kirjavaan otsanauhaansa.

Oulun-Poika selittelee että edellisenä yönä tupaan oli majoittanut kaksi seuruetta, yhdessä kolme ja toisessa neljä jäsentä. Heidän jäljiltään täällä on tukahduttavan kuumaa. Miten ovat voineet nukkua tällaisessa pätsissä. Ilkeyttäni mieleen ailahtaa että ovat paljasjalkaisia kaupunkilaisia, joilla ei ole mitään käsitystä asunnon järkevästä lämmittämisestä.

Meidän kamppeemme ovat tihkun jäljiltä kuivatuksen tarpeessa, joten levittelemme niitä naruille ja nauloihin ja kun ne ovat lämmenneet, niin sitten avaan oven ja ikkunan saadakseni kosteaa ilmaa ulos reippaalla ristivedolla. Siinä touhutessa toinen valmistaa ateriamme, jossa tällä kertaa on pohjana Mummon muusia ja soosina Kirkas juureskeitto, lisänä leipää ja maitojauhoista tehtyä juomaa. Tuoreen vaellussään takia Murri ahnehtii itsensä kiiliäiseksi.

Tällä tuvalla on erämaapuhelin ja tietenkin minun pitää kertoa mummulle, siis äidilleni tervehdys tunturista, että hyvin menee.

Ollessamme lähdössä kiintyy huomio Saarijärven yli Norjan puolelle. Sikäläinen Sadgevarrin pahta on muodoltaan kuin Saanan pahta. Maisema muistuttaa erehdyttävästi näköalaa Tsahkalin ylitse Saanan suuntaan, siis luoteeseen kuten täälläkin. Eksyksissä oleva vaeltaja saattaa nämä helposti sekoittaa keskenään, joten erehtyy aika rutosti paikanmäärityksessä.

Tuvan ikkunan pielessä oleva lämpömittari näyttää jo 18 astetta lämmintä. Aurinko paistaa ja reipas vihuri puhaltelee etelän suunnalta. Se tietää kyllä nietoksille lähtöä. Edessämme olevien tuntureiden kaikki notkelmat ja päivänsuojaisat rinteet rajan molemmin puolen ovat vielä talven jäljiltä lumen vallassa. Kuonjarvarrin laki erottuu selvästi syvän sinistä taivasta vasten vaalean harmaana, ja siinä on vahva sinipunerva sävy.

Ylempänä tunturissa kuljemme Buolvajohkan latvan ylitse. Tämä joki ja varsinkin sen lompolot ovat kuulemani mukaan varsin tunnettuja kalaisina rautumiesten paratiiseina.

Tuonne vasemmalle puolellemme jää juuri rajalla oleva toista kilometriä korkea Tuolljehuhput.

Istahdamme lepäilemään ja tankkaamaan teetä ja näkkäriä Kuonjarvarrin rinteellä. Murri jää siihen nauttimaan ja painamaan mieleensä muiston henkeäsalpaavan kauniista kevätmaisemista ja minä lähden katsomaan mitä huipulta näkee. Matkalla sinne huomaan pienessä notkelmassa vihreätä lehtitupsukkaa vasten erottuvan parin tuuman korkeuteen kohoavia punaruskeita verkkopajun kukintoja. On tämäkin kasvi huomannut, että ei ole varaa tunturin tuiskuissa paljoakaan päätään nostaa. Levittääpä tuossa tiivistä vihreää patjaansa myös punakukkainen tunturikohokki. Kukkien terät kätkevät paikoitellen kokonaan alleen kaiken vihreän lehtimassan.

Sitten löydän mielestäni jotain erittäin mielenkiintoista. Muinaisen suuripuisen metsän jäänteenä täällä melkein korkeimmalla huipulla on, niin kuin sanotaan, kivettynyttä puuta. Löytämäni jäänne kertoo täällä kasvaneessa metsässä olleen puun rungon kasvattaneen halkaisijansa ainakin metrin mittaiseksi.

Otan siitä muistoksi kotiin yhden ja pistän sen rinkan taskuun. Se on reilun nyrkin kokoinen kivenmokelo. Siinä erottuu aivan selvästi puun vuosirenkaat ja joitakin ydinsäteitä.

Laskeudumme liukastellen auringossa kylpeviä hankikantoisia rinteitä Kuonjarvaggiin.

Joki kohisee lumikannen kätköissä, vaikka jossain paikoissa on hanki jo joutunut periksi antamaan ja romahtanut virran vietäväksi. Hangessa on täällä epämääräisen muotoisia, jonkun metrin mittaisia, jyrkkäseinäisiä ja jopa parin metrin syvyisiä rotkoja. Kuuluu kumiseva kohina. Kun varovasti menee siihen niiden reunoille, niin alhaalla vesi pärskyen rynnii ja ääni kumajaa siellä lumiluolien jäisissä onkaloissa.

Lähempänä autiotupaa Kuonjarjohka on jo täysin vapaana talven paksuista kinoksista ja ryöppyää kaikissa koskissa valkoisena vaahdoten.

Viisi tiiraa lentelee vinhasti kaarrellen seuraillen sen uomaa. Melkein yhtenään joku niistä vuorollaan tekee sulapaikkoihin sukelluksia. Eivät näytä turhaan kalastelevan, vaan tietävät aivan tarkkaan missä kala liikkuu. Vähän väliä nousee vedestä lintu ja sen mukana on nokassa tempoileva pieni kala.

Kuonjarjohkan autiotupa odottaa meitä joen soraisen rantapankin päällä.

Jo kauempaa näemme tuvan päädyssä kohoavan erämaapuhelimen maston antenneineen ja toteamme tyytyväisinä että savukiehkura ei kohoa piipusta. Ehkäpä koko tupa on meidän käytössämme. Jännittyneenä tiiraamme tarkasti ovea ja lähempänä näemme että ovi on haassa. Siis ei ole ketään sisällä. Jippiiii.

Aivan oven eteen tullessamme huomaamme että portailla on jotain tuttua. Siinä on mieleen jäänyt Oulun-Pojan otsanauha. Kiire on hällä ollut Porojärvelle, kun ei ole kerinnyt tuotakaan mukaansa ottaa.

Kiehautan meille kourallisella kauraryynejä suurustettua mustikkasoppaa ja puikahdamme petiin.

Keskiviikkoaamuna kahdeksan aikaan heräämme pörinään ja sitten kuin vielä varmistukseksi kovaan kolinaan. Arvaamme poromiehen olevan liikkeellä. Pramean väririkkaaseen ja leveään vyöhön sonnustautunut mies astuu sisään. Samalla oven avauksella tulee myös hänen musta ja ontuva lapinkoiransa. Ovat väsyneen jörtiköitä kumpikin. Mies ei montaakaan sanaa lausahda, veistää pari siivua ahavaa pistäen ne suuhunsa. Kiehauttaa pienessä pannussa vahvan kahvitilkkasen ryystäen sen kuksastaan ja kaatuu laverille pitkälleen. Heti alkaa kuulua seinän viereltä nukkuvan miehen uriseva puhina.

Koira on kiepillä ovensuussa. Sen kuononpää nousee varovasti ajoittain ja se katselee meitä hiljaa. Murri tarjoaa sille maitoon kastettua näkkileipää. Väsynyt ressukka sitä vähän nuuhkaisee vaan ei maista. Samoin käy juustoviipaleelle.

Meekolta tulee yksinäinen vaeltaja, ja me keräilemme juuri kamoja sekä kiristelemme rensseleitä. Poropaimen tuhisee unissaan ja me painamme oven varovasti kiinni ja lähdemme kohden pohjoista.

Kahperusjohkan ylityksen jälkeen takaa alkaa kuulua pehmeää prutinaa, joka välillä voimistuu kireämmäksi. Sitten taasen hiljenee. Tuttu ilmiö, kun mönkijä tai lumikelkka kulkee aaltoilevassa maastossa. Kohta ohitsemme pörrää punainen mönkijä, jolla on vedossaan täyteen pakattu ja kaaristettu loijakka, tuollainen köysillä ristiin sidottu kuorma reen päällä.

Ajajassa kiintyy huomio ensimmäisenä leveään ja ylen koreaan vyöhön. Viimeisenä lunkkaa surkeana musta koira kolmella jalalla.

Koillisessa putkahtaa harjanteen päälle noustessamme näkyviin omituisen näköinen Saivaara, jolla on tasapaksu tappi päänsä päällä. Se on muinainen saamelaisten pyhä seidan lepytyspaikka.

Sen tyvellä aukeavilla niityillä on suuria, pienen miehen kokoisia hohtavan valkoisia kvartsimokeloita. Taitavat nämäkin seidat vartioida tuota korkeaa erikoista Saivaaran seitaa.

Kahperusladnjan alemmilla rinteillä on kauniita lähes kivettömiä kukkaisniittyjä. Lukematon määrä pieniä puroja laskee solisten vesijään virtaamaan alas Meekonjärven vehreään laaksoon.

Lukuisissa tunturitarinoissa kerrotaan näillä niityillä asustavan maahisia. Monet kulkijat, jotka ovat panneet tänne majoitteensa pystyyn kysymättä ensin siihen maahisten mielipidettä ja saamatta lupaa ovat saaneet kiireisen lähdön. Yleensä täällä telttaan tai laavuun luvatta majoittuneet ovat saaneet seinien läpi tunkevia päkättäviä vuohia seurakseen. Mahtavin täällä asuvista tunnetaan oikein nimeltään. Hän on Saivaaran Janne.

Varsinkin nyt Tunturi-Lapin varhaiskevään aikaan lumien sulaessa kohisten tällaisina lämpiminä ja aurinkoisina päivinä koko tunturin rinne ryöppyää kymmeniä metrejä leveinä virtoina yli kukkivan niityn

Edessä vasemmalla pudottaa äkkijyrkkänä Meekonpahta ja suoraan edessä on rauhoitettu Annjalonji lukuisine harvinaisine kasveineen.

Ylitämme syvässä kursussa ryöppyinä myllertävän Pierfejohkan. Tämän erikoisen näköisen, suurista putkista rakennellun sillan on Kekkonen tänne aikoinaan järjestänyt päästäkseen mukavammin omalle yksityiselle autiotuvalleen.

Tämä silta ei tämän muotoisena mielestäni oikein sovi ollenkaan tähän erämaahan. Siinä on aivan liian paljon silmille hyppivää jotain suurta valtiomiestä.

Meekonjärven ranta tulee näkyviin. On melkoinen yllätys tämä kylä, joka erämaassa piilottelee. Kekkosellehan on aikoinaan tänne Meekonjärven rannalla rakennettu oma lukittu autiotupansa. Lukossa se on nytkin. Kerrotaan että sen suojiin avataan Urkin ja hänen perässähiihtäjiensä muistoksi erämuseo. Tämä rakennus on sitten vetänyt tänne muitakin. On tullut varaustupa, joka tietenkin on myös suljettu satunnaiselta kulkijalta ja vielä normaali autiotupa. Näillä kaikilla on lisänä omat puuliiterinsä ja puuseensa, sekä vielä joku muu lukittu huoltorakennus. Joten on kylällä kokoa, eikä tämä muutoinkaan autiolta näytä.

Auringon paahteisen Meekon pahdan päällä väreilee nouseva ilma ja siinä virtauksessa joku haukka lekuuttelee liikkumattomin siivin aina vain korkeammalle. Syöksyy nuolena alemmas ilmeisenä tarkoituksenaan saalistus. En tiedä kuinka se onnistuu, mutta jonkun minuutin kuluttua se on jälleen ilmavirran nosteessa kohoamassa kohti taivaan sineä ja valkopilviä.

Jatkamme Vuobmegasjohkan vartta ylöspäin. Ylitys näyttää aika vaikealta. Lumien sulaminen on nopeaa ja vettä virtaa kaikkialla alas tuntureiden kupeita alas laaksoihin ja kuruihin. Päätämme leiriytyä täällä jossain ja katsella tilanteen kehitystä. Rupeaa ripsimään vettä ja tuuli yltyy. Meille tulee äkkiseltään kiire. Teltta esiin rinkasta ja kun saamme sen juuri levitettyä maahan ja ensimmäinen lasikuitukaari on menossa paikalleen, niin siihen päättyy heti alkuunsa toivoton yritys. Myrskyksi äkkiä yltynyt vihuri pyrkii repimään koko teltan käsistämme ja omimaan sen itselleen. Pahimpien puuskien riepotellessa minun täytyy heittäytyä kankaan päälle painoksi makaamaan saadaksemme pitää sen itsellämme. Aina puuskien välissä hamuan sitä pienemmäksi mytyksi alleni. Murri auttaa tässä sen minkä vain voi. Myrsky piiskaa rajulla pohjoisen voimalla rakeiden sekaista lumiräntää. Vihdoin saamme tungettua asuntomme yhtenä epämääräisen märkänä myttynä rinkkaani turvaan.

Lähdemme takaisin kohden puolen penikulman päässä olevaa Meekon kylää. Siellä Pierfejohkan rantamilla kosken kohinassa pystytämme telttaa tunturikoivikon suojassa. Taivalta on tullut taitettua päivän mittaan lähemmäs paria penikulmaa ja painavathan nuo rinkatkin melkoisesti. Tuntuu että veto loppuu meistä kumpaisestakin tykkänään ennen kuin saamme teltan nukkumakuntoon. Iltapalalle sinnittelemme joskus vasta puolenyön jälkeen.

Jätämme makuupussit ja Murrin rinkan telttaan lähtiessämme uudelleen yrittämään Pitsoskordsille. Haen mahdollista Vuobmegasjohkan ylityspaikkaa Rajavartioston partiotuvan paikkeilla paristakin kohden. Enpä löydä meille riittävän kesyä uraa. Murrin jäädessä odottelemaan mättäälle lähden ylös Luohttajavrille asti tiedustelemaan, mutta se jokiosuus on kokonaisuudessaan aika hurjaa koskea. Pudotusta siinä on kilometrin matkalla 35 metriä.

Emme ole ainoita yrittäjiä. Vastakkaisella rannalla kaksi kaverusta odottaa keltaisessa teltassaan jo kolmatta vuorokautta veden laskua päästäkseen Haltin valloitusreissultaan takaisin joen etelärannalle. Siinä katsellessamme tulee muuan pariskunta kylän suunnalta ja nuori emäntä uhoo ja kertoo aikaisemmista napaan asti ulottuvista rajuista koskien ylityksistä. He valmistelevat siinä rannalla ylimenoaan melko pitkään ja perusteellisesti. On kyllä syytäkin, on minun mielipiteeni.

Emäntä laskeutuu ensin reippaasti juoksuttavaan nivaan, ottaa jonkun askeleen, pysähtyy, katselee ympärilleen ja jatkaa. Kun vesi nousee lähelle polvia, niin hän kääntyy takaisin sauvaansa kaksin käsin nojaten. Tulee rannalle. Nyt hänen kaverinsa lähtee vakaasti yrittämään ja hän pääseekin selvästi pitemmälle. Miehen polvet peittyvät jo kaaloon veteen. Se on riittävästi ja hänkin tulee takaisin kuivalle maalle.

Meekon vieraskirjasta luemme myöhemmin heidän meille muille vaeltajille jättämänsä varoittavan viestin tästä ylityksestä:

– Menimme niin pitkälle, että vesi ulottui napaan asti.

Meille jää, ihme kyllä sellainen mielikuva, että kovin alhaalla sijaitsee joidenkin napa. Vaan kaikkihan me olemme erilaisia.

Lähdemme palailemaan sateessa ja reippaassa tuulessa sadeviitat liehuen. Ihanaa päästä valmiiksi pystytettyyn telttaan.

Seuraavaksi päiväksi ilma on seestynyt ja aurinko on tullut jälleen esiin. Yritämme vielä ylitystä pohjoisrannalle joen levennyksessä saarien kohdalta, mutta yritykseksi sekin jää. Veden pinta on noussut muutamassa tunnissa tuolla ylempänä ollessamme noin 30 senttiä. Huomaan sen siitä, että tänne tullessamme käyttämämme polku on nyt veden alla ja rantaniityn lapinorvokit katselevat meitä sirkeän keltaisin silmin tuolta syvältä pinnan alta raikkaasta umpikylvystään. Meekonjärvenkin vesi on jo noussut noin puolisen metriä.

Yksinäinen piekana lentelee yhä Meekon pahdalla ja sen alla olevassa rakassa kaksi kauniinkirjavaa keräkurmitsaa ovat piilosilla kivien onkaloissa. Pulmuspari lennähtelee leikitellen harvoilta varvuilta kivenmokeloille ja takaisin kuin jotain haeskellen.

Oikea nilkkani äityy vihoittelemaan ja päätämme viettää seuraavan yön lokoisasti autiotuvan lämmössä lepäillen. Taisi olla virhearviointi tuo päätös, sillä siellä hirsiseinien suojassa on sitten hulinaa. Väkeä tulee ja menee koko ajan. Nukkumaan lavereille jää meidän lisäksemme kolme tavalliseksi vaeltajaksi aika iäkästä, mutta hyvin pirtsakkaa tyttöä. Vietämme tuvassa tuskaisen ahdistavan yön, kun joku tytöistä mättää kaiken yötä koivua kamiinaan niin että sen suuluukku rämähtelee vähän väliä äänekkäästi paukkuen ja kylki porottaa punaisena.

Palailemme tulojälkiämme Saarijärvelle saakka ja sieltä Saanan päivätuvan kautta retkeilykeskukseen odottamaan linja-autoa.

Kotona omassa ruskeassa mökissämme olemme heinäkuun kuudentena, torstaiaamuna kello 9.40.

Vaellusten pääsivu