1 Teatterin alku
Keväällä 1951 Mona Leo ryhtyi kokeilemaan muovailemista. Ensin hän valmisti myyntiä varten peikkonukkeja, mutta rupesi sitten hahmottamaan päitä. Kun työ oli valmis, hänellä oli kädessään Kuolema.[1] Hän näytti sitä ranskalaiselle taiteilijaystävälleen, joka oli Suomessa opettajana. Tämä piti nukkea hyvänä ja keksi, että Leon kannattaisi perustaa nukketeatteri. Leo ryhtyi nyt tekemään lisää hahmoja, teatteri mielessään. mutta silti epävarmana: ”Arbetade helt ins blauen… Som ledd av en osynlig hand.”
Vuoden 1950 tienoilla oli Suomeen ulottunut tieto nukketeatterin muualla Euroopassa kokemasta taiteellisesta noususta. Varsinkin Sergei Obraztsovin johtama Moskovan Keskusnukketeatteri vaikutti suomalaisiin innostavasti osoittaessaan, että nukketeatteri voi olla muutakin kuin markkinoiden vaatimatonta huvia. Tuntuisi luonnolliselta ajatella myös Leon saaneen virikkeen omaan teatteriinsa yleisestä innostuksesta. Hän kuitenkin korostaa päätyneensä siihen ilman esikuvia.
Henkilö, johon Obraztsov teattereineen teki lähtemättömän vaikutuksen, oli suomenvenäläinen Irene Battu (Batujev). Hän oli saanut tietää Leon aikeista perustaa nukketeatteri. Niinpä hän tuli käymään tämän luona lokakuussa 1951 ja ehdotti, että he perustaisivat teatterin yhdessä. Vieras oli tavattoman innostunut ja myös vakuuttunut siitä, että tuo taidemuoto menestyisi Suomessakin. Leosta hänen puheensa kuulosti imartelulta, eikä hänellä ollut halua ryhtyä tämän kanssa yhteistyöhön. Lopulta hän antoi periksi. Hän otti esille nuket, ja ne miellyttivät Batujevia, joka sanoi haluavansa olla Leon tuki ja manageri ja lupasi hankkia teatterille sen tarvitsemat rahat. Palavalla uskollaan hän sai Leonkin luottamaan nukketeatterin mahdollisuuksiin. Tämä kun ei ollut asiasta niinkään varma. Leo työskenteli nyt hellittämättömästi, hänen kumppaninsa kiirehti järjestämään lehdistötilaisuuden, jossa teatteri esittäytyi Suomen nukketeatteri -nimisenä. Ainoastaan Leon nukeista saatiin myönteinen vaikutelma, mutta muuten voitiin läsnäolijoille antaa pelkästään epämääräisiä lupauksia.[2]
Leolla ja Batujevilla oli erilainen näkemys nukketeatterista. Batujev haaveili Moskovan Keskusnukketeatterin kaltaisesta suuresta teatterista ja 50 työntekijästä. Leo sen sijaan ei halunnut suurteatteria, koska ei pitänyt sellaista persoonallisena. Hän ajatteli pientä intiimiä satuteatteria, ”elävien nukkien” teatteria. Leo valmisti kotonaan nukkeja ja Battu laati suunnitelmia, jotka Leosta olivat suurellisia. Pian nukentekijälle alkoi tulla sellainen tunne, ettei näyttämöstä tulisikaan hänen teatteriaan, vaikka siinä kaikki, nuket ja näytelmät, oli hänen ajatustensa ja kättensä työtä. Hän halusi lopettaa yhteistoiminnan, ja niin tiet erosivat jo ennen joulua 1951. Erosta aiheutui katkeruutta, sillä Batun mielestä tuleva nukketeatteri ei ollut yksinomaan Leon yritys.
Leon teatteri, jonka nimeksi tuli Helsingfors Dockteater – Helsingin Nukketeatteri, esiintyi jo ennen joulua 1951 sairaaloiden lastenosastolla ja kouluissa sekä myös omistajansa kotona. Se herätti ihastusta.[3]
Leo korostaa sitä, että alkuajat olivat harjoittelua; sen vuoksi hän ei vielä ottanut maksua esiintymisistään. Rahapulan takia hänen oli kuitenkin pakko uskaltautua yleisön eteen mahdollisimman pian, ennen kuin teatteri oli kyllin hyvä. Epävarmana aloittelijana, vailla teatterikoulutusta ja -kokemusta, hän joutui luottamaan sisäiseen vaistoonsa.
Vuoden 1951 lopulla nukkeja oli jo parikymmentä, ja niiden joukossa jo Jannekin. Leo toivoi itselleen omaa huoneistoa, hyviä apulaisia sekä rahaa yrityksen ylläpitämiseen.[4] Ohjelmiston valinta, Grimm-veljesten satukokoelmaan sisältyvä ”Kalastaja ja hänen vaimonsa”, Andersenin ”Todellinen prinsessa” ja omaan aiheeseen perustuva ”Kiinalaisen ja eskimon matka kuuhun”, osoittautui onnistuneeksi, ja sillä oli erittäin suuri merkitys Helsingin Nukketeatterin alkutaipaleella.
”Kalastaja ja hänen vaimonsa” sekä ”Todellinen prinsessa” kuuluivat Leon teatterin suosituimpiin näytelmiin ja pysyivät ohjelmistossa useita vuosia. Niissä on satumaista tunnelmaa, tihenevää pientä jännitystä, huumoria ja vitsikkyyttä, joka soveltui hyvin nukketeatterissa esitettäväksi. Ne eivät myöskään vaatineet monimutkaista teatteritekniikkaa.
Mona Leo piti 21.1.1952 tiedotustilaisuuden lehdistölle. Kirjoittajat toivottivat lämpimästi menestystä uudelle teatterille, jonka ”suunta on oikea” eräistä puutteista huolimatta.[5] Kiiteltiin lavastuksen ”koristeellista satutyyliä”.[6] Nukkenäyttelijöiksi olivat tulleet Maire Karila ja Helvi Aunio (Hyvönen), jotka olivat olleet mukana 1950 mm. Annikki Setälän johdolla syntyneessä mutta fiaskon jälkeen heti lopettaneessa Suomen Nukketeatteri -nimisessä teatterissa.[7] Myöhemmin keväällä tarjoutui Leoa auttamaan myös muuan kätevä, merellä ollut mieshenkilö, erään professorin poika, jonka Leo sattumalta tapasi; loppusyksyllä tämä aiheutti harmia paljastumalla kokeneeksi varkaaksi. Taloudellisesti kevätkuukaudet eivät olleet helppoja, sillä esiintymisiä oli vähän. Teatteri vieraili mm. lastentarhoissa ja sairaaloissa. Leo alkoi kuitenkin tuntea itsensä yleisön edessä varmemmaksi, ja teatterilla oli myös tiedossaan neljän kuukauden esiintymiskausi Linnanmäellä. Sitä ennen Helsingin Nukketeatteri vieraili Pro Arten kokouksessa 25.4; teatterin taiteellinen taso oli kohonnut, ja olihan sille kertynyt jo noin 30 näytöstä.[8] ”Tilaisuuden avasi Janne-nukke, teatterin maineikas johtaja, joka oikeutetulla ylpeydellä esitteli väkensä.” [9] Tämän jälkeen yleisö sai nähdä ”Todellisen prinsessan” ja ”Tulilinnun”, joissa oli ”aitoa satumaista komiikkaa ja tragiikkaa”.[10] Valoilla ja lavastuksilla syntyi ”sadun lumotunnelmaa”,[11] mutta toivottiin kuitenkin pelkistävää tyylittelyä hahmoihin sekä sanojen ja eleiden harkitumpaa ilmeikkyyttä.[12] Nukkeja oli tuolloin huhtikuun lopulla noin 60 ja näytelmiä kahdeksan.[13]
Vappuna alkoivat esiintymiset Linnanmäellä. Apumiehen rakentama sermi oli pystytetty, kaikki oli valmiina, Leo, Karila ja Aunio odottivat esiripun avaamista. Ohjelmistoksi oli valittu ”Todellinen prinsessa”, ”Tulilintu” ja ”Impi Ruusunpuska”, joka oli farssi. Alku ei sujunut miellyttävästi, sillä paikalle ilmaantui Battu, joka selitti olevansa teatterin todellinen johtaja. Puheillaan hän kylvi Leon tovereiden mieleen epäluottamusta tätä kohtaan. Näin ollen työ ei antanut iloa kenellekään. Ikävää oli myös, kun Linnanmäki keskitti mainontansa lähes kokonaan ulkomaisten taiteilijoiden esityksiin. Kesällä 1952 satoi paljon, mikä vähensi huvipuistossa kävijöiden määrää. Mutta jos oli kaunista, saattoi nukketeatterilla sunnuntaisin olla kymmenen esitystä, arkisin kolme tai neljä. Näytösten väliajoilla Leo liikuskeli teatterin läheisyydessä Janne kädessään ja houkutteli yleisöä katsomaan nukketeatteria.
Kesän jälkeen Leo laskeskeli Linnanmäki-esitysten (1.5–5.9.1952) tuottoa, eikä ollut oikein tyytyväinen: ”Vilket icke lönar sig annat än som pionjärarbete”. Kesä toi kuitenkin lisää esiintymistottumusta, ja Leo varmistui kutsumuksestaan nukketeatterin taiteilijana. Hän oli tietoinen satunäyttämönsä ainutlaatuisuudesta, mutta kaipasi sekä ymmärtämystä että aineellista tukea työlleen. Hyvätkään lehtiartikkelit eivät tuntuneet auttavan; Leo ei kuitenkaan osannut aavistaa, että hän joutuisi koko nukketeatteriuransa ajan taistelemaan ennakkoluuloja vastaan ja murehtimaan raha-asioista.
Ylpeästi ja ehkä myös rohkaistakseen itseään Leo käytti teatteripäiväkirjassaan teatteristaan määreitä ”Finlands enda verkliga Barnteater” ja ”I Klass Dockteater”. Samalla hän laskeskeli, paljonko tuollainen teatteri tulee maksamaan ja mitä se tarvitsee. Tuloja pitäisi olla vähintään 100 000 markkaa kuussa. Listassa on mm. satakunta nukkea, silkistä, kankaasta ja paperista tehdyt kulissit, valaistuslaitteisto, kaksi palkattua näyttelijää ja apumies. Itse hän on mm. lavastaja, nukkenäyttelijä, manageri ja nukenvalmistaja.
Syyskuun lopulla teatteri lähti apulaisen järjestämälle kiertueelle (21.–28.9.) Itä-Uudellemaalle ja esiintyi ainakin Karhulassa, Kotkassa ja Loviisassa. Mukana olivat Hyvönen ja apumies, joka kantoi kiertuekäyttöön tekemäänsä upeaa mutta kovin painavaa sermiä. Lokakuussa (10.–17.10) oli Helsingissä B-messuhallissa Pelastakaa Lapset ry:n järjestämä Lasten kaupunki, jossa Leon teatterilla oli päivittäin neljä esitystä. Menestys oli hyvä. Leo oli ajatellut jatkuvaakin yhteistyötä jonkin lasten hyväksi työskentelevän järjestön kanssa, mutta hänen tuumansa ei saanut vastakaikua.
Syksyllä teatteri näytteli ruotsinkielisissä kansakouluissa ja eräissä seurapiirirouvien järjestämissä tilaisuuksissa.[14] Se alkoi olla tunnettu, sillä siitä oli kirjoitettu lehdissä ja oltiin uteliaita. Uutta ohjelmistoakin valmistui. ”Punahilkka” ja ”Janne Afrikassa” osoittautuivat menestyskappaleiksi, samoin kuin aikuisyleisöä varten sommiteltu koominen ”Hamlet-parodia”, jossa Janne ohjasi ”Hamletin” kolmannen näytöksen; mukana olivat Ofelia ja Polonius sekä Hamlet, jota esitti teatteriin kiinnitetty suuri näyttelijä, kunhan oli ensin syönyt.
2 Teatterin vakiintuminen
Vuoden 1953 Leo aloitti näyttelemällä Stockmannin tavaratalossa (kuutena arkipäivänä tammikuun alussa).[15] Balderin salissa hänellä oli esitys 18. tammikuuta;[16] kaksi päivää aikaisemmin Janne oli valloittanut Studiun Catholicumin paterit, niin että nämä olivat kuolla nauruun.[17] Leo lähti vuokratulla farmariautolla mukanaan iso sermi kiertueelle Pohjanmaalle; tämä lienee ollut ainoa kerta, kun Leolla oli käytössään oma auto. Esiintymisiä oli melko helppo saada, sillä teatteri oli nyt varsin tunnettu ja ihmiset
olivat uteliaita.[18] Piti vain olla ahkera managerina. Tarkoituksena oli, että Helsingfors Dockteater esiintyisi jälleen vapusta alkaen koko kesäkauden Linnanmäellä, mutta Leo lopetti kolmen päivän perästä, sillä hänen teatterinsa, jolle ei ollut järjestetty vahtimestaria, joutui yöllä ilkivallan kohteeksi. Lisäksi sopimus oli huonompi kuin edellisenä kesänä. Linnanmäelle pääsi nyt Batun 1953 perustama Suomalainen Nukketeatteri.
Leo lähti tyttärensä Veronican ja koiransa Tamaran kanssa Ahvenanmaalle, jossa he matkustivat linja-autolla ja kuljettivat teatterivarusteita kottikärryillä: ”Vi for från socken till socken och centralfröknar samlade in folk som kom efter mjölkningdags d.v.s. nietiden. Var det vackert hade vi fullt hus. Janne bad alltid i slutscenen om nattkvarter för oss, och vi mötte idel vänlighet och glädje.” [19] Tämä kuvaus vaikuttaa idylliseltä, mutta rahaa tuli niukasti. Kun syksy alkoi, oli Leolla tuskin lainkaan rahaa. Teatteri esiintyi lastentarhoissa ja kävi mm. Porvoossa.
Nukkien mahdollisuudet mainonnassa havaittiin. Leo otti tarjouksen vastaan, ja niin hänen nukkensa esittelivät Helsingin Messuhallissa kymmenen päivän aikana, aamusta iltaan, Kauttuan-Euran paperia. Marraskuussa teatteri vieraili Hangossa, jossa esitettiin hyvän tunnelman vallitessa ”Jannes resa till månen”, ”Riddaresaga” ja ”Jannes färd till himmelriket med den blinda flickan”.
Työntäyteinen vuosi 1953 oli ollut teatterille varsin menestyksekäs, joten saattaisi ajatella tulosten tuoneen Leolle tyydytystä. Jouluksi ilmestyi lisäksi hänen satukirjansa ”Mireli och Fireli”, joka sitten myös suomennettiin. Päiväkirjan tilinpäätös paljastaa kuitenkin pettymyksen tunteen: ”Å av kamp och möda./ En osynlig hand som håller en över vattenytan./ Dagen av kraft och glädje./ Dagen av ångest, pessimismen och djup förtvivlan./ Oavbrutna/ Lärdom/ Hjälp dej själv/ för/ ingen kan hjälpa dej -/ de har inte fantasin/ de har inte intresset/ de har inte kärleken/ till Jannes uppgift”.
Leo oli kokenut luovan ihmisen yksinäisyyden. Lohdutuksekseen hän ajatteli muita taiteilijoita, jotka ovat kokeneet samaa tuskaa kuin hänkin ja joita on alettu arvostaa vasta heidän kuoltuaan. Teatteripäiväkirjassaan hän siteeraa näiden lausumia. Seurannut vuosi 1954 oli yhtä tapahtumarikas kuin edellinen: ”Det var ett hektiskt år. Jag turnerade faktiskt härs och tvärs genom fosterlandet, med Maria [Saurén] som hjälp. Men vi hade inte råd att hyra bil utan det var buss och tågresor och evigt släpande på tungt bagage.” [20]
Leon ensimmäinen nukke-elokuva valmistui. Se oli mainosfilmi, jossaJanne mainosti paperia. Helmikuussa Leo pyydettiin Helsingin Studium Catholicumiin, ja siellä hän esitti mm. teokset ”Folkvisan om Signelill” ja ”Jungfru Maria och den blinda flickan.” Tässä tilaisuudessa syntyi ajatus teatterin kannatusyhdistyksestä.[21] Se perustettiin 17. päivänä huhtikuuta.
Tänä vuonna (16.–25.2.) Leo teki ensimmäisen esiintymismatkansa ulkomaille, Kööpenhaminaan. Mukana olivat mm. Janne, Kurre, sokea Viola ja Hamlet sekä Mona Leon lisäksi Veronica Leo ja tämän ystävätär Maria Saurén, joka vuosina 1953–55 oli Leon melko vakituisena näyttelijätoverina. Kööpenhaminassa matkalaiset saivat huomata vanhan nukketeatteriperinteen merkityksen: Leon työtä ymmärrettiin ja arvostettiin täällä paremmin kuin Suomessa. Leolla oli myös esiintyminen televisiossa, ja hänet kutsuttiin Tanskaan uudestaan, Kööpenhaminan Tivoliin ja Andersen-seuran juhlaan. Kotimaahan hän palasi uskoen työhönsä: ”Det har varit kolossalt uppmuntrande för mig med allt detta intresse och det vänliga mottagandet som jag har fått på denna min första utländska resa tillsammans med mina dockor.” [22]
Huhtikuussa Leo ja Saurén lähtivät Uudenmaan maaseudulle, jossa heillä oli yli 40 näytöstä. Toukokuussa oli vuorossa Häme, ja mm. Tampereen lapset pääsivät näkemään satuteatterin. Tähän kiertueeseen Hämeessä sisältyi Leon merkinnän mukaan 13 esitystä, joissa oli yleisöä noin 2 500 ja joiden tuotto oli 80 000 markkaa. Toukokuussa Leo kävi teattereineen Kemiössä. Jonkin verran hän kierteli kesälläkin esiintyen tyttärineen mm. Korsholman maatalousnäyttelyssä.
Leolla oli jo varsin paljon kokemusta lapsiyleisöstä. Hän oli huomannut, miten vakavasti lapset suhtautuivat nukkeihin, miten he ja nuket elivät samassa maailmassa. Häntä kiinnosti myös nukketeatterin soveltaminen terapiaan, ja niin hän meni suurin odotuksin elokuussa muutamaksi päiväksi Pitkäniemen sairaalaan, jonne hänet oli kutsuttu. Hän halusi omalta osaltaan auttaa psyykkisesti ahdistuneita sairaita lapsia. Hän havaitsi näiden reagoivan nukketeatteriesitykseen samalla tavalla kuin henkisesti terveet lapset ja asettuvan vakaasti oikean puolelle. Kun he sitten saivat nuket käsiinsä, he välittömissä esityksissään heijastivat omia vaikeuksiaan, mm. vanhempiensa epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamia. Leon mielestä tällainen on lapsille hyväksi: ”De av-reagerar sig nog när de själv får spela”. Elokuussa ilmestyneessä artikkelissaan ”Barnpsykologi och dockspel” Leo kirjoittaa, että nukeilla on suuri vaikutus lapsiin, sillä he pitävät näitä elävinä olentoina ja samastuvat näihin. Niin syntyy katsomon ja näyttämön välille kiehtova läheinen yhteys, joka antaa nukkenäyttelijälle suuren mahdollisuuden vaikuttaa lapseen myönteisellä tavalla. Jannen osuus on merkityksellinen, sillä hän on kuin yksi lapsista ja saa näiden ehdottoman luottamuksen. Jokainen lapsi kaipaa sitä, mikä on oikein ja hyvää: ”Viljan till det goda och längtan efter det bästa och ett ideal ligger latent inom varje liten människovarelse. Barnen dras som till en magnet mot det nobla, bara de fullvuxna ger dem en chans. Deras rättsbegrepp är ofta ofantligt starka” [23] Kokemukset lapsiyleisön edessä olivat opettaneet Leolle, ettei tekniikan hallitseminen riitä vaan että näyttelijä tarvitsee myös psykologista ymmärtämystä ja tietynlaista lahjakkuutta: ”Dockteater-konsten är svår, det fordras anlag och vissa egenskaper för att kunna spela genom dockor – men den som en gång gett sig hän åt den undgår inte att invigas i barnets för de flesta vuxna så främmande värld, i vilken människans alla möjligheter ligger latenta och förborgade.” [24]
3 Ulkomaille oppia hakemaan
Syksyllä (3.–23.9.) Leo oli ulkomailla, ottamassa selvää, miten nukketeatteria esitetään muualla ja miten ammatti elättää tekijänsä. Ensin hän saapui Pariisiin. Täällä hän tapasi mm. arvostetun Marcel Temporalin jonka nuket olivat hänen silmissään kuitenkin rumia. Tämä opetti häntä ystävällisesti tekemään mielestään käteviä lavastuksia; Leon mielestä ne olivat epäkäytännöllisiä. Pariisista Leo matkusti Osnabrückiin tehtailija Felix Schoellerin perheen luo ja sai lupauksen suuresta Saksan-kiertueesta seuraavana kesänä. Hampurissa hän tapasi Hohnsteinin Kasperin ja hohnsteinilaistyylin luoneen kuuluisan Max Jacobin. Janne miellytti Jacobia, Kasper sen sijaan ei Leoa. Täältä Leo jatkoi matkaa Lyypekkiin. Siellä hän keskusteli laajan nukketeatteriarkiston keränneen Richard Winzerin kanssa, jonka opetuksen ydinkohta oli: Varokaa nukketeatteri-ihmisiä, sillä he juonittelevat ja kadehtivat toisiaan enemmän kuin ketkään muut ihmiset. Lyypekissä Leo kirjoittautui kansainvälisen nukketeatteriliiton jäseneksi.[25] Kuukauden lopulla oli suomalaisissa lehdissä pieniä juttuja, joissa Leo kertoi matkakokemuksiaan ja nukketeatterin Ranskassa ja Saksassa saamasta arvostuksesta, mm. sen käytöstä opetuksen ja terapian muotona.[26]
Miltei heti paluunsa jälkeen Leo lähti kiertueelle. Uutta ohjelmistoakin, kuten ”Kaunotar ja hirviö” ja ”Hannu ja Kerttu” valmistui. ”Hannu ja Kerttu” oli Fazerin tuottama mainosnäytelmä; noita-akan talo oli koristettu Fazerin makeisilla. Mainosesitykset olivat teatterille kannattavia, ja rahahan oli pakko pitää mielessä. Vuoden lopulla teatteri harjoitteli Andersenin ”Pieni tulitikkutyttö” -satua, joka toteutettiin uutta suurta sermiä varten ja jonka lavastajana oli Veronica Leo, nyt taideopiskelija: ”Min dotter gjorde fantastiska trickkulisser med både gatlyktor och stjärnhimmel.” ”Pieni tulitikkutyttö” oli pantomiimi, jota ohjaajana ollut itävaltalainen Lisbeth Krott säesti huilullaan.[27] Ensi-ilta oli 20.12. ja myöhemmin sitä, kuten muitakin pikkunäytelmiä esitettiin Vapaassa taidekoulussa tammikuun 2. ja 8. päivän välisenä aikana.[28] Järkyttävä satu pienestä tulitikkutytöstä oli ilmeisen kaunis esitys, mutta ei lasten mieleen yhtä paljon kuin ”Jannen matka Intiaan”.[29]
Tavaksi tulleessa teatteripäiväkirjan vuosikatsauksessa Leo totesi, että vuosi 1954 oli velaton ja uutteran työn täyteinen. Esityksiä oli ollut noin 140. Leo oli tehnyt kaksi ulkomaanmatkaa ja 11 pienehköä kiertuetta.[30] Lisäksi hän oli naisten messuilla saanut myydyksi 250 valmistamaansa pikku peikkoa. Leo kiitteli Jannea, joka ei ollut pettänyt häntä, ja Maria Saurénia, joka oli suuresti edistynyt nukkenäyttelijänä.
Yhteydet ulkomaille olivat täynnä kauniita lupauksia, mutta teatterilla oli silti monta vaikeutta edessään: ”Vägen är öppen – men svårigheterna är ännu mycket stora. 1) ekonomin 2) medhjälparna 3) hälsan 4) tiden 5) medhållet från samtliga myndigheterna – skolstyrelsen – skatterna (25 %) bort – samt även många motståndare – och ointresse och missförståelse av en del riktiga individer – Men Gud hjälper den som vill hjälpa och Janne vill det.”
4 Menestyksen aikaa
Vuosi 1955 oli kiertueineen vieläkin työteliäämpi ja monipuolisempi. Lastentarhaesiintymiset lisääntyivät, mutta koulut olivat haluttomia ottamaan vastaan satuteatterin vierailuja. Leolta tilattiin yksitoista nukkea elokuvaan ”Nukkekauppias ja kaunis Lilith”. Suomen Matkailijayhdistys teetti elokuvan ”Janne Lapissa”, ja toukokuussa olleessa maamme ensimmäisessä julkisessa televisioesityksessä (24.5.1955) esittivät nuket sadun ”Lilla trollet”; se oli suora lähetys, mutta samaan aikaan sattuneen matkansa vuoksi Leo ei itse ollut liikuttamassa nukkeja.[31] Veronica ja Mona Leo lähtivät toukokuun 21. päivänä Saksaan, Schoellerin järjestämälle kiertueelle, jonka aikana teatterilla oli 19 esiintymistä, mm. eräässä internaattikoulussa, kasvatusopillisessa korkeakoulussa ja Schoellerin tehtaassa. Lisäksi oli kaksi radiohaastattelua. Münchenissä esiintyminen oli tulikoe: ”Man skulle pröva mig om jag var värdig den internationella dockteaterunionen. Framgången var häpnadsväckande trots tretti graders hetta. En kvinnlig journalist tog mig i famnen och sade: ’Ni är ett fenomen. Den sista ”naturliga” människan på jorden!”’[32] Tälle lausumalle Leo antoi suuren arvon.
Leo tunnustettiin taiteilijaksi, joka tunkee pintaa syvemmälle: ”– eine Frau die tief verwurzelt ist im künstlerischen, eigenwillig formenden Leben, erfahren in der Kunst, Menschen zu sehen und zu erkennen und sie im einfachen Spiel uns wieder vorzustellen.” [33] Tämä ymmärtämys ilahdutti Leoa.
5 Vakinainen työtoveri
Vakinaisen suomenkielisen toverin saaminen teatteriin alkoi tuntua välttämättömältä, ja niin Leo pani syysnäytäntökauden edellä lehteen ilmoituksen, jolla haki näyttelijäkumppania itselleen. Sen näki Sirpa Tolonen-Rauttenbacher, joka aikaisemmin oli esiintynyt näyttelijänä ja sadunkertojana mm. Yleisradion lastenohjelmissa. Koska sekä Tolonen että Leo pitivät satua tärkeänä ja heillä oli myös samankaltainen näkemys sen olemuksesta, he päättivät aloittaa yhteistyön.[34] Se alkoi 6. syyskuuta. Tolonen ryhtyi opettelemaan rooleja ja nuken liikuttelua, ja pian hän joutui kiireisen työn keskelle ja yleisön eteen.
Suomen Suurmessuilla (23.9.–9.10.) Leon nuket mainostivat Kaskas-värejä ja Kas-kas-kengänkiilloketta ”Kas-Kas-kabareessaan”, jonka henkilöitä olivat Janne, Kurre, Miss Kas-kas, tuntematon sotilas sekä väripeikot. Näytelmä rakentui Jannen ja Kurren Kaskas-tuotteita koskettelevasta juttelusta sekä Miss Kas-kasin ja tuntemattoman sotilaan suhteesta, jolle tuli onnellinen ratkaisu, vasta kun väripeikot olivat kaunistaneet sankarin. Menestys oli valtava: ”84 föreställningar av samma pjäs – vilken teater står för den bragden och dessutom inom några veckor? Ja, vilken annan än Mona Leos dockteater, kanske den mest levande, mest omedelbara av alla teatrar. Under 84 föreställningar stiger barnens rop och skratt upp mot en tälthimmel på mässan och när mässan slår igen sina portar väntar nya barnskaror på andra orter, i andra salar på att få möta dockorna – så uttrycksfulla, så intagande i Mona Leos händer.” [35]
Helsingin Nukketeatteri oli pyydetty esiintymään Osuusliike Elannon 50-vuotisjuhlille, joita vietettiin loka-marraskuun vaihteessa. Näyttämö oli pystytetty B-messuhallin nurkkaukseen, ja siellä Leo ja Tolonen esittivät 22.10.-9.11. neljä tai viisi kertaa päivässä ”Pörrin seikkailuja”. Tämäkin satu herätti ihastusta; jotkut lapset kertoivat Leolle katsoneensa sen 30 kertaa. Näytelmän sankari Pörri-mehiläinen, arvattavasti Elannon mehiläinen, löytää ihmekukan, joka on kuolemaisillaan, koska se on kiskottu irti maasta. Ilkeä sammakko, joka haluaa hävittää maailmasta kaiken hyvän ja kauniin, tarvitsee tätä kukkaa kamaliin keitoksiinsa. Pörri pelastaa kukan ja saa tältä kiitokseksi ihmeen ihanaa hunajaa tarvitsematta nähdä vaivaa. Samalla hän estää maailmaa joutumasta pahan valtaan. Satu on siis sisällöltään varsin tyypillinen Leolle, ja koska se ei ole mainoksenomainen, teatteri saattoi hyvin esittää sitä muulloinkin. Pörri-mehiläinen on soma leveine inhimillisine kasvoineen, joiden ilme on ystävällinen. Lehdessä oleva kuva osoittaa sillä alun alkaen olleen päivänkakkaran terälehtiä muistuttava kaulus; Elannon mehiläisellähän on päivänkakkara päänsä ympärillä. Kuvassa seisoo sen vieressä niin ikään inhimilliset kasvonpiirteet saanut mehiläiskuningatar.[36] Marraskuun lopulla teatteri esitti Stockmannilla, Akateemisessa kirjakaupassa olleen kansainvälisen kirjanäyttelyn yhteydessä kohtauksia tunnetuista saduista.
Vuoden lopun tapahtumiin kuului Mozartin oopperoiden tulkinnoille omistautuneen Salzburgin marionettiteatterin vierailu (10.–14.11.).[37] Leo arvattavasti tapasi salzburgilaiset; teatterin johtaja Hermann Aicher kutsui hänet esiintymään kotinäyttämölleen. Leo piti kutsua arvossa, mutta ei voinut matkustaa Itävaltaan.
Vuosikatsauksessaan Leo totesi, että teatterilla oli vuonna 1955 ollut 290 esitystä, yksistään syys- ja lokakuussa 185. Taloudellisestikin vuosi oli mennyt hyvin. Sirpa Tolonen oli suureksi avuksi, ja kannatusyhdistykseen kuuluvien Pauligien lahjoittama suuri nauhuri lisäsi luottamusta tulevaisuuteen. Täyttymättömiäkin toiveita silti oli, mutta ne varmaan toteutuvat seuraavana vuonna: ”Egen teater-lokal/ Bort 25 % skatt/ Skolorna vänligare stämda/ En Manager/ God hälsa/ Kraft/ Gott humör/ Mera idéer/ Nya pjäser/ Mera färg-filmning/ Turne utomlands igen – och Alla Goda Makters Beskydd – och tack för Mödan som varit.” Tuo toivomus koulujen myönteisestä suhtautumisesta toistuu Leon kommenteissa lähes joka vuosi. Leo yritti saada julkisista varoista tukea kouluesiintymisille, sillä lapsiltahan ei ollut edes mahdollista periä teatterin kannalta kohtuullisia esiintymispalkkioita; kouluviranomaiset saattoivat myös tyrmätä pienimmätkin maksut. Leon vuosittain viranomaisille ja säätiöille lähettämiin esiintymislupa- ja raha-anomuksiin tuli yleensä kielteinen vastaus, tai sitten ehdotettiin esiintymistä kouluajan jälkeen, mikä oli Leosta taloudellisesti niin epäedullista, ettei suostuminen voinut tulla kysymykseen, kun kaikki oppilaat eivät pääsisi tulemaan. Teatterin piti toki elättää sekä Leo että Tolonen. Kielteiset vastaukset masensivat tavattomasti, ja saamiensa vastauskirjeiden reunaan Leo kirjoitti toisinaan katkeria kommentteja; niinpä marraskuulta 1955 olevassa tiedotteessa on punaisilla jättiläiskirjaimilla kirjoitettuna: ”Kommer in i Dockteaterns Historia”.
6 Teatterin viides vuosi
Vihdoinkin teatteri sai luvan esiintyä Helsingin suomenkielisissä kansakouluissa, mikä tiesi helpotusta säästäessään Leon ja Tolosen raskailta kiertueilta. Tauon jälkeen elpynyt Batun Suomen Nukketeatteri kilpaili sekin näihin aikoihin esiintymistilaisuuksista Helsingin kouluissa samoin kuin ruotsinkielinen Juniorteatern, joka ei ollut nukketeatteri.
Nya Pressenissa todettiin Leon teatterin olevan vakavasti otettava teatteri, jonka tarpeellisuutta ja merkityksellisyyttä osoitti sen suuri suosio lasten keskuudessa. Sen arvon ymmärsi, kun näki Leon taidon: ”Och när man ser och hör hur Mona Leo talar till sina dockor, hur hon varligt tränger fram till den personlighet som hon gett var och en av dockorna, då först inser man att här finns en verklig livskälla, en värld, ett budskap för både barn och vuxna.” [38]
Verotuksesta päätellen nukketeatteri kuitenkin luettiin ”tivolihuvitusten” ryhmään. Lehdissä kiinnitettiin huomiota korkeaan huviveroon.[39]
Helmikuussa 1956 alkoivat sitten sekä katselijoille että esiintyjille iloa antaneet kansakouluesiintymiset, joita oli teatteripäiväkirjan merkintöjen mukaan kaikkiaan 28. Esimerkiksi Helsingin Kaisaniemen kansakoulussa oli kolme esitystä, ja ne näki siellä 600 lasta. Tuotto oli 16 775 markkaa, josta autoon meni 1 000 markkaa ja Tolosen palkkaan 11 000 markkaa. Lisäksi teatteri esiintyi kevätkaudella lastentarhoissa ja sairaaloissa ja erilaisissa juhlissa.
Svenska Kulturfonden myönsi Leolle nyt 50 000 markan apurahan; se kuuluu olleen vähemmän kuin kenellekään toiselle annettiin. Teatterille kevät oli hyvää aikaa, mutta muuten kuukausille antoi tumman värin Leon isän sairastaminen ja toukokuussa tapahtunut kuolema. Niin paljon kuin suinkin ehti, Leo oli isänsä luona ja huvitti tätä nukketeatterilla.
Kevään maittaan valmistui uutta ohjelmistoa, mm. Rafael von Herzbergin ”Noita-akka” (”Häxan”) -runon dramatisointi; tässä lienee ollut nukketeatteria ajatellen liikaa puhetta. Tesvision lähetyksessä 25.5. teatteri esitti näytelmät ”Burres äventyr” ja ”Häxan”. Lisäksi Leon nuket näyttelivät Erik Blombergin Schildt & Hallbergille tekemässä mainoselokuvassa. Kesällä valmisteltiin suomalaisia kansansatuja ja vuonna 1610 kantaesityksensä saanutta näytelmää ”En lwstigt comaedia vidh namn Tisbe”, jossa käytettiin ensimmäisen, ja ainoan kerran, valmiiksi äänitettyä puhetta. Lasse Pöysti, Birgitta Ulfsson ja Joel Salava olivat puhuneet repliikit nauhalle. Tällainen esitystilanne ei miellytä Leoa, koska se sitoo nukkenäyttelijää. Käsikirjoituksesta päätellen siinä oli liian paljon tekstiä ja liian vähän nukeille sopivaa toimintaa. Näytelmää ei oikein ymmärretty, vaikka nuket olivatkin hyviä; se oli luultavasti parodinen ja tragikoominen.
Syyskuussa Sergei Obraztsov vieraili Suomessa. Hän kävi tapaamassa Leoa. Kumpikin ymmärsi toisen taidon ja herkkyyden nukkenäyttelijänä, mutta tyyliltään heidän nukketeatterinsa, sekä hahmot että suureksi osaksi ohjelmistokin, erosivat paljon toisistaan. Leo ei pidä Obraztsovin nukketeatterityylistä. Myös ulkonaiset mitat ja toimintaedellytykset olivat aivan toisenlaiset: Moskovan Keskusnukketeatterilla on 240 työntekijää ja valtion tuki turvanaan.
Marraskuussa Leo matkusti Tukholmaan, jossa hänen satunsa kuvattiin televisiolle ja esitettiin uudenvuoden aattona.
Puolen vuosikymmenen aika nukketeatterityötä oli takanapäin. Vuoden 1956 lopulla Leo arvioi kulunutta aikaa: ”I fem år har jag arbetat:/ Satt upp en teater, sagoteatern för barn./ Bjudit ut den./ Rest – spelat – kämpat…/ Mycken glädje och mycken, förtvivlan har dessa märkvärdiga år givit mig. De har varit påkostande därför att det funnits så mycket obenödigt motstånd. Jag skulle kanske ha givit upp om jag inte fått uppleva barnens jubel, och den märkliga kontakten mellan barnen och Janne.”
Nyt, viiden teatterivuoden jälkeen, Leo kysyi itseltään, jaksaako hän jatkaa työtään. Vuonna 195G teatterin näki, kiitos suomalaisten kansakoulujen, Leon arvion mukaan noin 35 000 lasta. Hän oli tarkoittanut teatterinsa juuri lapsille ja vaikuttamaan näihin rakentavasti. Siksi olivat koulut sen luonnollinen esiintymispaikka, ja koska nukketeatteri oli harvinaisempaa huvia kuin esimerkiksi musiikki, sirkus ja elokuva, sillä tuli olla erikoisasema. Nukketeatteri olisi hyödyksi: ”Om samtliga skolor en dag varje år tilläts emottaga SAGAN vore det säkert inte bara till nöje utan även till nytta. — / Vad Sagan vill lära är:/ Rättvisa. Vissynthet. Tolerans. Naturlig rättframhet. Ömhet. Medlidande. Förståelse för andras situationer. Att inte skämmas för att visa sina bästa känslor. Att strida mot de förljugna, de falska de fega de låga. Men att ochså förlåta.”
7 Työ vaikeutuu
Vuoden 1957 Leo aloitti raskaalla mielellä, sillä tulevaisuus ei näyttänyt lupaavalta. Helsingin kansakouluissa ei ollut esiintymisiä tiedossa, joten oli lähdettävä kiertueelle, Mikkeliin ja Savonlinnaan. Kuukauden osalle kertyi 15 esitystä seitsemässä koulussa. Ansiot jäivät miinuksen puolelle, ja Leon oli pakko turvautua pankkitiliin, mikä ei tuntunut oikealta ratkaisulta, sillä teatterin piti toki elättää työntekijänsä. Leo kirjoitti teatteripäiväkirjaansa: ”Kampen likadan som förr – överansträngd – trött.” Pessimistisesti hän miettii lasten asemaa aikuisten maailmassa, jonka henkisesti madaltavaa vaikutusta näihin hän vertaa Betlehemin lastenmurhaan.
Tähtienkään asema ei luvannut valoisampaa, kuten osoittaa helmikuun alussa tehty merkintä: ”Enligt ’stjärnornas bild’ för år 1957 skall min väg detta år besås av ’missförstånd’ och det blir hård kamp igen av sådana som ej vill eller ej kan förstå teatern o. mig.”
Helmikuussa teatteri esiintyi lastentarhoissa, Leolle mieluisissa paikoissa; niissä vallitsi enimmäkseen ystävällinen henki ja lapset olivat voimakkaasti mukana esityksessä. Näillä esiintymisillä ei kuitenkaan kovin hyvin ansainnut rahaa. Esityksiä oli 14 päivänä kaikkiaan 23. Maaliskuussakin Helsingin Nukketeatteri kävi lastentarhoissa, Raumalla ja Porvoossa, ja esityksiä oli 22 päivänä. Leo teki laskelmia tuloista ja menoista: hieman plussan puolella. Saamansa perinnön hän päätti sijoittaa Silverhusetiin, jonka hän rakennutti lapsuudestaan tutulle perintömaalle Pikkalanlahden niemelle Siuntioon.
Maaliskuussa Leo sai kutsun Liègeen kansainvälisille nukketeatterifestivaaleille, jotka pidettäisiin seuraavana vuotena olevan Brysselin maailmannäyttelyn aikana. Sinne hän päätti lähteä. Tällä kertaa hän uskoi saavansa myös julkisia varoja. Huhtikuussa Mona Leo matkusti yhdessä Sirpa Tolosen ja nukkien kanssa Tukholmaan, jossa heillä oli esiintymisiä kansakouluissa ja televisiossa. Ohjelmistona olivat ”Prinsessan på ärten” ja ”Burres äventyr”. Kiertue kesti kolmisen viikkoa (24.4.–16.5.) ja se auttoi teatteria taloudellisesti. Suuri ilo oli myös tavata ystäviä, Eyvind Johnsonia sekä Cilla ja Harry Martinsonia, jotka kuten Johannes Edfeltkin ymmärsivät Leon taiteilijanlaadun.
Kotiin Leo palasi lopen uupuneena ja sairaana. Masennus sai hänet kirjoittamaan ”yksityiskirjeen Jumalalle”; se on teatteripäiväkirjassa. Siinä Leo kiittää Jumalaa jo etukäteen avusta, jonka tämä on antava hänelle. Hän kertoo vaikeuksista, joita hänellä on koettaessaan parhaan kykynsä mukaan lahjoittaa ihmisille jumalan kallisarvoista lahjaa (”Din gåvas kostbarhet”). Taiteilija on hyvin nöyrä: ”Jag tackar Dig för att befrielsens stund är kommen. Jag lovar att akta och ära och skänka gåvan mer frikostigt än någonsin och i stor kärlek så det goda vetet på fältet Du frikostigt gett mig i dag.”
Syksyllä teatteri esitti televisiossa ”Noita-akan” ja ”Pikku peikon”. Viihdefilmi ryhtyi kuvaamaan lapsille tarkoitettua raittiuselokuvaa ”Leikkitoverit” eli ”Leena ja Peni”, joka valmistui seuraavana vuonna. Marraskuussa Helsingin Nukketeatteri oli Turussa, jossa se esiintyi menestyksellisesti Wiklundin tavaratalossa.
Posti toi Leolle kirjeen, jossa lausuttiin toivomus saada hänet näyttelijävieraaksi Prahaan, jossa pidetään kansainvälinen nukketeatterikongressi. Kieltäytyminen oli kuitenkin ainoa mahdollisuus.
8 Belgiaan
Vuodenvaihteen yhteenvedossaan Leo toivoi, että vuosi 1958 olisi juuri päättyhyttä vuotta valoisampi, ja hän melkeinpä uskoi niin olevan. Jos vain ulkonaiset olot olisivat paremmat, olisi hänellä myös enemmän itseluottamusta.
Leo oli aikonut tänäkin vuonna mennä esiintymään Helsingin lastentarhoihin, mutta Battu. oli ehtinyt varata ne omalle Suomen Nukketeatterilleen. Siispä Leo tiedusteli, voisiko hän päästä ruotsinkielisiin kansakouluihin, mutta se sallittiin vain ilman pääsymaksua. Leo olisi tarvinnut palkan työstään. Bukarestista saapui kirje, jossa pahoiteltiin sitä, ettei Leo voinut ottaa osaa Bukarestin kansainväliseen nukketeatterifestivaaliin. Sinne matkusti Suomalainen Nukketeatteri, Leon tietämän mukaan julkisella taloudellisella tuella ja yhdeksän hengen voimalla.[40]
Helmikuussa Leo ja Tolonen olivat viikon ajan Pohjanmaalla. Tämän kuukauden aikana teatteri esiintyi kaikkiaan 34 kertaa. Maaliskuussa oli vuorossa Varkaus. Tapahtui Leon merkinnän mukaan merkillinen asia: ”Fred. 5 minuters intervue i Svenska Radion – efter att ha arbetat i 8 år med teatern – får jag nu första gången dessa fem minuter (tack vare tjusigt Göta Barck) som ’nyhet’. Det är finlandsvsvenskt.”
Vuotta sävyttivät valmistautuminen Liègen festivaaliin ja toivottomat yritykset saada matka-avustusta viralliselta taholta. Maaliskuussa tuli Leolle jo tuttu ”ei”; festivaalien belgialaiset järjestäjät olivat anoneet Svenska Kulturfondenilta tukea teatterin matkaa varten. Tilanne tuntui tukalalta: ”För litet pengar för sommaren och resan. Allt åt pipan. Ur-trött – nere. Skall det löna sig? Framgång när jag uppträder. Men hela tiden motstånd att få uppträda. Svårigheter med varje minsta detalj när det gäller Brysselprogrammet. Nej – och nej – allt försenat. Inga pengar. Ganska hopplöst: Gode Gud hjälp::” Myös Suomen opetusministeriö, Kulttuurirahasto ja Helsingin kaupunki epäsivät apunsa Leolta.
Jo vuoden alussa kannatusyhdistys oli luvannut järjestää jotakin, mutta hanke lykkääntyi toukokuuhun, jolloin pidettiin kutsut Porvoossa runoilijakodissa; siitä ei Leon mukaan kuitenkaan ollut hänelle paljoa taloudellista apua. Hienot kutsut olivat hänen nähdäkseen epäkäytännöllinen tapa hankkia rahaa kamppailevalle taiteilijalle. Matkakassaan kertyi 120 000 markkaa. Leo toivoi saavansa rahaa kuluneen teatterinsa uusimiseen. Matkalla hän katsoi tarvitsevansa muutaman apulaisen, jotta teatteri voisi esiintyä ensiluokkaisesti. Siksi oli pakko matkustaa ympäri Suomea esiintymässä vielä toukokuussa, ja Belgian ohjelmaa teatteri harjoitteli milloin ehti. Varoja piti saada kokoon neljän hengen edestakaiseen matkaan. Matkasta ei luovuttu, sillä Leo oli päättänyt lähteä.
Kesäkuun alussa lehdissä kerrottiin Helsingin Nukketeatterin matkasuunnitelmista. Ainakin Suomen Sosialidemokraatin, Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien toimittaja kävi Leon kotona katsomassa, miten matkaan valmistauduttiin, ja kirjoitti sitten myönteisesti palstallaan. Hufvudstadsbladet ja Uusi Suomi kertoivat asiasta jo aikaisemmin.[41]
Yksi hankaluus oli kulissien valmistaminen ”Luodetuuli ja Kuolema” -satuun. Nyt oli määrä esiintyä suurehkolla näyttämöllä, joten tilaa tarvittiin lavastustenkin tekemiseen: ”Värst var det för mig att göra kulisserna som var stora och av siden och chiffong. Jag släpade dem till olika vindar och låg på smutsiga gölv och sydde och limmade.” [42] Ullakot olivat pimeitä ja kylmiä, ja siksi Leo muutti olohuoneensa verstaaksi. Siellä kulissit sitten seisoivat kaksi kuukautta ja matkalaiset harjoittelivat ahkerasti.
Näytelmät syntyivät alkuvuoden kiertueiden välillä. Studium Catholicumin ”paterit” auttoivat tekstien ranskantamisessa. Esitettäviksi oli valittu lappalainen satu ”Kaksi karhua”, jota Leo nimittää legendaksi, ja suomalaiset kansansadut ”Kultakala”, ”Kuolemattomien saari” (’Luodetuuli ja Kuolema”) ja ”Lumottu prinsessa”. Jannen oli määrä toimia ohjelman ja teatterin esittelijänä. Musiikiksi valittiin lappalaissatuun joikuja ja ”Kuolemattomien saareen” kanteleensoittoa ja Sibeliusta.[43] Veronica oli suunnitellut julisteen ja ohjelma oli painettu.
Koitti aika lähteä Belgiaan Liègeen. Mona Leo lähti osaksi omin rahoin, osaksi lainavaroin. Sirpa Tolonen maksoi itse puolet matkastaan, Ateneumissa opiskeleva Veronica Leo oli piirtämällä ansainnut matkalippunsa. Maria Saurénin matkakulut maksoi teatterin johtaja. Veronican tehtävänä oli huolehtia kulisseista, valaistuksesta ja musiikista, ja Maria näytteli yhdessä Leon ja Tolosen kanssa.[44] Päästyään perille matkalaiset näkivät kaupungilla julisteitaan, joissa tiedotettiin heidän teatteristaan ja ”Quand les Marionettes du Monde se donnent la Main” -nimisessä kirjassa oli artikkeli Mona Leosta. Sali oli parahultaisen kokoinen noin 250 hengen katsomoineen. Tämä kaikki ilahdutti ja rohkaisi teatterilaisia.
Esitykset olivat menestys: ”Folk kom till mig och sade att min teater var den bästa som spelat där. Den bästa av alla internationella teatrar som uppträtt. Styckena, dockorna, belysningen, musiken, uppförandet första klass. Och Janne blev älskad./’Magnifique..!’/ I tidningen stod det att min föreställning var som en ’uppenbarelse’!” [45]
Näin kirjoitti belgialaissanomalehti: ”Yleisö — näki ilmestyksen Mona Leon kauniissa työssä lauantaina. Hän muovailee itse nämä viehättävät persoonallisuudet, jotka ovat astuneet suoraan suomalaisen kansansadun maailmasta. Hän pukee ne erinomaisella aistilla–. Hän liikuttaa nukkejaan hämmästyttävällä herkkyydellä.” Toinen lainaus: ”Mona Leolla on taito taiteensa kautta löytää tie ihmisten sydämiin teknisiä apukeinoja hyvin säästeliäästi käyttäen.” [46]
Suuri helpotus oli kun juhlien järjestäjät, kiitollisina Leon taiteellisesta panoksesta, päättivät antaa palkkion kaksinkertaisena.
Nukketeatterin historialle omistautuneessa kansainvälisessä kongressissa Leo tutustui nukketeatterin asianttintijoihin, ja hänen sydäntään lämmitti kuulla, miten englantilainen, saksalainen ja tsekkiläinen nukketeatterin auktoriteetti ylistivät häntä ja pahoittelivat sitä, ettei hän ollut keväällä esiintymässä Bukarestissa. Hänet kutsuttiin Janneineen Prahan nukketeatteri-instituuttiin esittelemään työtään opiskelijoille. Leo ei saanut tilaisuutta matkustaa Tšekkoslovakiaan.
Kongressissa Leo piti yhdessä Jannen kanssa esitelmän nukketeatterin kasvattavasta vaikutuksesta. Janne puhui lyhyesti ja totesi lasten tekevän juuri niin kuin hän toivoi, vaikkei hän erityisemmin ollut ajatellut heidän kasvattamistaan. Menestys Belgiassa vakuutti Leolle, että hän todella oli nukketeatterin taiteilija, vaikka hän tiesikin sen jo ennen matkaa. Vierailun jälkisatoa lienee, että Intiassa ilmestyi englanninkielisessä teatterialan julkaisussa (”Natya” 1961–62) Leon kirjoittama ja edustavasti kuvitettu artikkeli ”The Invisible Hand”.
9 Jälleen Suomessa
Kotona odotti tutuksi käynyt taistelu. Lehdet toki kirjoittivat Leon teatterin menestyksekkäästä matkasta, mutta maineesta ei ollut apua. Leo oli lukenut Mika Waltarin artikkelin ”Om författarens ensamhet” ja oli samaa mieltä kuin tämä luovan taiteilijan yksinäisyydestä. Pettymyksen mieliala valtasi hänet: ”Sällan har jag känt mig så ’kvävd’ som denna höst. Det är som att vandra i iskallt vatten. Och ändå.. höstens månskensnätter i Silverhus.. och träden som glider mot dimman – innan natten kommer.. Jag välsignar Skapelsen.. men det är som allt väsentligt skulle förvisas av ’människan’ som vänder sig åt orätt håll … Vad skall en dum liten idealist göra… ensam bland hårda ryggar och likgiltighet och omdömen dikterade av ’fåfängan’ icke av ’den inre rösten’ och som talar sanning – bara.”
Velkaa oli syyskuussa 85 000 markkaa, ja Leon piti saada kokoon rahaa sekä omaansa että Tolosen palkkaan. Hän kävi pyytämässä esiintymislupaa Helsingin ruotsinkielisiin kansakouluihin, mutta huonolla menestyksellä. Teatteri lähti kiertueelle. Kevään ja kesän aikaisten kiireiden ja vastoinkäymisten vuoksi Leolta oli teatteripäiväkirjassa jäänyt toteamatta, että 25 %:n huvivero oli poistettu nukketeattereilta.[47] Huviveron poistamiseen saattoi liittyä vilkas nukketeatteritoiminta maassamme syksyllä 1958. Battun Suomalainen Nukketeatteri oli lopullisesti jakautunut kahtia: alkuperäinen teatteri oli jäänyt Eine Helke-Viljasen johtoon ja Battu oli perustanut Suomen Nukketeatterin, josta käytettiin myös Muumiteatterin nimeä. Hajoaminen oli ollut tosiasia jo keväällä, sillä Battu ei ollut perustamansa teatterin mukana Bukarestin festivaaleilla.[48] Tätä ei Leo tiennyt. Sekä Suomalainen että Suomen Nukketeteatteri pitivät syksyllä julkisia näytäntöjä, joista kirjoitetut arvostelut vaihtelevat suuresti; kielteistä sanottavaa oli enemmän kuin myönteistä.[49]
Näiden teattereiden, etenkin Battun, harjoittama lehti-ilmoittelu, esiintymiset ja niitä koskevat lehtikirjoitukset hermostuttivat Leoa, vaikka hän pitikin omaa teatteriaan niitä parempana. Leossa heräsi ajatus pitää julkinen näytäntö Helsingissä. Hän halusi näyttää mihin pystyi ja toivoi tiensä näin muuttuvan helpommaksi. Ohjelma ja esittäjät olivat samat kuin Liègessä. Esitys, joka oli Helsingin Nukketeatterin ensimmäinen julkinen näytös, oli Konservatorion salissa 27. päivänä lokakuuta. Nyt Leo sai kotimaassaan ensimmäiset ”oikeiden” teatterikriitikoiden kirjoittamat arvostelut. Hänet tunnustettiin niissä lahjakkaaksi, persoonalliseksi taiteilijaksi, jolla on rikas mielikuvitus. Tuo mielikuvitus ilmenee nukeissa ja lavastuksissa, väreissä ja valoissa. Huomiota kiinnitettiin hänen tavattoman herkkiin käsiinsä, jotka saavat nuket vivahteikkaasti elämään. Puhuminen ja teksti sitä vastoin eivät olleet samalla tasolla kuin teatteri muuten.
Arvostelijoista mm. Sole Uexküll oli yleisesti ottaen varsin suopea. Hän totesi, että Leo ”on päässyt meillä pisimmälle tämän vaikean — taiteenhaaran viljelijänä” ja että ”hänestä voi jo tosiaan ruveta puhumaan nukketeatterin taiteilijana”.[50] Suomalaisesta Nukketeatterista sama arvostelija oli kirjoittanut kuukautta aikaisemmin, että sen ”esitykset ovat vielä jotensakin ’viattomuuden tilaa’ elävää nukketeatteria, jonka kohdalla ei vielä ole aihetta puhua nukketeatterin taiteesta.” [51] Leo oli iloinen hyvänlaisista arvosteluista. Tämänkin jälkeen tie oli silti kotimaassa yhtä vaikea kuin ennenkin, ja hän totesi olevansa ”profeetta vieraalla maalla”. Esityksiä oli aivan liian vähän syyskaudella 1958. Teatteripäiväkirjaansa Leo on liittänyt lehtileikkeitä, joissa on puhe nuorison huonotapaisuudesta ja rikollisuudesta. Vieressä ovat hänen mietteensä: ”Detta är den anda mot vilken jag icke får tillåtelse att arbeta – med Janne som den goda influensen samt sagans visdom. Trots att barnen suga detta in i sig och jag vet att jag kunde göra gott och gör det även.” Leo tuntuu olevan vuodenvaihteessa aina pessimistinen ainakin pohdiskellessaan teatterityötään. Kotimatkalla Belgiasta oli tammikuuksi 1959 sovittu esiintymisestä Hampurin televisiossa. Leo ja Tolonen lähtivät matkaan ja perillä kuvattiin ”Jannen matka Lappiin” ja ”Luodetuuli ja Kuolema”.
Päiväkirjassaan Leo jälleen pohtii rahan riittämättömyyttä ja kerjäämisen välttämättömyyttä, jotta voisi toteuttaa ”tehtävänsä”. Hampurin-matka oli oikeastaan liian kallis, ja niin Leon helmikuun kirjanpito osoitti 60 000 markkaa miinusta. Menomatkalla he kävivät Tukholmassa, jossa päätettiin televisioesiintymisestä, ja Kööpenhaminassa. Saksassa Leo kävi tapaamassa Harro Siegeliä, arvostettua ja taloudellisestikin menestynyttä nukketeatteritaiteilijaa, jonka tyyli eroaa suuresti Leon taiteesta. Siegel kutsui Leon esiintymään keväällä 1960 pidettävälle Braunschweigin kansainväliselle nukketeatteriviikolle. Kotona Leo ja Tolonen olivat 15. helmikuuta 1959. Taaskaan ei ollut esiintymisiä Helsingin kouluissa, joten heidän oli lähdettävä maaseudulle. Tilanne ei ollut otollinen luovalle työlle: ”Borde få möjlighet att utan ångest för det dagliga brödet få: Skriva scenarion till Janne-äventyren som Köpenhamn beställt, till mars – Göra om dockor – passliga för filmning.” Leo olisi myös halunnut miettiä televisiota varten uusia ideoita, joita hänellä oli. ”Gud: Hjälp: Det är nog bara Gud som hjälper – men jag är väl inte värd annat än ’slipningskamp’.” Leo jätti stipendianomuksen Kulttuurirahastolle, Kulturfondenille, Helsingin kaupungille ja Sparbankenille, ja kaikilta tuli kielteinen vastaus paitsi Kulturfondenilta, joka antoi 50 000 markkaa.
Huhtikuussa Leo ja Tolonen lähtivät Tukholmaan, jossa heillä oli kolmen viikon mittainen koulukiertue. Lisäksi ”De osynligas ö” kuvattiin televisiolle; se esitettiin juhannusaattona, joka on huono katselupäivä. Matka korjasi jonkin verran teatterin huonoa taloutta. Kiertue oli rasittava: ”Tre veckors nästan sömngångaraktiga turné i Stockholm, 2 föreställningar minst om dagen. Upp sex på morgonen: Fastän allt nästan blev mekaniskt.. gick det dock ’bra’. Barn är alltid barn.” [52] Leo sortui Tukholmassa mekaanisuuteen, oppimaansa rutiiniin. Tällaista työtapaa hän ei pidä hyvänä nukketeatterissa eikä hyväksy sitä oman teatterinsa keinoksi. Mutta jos hän oli liian väsynyt, hän saattoi turvautua tekniseen ammattitaitoonsa, sillä tulihan esityksestä silti varsin ”hyvä”.
Kesän Leo vietti Silverhusetissa ja tunsi saavansa lisää voimia ja oli varsin onnellinen. Siellä vietettiin 1.8. Veronican häitä.
10 Yhden hengen teatteri
Syksyllä 1959 Sirpa Tolonen erosi teatterista. Hän tarvitsi suurempia tuloja ja Leo pienempiä menoja, ja lisäksi heidän erilainen näkemyksensä nukketeatterin esittämisestä oli aiheuttanut hankaluuksia; Tolonen vaati pitäytymistä kirjoitettuun tekstiin ja Leo halusi improvisoida. Luonteeltaan he olivat kovin erilaisia: Leo boheemi ja impulsiivinen, Tolonen järjestyksen ihminen. Yhteistyön aikaa Leo pitää kuitenkin erittäin antoisana teatterilleen.
Syksyllä Leo matkusteli yksin: ”Från september – mitten av november var ett resande och farande och på sätt och vis mycket underbart dockliv”. Hän esiintyi lähinnä Uudenmaan ruotsinkielisellä maaseudulla, pikkukouluissa, joissa oli kodikasta, toisin kuin kaupunkien suurissa oppilaitoksissa. Kaikkiaan tänä vuotena kertyi Leon mukaan yli sata esiintymistä, ja vilkkaan syksyn ansiosta vuosi oli taloudellisesti varsin hyvä. Leo oli hyvällä mielellä.
Pitkin vuotta 1959 oli Siegelin ja Leon välillä vilkasta kirjeenvaihtoa, joka koski Leon mahdollisuuksia saapua Braunschweigin nukketeatteri juhlille maaliskuussa 1960. Leo ajatteli yhdistää matkaan esiintymisen Hampurin televisiossa. Braunschweigiin lähtö osoittautui sangen monimutkaiseksi. Leo anoi ulkoministeriöltä varoja matkaansa varten, mutta sai kielteisen vastauksen. Onneksi juhlien järjestäjät lupasivat tehdä normaalikäytäntöönsä poikkeuksen ja maksaa Leon matkakulut. Siegel oli Leon kanssa sopinut kahdesta luonteeltaan intiimistä esityksestä aikuisille ja kahdesta lapsille. Myöhemmin suunnitelma muutettiin kymmeneksi kouluesiintymiseksi 5 000 oppilaalle, mitä Leo ei hyväksynyt. Hän vastasi, etteivät hänen teatterinsa luonteeseen sovi suuret katsojajoukot ja huomautti myös huonosta saksankielentaidostaan. Siegel lähetti kirjeen, jossa perui Leon osanoton. Tällä välin Leo esiintyi muutamassa lastentarhassa ja kansakoulussa Helsingin alueella. Tammikuussa 1960 Leo näytteli Turun Tempo-tavaratalossa kuuden päivän aikana ja kävi samalla matkalla Kalevanniemen lastenparantolassa. Lisäksi hän esiintyi Tampereen Tempossa ja Oulun Tempossa, kuutena päivänä kummassakin. Vaasan mielisairaalassa hän pääsi pitkästä aikaa kokeilemaan nukketeatteriterapiaa, ja hän huomasi, miten paljon hän voisi tehdä potilaiden hyväksi, jos siihen varattaisiin aikaa ja hyvät työolot. Leon mieliala ei aina kuitenkaan ollut korkealla. Tamperelaisen hotellin huoneessa hänestä tuntui surkealta onnistuneen nukketeatteriesityksen jälkeen: ”Jag vet inte precis när det hände att jag upphörde att leva i tiden bland människorna — Jag vet bara att jag numera är en fullkomligt isolerad människovarelse, som lever därför att jag nu en gång är här tillfälligt en bestämd tid.” Samassa ”vuodatuksessa” Leo paljastaa olevansa onnellinen ainoastaan lasten kanssa. Oli työ toisinaan sentään ulkonaisesti iloista: ”Dels en av de lyckligaste resorna [Pohjanmaan matka talvella]. Braa Sol och värme och blev bortskämd överallt. Goda inkomster.”
Vaikka Braunschweigin-matka peruuntui, Leo lähti 29.3. Saksaan esiintymään Hampurin televisiossa. Siellä kuvattiin vertauskuvallinen suomalaiseksi mainittu satu ”Susiprinssi” (”Wolfprinz”). Se esitettiin ilman puhetta ja sitä säestämään Leo oli valinnut Sibeliuksen musiikkia. Leo oli tyytyväinen järjestelyihin, kuten osoittaa teatteripäiväkirjan merkintä: ”Vi får lugn bakgrund. Och mina dockor rör sig mycket långsamt och skeendet går rytmiskt efter musik – samt stumt spel. Det är skönhet.” Kuvaus toteutettiin kolmen päivän aikana. Se onnistui tavattoman hyvin, ja Leo kuunteli mielellään läsnäolevien ylistäviä sanoja taiteestaan. Suomessahan ei sellaista saanut kuulla.
Ulkomaanmatkat tulivat kalliiksi, mutta Leo teki niitä kuitenkin aina mielellään, koska tunsi saavansa osakseen tunnustusta; ”profeetta vieraalla maalla” on fraasi, joka piti paikkansa Leon elämässä. Huhtikuun alussa (2.4.) hän lähti uudelle matkalle. Hän neuvotteli televisioesiintymisestä Kööpenhaminassa ja Tukholmassa ja kävi myös ruotsalaisen kirjankustantajan puheilla. Mutta hän oli vihdoinkin oppinut, ettei kannata tosissaan uskoa kaikkiin ihaniin lupauksiin ja suunnitelmiin: ”Høysgaard skulle ev. tillsammans med fotograf Andersson (som filmat Dreyers ’Domens Dag’ och som är en stor Dreyer-konstnär) skulle komma över hit i sommar och ta i tu med mina dockor på allvar. Färgfilmer med hög konstnärlig kvalitet. Tro nu det !!! – Man kan ’leka att man tror, att man får hoppas’. Jag vet bara att om vi fick börja arbeta så blev det levande konst. Weil alle Dinge in unseren Natur beschlossen liegen –”
11 Rahavaikeuksia
Huhtikuun 1960 tilinpäätös oli 100 000 markkaa miinusta. Leo päätti lähteä Ahvenanmaalle, jossa sitten kuukauden lopulla (23.–30.4.) esiintyi viiden paikkakunnan kansakouluissa ja lastentarhoissa. Hän ansaitsi kiertueellaan 69 000 markkaa. Kannatusyhdistys järjesti kahvikutsut, jossa Leon oli määrä esittää yhdistyksen jäsenille nukketeatteria. Henkisesti Leolle olisi ehkä ollut parempi, jos ei tuollaista yhdistystä olisi lainkaan perustettu, sillä hänestä osallistuminen sen tilaisuuksiin oli piinallista ja rahan vastaanottaminen sen jäseniltä kiusallista. Hänen mielestään yhdistykseen kuuluvat rikkaat ihmiset eivät pohjimmiltaan olleet kiinnostuneita hänen työstään eivätkä voineet ymmärtää hänen taiteellista ja taloudellista kamppailuaan: ”Det är mycket obehagligt, hemskt pinsamt för mig att damer uppbådas till Ulla för att betala 200 mark för en kopp kaffe m.m. betrakta huset, och lite dockteater, för detta belopp ’underhållning’, så de får något för sin uppoffring. – Jag är förtvivlat skamsen och obehagligt berörd. Jag visar gärna mina dockor gratis åt dessa 20 damer som kanske ger sin femhundra i året.
Leo oli suorastaan sairas, kun hänen piti osallistua kannatusyhdistyksen tilaisuuteen; teatteripäiväkirja osoittaa, että hän tunsi itsensä melkein joka kerta sairaaksi ja lopen väsyneeksi, kun hänen piti mennä nukkeineen sen kokoukseen. Hän toivoi, että saisi jäädä pois.
Varsinkin keväisin Leon valtasi huoli rahan riittämisestä, sillä kesän alkaminen merkitsi teatterikauden päättymistä; Suomi ei tuolloin vielä ollut täynnä kesätapahtumia. Toukokuussa 1960 Leo otti osaa Vaasan teatteripäiviin. Vasabladetissa olleessa artikkelissa todetaan, ettei runsasta huomiota saaneesta tapahtumasta kirjoitettaessa ole lainkaan mainittu teatterinjohtaja Mona Leoa, joka on omistautunut nukketeatterille ja lapsiyleisölle. Se johtuu vähättelevästä suhtautumisesta lapsiin, jotka kuitenkin ovat paras ajateltavissa oleva yleisö.[53]
Leo sai jälleen kutsun tulla Bukarestiin, mutta matkarahaa ei ollut. Häntä pyydettiin myös saapumaan Tukholmaan neuvottelemaan osanotosta Moderna Museetissa kesällä 1961 järjestettävään Liikkuva taide -nimiseen näyttelyyn. Hän lähti ja innostui suunnitelmasta: ”Det blev överenskommet att jag med mina dockor skulle få ett stort rum, spela halva dagen för stora och små. Ja, för hela stadens barn. Dessutom få dekorera en jättevägg med groteska masker. Det var helt enkelt svindlande intressant och lovade mig ’äntligen detdär…”’. Leo aloitti innostuneena työn. Hän sai mielestään hyvän idean, tanssin jolle antoi nimen ”Mask-eriner”.[54]
Alkusyksyä leimasi kuitenkin depressio: sydän anturoissa (”hjärtat i skosulorna”). Leo ei saanut tarjotuksi teatteriaan ja oli jo 22. syyskuuta. Hän kävi muutamassa lastentarhassa, sillä niihin oli helpointa ottaa yhteys, ja lokakuussa hän sitten lähti Tammisaareen, Karjaalle ja Hankoon esiintymään kansakouluissa ja lastentarhoissa sekä Tammisaaren mielisairaalassa. Masennus alkoi hellittää. Tätä kiertuetta seurasivat Lovisa Sparbankenin järjestämät seitsemän näytöstä. Esityksiä oli kovin vähän koko syyskaudella.
12 Ihanteellinen suunnitelma
Vaikka teatteri tuotti Leolle pelkkää tuskaa, hän hautoi mielessään suurta ajatusta. Hän halusi lähteä yhdessä Jannensa kanssa sinne, missä on kurjuutta. Hän halusi viedä iloa maailman lapsille. Hän suunnitteli, että matkalla olisi mukana kuvaaja, joka ikuistaisi elokuvafilmille lasten kokeman ilon. Elokuvan esityksistä saatavat varat käytettäisiin lasten hyväksi. Teatteripäiväkirjaansa Leo on liimannut kuvan aliravitusta lapsesta, ja kirjoittanut sen viereen: ”Det är för dessa barn och deras mödrar jag vill arbeta. Gode Gud: Tag bort alla de enfaldigas och alla de avundsamma motståndarnas och de blinda åsniga människornas motstånd. Du gav mig Kraften. Sänd mig med Janne ut i världen – medan tid är.” Muutamaa viikkoa myöhemmin hän pohti, miten toteuttaa haaveensa: ”Tänker mer och mer allvarligt på ’pilgrimsfärden’. Till eländet – de 100000000 offren – med Janne. Men vart skriva? F.N. eller Unesco? Jag vet ej.” Tuo hyvyyden matka ei toteutunut.
13 Onnea ja epäonnea
Vuodenvaihteen loppukatsauksessaan, kun yhdeksäs teatterivuosi vaihtui kymmenenneksi, Leo totesi saavuttaneensa työssään tietyn mestaruuden, niin ettei hänen enää tarvinnut olla huolissaan esityksen onnistumisesta. Vuoteen 1960 oli sisältynyt taiteellisia menestystä ja vastoinkäymistä, joka ilmeni ymmärtämyksen puutteena ja aiheutti pahaa mieltä. Mennyt vuosi oli ”urhea vuosi”: ”Men i varje fall konstaterar jag nu på nyårskvällen 1960–1961 – att det som vanligt bara var ett tappert år. Och om 1961 skulle ge mer och det blir fint det där med Stockholm, så kunde det ju hända att min möda min kraft inte var förgäves.” Uusi vuosi toi kuitenkin Leolle kielteisiä vastauksia: tammikuussa Pohjanmaan koulut eivät halunneet nukketeatteria, helmikuussa ruotsalainen kustantaja palautti ”Jannen matka Afrikkaan” -kuvakirjan käsikirjoituksen kuvineen ja Moderna Museet perui Leon osanoton näyttelyyn: suunnitelmaa oli muutettu, eikä Leon nukketeatteri oikein sopinut näyttelyn teemaan. Leo mietti, oliko hän naiivi luottaessaan ihmisiin. Lokakuun puolivälissä Helsingin raittiuslautakunta torjui Leon anomuksen saada 150 000 markkaa kansakouluesitysten tukemiseen; samaan aikaan Leo kuitenkin sai lukea sanomalehdestä, että kouluhallitus oli antanut saksalaiselle Hohnsteinin nukketeatterille luvan esittää ”Faustia” kouluissa. Se sai Leon kysymään itseltään: ”Varifrån skall jag ta kraft och tillförsikt?”
Myönteisiäkin kokemuksia sentään oli, kuten esiintymiset 17.–26.2. Stockmannin tavaratalossa, jossa Leo taas kerran valloitti lapset mutta havaitsi surukseen, etteivät aikuiset ymmärrä ”salaisuutta”. Muutama televisiokuvaus osoitti, etteivät aikuiset, toimittajat, ymmärtäneet nukketeatterin spontaania luonnetta. He eivät hyväksyneet Leon ehdotusta, että nuket tuli näyttää studiossa oleville lapsille vasta varsinaisen esityksen alkaessa. Kävi kuten hän pelkäsi. Lapset eivät reagoineet samalla tavalla kuin harjoituksissa: ”Bortfuskat genom de unga damernas tanklöshet. De lät barnen ’repetera’ spontan häpnad över dockorna. Det är så hopplöst: Man måste alltid finna sig i Sublim dumhet!” Muuten Leo katsoo television sopivan hyvin nukketeatterin luonteeseen. Luultavasti hän ajattelee nukketeatterin intiimiä luonnetta, joka pääsee oikeuksiinsa television olennaiseen keskittyvässä ja katsojaa lähelle tulevassa tiiviissä muodossa. Television työntekijöillä on kuitenkin paljon opittavaa nukketeatterista ja sen olemuksesta; niinpä kuvaus on taitamatonta ja valaistus väärää, niin etteivät nuket ”elä”. [55]
Toukokuussa 1961 Leolla oli elokuvatyötä. Hän oli tekemässä ”Prinssi ja kerjäläinen” -raittiuselokuvaa, johon hän valmisti käsikirjoituksen, nuket ja lavastukset ja jonka hän myös yksin esitti. Siinä prinssi tapaa kapakan edessä kerjäläisen, joka kertoo hänelle varoittavana esimerkkinä elämänsä tarinan. Mies, hänkin prinssi alkuaan, oli sortunut viinan orjaksi, tehnyt pahoin hyvää naista kohtaan ja joutunut viimein katuojaan, niin ettei hän enää ansaitse ihmisen nimeä. Hän neuvoo prinssiä: ”Gör inte detsamma som jag. Mitt liv är slut. Men du skall leva ditt rikt och fullt värdigt en människa på jorden. Gå… möt din älskade”. Prinssi tapaa prinsessansa. – Erehtyy, jos tämän banaalin tarinan perusteella uskoo, että Leo on tiukka raittiusintoilija. Lainattuaan rahaa tyttäreltään Leo matkusti 5.11. esiintymismatkalle Ruotsiin, jossa muuan hänen upporikas tuttavansa oli järjestänyt 10 esiintymistä käsittävän kiertueen. Palattuaan kotiin hän lähti teattereineen maaseudulle.
14 Intuition vuosi; ”Näkymätön käsi”
Koitti vuosi 1962, jonka Leo on päiväkirjaansa otsikoinut ”intuition vuodeksi”. Tätä merkintää seuraa englanninkielinen sitaatti, jossa ihmistä kehotetaan olemaan uskollinen itselleen ja luottamaan omaan vaistoonsa, sillä muuten hän ei voi onnistua pyrinnöissään. Leo tarkoittanee työtään ”näkymättömän käden” ohjauksessa, ”Näkymätön käsi” -elokuvan luomista.
Kaikki alkoi sattumasta. Leon lapsuudenystävä Pipsan Saarinen, arkkitehti Eliel Saarisen tytär, tuli Yhdysvalloista käymään Suomessa. Hän kutsui Leon luokseen Hvitträskiin, lapsuudenkotiinsa, joka 1960-luvun alussa oli Anelma ja Rainer Vuorion hallussa. Pipsan pyysi entistä leikkitoveriaan ottamaan nuket mukaan. Kun Hvitträskin emäntä näki ne, hän ihastui niihin ja oli sitä mieltä, että niiden pitäisi päästä elokuvaan.[56] Tämä tapahtui vuoden 1961 lopulla, ja vuosiluvun vaihduttua Leo odotteli jännittyneenä, mahtaako elokuvan teosta tulla mitään.
Aika kului helmikuuhun, ja Leo oli huolestunut: ”Varför och varför leva med pärlor i en så blind och oäkta värld. — Skall februari alltid vara mardrömsmånaden? Vågar ej mig till Anelma. Filmen blir bara vackrare inom mig. Skall den då verkligen aldrig bli till??” Leo pelkäsi, että suunnitelma raukeaisi. Lisäksi hän oli vilustunut, neljännen kerran viiden kuukauden sisällä, mutta esiintyi silti lastentarhoissa. Vihdoin 2.2. hän oli Vuorioiden luona Hvitträskissä. Sovittiin, että filmaus aloitetaan toukokuussa.
Leo lähti 3.3. neljän viikon kiertueelle Göteborgiin, jossa hänellä oli esiintymisiä 25 koulussa ja 12 lastentarhassa. Hän toteaa, että teatterin näki tuona aikana 10 000 – 12 000 lasta. Ehkäpä lievittääkseen pelkoaan, että elokuvan teko peruuntuu, Leo siteeraa teatteripäiväkirjassaan persialaisia viisauksia, joissa esimerkiksi todetaan, että henkisyys on sielun jalostumista kohoamalla aineellisen elämän esteiden yläpuolelle ja että kärsivällisyys on ihmisen läksy hänen hamasta syntymästään saakka.
Hyvin suurin kirjaimin Leo on kirjoittanut ”Arbete är kärlek som gjorts synlig”. Sen alapuolella lukee: ”The period of one’s spiritual development depends upon the rhythm of one’s life./ Det stämmer. Det är som vågor som slår mot stranden – de ’samlar sig’ och kommer fram – drar sig tillbaka och slår sig ’fram’ igen./ Det blev helt klart för mig denna mars under mitt stora jäktarbete här [Göteborg] – att Guds medvetandet är en utvecklingsprocess med lagar. Vi kan själv bara slipas till detta.”
Lehdissä kirjoitettiin jälleen keväällä 1962 myötämielisesti Leon teatterista ja tähdennettiin sen merkitystä lapsille. Tämä ei kuitenkaan helpottanut hänen kamppailuaan ennakkoluuloja vastaan. Leon teatteri oli nyt toiminut vakinaisesti kymmenen vuotta, ja se oli vakiinnuttanut asemansa ja suosionsa lasten keskuudessa. Leo puhuu haastattelijoille vaikeuksista, joita vastaan on joutunut taistelemaan.[57] Onko se, että nämä 10-vuotis-”juhlakirjoitukset” ovat varsin suppeita, osoitus 1960-luvun alkuvuosina vallinneesta alentuvasta suhtautumisesta lapsiin ja nukketeatteriin? Vain Nya Pressen kirjoitti laajasti. Hufvudstadsbladetissa oli jo edellisenä vuotena, syyskuussa, ollut varsin laaja artikkeli 11. vuoden alkamisen merkeissä.[58]
Anelma Vuorio ei pettänyt lupaustaan, että hän tuottaa elokuvan. Käsikirjoituksen pohjaksi Leo oli valinnut ”Luodetuulen ja Kuoleman”, johon hän kuitenkin liitti keskeisiä filosofisia ajatuksiaan ihmisen vaelluksesta sekä ajatuksen häntä ohjaavasta näkymättömästä kädestä. Kuvaukset aloitettiin kesäkuun lopulla Helsingin Vanhankaupungin nuorisoseurantalossa. Ohjaajana ja lavastajana oli Veronica Leo-Hongell ja kuvaajana Erkko Kivikoski. Nukkeja liikuttivat Mona Leo apunaan Maria Saurén (Lindforss). Ohjaaja istui tuolilla, joka oli nostettu pöydälle, sillä matalammalta hän ei olisi nähnyt telineille pystytettyjen kulissien yli.
Mona Leo tunsi monenlaista tuskaa: ”Arbetet på filmen var så fullt av 4 tigheter, ångest, osäkerhet, glädje och förtvivlan att de regniga sommarmånaderna gick som i en underlig dröm.” Hän oli huolissaan tyttärestään, joka oli raskaana, ja joka päivä sattui jotakin, mikä vaikeutti kuvauksia. Vuoriot pysyttelivät hienotunteisesti odottavalla kannalla. Leo vertasi itseään akrobaattiin: ”jag [var] som akrobat under ställningar med skogar, mossar, rök och ’berg’ och jättescenen över huvudet – utom att jag såg någonting alls.” Hän ei voinut edes ”tuntea”, olivatko nuket suorassa ja ilmaisivatko ne sitä, mitä niiden oli määrä ilmaista. Työ kuitenkin edistyi: ”Hela juli – 5 dagar i veckan arbete… så växer den långsamt fram bild på bild. Fortsätter med tusen bekymmer och oro .. skall Veronica klara sig? Blir filmen dålig trots allt. Hur reagerar Vuorios? Pengarna. Tröttheten: Oron.”
Elokuvan tekijät pelkäsivät rahaa kuluvan liikaa, ja niin he koettivat säästää filmiä. Kun Veronican kaksoset syntyivät syyskuun lopulla, Anelma Vuorio puuttui asioihin. Nyt vuokrattiin kalliita studioita, ja viimeiset otokset tehtiin tuottajan valvonnassa.
Lokakuu kului Leon mukaan paniikin ja rahantuhlauksen merkeissä. Leo tunsi itsensä suorastaan sairaaksi: ”I varje fall är jag ännu sjuk invärtes den 10 nov – och filmen är inte ens developed i färg och har ej ljud och ej speaker ännu!!!” Musiikiksi valittiin sitten Sibeliuksen neljäs sinfonia.
Rahahuoliakin oli. Leon kesäkuussa saamat 250 000 markkaa olivat loppuneet, ja palkkion loppuerää hänen piti odottaa, kunnes elokuva olisi täysin valmis. Lisäksi oli elokuvasta tullut arvioitua kalliimpi.
Lokakuun lopulla Leo koetti palata arkeen, ja nukketeatteri aloitti esiintymiset lastentarhoissa. Mutta hänen paniikkitunnelmansa jatkuivat vielä joulukuussakin, ja hänestä tuntui siltä, että tuottajan suhtautuminen oli muuttunut vihamieliseksi ja vähätteleväksi.
15 Elokuva on valmis
”Näkymättömän käden” ensiesitys elokuvateatterissa oli 7.12.1962. Se sai myönteiset arvostelut. Kiitettiin ”nautittavan hienoa väriskaalaa”, ”illusoorisia nukkehahmoja” ja ”yllättävän ’realistisia’ ja silti satutoteutukseen hyvin sulautuvia — lavastuksia”.[59] Elokuva oli ”liikkeen, musiikin ja värien juhlaa”.[60] Värit heijastavat sisäistä elämää: ”Filmens färgskala är sällsynt rik och vacker, de olika skiftningarna har liksom ett inre liv och harmonierar väl med skildringens stämning.” [61] Leon taito liikutella suggestiivisia nukkejaan sai myös kiitosta osakseen: ”Handen som ger liv åt dockorna, som skänker dem rörelseförmågan, är ständigt närvarande trots att den är osynlig. Dockorna har välbehärskade stiliserade rörelser och försöker inte ansträngt härma det mänskliga. Rörelsernas knapphet bidrar i hög grad till harmonins och rytmens bevarande.” [62]
Kokonaisvaikutelma oli myönteinen: ”tämä pieni ja kaunis satuelokuva ei häpeile korkeita sibeliaanisia musiikkikehyksiään, se on erittäin hienostuneella taiteellisella maulla luotu ja mm. värit ovat artistisuudessaan kiehtovat.” [63] Arvostelijat olivat tosin yllättyneitä, kun ”Näkymätön käsi” ei olekaan lasten elokuva.[64]
Näin myönteisten arvostelujen vuoksi oli yllättävää, ettei ”Näkymätöntä kättä” esitetty viikkoa kauemmin. Ihmiset eivät varmaan ehtineet huomata sitä. Lisäksi joulukuu on kiireistä joulunalusaikaa; juhlapäivät olisivat varmasti olleet otollinen esitysaika Leon elokuvalle. ”Näkymätön käsi” palasi ohjelmistoon tammikuun alkupuolella, jälleen vain viikoksi. Leon havainnon mukaan sitä ei mainostettu.
Leolle tuli sellainen mielikuva, että Vuoriot olivat tyytymättömiä elokuvan menestykseen, ja hän tunsi itsensä onnettomaksi, syylliseksi tuottajan kokemaan taloudelliseen pettymykseen. Mutta pohjimmiltaan hän oli iloinen: ”Men filmen är gjord!! Den är vacker. Den måste skyddas och genom den skall jag väl få det lättare och inte svårare.”
”Näkymättömän käden” tekijälleen aiheuttamat kärsimykset jatkuivat vuonna 1963, jolloin Leo täytti 60 vuotta. Leo lienee liian herkkätunteinen ihminen kauppaa käyvien liikemiesten ja -naisten maailmaan. Hänen mielestään Anelma Vuorio käyttäytyi epähienotunteisesti häntä kohtaan koettaessaan markkinoida tuottamaansa elokuvaa. Leo ei toivonut mitään muuta kuin että saisi ennen kuolemaansa tehdä työtään rauhassa. Sitä hän rukoili Jannelta, Marialta, Jannen hengeltä, prinsessalta, sielulta.
Laatiessaan sitten vuoden 1963 lopulla teatteripäiväkirjaansa yhteenvedon kuluneesta vuodesta, Leo toteaa mm.: ”Filmen, som blev ett litet konstverk kom under Saturnu ’skydel’ – och det hände bara tråkigheter med dess ’framgång’. ” Loukkaantuneena Leo ei silloin enää ajatellut sitä, että Vuoriot olivat antaneet hänelle mahdollisuuden toteuttaa suuren unelmansa, ikuistaa taidettaan jälkipolville. Vuotta aikaisemmin Leo ei ollut vielä täysin pettynyt: ”Året 1962 var ett händelserikt, prövande men ’lyckligt’ år – att filmen ’Den osynliga handen’ kom till är ett mirakel. Den underliga kvinnan Anelma Vuorio var som ett ’medium’ för att den skulle bli. Nu finns mina vackraste dockor på filmduk och blir liksom sparade för framtiden.” ”Näkymätön käsi” toi Leolle televisioesiintymisiä vuonna 1963. Yleisradion ruotsinkielisiin lastenohjelmiin tehtiin sarja, jonka jaksot ”Janne i Afrika”, ”Janne reser till månen”, ”Trollet”, ”Ingenting”, ”Fiskaren och hans hustru” ja ”Skogens hemlighet” valmistuivat jouluun mennessä.
Tammikuussa Leo sai avukseen vanhan ystävänsä Maja Fabritiuksen, joka antoi hänelle turvallisuudentunnetta hoidellessaan teatterin asioita. Heti alkajaisiksi tämä sai hankituksi teatterille viisi ruotsinkielistä kouluesitystä. Tätä Leo piti suurena edistysaskeleena.
”Näkymätön käsi” oli ehdolla valtion elokuvapalkintoon, mutta sillä kerralla lyhytelokuvat jätettiin palkinnotta. Ehdolla oli myös Kivikosken ”Tori”. Leon kommentit olivat katkeria ja pettyneitä. Sen sijaan elokuva sai Jussi-patsaan, joka tuli elokuvan tuottajalle, ja opetusministeriö osti Vuoriolta 20 kopiota Suomen lähetystöjen edustuselokuvaksi.
”Näkymätön käsi” osallistui Ruotsissa helmikuussa pidettyyn kansainväliseen elokuvaviikkoon ja myöhemmin myös Lyypekissä järjestetyille pohjoismaisille elokuvapäiville. Ruotsinruotsalainen lehti kiitteli Mona ja Veronica Leon elokuvaa: ”en fräsch och vacker film med stor naiv charm – och man tycker att sagans ton är rätt och precist träffad.” [65]
Maaliskuussa (18.–20.3.) Leo esiintyi Karjaan, Tammisaaren ja Hangon kansakouluissa. Hän tunsi nyt työn iloa. Pian hän kuitenkin raivostui suomenruotsalaiseen ”kulttuuriin” (vår svenska ”kultur”): Svenska Folkskolans Vänner kieltäytyi avustamasta Leon kansakouluesiintymisiä sillä perusteella, että hän näyttelee myös suomenkielisissä kouluissa.
Vaikka Leo nyt sai tunnustustakin monien lehtiartikkeleiden ja televisioesiintymisten muodossa, hän oli levoton. Kesällä hän maalasi pysyäkseen ”harmoniassa”, ja hänen ”sielutaulunsa” herättivät ihmisissä ihastustakin. Lisäksi hän valmisti mielikuvituksellisia naamioita paperimassasta.[66]
Vuoden 1963 myönteisiin kokemuksiin Leo laskee Turkuun tekemänsä kiertueen. Lisäksi Kulturfonden tuki 100 000 markalla (nykyrahassa 1 000 mk) Leon esiintymisiä kansakouluissa ja lastentarhoissa.
16 Menestystä ja vastustusta
Vuoden 1963 lopulla Leo tajuaa, ettei mikään ”Näkymättömän käden” taiteellisesta voitosta huolimatta ole muuttunut: ”Ser i alla fall tydligt nu att vägen aldrig blir annat än ett hackande sig fram i [epäselvä sana] trots ’erkännanden’, beröm, framgång. Varje steg har motstånd. Jag är allt för ’vacker’ eller för ’fin’ – i detta tidevarv då allt ska vara lite vulgärt, bekvämt och materiellt nyttigt för sinnen och inte för den etiska sidan./ Men barnen ger mig fortsättningsvis tro hopp o. kärlek./ Dock – jag blev 60 år – detta år. Så vägen är kort numera. – Skall orka år 1964 ännu:/ God help:”
Vuosi 1964 oli Leolle jos mahdollista henkisesti vieläkin raskaampi kuin monet aikaisemmat vuodet, sillä myös iloisia ja menestyksellisiä päiviä häiritsivät erilaiset harmit; ulkopuolisista ne saattavat tuntua vähäpätöisiltä. Leo kokee hienotunteisuuden puutteen aina voimakkaasti. Varsinkin päiväkirjassa pessimismi näkyy selvästi; tähän on saattanut vaikuttaa taipumus kirjata etenkin sellaiset seikat, jotka tuntuvat surullisilta, ja unohtaa myönteiset kokemukset tai jättää ne pelkän maininnan varaan. Eihän onnellinen kaipaa lohduttelua itseltään.
Leo aloitti vuoden 1964 esiintymällä kolmena päivänä (2.–4.1.) Helsingin Kellariteatterissa. Ohjelmana olivat ”Kaunotar ja hirviö”, ”Vaihdokkaat” ja uusi menestysnäytelmä ”Tyhmä Gregorius”. Hän sai hyviä, joskin harvoja arvosteluja. Erityisesti Sole Uexküll teki hänet iloiseksi artikkelillaan ”Satumaailman runoutta Mona Leon nukkenäyttämöllä” (Helsingin Sanomat 3.1.64): [Uexküll] skrev så att jag kände en tyngd falla från mig efter det jag ”tittats ned på för ’dockornas skull’ år ut och år in”. Mutta: ”Men publiken var så fåtalig att jag var överväldigad av melankoli.” Teatteripäiväkirjan mukaan katsojia oli Leon yhdeksässä näytännössä kaikkiaan 200 henkeä. Niin oudoksuttavaa on mestarillinenkin nukketeatteri.
Leo epäili sadun olemassaolon oikeutusta kovassa materialistisessa maailmassa. Niinpä hän kertoi haastattelemaan tulleelle Me Naiset -lehden toimittajalle, että ”yhä harvemmat haluavat kuulla satuja, yhä useammat nauravat kovaa pilkallista naurua”. Tämä koskee aikuisia, ei toki lapsia, jotka näkevät eron hyvän ja pahan välillä ja asettuvat hyvän puolelle.[67]
Kevättalvella Leo jälleen pohti yksinäisyyttään ja siteerattuaan Balzacia totesi: ”Det finns individer som är hemlösa i sin egen medfödda miljö, individer som har upptäckt att det samhälle de tillhör inte längre motsvarar deras djupaste behov utan i allt mindre grad ger uttryck för vad de innerst inne verkligen är.” Posti muistutti häntä pöytäkirjanotteella, josta käy ilmi, että suomenkielisten kansakoulujen johtokunta oli kokouksessaan päättänyt hylätä Helsingin Nukketeatterin anomuksen näytäntöjen järjestämiseksi kansakoululaisille. Leo kommentoi: ”Så synd! att de är så enfaldiga. Mycket artigt och så vist. Historia.” Lauttasaaren lastentarhassa Leo sentään koki suurta iloa. Hänhän piti lapsia liittolaisinaan, ja täällä, hänen suosikkipäiväkodissaan, oli myös hänen työtään ymmärtäviä ja arvostavia ”tätejä”.
Leo kirjoitteli teatteripäiväkirjaansa filosofisia aatteitaan ja mm. englanninkielisen sitaatin ”The union of a spirit of love with a spirit of wisdom lifts the creature into the divine state in which the soul is woman and the body man. This is the final expression of humanity, in which the spirit is supreme over the form.”
Kuin oireena 1960-luvun lopulla alkavasta nukketeatteri-innostuksesta voidaan pitää eräitä tilaisuuksia, joihin Leo kutsuttiin kevään 1964 mittaan. Hän piti Ateneumin opiskelijoille suomenkielisen esitelmän nukketeatterista (18.4.); opiskelijoiden oli määrä tutustua nukketeatterin tekemiseen. Lääketieteen kandidaattien yhdistys kutsui Leon esiintymään ja puhumaan nukketeatterista (22.4.).
Iloinen asia oli saada (18.5.) Niilo Helanderin säätiöltä 2 000 markan apuraha. Leo oli kiitollinen. Hän pääsi lisäksi tekemään elokuvaa, mutta nytkin tähän mieluisaan työhön liittyi monta sielun tuskaa. ”Den gyllene grenen” -elokuvansa aiheeksi Leo oli valinnut sadun kaunottaresta ja hirviöstä, ja sen toteuttivat (11.–26.5.) studiopäällikkö Armas Niemi, kuvaaja Esko Nurminen ja Mona Leo Elosalaman studiossa. ”Kultainen oksa” tehtiin televisiolle. Siitä kirjoitettiin lehdissä, ja Leon maininnan mukaan sitä esitettiin 12 maassa.[68]
Elokuva on Leolle ominaisella tavalla vertauskuvallinen:” ’Den gyllene grenen’ är sagan om den vederstyggliga puckelryggen som blir befriad och återfår sin rätta gestalt genom en god och skön jungfrus kärlek; en allmänmänsklig symbol för kärlekens och godhetens ’seger trots allt’.” Leo haluaa, lehdessä kirjoitetaan, tällä sadulla auttaa ihmisiä tuntemaan oman sisimpänsä, jota ei voida standardisoida ilman, että se vahingoittaa häntä, tekee hänet sairaaksi tai pahaksi. Ihmistä ja hänen maailmaansa uhkaa koneaika. Kaupungit ahmaisevat puut ja kukat ja karkottavat eläimet, tunkevat ihmiset rautakaiteiden, asfaltin ja muovin puristukseen. Leo uskoo sadun mahtiin, ja hän on tietoinen taiteilijan vastuusta välittäjänä.[69]
17 Sveitsiin ja Pariisiin
Leon Helsingissä Runeberginkadun varrella sijaitsevasta asunnosta oli toinen huone aina vuokralla. Siellä asui yleensä joku ulkomaalainen arkkitehti tai opiskelija Alvar Aallon toimistosta. Vuonna 1964 siellä asui sveitsiläinen Dieter, Bally-kenkien valmistajan poika. Kesät Leo vietti Silverhusetissa, jonne sai usein vieraikseen Aallon toimiston ulkomaalaisia nuoria: ”De var mina goda glada vänner. Intelligenta och kultiverade unga damer och herrar. De kom skramlande mellan stenarna i gamla bilar till huset i skogen, och våra teaftnar var oförglömmeliga. De var min andliga stimulans.” [70]
Apurahan ja elokuvasta saamansa tuoton ansiosta Leo saattoi ajatella matkustamista. Häntä houkuteltiin nyt lähtemään Sveitsiin, ja kun Dieterin äiti Lisbeth von Waldhirsch-Bally kävi Suomessa, hän kutsui Leon vieraakseen. Matkalla oli myös nukketeatteria: ”Där var ett ’dockmöte’ och det ordnades att jag med film och dockor skulle bli ’hedergäst’.[71]
Leo läksi 3. syyskuuta ja nautti ystäviensä vieraanvaraisuudesta. Nukketeatterilaisten tapaamisesta sen sijaan tuli pettymys, sillä ihmiset olivat töykeitä ja järjestelyt huonot. Kaikki oli hänestä sielutonta. Esitysten oli määrä tapahtua erään mesenaatin puutarhassa, mutta koska ulkona satoi, päätettiin pysytellä kapakassa, jossa oli aterioitu. Leoa kehotettiin näyttelemään siellä, vaikkei ollut edes näyttämöä. Rouva von Waldhirsch-Bally ja muuan näyttelijä lähtivät autolla hakemaan kukkia lavastukseksi. Ensin katsottiin kuitenkin ”Näkymättömästä kädestä” katkelma; enempään ei ollut aikaa. Sitten Leo esitti ”Gregoriuksen”, kiukuspäissään loistavasti, ja sai katsojat valtaansa, nauramaan ja esityksen jälkeen ryntäämään luokseen ja kiskomaan nuket käsiinsä. Kun kaikki oli ohi, Leosta tuntui, että hänen teatterinsa oli raunio.
Sveitsissä Leolla oli myös muutama koulu- ja lastentarhaesiintyminen, lisäksi hän näytteli Zürichin teatterikoulussa. Genevessä käydessään hän pistäytyi televisiossa ja sai kutsun tulla seuraavan vuoden alussa esiintymään.[72]
Sveitsistä Leo matkusti Pariisiin tapaamaan muuatta ystäväänsä. Täällä hän törmäsi nuoreen amerikkalaiseen elokuvamieheen ja oli vähällä päästä filmiin. Tällä kertaa hän ei loukkaantunut, vaikka suunnitelma epäonnistui. Hän oli huvittunut miehen mahdottomista suunnitelmista ja oli leikissä mukana. Leo oli ystävineen ullakkohuoneessa Pariisin Saint Germainissa, muuan nuori säveltäjä soitti pianoa ja Leo antoi ”kuolemattoman” prinsessansa liikkeillä myötäillä musiikkia. Silloin nuori amerikkalainen ”löysi” Mona Leon ja sai voimakkaan inspiraation. Hän oli saanut tehdäkseen pienen dokumenttifilmin Pariisin Marais’n kaupunginosasta. Nyt hän halusi Leon, Jannen ja prinsessan elokuvaansa, josta tehtäisiin romanttinen. Seuraavana päivänä elokuvamies ja Leo kiertelivät Seinen rantalaitureilla etsiskelemässä rekvisiitaksi sopivaa puliukkoa, jonka takaa Jannen oli määrä kurkistaa. Kyllin filmauksellista hahmoa ei kuitenkaan löytynyt. Muuan punatukkainen kreivitär laati käsikirjoituksen, joka Leon mielestä oli typerä ja nukketeatterin mahdollisuuksia ajatellen kelvoton. Ohjaaja lähti Leo mukanaan kertomaan työnantajalleen uusista ajatuksistaan. Niitä ei lainkaan hyväksytty, vaan ne palkittiin vihaisella huudolla. Johtaja katsoi, että Leon nuket saattaisivat silti sopia johonkin toiseen elokuvaan, ja pyysi tätä tulemaan takaisin kahden viikon kuluttua. Silloin Leo ei enää ollut Pariisissa.
18 Kotona, uusi matka
Vuonna 1964 Leo kirjoitti teatteripäiväkirjaansa usein ajatuksiaan siitä, mihin hän nukketeatterillaan pyrki. Hän kopioi Kungfutsen ”kultaisen säännön”, jonka sisältönä on kristillisestäkin etiikasta tuttu ajatus: älä tee toiselle sitä, mitä et halua itsellesi tehtävän. Tämän hän halusi saada lapset oivaltamaan. Leo toi myös ilmi pettymyksensä aikuisiin, jotka hänen havaintonsa mukaan usein ovat vailla sielua. Lapset sen sijaan olivat hänen liittolaisiaan, hänen teatterinsa todellisia ymmärtäjiä. Leo puolestaan ymmärsi lapsen olemusta ja hänen toiveitaan. Esiintyminen näille vaati aidosti lapsenomaista asennoitumista: ”Att vara barn med barn – icke den berättande tanten”. Se ei ollut hänelle vaikeaa, sillä hänen luonteeseensa sisältyy aitoa lapsenomaisuutta, jonka hän itsekin tiedostaa: ”– jag har hela livet bevarat mitt barnasinne, jag är lite som ett barn själv och jag har varit tvungen att ta avstånd från de vuxnas tankegång. De fattade ju inte barnen och min barnslighet med barnen.” [73]
Tammikuun 20. päivänä 1965 Leo palasi Alppien maahan. Perillä Genevessä alkoivat harjoitukset ja nukkien kunnostaminen esiintymistä varten; Leo oli lähettänyt ne edeltäkäsin, ja ne olivat kärsineet vaurioita ankarien tullimiesten käsissä. Näytelmiä oli viisi: ”L’oiseau d’or”, ”Lapin, Lapinette et Lapanola”, ”Les Immortelles”, ”Jean et le Troll” ja ”Jean en Laponie”. Leo arvelee niiden onnistuneen kohtalaisesti, vaikka aikaa oli kovin vähän eikä lavastus ollut hänen mielestään hyvä. Genevestä Leo matkusti Berniin, jossa piti esitelmän radiossa; myöhemmin sinne haluttiin lisää hänen esitelmiään sadusta ja nukketeatterista. Siellä kuultiin mm. ”Die Kinder und das Märchen” ja ”Von dem längst vergessenen Seele”, jossa Leo selvittelee näkemystään sadusta ja sen yhteydestä ihmisen sieluun. Bernin radiossa Leo tapasi Eichenberger-nimisen miehen, joka oli kiinnostunut hänen nukketeatteristaan ja lupasi järjestää seuraavaksi vuodeksi kiertueen Sveitsissä ja Saksassa.[74]
Näine tietoineen Leo palasi Suomeen. Aika kului pääsiäiseen, jolloin hän tunsi saavansa tikarin sydämeensä: hän oli toivonut, että Kulturfonden, nyt kun se täytti 50 vuotta ja osoitti merkittävyyttään jakamalla varojaan, olisi antanut hänelle apurahan. Mutta nukketeatteri ei saanut mitään. Huhtikuussa hän esiintyi kuudessa koulussa sekä Järvenpään naisvankilassa ja Keravan nuorisovankilassa, mikä oli puistattava kokemus. Norddeutsche Rundfunkilta Hampurista tuli kirje, jossa Leo kutsuttiin esiintymään.
Syyskauden Leo aloitti vierailemalla Lauttasaaren lastentarhassa, mielipaikassaan. Marraskuussa (1.–12.11.) hän esiintyi Pohjanmaan kouluissa, ja lisäksi hän esitelmöi ja näytteli sekä Pietarsaaren lastentarhaseminaarissa että Uudenkaarlepyyn harjoituskoulussa.
Kaikki näytti Leon havainnon mukaan muuttuvan maailmassa karkeammaksi, raaemmaksi ja rumemmaksi, ja se masensi häntä. Vuoden 1963 päiväkirjan loppuun hän on liimannut kuvan, joka esittää kuolemansyntinäytelmän johtajaa, ja kirjoittanut sen yläpuolelle suomeksi: ”Meidän Johtajat ’Kuultuuri’ !” Leo ei uskonut tiensä tulevan helpommaksi: ”Men den svåra kampen fortgår i ganska stor hopplöshet / motstånd som alltid!! / och med bevän ser jag emot mitt 15onde år 1966 då jag blir 63 år och skall orka bli ’besviken’ på människan – med hennes brutna löften – tanke-lättja – oförståelse och hänsynslöshet / allt / medan jag har denna fantastiska succée var gång jag spelar upp. Värmer den vuxna och får barnen att jubla – / Paradoxen är så storl / Stundens enorma framgång just när jag uppträder. Men sedan bara / Motstånd/ att få uppträda: / Vad skall 1966 hämta med sig? Varför tiger Bern?”
Bernin radion Eichenberger oli kesällä käynyt Leon luona Silverhusetissa, ja silloin oli sovittu, että Leon Sveitsin-kiertue alkaisi tammikuussa 1966. Mutta koko syksynä ei Leo saanut tietoja luvatusta kiertueesta, eikä siitä kuulunut mitään vielä helmikuussakaan. Eichenberger ei vastannut tiedusteluihin. Vihdoin Leo soitti hänelle ja sai sekavan vastauksen. Matkasta ei tullut mitään. Sitä odotellessaan Leo oli valmistanut teatterilleen musiikin säestyksellä esitettävät vertauskuvalliset sadut ”Pää” ja ”Helmihymni”, jotka olivat hänen taiteensa parhaita saavutuksia. Ensi-ilta oli kannatusyhdistyksen kokouksessa helmikuun alussa ja uudelleen hän esitti ne Tampereen Pikkuteatterissa (31.3.) koulukiertueensa yhteydessä. Tampereella vihittiin Gunvor Ekroosin keräilyharrastuksen tuloksena syntynyt Haiharan nukkemuseo, jonne Leo oli valmistanut kolmea presidenttiparia, Svinhufvudeja, Paasikiviä ja Kekkosia esittävät karikatyyrinuket.
19 Viitteitä nukketeatterin noususta?
Toukokuussa Leo sai 1500 markkaa Oskar Öflundin säätiöltä ja hän osallistui Pohjoismaisen nukketeatteriseuran perustavaan kokoukseen, joka pidettiin Hässelbyssä, yhteispohjoismaisessa kulttuurikeskuksessa Tukholman lähellä. Kokouksen yhteydessä Tukholman Marionettiteatterissa olleen esiintymisen ansiota oli, että Tukholman Historiska Museetin intendentti Roberto Dunkelberg pyysi häntä vierailemaan johtamaansa museoon ja että Leo sai ystäväkseen ja oppilaakseenkin norjalaisen Vibeke Helgesenin sekä kutsun saapua Norjaan. Leon mielestä kokoukseen osallistuneet suhtautuivat toisiinsa nurjasti, mikä oli hänelle pettymys.
Yhdistyksen perustamista voitaneen silti pitää osoituksena kasvavasta kiinnostuksesta nukketeatteriin. Ehkäpä myös Leolle nyt myönnetyt apurahat ovat yhteydessä nukketeatterin arvostuksen kasvuun Suomessa. Silti hänen työnsä ei tullut helpommaksi, sillä sama ennakkoluuloisuus vallitsi yhä.
4.–5.5. Leo otti osaa myös Tammisaaren kulttuuripäiviin. Lehtikirjoituksista voidaan päätellä, että sekä lapsilla että aikuisilla oli tavattoman hauskaa katsellessaan hänen nukketeatteriaan. Päivillä Leo esitti ensimmäisen kerran ”Sex mutanter” -nimisen moraliteetin eri aikakausien ihmisistä, ja sen teemaan liittyen hän pilaili nykytaiteen kustannuksella; tulevaisuuden ihmiset, mutantit, olivat modernisti suuntautuvan taiteilijan kiiltävien rautasommitelmien kaltaisia, kuolleita. Tammisaaren palokunnantalon pihalle Leo oli lisäksi pystyttänyt romuveistoksen, joka oli samaa tyyliä kuin ”mutantit” ja sisälle järjestetty Leon ”taidenäyttely”.[75]
Syksyllä 1966 Åbo Svenska Teater tiedusteli Leolta, olisiko tämä halukas vierailemaan nukketeattereineen. Leo matkusti Turkuun keskustelemaan asiasta. Hän kirjoitti teatteripäiväkirjaansa: ”Inbjudan av Åbo Svenska Teater att grunda Åbo Dockteater”. Tuuman toteuttamiseen toivottiin saatavan rahaa. Näyttämöä ryhdyttiin rakentamaan ja Veronica Leo suunnitteli julisteen, joka painettiin. Leo saapui nuket, kulissit ja muu tarpeisto mukanaan teatteriin, jossa sai tietää aikeen rauenneen, koska rahaa ei ollut saatu. Pettyneenä hän kirjoitti: ”En händelse förknippad med Åbo svenska teater var pricken på i. Den var så innerligen onödig att uppleva:” [76]
20 Teatterin viimeiset vuodet
Vuonna 1966 Leon esiintymiset alkoivat selvästi vähetä. Koko talvi- ja kevätkauden näytäntöjen vähyyteen vaikutti myös se, että Leo odotteli tammi- ja helmikuussa tietoa Sveitsin-matkastaan. Mutta syynä oli varmaan myös Leon voimien väheneminen ja väsyminen taisteluun ymmärtämättömyyttä vastaan. ”Näkymätön käsi” toi tekijälleen huomionosoituksen kaukaa: se sai kunniamaininnan Meksikon kansainvälisillä elokuvajuhlilla lokakuussa 1966. Festivaaleilla esitetyistä 73 elokuvasta yksi sai ensimmäisen palkinnon, kolme mitalin ja seitsemän kunniamaininnan.
Leon teatterin ehkä merkittävin tapahtuma vuonna 1967 oli esiintyminen Tukholman Historiska Museetissa, jossa Leo näytteli 4.-5.2. sekä aikuisille että lapsille. Aikuiset saivat nähdä ”Pään” ja ”Helmihymnin”, joiden perusteella häntä luonnehdittiin musiikin säestämiä eläviä tauluja sommittelevaksi romantikoksi. Muu ohjelma, pelkin käsin ja nukenpäin esitetty ”De älskade” sekä ”Mutanterna”, oli eloisaa ja taitavaa. Erityisesti Janne ihastutti. Lastenohjelmana olivat ”Janne”, ”Gregorius”, ”Sagan om bortbytingarna” ja ”Kurres födelsedag”.[77]
Kalevalanpäivänä Leo vieraili Nylands Nationissa, jossa hän esitti Mutantit” ja ansaitsi 50 markkaa: ”En mycket glad och lyckad kväll med över hundra skrattande och uppskattande nylänningar”. Leo esiintyi myös Helsingin Työväenopistossa ja ansaitsi 100 markkaa. Maaliskuussa hän vieraili Porissa. Keväällä hänellä oli kuusi kouluesiintymistä, ja lisäksi hän osallistui Tammisaaren 2. kulttuuripäiville.
Kesän Leo vietti rakkaassa Hopeatalossaan, jossa omistautui maalaamiselle. Hänellä oli tekeillä pöytiä joihin tuli pyöreät pöytälevyt. Niihin hän maalasi joko loistavan tai hillityn värisiä tunnelmallisia kuvia, joista toiset olivat täysin abstrakteja. Lokakuussa oli Hörhammerin taidesalongissa näyttely, jossa oli esillä 27 Leon pöytää ja chiffomanietöitä. Nukketeatteri esiintyi yhä harvemmin, kuten osoittaa koko vuotta 1967 koskeva merkintä: ”Inkomst på dockteater 5000 Lite pengar av dockteaterdamer 1.500-”. Leosta tuo työ oli aivan liian rasittavaa, olkoonkin että hän koki suurta iloa ollessaan yhdessä lasten kanssa.
Vuodessa 1968 oli luopumisen tunnelmaa, vaikkei voidakaan puhua päätöksestä lopettaa nukketeatteriesiintymiset. Helmikuussa Leo matkusti Tukholmaan, ja esiinnyttyään siellä kuusi kertaa kouluissa ja kaksi kertaa (25.–26.2.) Historiska Museetissa hän jatkoi vielä matkaa Osloon. Historiska Museetissa oli esiintymisten yhteydessä Leon nukkien näyttely, jota taiteilija itse kommentoi: ”mycket vacker!!” Hän näytteli täydelle, salille, eivätkä kaikki halukkaat mahtuneet sisälle. Ohjelmana olivat ”Janne”, ”Kurres äventyr”, ”Fiskaren och hans hustru”, ”Den förtrollade prinsessan”. Tunnelma oli tavattoman hyvä ja museon esimies Dunkelberg oli kiitollinen ja pelkkää aurinkoa. Leo oli arvattavasti onnellinen, vaikka olikin sairas.
Oslossa Leolle oli järjestetty useita esiintymisiä. Hän näytteli kouluissa, mm. Steiner-koulussa, mielisairaalassa ja opettajainvalmistuslaitoksessa. Televisio kuvasi ”Lumotun prinsessan”, koska harjoituksiin oli varattu kaksi päivää, oli tulos hyvä. Oslolaislehdet kirjoittivat hänen vierailustaan. Vibeke Helgesen nimitti Leoa ”värien Karen Blixeniksi”: På samme måten som den store danske damen er også Mona Leo en kunstens aristokrat med en svakhet for mystikk, men hun eier i tillegg til dette en nesten forsvansløs umiddelbarhet, som uten videre gjør henne jevnaldrende med de barn – i hvilke aldre de enn befinner seg – som hun opptrer for.” [78] Helgesen siis mainitsee Leolle, taiteen aristokraatille, tyypillisinä ominaisuuksina välittömyyden ja romanttisuuden, joka hänen mielestään kuitenkin on mystiikkaa. Terveenä Leo olisi voinut enemmän iloita Norjan-menestyksestään, mutta hän ei jaksanut ajatella juuri muuta kuin makuullepääsyä.
Mona Leos Dockteaters vänner päätti järjestää arpajaiset hankkiakseen teatterille rahaa: ”Dockteatervännerna anordnar igen lotteri – och ber att få till ’vinster’ bord av mig och chiffomanier Ullas idé. Så att jag med andra ord inte får utan ger – understöd åt mig själv. / Dessutom vill hon insistera på att jag inte kan spela dockteater riktigt. / Detta är hemmafronten. 1968.”
Pääsiäisen Leo vietti Tampereella Haiharan kartanossa rouva Ekroosin luona. Huhtikuussa ja toukokuussa hän poti reumatismiaan, mutta häntä vaivasi myös haluttomuus, joka esti häntä hankkimasta esiintymisiä. Toukokuussa kaksi lastentarhaa pyysi häntä tulemaan, ja hän meni, minkä lisäksi hän esiintyi ilmaiseksi Invalidisäätiön sairaalan lapsille.
Tulevaisuus huolestutti häntä: ”Är mycket orolig för framtiden och denna kamp som ej har en ända och det dumma hopplösa motståndet.” Taistelu ja ”uskomaton särky ruumiissa” kävivät hänen hermoilleen. Hän halusi muuttaa pois Helsingistä ja hankkia itselleen miellyttävän vanhuudenkodin lähellä luontoa ja tuolloin Tammisaaressa asuvan tyttärensä perhettä. Hän möi kesäpaikkansa, Hopeatalon, ja osti Tammisaaren Langansbölen kylästä Källgården-nimisen pienen tilan. Olohuoneen ikkunoista avautui näköala pihakoivikkoon ja puiden runkojen välistä suurelle vainiolle.
Vuosien 1968 ja 1969 vaihteen Leo vietti Uppsalassa tyttärensä perheen luona; tytär ei enää ollut tammisaarelainen. Leolla oli siellä 17 esityksen kiertue (15.12.1968–3.1.1969), jolla ansaitsi 2 500 kruunua. Sen oli järjestänyt Arbetarnas Bildningsförbund, jota Leo piti itselleen vieraana: ”Det var otroligt ’socialt’. Underliga livlösa människor. Det var första gången jag var med om sådant effektivt organiserat, verkligen lite primitivt själlöst socialarbete. En ny sorts människor.” [79]
21 Nukketeatterityön päättyminen
Esiintymiset vähenivät jyrkästi vuonna 1969. Maaliskuussa (15.–16.3.) Leo oli Tukholmassa ja näytteli kouluissa ja Historiska Museetissa, jossa yleisö sai nähdä näytelmät ”Janne” ja ”Trollkarlens skägg” sekä sikermän keskiaikaisia ballade ja: ”Harpans kraft”, ”Liten båtsman”, ”Sorgens barn” ja ”Klosterrovet”. Syksyllä Leo osallistui Tammisaaren kulttuuripäiville (13.9.) ja lisäksi Maarianhaminan kulttuuripäiville (27.9.–4.10.).
Leo katsoo, että hänen lähes 20 vuotta jatkunut nukketeatteriuransa päättyi esiintymiseen Tukholman Historiska Museetissa vuonna 1970. Hän oli väsynyt työn aiheuttamiin henkisiin ja ruumiillisiin rasituksiin.
Lopettamisen tunne heijastuu myös pienessä lehtikirjoituksessa: Leo oli ikään kuin jättämässä testamenttia nuoremmalle nukketeatterilaiselle, Anneli Kuroselle, jolle hän oli lahjoittanut suuren serminsä (praktsherm) ja jolle hän opetti nukketeatterin perusasioita.[80]
Tunne uran päättymisestä paljastuu myös siinä, että Leo katsoi nukkiensa joutavan museoon. Hän luovutti niitä Haiharan nukkemuseoon ja järjesteli niitä siellä maaliskuussa 1970 vitriineihin.[81] Tšekkoslovakiaankin Leon nukkeja oli pyydetty, ja niitä on nyt muutama Chrudimin nukketeatterimuseossa. Enimmät satuhahmonsa Leo kuitenkin asetti Källgårdenin kellarihuoneen seinälle tai laatikkoon tai koristeeksi kotiinsa. Vuoden 1970 jälkeenkin Leo on silti esiintynyt, milloin häntä on pyydetty.
22 Luovan ihmisen osa
Leon teatterin historia on paljastava esimerkki yksinäisen taiteilijan kamppailusta. Leo ei kuitenkaan liene erikoistapaus, sillä lienee pikemminkin sääntö kuin poikkeus, ettei taide tekijäänsä elätä; tällainen mielikuva on yleinen. Lisäksi Leo oli epämuodikas, lastenteatteria ja nukketeatteria edustava romantikko, symbolisti ja idealisti. Luovan ihmisen taistelua ei vain aina pääse läheltä seuraamaan.
1970-luvun alusta lähtien on maalaustaide ollut Leon kiinnostuksen ensisijainen kohde, ja se on oikeastaan paluuta nukketeatteria edeltävään aikaan. Hänellä on ollut useita näyttelyitä, joissa yleisö on saanut nähdä sekä maalauksia että nukkeja; entisistä näyttämöhahmoista on tullut näyttelyesineitä, veistoksiin verrattavia. Leon näyttelyistä merkittävimpiä on ”Olipa kerran…”. Tämän 28.12.1973 ja 27.1.1974 välisenä aikana olleen näyttelyn järjesti helsinkiläinen Amos Andersonin taidemuseo. Keväällä 1974 se oli myös Tukholman Historiska Museetissa, mikä oli siinä mielessä merkittävää, että se antoi kimmokkeen ”Sagans språk” -kirjalle: ruotsalaisen kustantajan edustaja pyysi Leoa kirjoittamaan sadusta ja symboliikasta, sillä hän uskoi, että sellaisen kirjan aika oli tullut. Leo ryhtyi innostuneesti työhön ja kirja ilmestyi vuoden 1975 lopulla. Saman vuoden huhtikuussa Ruotsin televisio oli tehnyt dokumenttielokuvan Mona Leosta, nukketeatterin taiteilijasta.
Leosta on 1970-luvulla kirjoitettu verraten paljon. On kuin hänestä olisi tullut legenda, vaikka vain kymmenisen vuotta on kulunut hänen teatterityönsä päättymisestä. Nukketeatteria tunnetaan 1970–80-luvulla ehkä paremmin kuin Leon esiintyessä, ja Leoa arvostetaan Suomessakin persoonallisena, mielikuvitusta ja välittömyyttä omaavana taiteilijana jolla on myös sanottavaa. Hän on kansainvälisen nukketeatteriliiton, UNIMA:n, kunniajäsen., ja hänelle on, kuin myöhäisenä: tunnustuksena, myönnetty valtion taiteilijaneläke.
___________________________________
[1] Leon teatterin historiikki pohjautuu, ellei toisin mainita, Leon moniosaiseen teatteripäiväkirjaan
[2] Dockteater startar, Hufvudstadsbladet 8.10.1951
[3] Dockteater i café?, Hufvudstadsbladet 23.12.1951
[4] Hufvudstadsbladet 23.12..1951
[5] T. P-ki, Uusi nukketeatteri, Suomen Sosialidemokraatti 22.1.1952
[6] Nukketeatteri Linnanmäelle, Ilta-Sanomat 29.1.1952
[7] Antti Halonen, Suomen Nukketeatteri, Helsingin Sanomat 6.3.1950; H. K., Permanent dockteater i Helsingfors, Hufvudstadsbladet 6.3.1950
[8] Nukketeatteri Linnanmäelle, Suomen Sosialidemokraatti 27.4.52
[9] Satua ja nukkeja, Helsingin Sanomat 26.4.1952
[10] Helsingin Sanomat 26.4.1952
[11] Suomen Sosialidemokraatti 27.4.1952
[12] Suomen Sosialidemokraatti 27.4.1952
[13] Helsingin Sanomat 26.4.1952
[14] Leo, Den osynliga handens lek, s. 17
[15] Ilmoitus, Hufvudstadsbladet 2.1.1953
[16] Nukketeatteria, Helsingin Sanomat 18.1.1953
[17] Janne i farten, Hufvudstadsbladet 18.1.1953
[18] Leo, Den osynliga handens lek, s. 18
[19] Sama, s. 21
[20] Leo, Den osynliga handens lek, s. 22
[21] -ka, Intim dockteaterföreställning och kanske ett fruktbart initiativ, Nya Pressen 9.2.1954
[22] Mona Leos dockteater erövrar Köpenhamn, Hufvudstadsbladet 26.2.1954
[23] Leo, Barnpsykologi och dockspel, Hufvudstadsbladet 16.8.1954
[24] Sama
[25] Leo, Den osynliga handens lek, s. 28
[26] Nukketeatteri opetusvälineenä mannermaalla, Helsingin Sanomat 26.9.1954
[27] Leo, Den osynliga handens lek, s. 29
[28] Pieni tulitikkutyttö, Uusi Suomi 21.12.1954
[29] Dot., På dockteater, Nya Pressen 3.1.1955
[30] Teatteripäiväkirjan merkintöjen puutteellisuutta osoittaa, ettei siitä löydy tarkempia tietoja näistä 11 kiertueesta
[31] Leo, Den osynliga handens lek, s. 34
[32] sama, s. 35
[33] Lehtileike vailla päiväystä ja otsikkoa teatteripäiväkirjassa
[34] Tolosen suullinen maininta 6.3.1974
[35] B. P-m., Finländsk Janne och och existentialistbrud. TV-stjärnor. Nya Pressen 4.10.1955
[36] Ruth Dahl, Janne världsberömd, Elanto 2-3, 1955
[37] Ilmoitus, Uusi Suomi 10.11.1955
[38] Nya Pressen 4.10.1955
[39] Mona Leon elävät nuket, Helsingin Sanomat 13.2.1955; Mona Leon teatterin kannatusyhdistys, Helsingin Sanomat 16.2.1955
[40] Maija Nummisen mukaan (5.3.1979) Helsingin kaupunki avusti matkaa, ja lähtijöitä oli hänen muistamansa mukaan 11, joista 9 varsinaisia nukketeatterilaisia. Numminen oli mukana Bukarestissa käyneessä ryhmässä.
[41] Mona Leon nuket lähtevät Belgiaan, Helsingin Sanomat 6.6.1958; Mona Leo Brysseliin, Suomen Sosialidemokraatti 6.6.1958; Päivyri, Ilta-Sanomat 7.6.1958; Helsingfors Dockteater till världsutställningen, Hufvudstadsbladet 8.9.1957; Helsingin Nukketeatteri Brysselin maailmannäyttelyyn, Uusi Suomi 2.2.1958
[42] Leo, Den osynliga handens lek, s. 42
[43] Sama, s. 42
[44] Leo, Den osynliga handens lek, s. 42
[45] Sama, s. 44
[46] Fazerin konserttitoimiston ohjelma 13, 1955
[47] Suomalaisen Nukketeatterin näytännöt alkavat Helsingissä, Kansan Uutiset 14.9.1958
[48] Maija Nummisen suullinen maininta 13.8.1979
[49] Mm. S. U-ll, Hiiren vävy ja muutakin nukketeatteria, Helsingin Sanomat 30.9.1958; T.T-nen, Kiveä nukeilla, Helsingin Sanomat 6.10.1958; T-o T-nen, Muumit näyttelevät, Helsingin Sanomat 12.10.1958
[50] S. U-ll, Mona Leon nuket konservatoriossa, Helsingin Sanomat 29.10.1958
[51] S. U-ll, Hiiren vävy ja muutakin nukketeatteria, Helsingin Sanomat 30.9.1958
[52] Leo, Den osynliga handens lek, s. 49
[53] Sir., Teatertankar kring barnpublik, Vasabladet 18.5.1960; haastattelua kuvittaa kolmen palstan levyinen kuva Leosta ja Jannesta
[54] Leo, Den osynliga handens lek, s. 59
[55] Leo, Den osynliga handens lek, s. 67
[56] Teatteripäiväkirja ja Leon suullinen maininta 30.3.1974; Anelma Vuorio oli tuottanut muutaman filmin
[57] Helsingin Nukketeatterin uusi vuosikymmen, Helsingin Sanomat 14.4.1962; 10 år med Janne, Hufvudstadsbladet 13.4.1962; Sl_n., Den sista naturliga människan, Nya Pressen 14.4.1962
[58] Motvikt mot tuffhet, Hufvudstadsbladet 15.9.1961; Leo pitää vuoden 1951 loppua harjoitteluna.
[59] Paula Talaskivi, Viikon filmejä, Helsingin Sanomat 9.12.1962
[60] Inkeri Lius, Viikon filmejä, Suomen Sosialidemokraatti 11.12.1962
[61] H.G.G., Brokig svit, Den osynliga handen, Hufvudstadsbladet 9.12.1962
[62] Hufvudstadsbladet 9.12.1962
[63] Heikki Eteläpää, Satu, sota ja dokumentteja, Uusi Suomi 9.12.1962
[64] Helsingin Sanomat 9.12.1962, Hufvudstadsbladet 9.12.1962, Uusi Suomi 9.12.1962
[65] Lehtileike (15.2.1963) vailla otsikkoa teatteripäiväkirjassa
[66] Lea Venkula, Mona Leo, Katso n:o 51, 1963
[67] Tutta Bäckström, Satu ei ole kuollut, Me Naiset 20.5.1964
[68] Leo, Den osynliga handens lek, s. 67
[69] Mona Leo skapar dockfilm om jungfrun och odjuret, Åbo Underrättelser 14.6.1964
[70] Leo, Den osynliga handens lek, s. 68
[71] Sama, s. 68
[72] Leo, Den osynliga handens lek, s. 70
[73] Leo, Den osynliga handens lek, s. 19
[74] Leo, Den osynliga handens lek, s. 76
[75] Dockteater för barn och för fullvuxna, Våstra Nyland 17.5.1966
[76] Leo, Den osynliga handens lek, s. 82
[77] Anna Greta Ståhle, Levande tavlor, lehtileike vailla päiväystä ja tietoa lehden nimestä
[78] Vibeke Helgesen, Finsk Dukketeatermester på Oslo Bymuseum onsdag, Morgenbladet 6. tai 7.3.1968
[79] Leo, Den osynliga handens lek, s. 85
[80] Nukketeatteri avaa ovensa Tampereella, Helsingin Sanomat 26.3.1970
[81] Myöhemmin Leo on ottanut haltuunsa sinne antamansa teatterinuket, koska hän on tarvinnut niitä näyttelyidensä osaksi.