Koahppilasavdsi

Erkki Stenman

Kesäkuu 2009

Pyörien päällä

On aikainen maanantaiaamu ja kahdeksas kesäkuuta. Herään hiljalleen vuoteen pieneen, nukuttavan rauhaisaan keinahteluun. Olemme jo ohittaneet Kemin ja päämäärämme tällä kulkuneuvolla on vajaan tunnin päässä tuolla koillisen suunnalla. Murri on jo ties kuinka kauan ollut pystyssä, pukeutuneena matka-asuun, vain päällimmäinen kerros puuttuen ja nautiskellut pienen aamupalan. Nyt on sitten minun vuoroni. Natustelen pari palaa vaimon kotona paketoimia näkkileipiä, joiden päällä on jotain hyvänmakuista tahnaa ja kasviksia. Ryyppään pienen termospullon korkillisen, sopivan kokoisen mukillisen, vielä lämmintä ja antoisasti sokeroitua teetä. Sitten ei muuta kuin odottelemaan junan saapumista Rovaniemen asemalle. Lähtiessämme meillä oli kotimäellä jo täysi kesä, mutta täällä junan ikkunasta seuraten koivujen lehdet kehittyvät koko ajan vain takapakkia. Koskahan, eli missähän ne kerkiävät pohjoiseen mennessämme vielä hiirenkorvalle ja kääriytyä sitäkin pienempään, vahvojen ruskeiden peitinlehtien visusti suojaamaan makean tahmeaan silmuun?

Onnistumme Murrin kanssa Rovaniemellä saamaan pusassa mukavat paikat heti kuskin takana mutta puolisen metriä korkeammalla, joten sieltä on helppo turvavöissä istuen seurailla hänen päänsä yli matkan taittumista. Tämä kaveri on tyypillinen pohjoisen rauhallinen matkantaittaja. Meillä on tarkoitus keritä pikaisesti syömään jotain Sodankylässä, kun linja-auto aikataulun mukaan viipyy siellä varttitunnin verran. Junnaamme kuitenkin väliin kilometritolkulla hiljalleen jonkun kiireettömän pikkuauton perässä. Viehän se tämän autovuoron kohdalle osunut postin jakaminenkin oman aikansa ja kun saavumme Sodankylään, niin olemme jo toistakymmentä minuuttia jäljessä aikataulusta. Kuljettajalla itsellään ei ilmeisesti ole pahemmin nälkä, koska hän ilmoittaa meidän lähtevän eteenpäin aikataulun mukaan. Siis se siitä rauhaisasta ruokailusta. Kun saamme teemukit, pullat ja voileivät eteemme, niin auton lähtöön on aikaa vielä kokonaista kaksi minuuttia. Juoma on suuta polttavan kuumaa, leipä on mukavan murean kuivaa, mutta aikaa niiden sivistyneeseen yhteensovittamiseen ei juurikaan ole liiemmälti, eipä edes riittävästi.

Astumme Ivalossa vajaan tunnin jälkeen puolenpäivän ulos Gold Linen linja-autosta. Emme ole vanhalla, jo vuosikymmenien takaa tutuksi tulleella linja-autoasemalla, vaan nyt on jostain syystä otettu käyttöön ihka uusi paikka. Ei ole enää Inkan Kahvila tarjoamassa palveluksiaan. Tämä nykyisen linja-autoaseman aukio on laaja ja autio. Ei ole tuon niin vuosien mittaan tutuksi tulleen Inkan kahvilan luomaa kuhinaa. Vain pari henkilöautoa on pysäköitynä tuolla kauempana sivummalla. Kun linjuri, jolla tulimme Rovaniemeltä, on lähtenyt, niin jäämme Murrin kanssa kaksistaan kuin orpoina tyhjälle asfalttikentälle.

Jo edellisenä päivänä olin sopinut jatkokyydin Utsjoelle linja-autotaksalla Ossi Guttormin kutsutaksilla. Ossi oli luvannut taksan olevan 15 euroa meiltä kumpaiseltakin ja että linja-auton saapuessa tuo auto odottaa meitä täällä. Luvattua autoa ei kuitenkaan näy. Jossain vaiheessa siihen seinustalle kaartaa Eskelisen linjuri ja sieltä tulee puolen tusinaa nuorehkoa matkalaista kasseineen siihen meidän seuraksemme. Tämä nyt tullut auto on kuitenkin matkalla Karigasniemen kautta kohti Nordkappia Jäämeren rannalle. Tuolla pääsisimme osan matkaa. Joskus olemme kiivenneet tuonkin autovuoron kyytiin ja sitten jatkaneet Kaamasesta tavallisella taksilla kohti Utsjokea. Nyt meillä on kuitenkin luvattuna tuo selvästi halvempi kyyti, joten soitan Ossille ja kyselen syytä sovitun auton puutteeseen. Hän lupaa selvittää asiaa ja kohta minun kännykkäni pirahtaa uudelleen eloon. Ossi kertoo auton olevan jonkin Kultahippukahvilan tai vastaavanlaisen edessä, mutta sen saapuvan aivan pian ja poimivan meidät ihan varmasti kyytiinsä täältä linja-autoasemalta.

Iso tilataksi kaartaa jonkun minuutin kuluttua nurkan takaa ja pysäyttää siihen matkalaisjoukon vierustalle. Kuski astuu ulos ja kulkee selvästi kysymysmerkin näköinen ilme kasvoillaan ja koko äijäkin sen näköisenä ihmisjoukon vierustaa. Vilkaisee vuoron perään kutakin kuin jotain kysyäkseen, mutta ei sano mitään. Näkee aivan selvästi, että hänellä on jotain asiaa jollekkin meistä, mutta ei vain tiedä kenelle. Autan miestä hänen murheessaan ja astun häntä vastaan.

– Taisit tulla hakemaan meitä kahta Utsjoen suuntaan, lausahdan.

Sen enempää juttelematta hän vain nyökäyttää päätään pieni hymynväre suupielessään, lausahtaa jotain josta en kuitenkaan oikein saa mitään selvää. Ilmeisesti se kuitenkin on hyvän päivän tervehdys jollain kielellä. No eipähän ole liian suulas ukko. Kuski kävelee autonsa perään taakseen katsellen että seuraammeko häntä ja ottaa peräoven auki nostaen sitten reippaasti rinkkamme sinne muiden lukuisten matkalaukkujen ja kassien seuraksi tuon kasan päällimmäisiksi. Tuntuu sedällä olevan ruista hihassa vallan riittävästi.

Autossa on jo ennen meitä neljä muutakin matkalaista. He ovat ehkä tulleet tänne Ivaloon lentäen, sillä tämä kutsutaksi on tullut Ivalon lentokentältä, josta se ajaa kolmasti viikossa Utsjoelle. Tervehdin sisään astuessani hyvällä päivällä ja annan katseeni kiertää henkilöstä toiseen heille nyökkäillen, mutta kukaan ei tunnu kuulevan eikä näkevän mitään tai ei ainakaan millään lailla minun ymmärtääkseni vastaa yhtään mitään. Joku sentään vilkaisee minuun alta kulmainsa pikaisesti kuin pahaiseen häiritsevään kiusantekijään konsanaan. Toinen matkaaja tuijottaa tärkeän näköisenä ja hyvin keskittyneenä vain eteensä ja kolmas on huomannut jotain erittäin mielenkiintoista viereisessään olevassa ikkunassa, joten  siellä ikkunanpielissä tapahtuu varmaan jotain hyvin tärkeää. Kuljettajan takana istuva nuorimies syö koko ajan jotain ohuen lihapullan näköistä piirakkaa. Ovenpuoleisella seinustalla oikealla on sentään peräkkäin kaksi istuinta vapaana. Minä valtaan taaimmaisen peffalleni ja Murri istahtaa siten siihen eteeni ovenpieleen.

Aurinko paistelee vain väliin ollen enimmän aikaa pilven taakse kätkeytyneenä. Joskus ripsasee pienen vihmauksen tuulilasiinkin, mutta ilma tuntuu muutoin mukavalta vaellussäältä. Jos moottori ei käydä huristelesi, niin tässä autossa vallitsisi aivan täydellinen hiljaisuus kuin haudassa. Takapenkillä koko ajan mykkinä istuneet, tuskin keski-ikää vielä saavuttaneet mies ja nainen jäävät kyydistä jossain Saariselän maisemissa tai jossain niillä main.

Nyt Murrin vieressä, kapean käytävän toisella puolella paripenkissä istuva nuorimies on vihdoin kylläinen ja lopettaa aterioinnin, vai loppuivatko eväät kesken? Hän on vielä hetken hiljaa, kuin siunaisi hiljaisuudella äskeisen ateriointinsa, kääntyy sitten meitä kohti ja hänestä kehkeytyy nyt hyvinkin seurallinen ja puhelias matkakumppani. Eipä hän mikään tuppisuu olekkaan, ei vain nälkäisenä ja syödessään katsonut ollenkaan soveliaaksi puhua ruoka suussaan.

– Oletteko te utsjokelaisia, hän aloittaa seurustelun siistillä kirjakielellä. Minä olen Turusta, tai siitä aivan  vierestä, hän selvittää omalta puoleltaan, ja olen menossa Utsjoelle. Siellä on sellainen rippileiri johon tulee väkeä kolmesta tai neljästä eri pohjoismaasta. Olisi kiva osata saamenkieltä että ymmärtäisi niitä nuoria paremmin.

– Minä katselen melko säännöllisesti televisiosta tulevat saamenkieliset uutiset, oddasatit. Kyllä siitä puheesta jotain ymmärtääkin, varsinkin kun siinä on se suomenkielinen teksti siinä alalaidassa mukana, ainakin joitain sanoja ja lyhyitä lauseitakin, selvittää Murri omaa kantaansa saamenkieleen.

– Minä olen sellainen, miten tuon nyt sanoisi niin kuin teologian opiskelija, tai semmoinen. Minä olen siellä rippileirillä niin kuin vetäjän ja isoisten välissä, jatkaa nuorimies itsensä esittelyä.

– Olet siis ikään kuin semmoinen pikkupappi, minä heitän siihen väliin.

– No niin, niin, … niinhän sitä voisi sanoa, naurahtaa Turun seudun teologi ja pistelee taas koko ajan suuhunsa marmelaadikaramellejä, niin kuin jälkiruokana, isosta pussistaan tarjoten niitä kyllä tosin meillekin.

Kaveri tuntuu olevan hyvinkin innokas kuulemaan meidän vaelluksistamme ja Murri kertoilee laajanlaisesti jotoksistamme tuntureilla.

– Minäkin pitäisin varmasti kovasti tuollaisista eräretkistä, mutta minulle tuli armeijassa pitkillä marsseilla täyspakkauksen kanssa polviin sellaiset luupiikit. Minä en pysty oikein pitkään kävelemään enkä kantamaan oikeasti yhtään mitään. Mitenkä te siellä tulette toimeen, kun teillä ei ole mitään reppujakaan mukananne?

Hän ei ollut huomannut suuria rinkkojamme Ivalossa, kun kuski pisti ne takakautta äkkiä mukaan. Taisi hänen koko mielenkiintonsa olla silloin täysin keskittynyt eväspakettinsa runsaisiin antimiin.

– Miten te syötte siellä vaelluksilla?

– Aamulla ja illalla kunnon ateria, pari kertaa näkkäriä ja teetä siinä välissä päivän mittaan sekä vettä melkein joka purosta ja lompolosta. Tai se tietysti riippuu purojen ja muiden vesivarastojen määrästä. Joskus niitä on ja joskus ei sitten ole. Ja kun ei ole, niin silloin turvataan omaan vesipulloon. Jos kartta kertoo vesipaikkoja olevan edessäpäin niukanlaisesti, niin pullot otetaan varuiksi täynnä sieltä mistä sitä saa.

– Ettekö ollenkaan aamupuuroa? Minä en ihan varmasti tulisi tuollaisella syömisellä toimeen ollenkaan. Minun täytyy syödä koko ajan jotain, naurahtaa kuitenkin ylen solakka nuorimies ja tunkee makeita palasia suuhunsa sen minkä käsi kerkiää sinne mättää.

– Se syömisen määrä ja rytmittely on vain opeteltu tapa ja sen voi varmasti muuttaa, jos vain niin oikeasti haluaa ja kun sen sitten vain itselleen riittävän painokkaasti ilmoittaa, selvitän minä omaa vakaata näkemystäni tästä osasta maailman menoa.

Tunturiin

Kun Utsjoen terävä kirkontorni nousee horisontista piirtyen tunturin takaa taivasta vasten näkyviimme, niin pyydän kuskia pysäyttämään. Hän veloittaa meiltä kahdelta tuosta noin sadan kuudenkymmenen kilometrin matkasta yhteensä 30 euroa.

Jäämme tämän 4-tien ja Utsjoen varteen, niitten väliin, koivua ja mäntyä kasvavalle tievalle rinkkoinemme kahden autoon vielä jääneen matkalaisen jatkaessa jonnekin jonkin verran kauemmas pohjoiseen tästä eteenpäin.

Ei muuta sitten kuin renkselit pykälään, elikkä rinkat selkään. Auttelen siinä vähän ensin emäntääni tarakan nostossa, vaan kyllähän tuo jo häneltä yksinkin luonnistuu varsin näpäkästi kun on tullut joitakin vuosia silloin tällöin opeteltua. Sitten tien yli ja koivikkoon johtavalle polulle. 

Tämä ura on meille kumpaisellekin varsin tuttu, viimeksi tästä taaperreeltiin aivan parin vuoden takaakin. Tämä tien poikanen lähtee Utsjoen kirkolle nousevan tien kainalosta aluksi etelään päin, kuin linja-auton tulosuuntaa vastaan, seuraten hetkisen tienvartta siinä rinteeseen leikatun tienpohjan vierellä olevan kivikkoisen penkan päällä. Sitten polku kuin huomaamatta alkaa kaartaa vähitellen länteen kohti siellä, täältä alhaalta tieltä katsoen, koivupuskien kätköissä  piilottelevia tuntureita ja niin varsinainen kipuaminen sitten alkaakin. Kaiken matkaa tämä polku nousee ylen kivikkoisena ja kompuroitavana Padjeseavttegjohkan märkänä pärskehteleviä rantoja seuraillen.  Mentyämme kivenmokeloita kierrellen ja syvimpiä kuralutakoita muuten väistellen parisen sataa metriä, niin minä vilkaisen taakseni ja huomaan siellä kauempana taivasta kohden vielä selvänä sojottavan terävän piikin.

Tuopa sopii kuvaan mukavasti antaen paikallista tuntumaa, tuumailen ja alan hiljalleen kiristää vauhtiani, huilaan, niin kuin pohjoisen asukas tämän asian joskus piruillen esittää. Kaivan siinä samalla takin rintataskusta pientä ja litteänoloista kameraani esille. Päästyäni parisenkymmentä metriä emännästä edelle räpsäisen hänestä, kivisestä polusta ja kuvauspaikkaa selventävästä horisontin puhkovasta piikistä, taaksemme jäävästä kirkontornista yhteiskuvan.

Täältä on tuonne ylös paljakan reunaan patikoitava vielä raskaiden kantamusten kanssa parisen kilometriä, kolmekin, ennen kuin niinkutsuttu tasainen paljakka aukeaa helpottaen vaeltajan eteen. Aurinko pysyttelee nyt vielä  lämpöisine säteineen onneksemme vaaleanharmajan utuverhon takana kuin suojassa. Ei muutoin, mutta tuota lämpöä syntyy aivan riittämiin oman pusakan alle tässä patikoidessakin.

Viimeiset lumet ovat täältä vasta aivan äskettäin kevätauringon lämmössä haihtuneet tai pääosin muuttuneet virtaavaksi vedeksi, joten lukemattomia pieniä puronpliruja laskettelee iloisesti soperrellen ja pounuja sekä kivenmokeloita kierrellen tunturinrinnettä alaspäin tuolla pienen matkan päässä odottavaa Utsjokea kohden. Jonkin verran täälläkin on sentään liikennettä ollut, koska polun kohdalta kaikki lirisevät purot ja märät sammalikot on tallattu ja sotkettu kuraisen lyllyväksi liejuksi.

Tässä alempana joen rannassa olevan tien ja polun suuntaisena on poroaita, joka pyrkii pitämään suuremmat elikot poissa alueelta, jonka autot ja muutkin pörriäiset   ovat niiltä itselleen omavaltaisesti joskus vallanneet.

Olemme jo päässeet aidan yläpuolelle ja pistelen veräjän sulkuriukuja takaisin paikoilleen. Alempana näkyy vielä Utsjoen pullistuma, pitkä ja kapea Mantojärvi (kartta).

Tähän mennessä, vaikka olemme jo kulkeneet kosteidenkin plutakkoalueiden lävitse tuolta joen rannasta lähtien, niin en kyllä vieläkään ole edes huomannut sitä ensimmäistäkään sirraavan tanssivaa ja vertamme janoavaa pisteliästä lentoitikkaa. Koko reissuunhan olimme lähteneet nyt  näin tavallista aikaisemmin, jo kesäkuun alkupuolella sillä edelliset vaelluksemme olivat opettaneet että varsinainen räkkä ei ole silloin vielä herännyt ja lähtenyt lentäen saalistamaan. Jos on ajatuksena kuljeskella kesäaikaan ilman näitten pikkulintusten inisevää seuraa, niin se ilmeisimmin onnistuu parhaiten heti alkukesästä tai sitten vasta parin napakan hallayön pyyhkäistyä tuntureiden kurut ja vetiset notkelmat puhtaiksi näistä sen myriadeista laulavista ja pörräävistä lentoitikoista kuljettaen nämä täältä kauas pois jonnekin kuolonunen laitumille.

Yleensä näiden kiusallisten vertaimevien pikkuelikoiden räjähdysmäinen lisääntyminen alkaa vasta juhannuksen jälkeen. Silloin loppumattoman suuret harmaat ja inisevät parvet tanssivat ylös ja alas etsien ravintoa kehittyvien muniensa kasvatukseen.

Myöhemmin kesällä ilmestyvät pienet, pari kolme milliä pitkät, tavallista kärpästä muistuttavat mäkäräiset. Ne kaivautuvat ensin vaatteiden alle tai korvien taakse suojaan ja sitten purevat ihoon reiän sylkäisten sinne hyytymisen estävää sylkeään. Ja niin sitten veri saattaa valua noroina pitkin ihoa sotkien paikat kuin olisi vaeltaja ollut mukana pahemmassakin puukkotappelussa.

Kun on päästy elokuulle, niin ennen ensimmäisiä hallaöitä pienen pikkaraiset millin mittaiset polttiaiset pureskelevat ihoon reikiä päästäkseen veriaterialle. Niiden ihoreikään suihkauttava veren hyytymisen estävä aine on ihmisille ja muillekin eläimille melkoista myrkkyä jonka seurauksena iho punoittaa ja kirvelevä poltto on monelle hyvinkin tuskallinen. Nämä vekkulit ovat niin pikkuisia ja päättäväisiä että eipä hyttyshatun suojaverkotkaan oikein tahdo niitä pidätellä.

Tulemme kahlaamolle (kartta), jossa merkitty, nyt meidän käyttämämme vaellusura siirtyy Padjeseavttetin päivän puoleiselle rannalle. Pari vuotta sitten tähän oli jo vedetty paalujen varaan vaijeri liukurissoineen virran ylitystä helpottamaan. Mutta silloin vesi oli paljon korkeammalla kuin nyt ja kaikki rissat rannelenkkeineen olivat ryöppyävän kosken toisella rannalla, siis meidän saamattomissamme. Silloinhan minun ei auttanut muu kuin ruveta rakennushommiin ja alkaa kyhäillä jonkunmoista ylityksen mahdollistavaa siltaa, tai miksi tuota syntyvää rakennelmaa nyt pitäisi kutsuisi, tuonne jonkin verran ylävirran puolelle.  Keräsin silloin siellä maassa lojuvia koivunrankoja parisen reilua sylyllistä, kanniskelin ja uittelin niitä tuohon koskenniskan kiville. Ja niin siihen syntyikin hetken niitä siinä järjesteltyäni noissa oloissa varsin kulkukelpoinen sillantekele.

Nyt tällä kertaa pääsemme hyödyntämään tätä kunnan rakentamaa nykysivistyksen vaatimaa tuotetta. Pidellen rannelenkistä kiinni ylitän kuohuvan ja pärskivän kosken tunnustelijana ensin toiselle puolelle, jätän rinkkani sinne ja palaan saattamaan emäntääni. Hän tuntuu olevan hieman jännittynyt, sillä onhan virran juoksu tässä koskessa melkoista laukkaa tehden komeita pyörteitä suurten kivien katveisiin. Otan Murrin kantamuksen selkääni ja tartun hänen ojennettuun käteensä. Hän vastaa tukevasti otteeseeni ja lähden saattelemaan häntä turvallisesti toiselle rannalle. Parin lyhyen askeleen otettuaan hän pysähtyy ja vetää syvään henkeään. Tämän hengähdyksen päätteeksi ylityspäätös on nyt täten sinetöity ja hän lähtee siitä päättäväisesti etenemään. Nämä kivillä pomppimiset ovat aina olleet Murrille vaikeita. Kun pääsemme mukavan tuntuisesti toiselle rannalle, niin Murri istahtaa hetkeksi lepuuttaman jalkojaan ja päästämään liikoja koskipaineita ajatuksistaan siihen pehmeälle rannan mättäälle.

Rinkka painaa ja kantoviilekkeet jukertavat ikävästi olkapäitä. Koetan siirtää painoa olkapäiltä lanteille. Nostan rinkkaa ylöspäin niin että kantoremmit irtoavat olkapäiltä ja sitten tempaan kiristän kantovyötä tiukemmalle. Se helpottaa ihanasti olkapäiden jomotusta, mutta hyvinkin pian tiukka puristus lantiolla estää ylen tarpeellisen ja riittävän verenkierron jaloista. Reisiä alkaa nyt vuorostaan pakottaa. Viisaat sanovat, että menee maitohapoille. Jaloista tuntuu kulkuvoima tyystin loppuvan. Täytyy taas löysätä vuorostaan kantovyötä ja se sitten hetken päästä taas tuntuu olkapäillä. Matkanteko on hidasta ja junnaavaa. Jonkin verran kuljettuamme minä huomaan pudonneeni täysin kartalta, niin kuin sanotaan. Tarkoitan että en ymmärrä ollenkaan missä me nyt olemme. Kartta ei täsmää enää alkuunkaan maaston kanssa. Ihmettelen tätä oikein ääneenkin itselleni selitellen pariin kertaan. Tähän aivan kuin lohdutukseksi Murri lausahtaa:

– Kyllä mä muistan tän paikan ihan selvästi. Tossa ton harjanteen takana aukee oikealla kohta iso suo, oikee tunturimaan jänkhä.

Vähän matkaa taaperrettuamme kantamuksinemme Murri saa kaivettua taskustaan oman karttansa käsiinsä ja katselee sitä parisen sekuntia. Minä astelen hänen vierelleen nähdäkseni hänen kädessään olevan kartan.

– Me ollaan tässä, hän toteaa tökäten etusormen pään varmasti kartan koukeroiden sekaan.

– Toi joki kaartaa tästä polusta oikealle tonne suolle, tai se tulee sieltä suolta, jatkaa vielä matkakumppanini.

Voi hyvä yksinkertaisuus, että pitää olla selvä tapaus ja meikäläinen on täysin sokea pässinpää. (Anteeksi nyt vain herra pässi. Ei ollut mitenkään tarkoitukseni loukata tunteitasi ja kunniaasi. Et sinä varmasti tämmöistä mokaa olisi ikuna tehnyt täällä kulkiessasi ruohotupsakkeelta toiselle.)

Minä olin tehnyt sen kardinaalivirheen, johon harrastelija suunnistaja hyvin usein lankeaa. Rinkan paino ja aivan liian vähäinen syöminen päivän mittaan olivat kuluttaneet energian vähiin ja saaneet minut sitten arvioimaan kulkemamme matkan noin kaksinkertaiseksi todelliseen kuljettuun matkaan verrattuna. Siksi minä olin etsinyt maaston selviä kiintopisteitä parisen kilometriä liian kaukaa edestäpäin. No eihän niitä tietenkään sieltäpäin karttaa mitenkään voinut löytyäkään. Täytyypä ottaa vakavammin nuo aterioinnit ja käytettävä myös tuota korvien välin supertietokonetta edes jonkin verran järkevämmin. Vaan eipä taida minulla olla tuollaista superia, kuin Murri-vaimollani, vaan minun on aivan tavallinen koivuhaloilla hitaasti lämpiävä höyrysellainen.

Paljakka aukeaa vihdoin eteemme. Ei ole vielä lanja, tuo tunturikoivu, eikä edes skierrikään, sen pikkusisko kerinneet kaikin paikoin edes hiirenkorvalle. Nyt on täällä katseella tilaa laukata kilometritolkulla, tai poronkuseman verran, kuten täkäläinen kanta-asukas muutaman kilometrin matkan hieman piruillen määrittelee. On aikaa riittämiin päästää turhat paineet sinitaivaan alla leppeästi pyyhkivien vienojen tuulien pois vietäviksi ja kevään makean pehmeiden tuoksujen sekoiteltaviksi.

Kuivalla, jäkälää kasvavalla lakipaljakalla on matala sielikkö juuri aistinut lyhyen kesän olevan alkamassa. Sillä on kova kiire päästä lisääntymään, kuten kaikilla muillakin tänne rajuun mutta kiehtovan kauniiseen ympäristöön elintilan itselleen vallanneilla elävillä olennoilla. Sen kukat ovat vielä enimmiltään tummanpunaisilla parimillisillä nupuilla. Vasta parisen vartta on uskaltanut avata osittain teriönsä ja puoliavoimina ne suuntaavat jo kohden aurinkoa ja sen elvyttävää lämpöä. Muut vielä empien odottavat jotta olisiko nyt jo aika avata vaalean punaiset silmänsä tarjotakseen makeaa mettä houkutukseksi satunnaiselle pölyttäjälle. Tässä sielikkö ei vielä ole kerinnyt kasvaa sille normaaliin elomuotoon, joka on korkeintaan parin saappaanpohjan kokoinen hyvin tiivis matto. Umpinainen kasvutapa suojaa sitä paremmin, kun jäätävät tuulet eivät pääse sen kimppuun joka puolelta. Täällä ylhäällä kun ei talvisin ole edes kunnon lumipeitettä, koska hyytävät vihurit piiskaavat sen lähes kaiken alas kurujen rinteille ja pohjille. Näistä olosuhteista johtuen kasvin koko korkeus jää selvästi alle parin tuuman. Ei täällä skierri, tuo matala vaivaiskoivukaan sen korkeammalle pysty millään päätään kohottamaan, vaan täytyy senkin aina vain suikertaa  kovin matalana pitkin maanpintaa sieltä turvaa hakien.

Sielikön vierellä tuossa vasemmalla on pari viimesyksyistä, pakkasen makeaksi puremaa tumman punaista ja hyvin mehukasta puolukkaa odottamassa pääsyä jonkun eläimen, ehkä poron tai sopulin lämpöiseen suuhun. Kelpaa tuo makoisa marja toki kiirunallekin ja mustalle klonkulle, riuttalintu kaarneelle, jota myös korpiksi kutsutaan.

Ja minullekin maiskutellen. Ja sinne ne sitten tällä kertaa lähtevätkin minun mukaani mahani pohjukalla muhien. Sieltä luonto ne sitten itsellensä ravinteisen mujun mukana saa aikanaan uuden puolukkasukupolven  käyttöön.

Olemme nyt jo hieman alempana pienoisen puron rantamalla. Tässä matala, vain reilun vaaksan korkuinen lettopaju työntyy rakkaisesta kosteikosta tervehtimään elämän antajaa, auringon heleää kehrää ja sen kiven pintaan varastoimaa lämpöä. Herkän pehmeät ja punaiset kukinnot, pajunkissat ovat reippaankokoisen harmaan ikiaikaisen kivenjärkäleen kupeella hakien siltä suojaa pahimmilta vihureilta.

Nammajavvrik

Tullessamme kivikkoisen kumpuilevaa tunturinkuvetta loivasti alemmas, niin edessäpäin vilahtaa silmiini jotain tähän luontoon täysin sulautumatonta ylen kirkasta väriä, joka pistää vahvasti silmään. Kuuluu ajoittain pieninä pätkinä aivan selvästi myös ihmisen puhetta, jonka äänenkorkeus viittaa nuoriin poikiin tai sitten tyttöihin elikkä naisiin. Urkumaakarina kun olen tottunut erilaisia äänenkorkeuksia kuuntelemaan ja toisiinsa vertaamaan. Ei kuulosta nuo äänten haltijat puheen korkeudesta päätellen olevan  ollenkaan karskeja uroita.

Vähään aikaan ei sitten näy eikä kuulu mitään luonnonrauhasta poikkeavaa, kunnes taas kivikkoisen kumpareen takaa käkkyräisten koivunrunkojen väliin ilmestyy hetkeksi näkyviin kaksi värikästä ihmishahmoa. Pysähdyn ja odotan nyt puolen kymmentä askelta perässäni kulkevaa Murria kunnes hän on rinnallani.   

– Nyt tuolta näyttää ja kuuluukin tulevan vastaan iloisen kirjavaa väkeä, lausahdan minä matalan hiljaisella äänellä Murrille.

– Taitavat olla tyttöjä, lisään.

Iloisesti rupattelevat vastaantulijat pysähtyvät tietysti hetkeksi kohdallemme. Koitetaan päästä leppoisaan jutustelun alkuun kiinni, vaan eipä tunnu löytyvän heidän varastoistaan ollenkaan edes alkeita meidän kotoisasta suomenkielestämme. Päästäkseen asioiden toimittamisen alkuun he yrittävät lähinnä suhtkoht varmaa englantia. No, jonkun verran sitä meiltäkin sentään löytyy, joten juttuun tulemme siinä toistemme kanssa puhellessamme.

Tytöt ovat belgialaisia ja lomalla täällä Lapin tuntureilla. Kohteliaasti he kehaisevat Suomea ihanaksi ja hyvin kauniiksi paikaksi. Tyytyväisen tuntuisia he näyttävät kuitenkin olevan, joten ehkä lausahduksessa oli heidän kokemansa mukainen totuuden siemenkin, eikä pelkkä kohteliaisuus. Vaan mikäs täällä on ihmisen jotostellessa. Onhan tämä ihan mukavaa myös meidän mielestämme. Kerta tai pari vuodessa on tuntureille meidänkin ollut jo kolmenkymmenen vuoden ajan ollut pakko päästä sielun syviä sopukoita lepuuttamaan.

Alempana Nammajärvien tuntumassa tasaisemmalla kosteahkolla aukealla on elo ja sen kierto jo aivan toisenlaista kuin noilla äsken kulkemillamme tuulenpieksemillä tunturien lakipaljakoilla, joilta juuri olemme lasketelleet tänne alemmas laaksoon. Täällä huojuvat vienossa tuulessa lähes puolimetristen varsiensa päässä kirkkaan kultaiset kulleronpallerot ja miehen mittaan yltävät tiheät pajupuskat. Korkeita heinätuppaita puskee esiin kaikkialla rehevästä mullasta ja jokunen ruskeankirjava sammakkokin näyttää jo taaperrellen hypähtelevän tuossa järven mutaisen matalalla rantamalla.

Ja kas vain kun melkein pelästytti minut, kun valtaisan kokoinen ruskeaselkäinen ja valkomahainen sopulimamma kirmailee keväthuumassa musta huppu silmillään pounujen välejä omilta koloiltaan toiselle etsien luonnon raisuun kevättanssiin itselleen käypää ja soveliasta paria. Vai meitä jättiläisiäkö tuokin pelästyi, vai muutenko se on vain kirmaili ateriaa itselleen etsiessään.

Tunturikoivukin, tuo noiden ylempien rinteiden ylen käppyrävänkyräinen lanja, elelee  täällä alhaalla laakson suojassa puskien latvansa paikoin jopa kolmeen metriin.

Vaan eipä lanjan runko koskaan pääse täälläkään suorana kasvamaan, vaan joku salainen luonnonvoima sen aina äkkinäisille mutkille vääntelee. Ja niin on aivan kuin tässäkin korkeampien tunturiharjanteiden välisessä ryssänpäitä työntävässä pienen joen kivisen rantapounikon suojaisessa notkelmassa. Vaikka laaksossa ovat, niin ei vielä ole lehti kerinnyt kahdeksas kesäkuuta edes kurkistamaan esiin sitä suojaavan silmun ruskeiden ja tahmaisten päällyslehtien kätköistä. Ei ole vielä lämpö siihen riittänyt. Vaan kohta on jo tässäkin notkelmassa  ylen kiireinen kesä puskemassa esiin täydessä riemussaan.

Tämäkin on yksi vaihe puun elämänkierrossa. Luonto on ottamassa lainansa takaisin, tarjotakseen sen sitten ravinnoksi vuorostaan seuraavaan kiertoon muille tunturin eläville olennoille.

Yövymme Nammakodassa (kartta). Tämä on näitä uusia ruskeasta vedenkestävästä muottivanerista tehtyjä ison lapinkodan muotoisia asumuksia. Päivätuvaksi tämä on muistaakseni jossain esitteessä luokiteltu, mutta varmaan monikin on täälläkin jo yönsä viettänyt. Seinänvieriä kiertää laveri, jolle sopii tiukkaan pakaten parisenkymmentä istujaa. Pitkälleen loikoilemaan asettuneille tilaa on viidelle tahi kuudelle korkeintaan, mutta lattialle sopii aina kuitenkin lisää jokunen pitkälleenkin.  Ja keskellä tämänkin kodan lattiaa seistä jököttää peltinen pyöreä kamiina, jonka kyljen saa tarvitessaan uhoamaan ihanaa lämpöä.

Pihalla liiterissä on polttopuuta, ja niitten viereltä löytyy kirves ja pokasaha, jonka rautaputkesta käännetty kaari ja jopa teräkin on  käytön puutteessa jo hiukkasen kerinnyt ruostumaan täplittäin. Puuta on kuitenkin pitkinä rankoina, ei valmiiksi pienittynä. Tuossa on mielestäni aivan oikein oivallettu että jos polttopuu on valmiiksi pieninä klapeina, niin joku hunsvotti mättää sitä aivan surutta kamiinaan tai jopa roihuavaan pihanuotioon ja niin kohta seuraavalle vaeltajalle ei enää ole puita edes sopan lämmittelyyn. Kakkahuussikin, tuo Hotelli Helpotus, siellä tanhualla myös tanakasti tököttää.

Kun siinä sitten olen sahaillut ja muutoinkin pieninyt reilut pari sylystä vänkyräistä koivua, niin lämminhän siinä on tullut minullekin jo pintaan. Pistän pusakan syrjään ja jatkan hommia paitahihasillani. Näin on mukavan viileää.  Ja kun valmista on mielestäni riittävästi, niin tuon nuo pienimäni klapit sisälle kotaan, ja rupean veistelemään valmiiksi kiehisiä sytyiksi. Illemmalla sitten kun soppa pitää saada lämpimäksi, niin kumartelen kamiinan kimpussa siihen tulta sytytellen. Siinä sitten minuun iskee vahvan sorttinen ja ylen kiukkuinen kramppi oikeaan lapaan. Hengitys salpaantuu hetkiseksi tykkänään. Tuskaisen yrityksen päätteeksi pääsen vihdoin pitkälleni ja saan aseteltuani itseni sen verran parempaan asentoon, että onnistun vetämään henkeä edes suurin piirtein kivuttomasti ja koitan päästä tykkänään rentoutumaan. Kun saan vihdoin Murrin avustamana olkapäät selkäpuolelta esille vaatteiden alta ja vääntäydyn tuskaisena vatsalleni, niin emäntäni hieroo lapaluun keskireunaa jollain mukaansa viisaasti varaamallaan särkyvoiteella. Kyllä ne mukavat ja viisaat emännät osaavat kaikkeen varautua. Voi taivas, kun olo on ihanaa kun oman emännän lämpöiset kädet hellien vatkaavat helpottavaa oloa ylen raihnaisen ukkonsa vihloviin lapoihin.

Syötyämme vietämme kylläisinä taas rauhaisaa kotailtaa. Murri lueskelee tapansa mukaan tuvan päiväkirjaa ja pistelee sinne myös omia ajatuksiaan meidän retkestämme, jo taaksemme jääneestä sekä vielä edessäpäin olevasta suunnitelmastamme. Aurinko pilkottelee ajoittain vaaleanharmaiden utuisten usvapilvien rakosista tupaan sisälle. Sitten vähitellen hienoinen varjo peittää koko järvenrantamaiseman ja alkaa tihutella rauhaisan hiljaista melkein kuin utua, joka jatkuu pienin tauoin aina parisen tuntia. Sekin loppuu sitten aikanaan, ja niin helottava päivä pääsee taas pilkistämään esiin usvaharson takaa ja heittelemään kimaltelevia säkeniään lammen pienten liplattavien laineiden harjoilta ja koivikon vielä tippumärkien oksien nipukoista.

Laittaudumme joskus myöhemmin illan mittaan mekin hiljalleen levolle omiin pehmoisiin ja lämpimiin pussukoihimme, kumpainenkin ylen tyytyväisinä nykyiseen oloomme.

Koahppelaksen autiotupa

Seuraavana päivänä olemme valmiita lähtemään eteenpäin kohti Koahppelasta puolilta päivin, vai liekö tuota jo kuitenkin jonkin verran enemmänkin aikaa kulunut iltapäivän puolelle. Täällä sellaisella maailman turhanpäiväisellä vempaimella kuin kellolla ja sen näyttämällä ajankululla ei nyt kuitenkaan ole yhtään mitään merkitystä.

Jatkamme suoraa kohti länttä kovin vetisessä maastossa. Rytöisessä puronotkossa virtaavan veden kuplutteleva lorina kantautuu korviin jo kaukaa, sen kierrellessä suuria ryssänpäitä ja pudotellessa kivenjärkäleitten sivuitse itseään alemmas kohti Nammajavrikkeja. Mitä lie kertoilee menneistä ajoista mukavia vaiko ikäviä muistoja, taikka tarinoiko  tulevista. Enpä tiedä, kun en suureksi harmikseni tuonkaan purosen mukavista pulinoista vielä ole oppinut mitään ymmärtämään. Mutta kyllä nuo pulisevat tunturipuroset varmaan aikanaan minullekin sen kaiken tarpeellisen opettavat.

Ylen jyrkkä ja kiivettäväksi pelottavan näköinen rinne aukeaa eteemme Gavnnastaddancáhcan ja Mielkečohkkan välisessä satulassa (kartta). Tässä on  molemmilla puolillamme äkkijyrkät pahdat, joiden reunoilta pudottelee kaikkialla vieri vieressä jatkuvasti lukemattomia pieniä eloisan raikkaita purosia kurun pohjalle. Onpahan hulppea näky ja tuosta sitten lähdetään varmasti yrittämään, on molempien vakaa päätös.

Melkein heti alkumetreillä rinne  pistää meidät kumpaisetkin todenteolla puuskuttamaan. Ylöspäin pääsee vain joka tarrikasta kiinni ottaen ja itseään niistä vetäen. Melkein mahallaan saa eteenpäin yrittää, sillä vatsa on ylen lähellä tuota jyrkkää seinämää ylös ramutessa. Vaan eipä ole varaa edes polveaan laskea tuohon litisevän ja kylmän märkään tunturin kupeeseen. Vähän väliä tulee huohotuksen lomassa vilkaistua ylöspäin sinitaivaan suuntaan koivuntarrikoiden lomasta että eikö tämä rinne koskaan lopu. Märkää rakkaa riittää täällä varmasti remuttavaksi, kunhan vain ei kesken leikin kostean niljaisilla jäkälillä ja sammalilla verhoutuneilla kivenmokeloilla koipiaan murjo vallan kulkemattomaan kuntoon,  vaan tänne tuntureiden ja pahtojen maille on haluttu ja sillä siisti. Tästäkin rinteestä jää varmat  muistot.

Pahdasta on selvitty ja nyt Murri-emäntäni kulkee edelläni sinisen sadeviittansa alle kääriytyneenä.

Täällä ylempänä, satulan avautuessa riittävän tasaiseksi ja kivettömäksi tunturipaljakaksi, on muinainen saamen mies katsonut olevan paliskunnalleen sopivan porojen kokoamisalueen vasojen merkintää ja teuraiden erottelua varten.  Vieressä on ollut ja on vieläkin, tuiki tarpeellista juomavettä tuolla oikealla kurun pohjalla. Tarvitaanhan sitä teurastuksessa toki vettä muutoinkin moniin erilaisiin puhdistuksiin. Siihen ylemmäs paljakan reunaan on sitten hyvälle paikalle pystytetty kirnu ja eteiset johdinaitoineen. Nyt on noista ajoista aikaa kuitenkin jo rutkasti kulunut ja luonto on ottamassa taas täälläkin lainaamansa takaisin. Jäljellä on nyt nähtävillä vain hujan hajan maassa lojuvia muinaisten aitojen tarveaineiden paksumpien puiden hiljalleen lahoavia jäänteitä. Ohkaisemmat riu’ut on luontoemo jo kerinnyt ottaa tykkänään takaisin itselleen ja muokannut ne pehmitellen uuden kierron alkuun.

Hieman edempänä ja täältä jonkin verran alempana pohjoisen puolella kulkureittimme varrella väreilee pikkupuuskaisessa tuulessa Sirddaluobbal (kartta) ja ylempänä tunturin harjalla vaeltaa muutaman poron parttio. Ovatko, vai taitavat ollakin, maahisten karjaa nuo hohtavan valkeat, kun liukenevat osin näkymättömyyteen.

Saavumme pienessä tihkussa Koahppelasavdsijavrin, etelän miehen Koppelokurujärveksi vääntämän javrin uudehkolle tuvalle (kartta) ja asetumme taloksi.

Katselen ikkunasta ulos tuntureiden lakia ja kupeita. Katse kiertää hitaasti loppumattomilta kohteilta aina vain eteenpäin pyrkien painamaan kaiken muistin sopukoihin. Maisema on täältä alhaalta sinistä taivasta vasten nähtynä henkeäsalpaavan kaunis.

Sitten yhtäkkiä huomioni kiintyy rinteellä näkyvään eloisan vikkelään liikkeeseen. Ylhäältä Skalvevarrin itäistä rinnettä laskettelee tupaa kohti kepeästi hypähdellen tuuheahäntäinen punaruskea Repo-Mikko. Valkoinen hännänpää piirtää pian tuuleen häipyvää omaa viiruaan jyrkänteen luiskalla.

Tulee väistämättä mieleeni Smirre, tuo Nils Holgerssonin matkoista tuttu, syötävää itselleen ahkerasti tuntureilla etsivä tuhman ovela kettu. Tämä Koahppelaksen Smirre kiertelee mutkitellen hakien terävään kuonoonsa maukkaan päivällisen herkullisia vainuja. Kaikki kolot ja juurakot näyttävät olevan sille vastustamattoman mielenkiintoisia.

Syötyämme emäntä jää lueskelemaa tuvan vieraskirjaa ja niin sen hiljaisuuden katkaisee ulkoa kuuluva hiljaisen matala puheensorina. Sitten hetken päästä ulko-ovi narahtaa ja kuuluu pari tussahtavaa ääntä ikään kuin rinkat jysähtäisivät eteisen lattialle. Käännymme kumpainenkin katsomaan, ketähän tuolta ovesta mahtaa sisään saapua.

Pari vaeltajaa, nuorehko pari, mies ja nainen astuvat tupaan. Ovat ehkä alle nelikymppisiä. Tervehtivät ja jonkinlainen ylimalkainen esittely on pian tehty. Ovat Liisa ja Tuomas. Kertovat olevansa matkalla täältä kohti länttä ja tulleensa pohjoisen suunnalta.

Heidän karttansa ovat päässeet jotenkin pahasti kastumaan ja ovat melkein jo hajoamassa. Siinä koittavat niitä pelastella ja ripustelevat oiottuina kuivumaan kamiinan viereen pannuille naruille.

Kun pelastusoperaatio on saatu alkuun, niin nämä kulkijat tulevat istuskelemaan pöydän ääreen, jossa Murri sitten kysäisee heiltä että kävittekö siellä järven pohjoispäässä olevalla  vanhalla kammilla?

– Kävimmehän me katsomassa, mutta se on aivan asumattomassa kunnossa. Taitaa olla jo osin sortunutkin, tai ainakin se on jo aivan homeessa.

Murri toimittelee siinä ateriamme jälkeen omia askareitaan ja nyt siinä pitäisi saada neulottua nappi tuohon puseron kaulukseen, mutta kun lanka ei tahdo mitenkään mennä neulan silmään. Murri yrittää, mutta kun se ei suostu, niin ei sitten suostu menemään. Tämän huomaa Liisakin ja pyytää varovasti, että jos hän voisi yrittää auttaa. No, Murri ottaa tyytyväisenä tarjotun avun vastaan.

Liisa ottaa langan ja neulan hyppysiinsä ja yksi suhaus vain ja lanka on neulan silmässä. Kylläpä jollain on näppärät sormet. Murri kiittelee toisen auttavaisuutta ja sormien kätevyyttä ja alkaa pistellä suihkien nappia takaisin paikalleen tuohon kaulukseen.

Minä katson tässä vaiheessa viisaimmaksi lähteä ulos kävelemään. Kiertelen tuvan ympäristössä kamera valmiina. Ensin laskeudun rantaan, jossa näpsin mielestäni jonkun mukavan näköisen liplattavan kuvan. Sieltä ylös tullessani jään katselemaan siinä hiekkaisessa rinteessä olevaa halkaisijaltaan vajaan parimetristä kuoppaa, jonka syvyys on metrin verran. Lienee muinainen peurahauta tämäkin. Onpa söpö ja mielenkiintoinen syvennys, jolle keksin heti mielestäni varsin oivaa uusiokäyttöä.

Teenpä tuohon meille tilapäisen leirisaunan. Ensin rakentelen tuonne pohjalle kivistä kiukaan, jonka pesässä kuumat liekit korventavat päällään olevat kivenmokelot kiukkuisen kuumiksi. Kun tuli on hiipunut, niin levitän tuohon kuopan reunojen varaan kaksikerroksisen telttamme ulommaisen kerroksen. Sen suojissa voimme ottaa makoisat löylyt.

Kiiruhdan sisään kertomaan innoissani tämän oivallisen päähäni pälkähtäneen ajatuksen emännälleni.  En osaa ilmeisesti kuitenkaan esittää tuota aatosta riittävän houkuttelevana ja siksi hän ei tunnu innostuvan ollenkaan koko asiasta. Niin jää minun senkertainen saunaprojektini täysin toteutumatta.

Kun elämisen iloa puhkuva minäni ei päässyt saunan rakentamisessa purkamaan tekemisen tarvetta, niin lähden astelemaan puuliiterille. Siinä matkalla pitää ylittää syvänlainen notkopaikka, jonka pohjalla lirittelee pikkuinen mutta pirteä puro. Jään sitäkin seurailemaan ja kappas vaan, huomaan siellä pohjakivien lomassa reilun tuuman mittaisen koppiaisen, keltalaitasukeltajan pirteästi omissa touhuissaan. Noita ei tietämäni mukaan Keski-Suomea pohjoisempana ole vielä edes tavattukaan, joten onpas tuo melkoisen saapainen sisupussi kun on tänne näin kauas pohjoiseen tuokin pikkuinen olio jo kerinnyt.

Pääsenpä siitä sitten vihdoin liiterillekin, jossa hutkin isolla kirveellä muutaman oksaisen koivupölkyn jantturan pieniksi ja tuon noita polttoklapeja sisälle. Sitten jatkan tuvan ympäristössä kiertelyä ja vihdoin nousen Skalvevarrin rinteelle.

Täältä alemmiltakin rinteiltä aukeaa laaja näkymä Koahppelaksen ylisille  lompoloille, joiden ympäristössä on muinoin pyydetty peuroja. Näin täkäläinen muistitietokin tietää kertoa ja onhan täällä vielä selvästi näkyvissä  melkoisen lukuisa määrä noita muinaisten ansakuoppien jäänteitä.

Tässä vielä kevään viimeiset lumet tunturin itärinteen notkopaikoilla lymyten yrittävät elämäänsä pitkittää.

Jonkun aikaa on jo tuntunut pakottavan kiertelevä täyden tuntu vatsanpohjalla. Katselen sopivaa, noin polven korkeudelta tai vähän sen alla olevaa väärää lanjan kiekuraa. Tuollaista suunnilleen vaakasuoraa, jonka päällä olisi mukava jalkojaan lepuutellen  istuskella. Löytyyhän tunturista toki sellainen hetken katseltuani. Kaivan siitä alta vähän maata kuopalle, pudotan housut nilkkoihin ja istahdan. Ai että helpottaa kohtsillään. Tämäkin on yksi niitä tämän elon suuria nautintoja, joka ei kyllä yleensä kasva suureksi himoksi. Mutta hyvää tekee kuitenkin. Peittelen lannoitekuopan ja naamioin sen vielä varmuuden vuoksi sammaleilla ja koivunrisuilla sekä suurella laakealla kivellä joka kasvattaa hopeista jäkäläpeitettä pinnallaan.

Lähden hiljalleen laskeutumaan kohti alempana kutsuvasti odottavaa lämmintä tupaa ja siellä olevaa reipasta emäntääni. Edessäni on laajahko katajaryteikkö. Siinä rakkaisessa järkälepellossa on  jokunen kataja jo kerinnyt elämän vaelluksensa päätepisteeseen. Se on jotenkin niin silmiinpistävän puhutteleva tuo kuivunut piikikkään vänkyrä. Kaivan ja veistelen sen irti ja tuon tuvan ikkunan somisteeksi.

Liisa ja Tuomas ovatkin jo lähteneet saapastelemaan edelleen kohti Norjan rajaa, minne lie ovatkaan matkalla. Ehkäpä sen meille kertoivatkin, mutta enpä minä sitä nyt jaksa muistaa.

Ilmeisesti Skalvevarrin huipulla ja rinteillä on vihuri puhallellut kuitenkin sen verran vihaiseen että oikeaan lapaani on taas päässyt iskemään tuo tuttu ja häijyn kiukkuinen kramppi. Mutta kun hätä on suurin, niin apukin on lähellä ainakin tällä kertaa. Murri komentaa oitis paidan pois ja ukkonsa petiin pitkälleen. Hän ottaa minut taas lämpimän hellään hoitoonsa ja voitelee ja vatkaa jollain ihmelinimentillä selkäni lihaksiston jälleen täyteen käyntikuntoon.

Murri kirjoittaa tuvan päiväkirjaan tuon pakollisen litanian, joita sitten kuitenkin kumpikin meistä kaipaillen lueskelee kun joskus taas toistekin tälle tuvalle tullaan. Ja aina on sisäinen pakko lukea muittenkin saapasjalkaisten tuntemukset ja ajatusten eloisan virran.

Koahppelaksen  kammille

Keskiviikko 10. kesäkuuta, pitkään nukutun rauhaisan yön ja melkoisen myöhäisen aamiaisen nautittuamme  kellon jo osoittaessa iltapäivän yhtä lähdemme hissukseen taaperrellen rinkat selässä järven läntistä puolta saapastelemaan kohti pohjoista ja siellä meitä toivottavasti odottavaa ylen tuttua kammia, jonka kertoivat olevan nyt kovin huonossa kunnossa. Ainahan niitä voi parannella.

Tuolla uurroksen pohjalla uinuu jo ikiaikoja sitten asuttuna ollut Koppelokurujärvi. Sen eteläpäässä on monen kymmenen jo laonneen peuranpyyntikuopan jäänteet kertomassa muinaisesta asutuksesta näillä main.

Tuossa järven puolessavälissä rantapenkan päällä on vielä havaittavissa jonkun entisen asukkaan asumuksen jäänteet. Nelinurkkainen kohouma, perustan kiviä, hirsien jäänteitä ja muita ylempänä selvä tulisijan kohollaan oleva latomus tunturikoivikossa rehevän aluskasvillisuuden jo osittain peittämänä. Selvästi muuta ympäristöä runsaampi ja hyvinvoipa kasvusto tässä koivujen juurella kertoo siinä aiemman täällä asustaneen ihmisen tunturiin mukanaan levittämästä kulttuurista. Ihminen on tuonut tälle paikalle runsaasti monenmoista maatuvaa ja viimein kasvien ravinnoksi päätynyttä ravinnetta.

 Täällä pohjoispäässä, tuossa vastarannalla olevan niemen rantamilta on löydetty kvartsi-iskoksia. Nämä pienet siruset kertovat suurta totuutta menneistä vuosituhansista että täällä on kivikauden asukas työstänyt omana aikanaan kivestä itselleen tai ehkäpä muillekin myyden ylen tarpeellisia, siis täysin välttämättömiä työkaluja ja aseita.

Olemme kammin kohdalla ylhäällä paljakan reunalla. Sovimme että minä käyn ensin katsomassa onko tuo meille jo ennestäänkin tuttu kammi vielä asuttavassa kunnossa. Hieman epäilyttää että on se syytä ensin tarkistaa, kun muistelee sen kuntoa edellisiltä kerroiltamme ja noista vaeltajien jutuista. Emäntä jää istuskelemaan ja vahtimaan rinkkojamme kun minä lähden kevyessä varustuksessa pudottelemaan kurun reunan jyrkkää polkua useita kymmeniä metrejä alas järven rantaan.

Kammi (kartta) on todella ainakin pienen ehostuksen tarpeessa. Sen ilma on tunkkaisen kostea ja lattiakin lakaisua  ehdottomasti kaipaa. Ilmanvaihto tuntuu pelaavan heikonlaisesti, elikkä eipä juuri ollenkaan. Katon läpi turpeiden sekaan on aikoinaan laitettu jonkinmoinen ilmanvaihtotorvi, mutta nyt joku neropatti on sulkenut tykkänään sen alapäässä olevan liukulautaventtiilin. Voi tuota joidenkin ihmisten typeryyttä. Siispä ilma ei kierrä eikä siten kosteus pääse haihtumaan. Sen tuntee varmasti joka äijä ja muija omassa nenässään.

Täällä ei minun muistini aikana ole ollut valmiiksi  sahattuja polttopuita, kuin yhden ainoan kerran joskus kymmenisen vuotta sitten, siis 80-luvun loppupuolella. Sekin pienoinen ja matala pino tuossa ovensuun ulkopuolella lienee ollut paikallisten asukkaiden itselleen käyttöön varaama. Nyt ainakin on jo vuosikausia pitänyt kaikki tarvitsemansa polttopuut aina itse kerätä lähialueen maastosta. Kyllähän täältä tiheän ryteikköisestä koivikosta aina kuollutta puuta löytää sen verran että vaeltaja yösijansa riittävän lämpimäksi saa ainakin sulan maan aikaan. Talvella taitaisi tehdä tiukempaa, vaan enpä ole vielä kokeillut paukkuvaa pakkasta tässä kammissa yöpyen vaikka mieleni niin oikein kovasti tekeekin.

Rajavartioston tuvan ovessa olevasta pienestä ikkunaruudusta näkee, että siellä on sisällä valmiina kuivia klapeja siistissä pinossa. Näyttää siellä olevan myös nestekaasuhella, jossa on jopa paistinuunikin. Näyttää iso puulaaki pitävän hyvää huolta omista miehistään. Ihan oikeinhan se on. Vai että miehistäänkö vain, eikös heillä sitten ole  maastossa kulkevia naisia palveluksessaan.

Nyt on RV:n nimi kuitenkin otettu pois ovesta, joten tupa on todennäköisesti siirtynyt jonkun yksityisen omistukseen. Vai onkohan niin että joku ohikulkija on vain ottanut sen matkamuistokseen?

Olen nyt keräillyt kuivia risuja ja jonkun laudanpätkänkin satun löytämään tästä kammin lähiympäristöstä ja niin saan sitten kamiinaan tulet ja koko  tämän sympaattisen tilapäisasunnon lämpiämään. Pitkään kylmillään olleena ja kostuneena kamiina tietenkin savuttaa aluksi kovasti sisään asunnon puolelle, mutta hätistäähän tuo ehkä jonkun koppiaisen ja muutkin monijalkaiset jonnekin turvaan omaan piiloonsa. Lakaisen ja järjestelen muutenkin paikkoja ja nyt kammi on valmis ottamaan Murrinkin yökylään. Lähden vihdoinkin etsimään tähän talooni emäntää tuolta ylhäältä paljakan reunalta.

Sieltä hissukseen alaspäin hyvin jyrkkää rinnettä jarrutellen tullen ja vähän väliä rinteen koivuista tukea haparoiden saavumme vihdoin tasaisemmalle pihamaalle. Siinä on hetken huoahduksen ja rentoutuksen aika. Yhtäkkiä Murri pysähtyy paikalleen tarkkaavaisen näköisenä, kääntelee päätään, nostaa kätensä hieman koholleen sormiaan  ravistellen minulle merkiksi, että ole nyt hiljaa ja kuuntele.  Tuolla sivummalla, hieman ylempänä rinteellä kuuluu hiljaisen eloisaa sirkutusta. Siellä polun vierellä koivun oksalla, paikkaansa usein vaihdellen laulelee eloisasti sirraava  sinirinta, tuon lapin giellavälgy, kielivälkky.

Ikkunaa vasten nojallaan olevan vieraskirjan tehtävää hoitelevan mineriittilevyn näkyvissä oleva teksti näyttää olevan minun käsialaani ja kertoo että me olemme olleet täällä vähän kesäkuun puolenvälin jälkeen vuonna 2006 ja sitten vielä seuraavanakin vuonna, elikkä parisen vuotta sitten, seitsemäs kesäkuuta. Tuo kirjoitus on kuitenkin vain osa totuutta, sillä ensimmäisen kerran tässä kammissa nukuin emäntäni kanssa jo yli 20 vuotta sitten, vuonna 1988.

Taitaa tämä kammi ympäristöineen olla meille vähän niin kuin vakiokäytössä oleva ihastus kaikessa romanttisuudessaan.

Kyllähän tämäkin mukavan suojaisa ja romanttinen lepopaikka jo taitaa viimeisiä aikojaan elellä, vaan hyvin on ainakin meitä  vuosikymmenten mittaan palvellut, mitä nyt tässä viime vuosinaan aina pienen ehostuksen tosin pyytäen. Sen olemme hänelle kyllä suurella ilolla suoneet.

Taas ristiselkään iskee vihat, mutta vahvalla Panadol-annoksella kipu sentään hellittää.

Seuraavana aamuna heräilemme vasta tunnin pari ennen puoltapäivää varsin pitkään nukkuneina ja makoisasti levänneinä. Olemme kohtapuoliin valmiina jatkamaan patikointia. Keittelen jotain mössöä ja päälle hedelmäpuuron, sillä jostain syystä nämä ruokahommat ovat täällä tunturissa jääneet kokonaan minun kontolleni.

Tulipahan syötyä tuhtisti, joten se ottaa oman veronsa ja  nyt rupeaa kummasti ramasemaan kun maaru on tyytyväisen pullollaan. Päätämme aluksi ennen liikkeelle lähtöä ottaa noin tunnin nokoset, tai suunnilleen, tämän aterian päälle.

Lähdemme sitten utuaurinkoisen leppeässä säässä kiipeämään jyrkkää kurunrinnettä takaisin ylöspäin iltapäivän alkutunteina. Roavvoaivilta katsellen siintää kaukana lännessä sinisinä taivaan rajalta Norjan lumiset vuorten huiput.

Oadasanjavrin (kartta) ja Oadasanluoppalin matalan laakea laakso tulee kumpareen takaa näkyviimme avoimella paljakalla. Matkaa sinne on vielä jokunen harva sata metriä. Tämä laakso, jossa nämä kapean pitkulaiset järvet nyt lepäilevät, on päälle puolen kilometriä leveä ja melkoisen tasapohjainen.  Joet, järvien välillä ja niiden alapuolella, ovat kuitenkin tulva-aikoina uurtaneet tähän hiekkaisen pehmeään maahan itselleen muutamia kymmeniä metrejä leveän, noin viitisen metriä syvän jyrkähköreunaisen uoman. Tämä syvennys on nyt keväällä kuitenkin vielä talven rajujen vaakasuoraan puhaltaneiden tuiskujen tiukkaan pakkaamien nietosten visusti peittämänä ja kulkijan katseelta siten täysin piilossa.

Tasaisella paljakalla näemme jo hyvin kaukaa että vastaamme rientää solakan sorttinen ja reippaasti tarpova ihmishahmo. Keltainen takki tai pusero tulee selvästi tiuhaan pomppien vastaamme.  Lähempänä näemme että hänellä on pienenlainen, maavärejä mukaileva keltaisen ja vihreän kirjava rinkka ja kädessään tällä tulijalla on pitkä katajan vänkyräinen vaellussauva, joka osaltaan on taannut vaeltajan reippaan rytmin. Kiire tällä nuorukaiseksi osoittautuvalla kulkijalla tuntuu ylimalkaan olevan, sen huomaamme jo kaukaa, mutta onpa hällä kuitenkin aikaa hetkeksi jäädä tasaamaan hengitystään ja siinä samalla juttelemaan kanssamme. Täällä kun ei tuota vastaantulevaa juttuseuraa kovinkaan tiuhaan kohtaa.

Kaveri kertoilee meille kuin varoitukseksi tai opastukseksi hänelle itselleen tuossa äskettäin sattuneesta mainitsemisen arvoisesta tapauksesta, joka olisi saattanut tehdä jopa lopullisen muutoksen  hänen alkuperäisiin vaellussuunnitelmiinsa.

Hän oli tulossa Riihkkavarrin etelän puoleisilta pikkujärviltä ja tarkoitus oli mennä Koahppelaksen eteläpään tuvalle. Siksi hän oli katsonut kartalta suoran ja itselleen sopivimmalta näyttävän lyhyen reitin aikaa säästääkseen. Hän oli lähtenyt noilta pikkujärviltä sitten melkoisella vauhdilla oikaisemaan paljakan yli alemman Oadasamjavrin eteläpuolelta kohti Koappelasta.

Kun hän oli tullut tämän lumisen laakson reunaan, niin oli jatkanut vain samaa vauhtia ja lähtenyt ylittämään edessään olevaa tasaista lumisiltaa. Aluksi oli lunta paikoin tuskin nilkan päälle, mutta sitten vaeltajan helpotukseksi hanki alkoikin kantaa. Yhtäkkiä kuitenkin sevä rusahti ilkeästi ja kenkä upposi jonnekin syvälle. Kenkä jäi kiinni ja vaeltaja tuiskahti saman tien kontalleen hankeen. Pitävä pohja löytyi onneksi pian jostain vähän päälle puolen metrin syvyydestä. Eteenpäin vain teki vaeltajan mieli. Taas sevä kesti muutaman askeleen. Taitaapa kestää jo  koko matkan tuonne vastakkaiselle maapenkalle asti, pyöri helpottunen vaeltajan mielessä. Mutta reipas rusaus ja taas jalka painui yli polven syvyyteen, mutta voihan vietävä. Vaelluskenkä hörppäsi samalla raikasta vettä. Heti seuraavalla askeleella oli toisen kengän vuoro ottaa vastaan sukkien huuhteluvesi, joka nopeasti levisi kohti kengän kärkeä. Taakse jäävät rypyjäljet hangessa täyttyivät saman tien lumen ja veden sekaisesta virrassa pyörivästä sohjosta.

Nyt varovasti astellen, mutta kuitenkin sisulla matka eteni varovaisen hissukseen jonkun vähäisen metrin, kunnes taas pinta rusahti ja humahti.  Kirvelevän pakottava kylmä jokivesi oli nyt vallannut molemmat kengät kärkiä myöten. Hangen alta kuului selvästi vauhdilla virtaavan pyörteisen veden  reipas kohina.

Kolmasti olivat sukat jo saaneet kylmän huuhtelun ja lumista matkaa oli edessäpäin vielä useita kymmeniä metrejä. Jossain sen pinnan alla tietymättömissä virtaili vauhdilla vielä tässä vaiheessa ilmeisesti ylittämätön ja vielä arvaamattoman syvä Oadasamjohka.

Nuorimies katsoi nyt viisaimmaksi unohtaa tässä paikassa kaiken kiireen ja antaa periksi. Otti muutaman askeleen varovasti taakse päin ja taas jääkylmä vesi roiskahti kun sevä murtui. Rantatöyräällä vihdoin istuen hän sitten kierteli enimpiä vesiä kylmistä sukistaan. Hieman hymähdellen tunki mieleen muuan ajatus.

– Olivat kaupassa luvanneet, että näinkin hyvä, elikkä siis kallis, kalvokenkä ei varmasti päästä vettä sukkaan. Vaan päästipäs, eikä pitänyt sukkaa kuivina. Vaikka lupasi.

Näin venkoili kaveri ja istui siinä märkäjalkana vielä hetken ja mietti vakavana tapahtunutta. Entäpä jos olisi koko mies mennyt hangesta läpi ja olisi vireä virta vielä vienyt hangen alle. Niin, entäpäs sitten.

Tältä istumalta kaveri lähti kiertämään ylimääräistä parin kilometrin lenkkiä järven rantatöyrään päällä paljasta paljakkaa polkien kohden luodetta. Piti siinä vielä melkoista vauhtiakin, jotta saisi veren kunnolla kiertämään ja jalat taas lämpimiksi. Tuli sitten järvien välisestä kannaksesta yli ja niin meidän vaellusreittimme kohtasivat.

Emäntäni järvien välisellä kannaksella aprikoimassa, jotta kantaako hanki nyt.

Uskoa lumisillan kestoon  vahvistaa se että juuri hetkeä aiemmin oli toinen vaeltaja, tuo märkäsukkainen reipas poika, tullut tästä ja hyvin oli silloin hänen allaan kestänyt.

Oadasangielaksen korkeimpaa lakea etelän puolelta kiertäen laskettelemme hiljalleen vinottain alaspäin. Polku kiertää kuitenkin mielestäni liikaa pohjoiseen, joten harkitsen että jospa lähtisimme tuonne alas ja noiden lampien välistä vetäisimme suoraan koilliseen Riikkavarrin taakse. Tämä nyt käyttämämme polku on kuiva ja paljon tallattu, mutta sitä vastoin tuolla alhaalla saattaapi olla sössöä ja mössöä kun vettäkin siellä näyttää lilluvan aivan riittämiin. Ei kai tämä kulku-ura muutoin täällä ylhäällä kiertelisi. Emmepä taidakaan lähteä tuonne noitten epämääräisen muotoisten lampien rantaruovikoissa molskottelemaan.

Etuvasemmalla kohoavat Riikkavarrin (kartta) helmat märän soistuvasta notkosta. Lähdemme hissukseen junnaten nousemaan loivasti vinottain ylöspäin. Tämä nyt edessämme oleva tunturin kaakkoinen rinne on jotenkin varsin mieleenpainuva. On ollut jo joitakin vuosia. Niin kauas kuin muisti kantaa, niin aina täällä toistuvat samat pakolliset rituaalit. Ensimmäisen kerran kun tästä joskus vuosikymmeniä sitten kuljimme, niin tällä rinteellä emännälle tuli äkisti varsin luonnollinen tarve pudottaa kantamus selästään ja kiireesti astella sivummalle jonkun suuremman kiven tai vänkyräisen tunturikoivupuskan  takaisen kuopan reunalle.

Jokunen vuosi vierähti ja taas olimme tällä samalla seudulla. Ja kas kummaa, kun melkoisen tarkkaan samoilla jalansijoilla emäntäni ehdotti hetken taukoa. Pudotti rinkan selästään ja asteli taasen jonnekkin sivummalla näkemäänsä otolliseen paikkaan. Katosi sinne hetkeksi näkyvistäni.

Sitten oli minullakin taas kerran tarve käydä täällä Riikkavarrin jonkun suuremman mättään tuntumassa hakemassa helpotusta. Nythän on aivan selvää että tämä Riihkkavarri on meidän muistoissamme aina ilman muuta nimeltään Kakkatunturi.

Galgojohlatun elikkä Kalkulammen kodalla   

Olen jonkin aikaa katsellut hieman huolestuneena pilvien liikkeitä ja niiden muotoja.  Ne pyrkivät kertomaan meille jotain sellaista että olkaa nyt valmiina, sillä kohta ryöppyää ja roikaa. 

Kello on siinä vajaa kymmenen iltasella.  Olemme juuri menossa Kakkatunturin pyöreälakisen tunturijyppyrän avoimella laella kun idästä puhaltava reipas tuuli vielä entisestäänkin yltyy ja yhtäkkiä saamme niskaamme rajun ryöppyävän ja puuskittaisen rae- ja vesimyräkän. Vesi roiskuu ja lotisee, sormenpään kokoiset rakeet pomppivat rummuttaen sadeviittoihin. Nojailemme suureen kiveen, istuen sen suojan puolella, rinkkojen päällä ja tappelemme myrskytuulen riepotusten kanssa sadeviitoista. Niitä kun ei tässä myrskyn myräkässä millään tahdo saada pysymään rinkkoja suojaamassa.

Reilussa varttitunnissa tämä koko raju mylläkkä on ohi. Näyttivätpä maahiset meille taasen miten tunturissa tuulee. Tulipahan vietettyä kuitenkin se pakollinen täkäläinen tauko, vaikka ei se ollutkaan sen oikean rituaalin mukainen termarin ja sen mukin kera.

Jatkamme matkaa ja rauhallisempaa tavallista sadetta jatkuu, kuin meitä lepytellen, vielä reilut parisen tuntia. Johtalanvarrin pitkä rinne on aina yhtä raskas ja reisistä loppuu veto aina pienen matkan päätteeksi. Nyt on vielä lisänä tämä sade, joka voitelee kivet ja koivujen juuret liukkaiksi sekä uuttaa polun pohjan liejuiseksi. Taivallus pistää peffan useammankin kerran mättäälle. Puuskuttaen jatkuu loputtoman tuntuinen nousu, mutta vihdoin löytyy se polun korkein kohta ja siitä pääsee helpottuneena laskettelemaan kevyemmin tuota alkavaa myötälettä.

Olemme, varsinkin emäntäni, varsin puhki Kalkulammen kotaan (kartta) vihdoin tullessamme. Nyt on mielestämme kunnon lepo ansaittu, mutta ensin kaikki tarpeelliset kamppeiden huoltohommat joihin kuuluu varustuksen tarkastus ja jos joku paikka on pettänyt, niin siitä vain korjailemaan mitä siellä pystyy. No ainahan on joku tilapäisratkaisu löytynyt, ja niin löytyy nytkin jos on tarvis. Kun kaikki näyttää sitten olevan ehjää, niin ei muuta kuin märkien kuivumaan levittelyä ja niin päästään vihdoinkin ruuanvalmistuksen kimppuun.

Siinä samalla emäntä käy totuttuun tapaansa kodan vieraskirjan ääreen lueskelemaan.  Ja sieltähän se löytyy tuo minun käyttämäni vaakunapohjainen nimikirjain-merkkini ja vieressään päiväys. Se kertoo meidän olleen nauttimassa tämän tuvan turvaa edellisen kerran   melkoisen tarkkaan kaksi vuotta sitten, elikkä 6.6.2007. Tästäkin vaelluksesta hän pistää puukstaimit kirjan sivuille talteen kuten hyvä ja tarpeellinen tapa on meilläkin aina ollut. 

Kamiina naksahtelee kotoisan turvallisesti ja sen kylki lämmittää suloisesti. Syömme mössöä mahat paarulleen ja kaivaudumme pusseihimme, joilla matkaamme sitten ylen tuttuun tapaamme unten pehmeille maille. – Kyl un on makkeeta ja jatkuu perusteellisen pitkään.

Kun puhelimeen näyttää ilmestyvän kenttää, niin rupeamme tiedustelemaa Utsjoen kylältä nukkupaikkaa ja saunan löylyjä huomiseksi. Tuntuu kuitenkin aluksi olevan vaikeuksia ja tekee varaukselle hieman tiukkaa, koska Kaamasessa on Kirkkopäivät ja väkeä on paljon näissä maisemissa. Luossajohkan hotellista löytyy kuitenkin viimein meille mukavasti tarpeitamme hyvinkin vastaava huili- ja nukkutila, jonka varaamme oitis käyttöömme.

Taas yksi poroaita. Murri veräjän riukuja aukomassa.
Tässä toinen veräjä, joka on edellistä tärkeämpi koska siinä pitää kaiken varalta olla tarkkaavainen vahti, sillä eihän sitä koskaan etukäteen arvaa mitä tuleman pitää. Tänne on saatu hiljaisen rauhallinen vahti, jonka katse ei hetkeksikään herpaannu.

Kun me nyt tässä pudottelemme hiljalleen Jeskadamin tunturiylängön koillista rinnettä kohden Utsjoen kylää, niin Murrilla on mielessä kevään keveys ja helpotuksen tunne, kuten aina pitkän ja raskaan vaelluksen viimeisillä kilometreillä.

– Nyt ei sitten varmasti mikään saa minua lähtemään enää möyrimään tonne tunturiin, kun vihdoinkin pääsee hotellin suojiin. Kuumaan saunaan, ylelliselle illalliselle ja upottavan pehmeisiin, lämpimiin patjoihin ja peitteisiin.

Aivan tarkalleen saman sorttista uraa jutaavat minunkin mielikuvani, mutta eihän tuota oikea suomalainen mies voi kylläkään ääneen lausahtaa. Luulevat vielä maailmalla minua vaikka pehmoksi.

Tämä on kylläkin melkoisella varmuudella jonkinlainen hätävalhe, sillä on aivan varmaa että täällä jossain tuntureiden Lapissa me möyryämme taas heti tulevan syysruskan aikaan.

12. kesäkuuta kello 21.42 on jotosemäntä jo hotellin pehmeillä pahnoilla. Vierellänsä odottaa peti myös ukkoansa ja hyvin pian tuokin tila täyttyy.