Kesämatka Kainuuseen

Heinä–elokuu 1980

Maarit Stenman

Torstai: Korso–Joroinen

Viime kesänä tekemämme ison pyörämatkan jälkeen Pentti oli hankkinut ajokortin ja auton. Niinpä olimme ajatelleet tehdä tämänkesäisen lomamatkamme autolla kotimaassa. Sää oli helteisen kuuma, läkähdyttävä suorastaan. Ajoimme Joroisiin välillä kahvilla poiketen. Tarkoitus oli käydä tervehtimässä opiskelukaveriani Airaa ja hänen väkeään, josta kotona tosin olivat nyt vain mies Tapio ja tytär Laura.

Maalaisihmeistä näimme kanoja, koristekanoja ja viiriäisiä sekä ankkoja ja hanhia. Kävimme Airan kanssa hakemassa munia pesistä. Lampaat olivat suolaitumella, joten niitä emme nähneet. Vuohet Kaisu, Liisu ja kaksi kiliä olivat kotona, samoin osa hevosista.

Aira oli uimapuvussa, koska hän teki puutarhatöitä helteessä. Tapio, varsinaiselta ammatiltaan eläinlääkäri, oli heinänteossa ja irvaili, että työläisiksi sanotaan vain niitä, jotka tekevät työtä kahdeksan tuntia ja kuitenkaan ei kukaan tee niin paljon työtä kuin maalainen. Laura katseli töitten välillä televisiosta olympiaohjelmaa. Hän oli leiponut rahkatortun ja mansikkakakkua.

Kävin Pentin kanssa uimassa viereisessä järvessä. Uimme kauan, minä paljon kauemmin kuin Pentti. Uidessa on kiva katsella rantoja ja rantaa reunustavan maiseman yllä olevaa taivasta. Ulpukat kukkivat. On kesä ja loma.

Illalla keinuimme vanhan ajan juhannuskeinussa. Olemme selvästi hirvittävän degeneroituneita, kun emme tienneet miten juhannuskeinussa annetaan vauhtia. Kuu kuvastui järveen ja ehti tulla sangen myöhä, ennen kuin pääsimme nukkumaan vanhaan ranta-aittaan.

Perjantai: Joroinen–Koli

Perjantai koitti yhtä helteisenä kuin edeltävä torstai. Meillä oli edessä matkan jatkaminen aamuteen ja joutilaan jutustelun jälkeen. Nyt ajelimme muitakin kuin suuria valtateitä, joilla ei saa itse määrätä vauhtiaan. Päänsärkyni takia ostin varkautelaiselta optikolta aurinkolasit jotka kiinnitetään tarvittaessa silmälasien päälle.

Edellisen päivän raikastavan uinnin vaikutus oli aikoja laantunut, ja tähystelimme voisimmeko pulahtaa uimaan jonnekin. Vaan emmepä voineet. Matkasimme Heinävedelle monen monen muun matkailijan mukana ja poikkesimme Kerman Saven keramiikkapajaan ja etenkin sen verstaanmyymälään. Joimme hyvää kahvia ja ostimme kippoja kotiin: kolme kahvi/teemukia, kahvikannu, leipävati ja litran purnukka. Olen tyytyväinen ostoksiin.

Söimme Kerman kanavan partaalla Airan tekemät voileivät ja mansikoita. Vesi oli kirkasta kanavan yläjuoksulla. Siinä kahlaaminen vilvoitti jalkoja ja hiusten kasteleminen päätä.

Liperistä ostimme vähän lisää ruokaa. Joensuusta suuntasimme Kontiolahtea kohti, sillä olimme menossa Kolille. Muistelisimme nyt viime kesän tienäkymiä, vaikka ajoimmekin nyt muita teitä. Ehdimme Kolin kylän tutuille teille ja katselimme Pielisen peilipintaa. Pystytimme teltan Loma-Kolin leirintäalueelle.

Oli jo ilta. Tyyni järvi houkutteli uimaan. Maisemat näkee hieman eri perspektiivistä, kun silmät ovat veden pinnan tasalla. Pielisen selkä on aukeana edessä ja metsät horisontissa. Etualalla on jokunen kivi ja hieman taaempana saaria. Lähes täydellisen hiljaisuuden lisäksi voi kuulla vain omien jäsentensä aiheuttamat laineenlipsatukset. Pidän uimisesta, varsinkin kun nyt saa uida kirkasvesisessä Pielisessä. Viime kesänähän Pielisen vesi oli liian kylmää uimiseen. – Söimme iltaruuaksi nakkeja ja perunoita ja salaatin, jälkiruuaksi mansikoita.

Lauantai: Koli–Nurmes

Yö oli lämmin ja nukuimme hyvin, kunnes aurinko herätti meidät varhain. Juotuamme aamukahvin ja syötyämme loput viiriäisenmunat lähdimme Ukko-Kolilla poikettuamme pois. Näkymät olivat kuten viime kesänä.

Matkasimme Nurmekseen kiertäen Pielisen etelä- ja itäpuolitse. Tie nousi välillä korkealle mäelle ja syöksyi taas alas, ohi peltojen ja lampien ja metsien. Monesti huudahtelin ihastuksesta ooh! Kun Pielinen taas peilaili sinisenä jonkin matkan päässä meitä alempana, päätimme mennä uimaan. Ranta oli kivinen ja kivet hieman niljakkaat, mutta valkeat poutapilvet kuvastuivat veden siniseen peiliin. Näytin Pentille, miten uin veden alla. Takamus oli kuulemma veden pinnan yläpuolella. Lähtiessämme otin mukaan muutaman kiven Pielisen rannalta. Ostimme ruokaa tien varren myymäläautosta.

Nurmeksen leirintäalue on suuri laitos, jossa ei ole yhtä suurenmoista uimarantaa kuin Loma-Kolilla. En pidä tätä myöskään yhtä viihtyisänä: pakko kuunnella naapuritelttalaisten radiota, josta kuuluu vuoroin selostusta olympialaisista, vuoroin tylsiä iskelmiä.

Sunnuntai: Nurmes–Kuhmo

Heräsimme naapuriteltan luota kuuluvaan kovaääniseen puheeseen; eivät olleet samoja jotka eilen pitivät kovaäänisistä radio- ja kasettimusiikkiohjelmista.

Kävimme katsomassa läheistä Bomban taloa, jota pidetään maan ihmeenä. Onhan se suuri ja melko komea karjalaispytinki, mutta että maan ääriltä matkustetaan sitä ihmettelemään?

Kuhmoon päästyämme luulimme, että meillä oli hyvää aikaa hotelliin kirjautumisen jälkeen, vaan eipä ollut – ensimmäinen konserttipaikka olikin 20 kilometriä kauempana kuin olimme arvelleet. Ei auttanut muu kuin astua omaan kilttiin, mutta läkähdyttävän kuumaan autoomme, joka kuljetti meidät vaaraa ylös ja vaaraa alas ohi lampien ja metsien hyvää tietä ja huonoa tietä Ylä-Vieksin Vesantaloon; ajoimme ensin ohitse, kun ei ollut viittaa. Vesantalossa saimme kuulla korealaista musiikkia. Se oli hienostunutta, mutta esityspaikka oli outo, kolkko ja karu.

Kun pääsimme taas Kuhmon keskustaan, oli aikaa vajaa tunti seuraavan konsertin alkuun. Olisin halunnut uimaan, mutta piti myös syödä. Kävimme hotellihuoneemme suihkussa ja sitten kiirehdimme syömään. Kohta oli taas hiki, sillä lämpötila oli 29 ˚C, ja se on aika paljon.

Orlando-Kvartetti ja Gidon Kremer soittivat loisteliaasti Schubertia Kontion koulun salissa. Yleisö hakkasi käsiään ihan hurjasti ja huuteli bravoota. Schubert on sentään aina Schubert.

Kun konsertti loppui, oli aurinko laskemassa oranssinvärisenä pallona harmaan pilven ja metsän taa, mutta ensin se peilaili itseään Lammasjärven pintaan. Ilma oli lämmintä. Koko päivän kuumassa oleilemisen jälkeen teki mieli uimaan, ja kun Kuhmon keskustan uimapaikka oli ihan siinä vieressä, menimmekin polskuttelemaan.

Hyvää yötä sitten vain. Yölläkin oli tukalan kuuma, joten nukahtaminen oli vähän huonoa.

Maanantai: Kuhmo

Seuraava päivä oli retkipäivä. Ajoimme Lentuankoskelle koskea laskemaan ja sitten vuokrasimme veneen 10 markalla soudellaksemme Lentualla. Aivan kuin 90 vuotta aiemmin Mary ja Axel Gallén, olemme mekin nyt Lentualla tavallaan häämatkalla, tosin puolisen vuotta häittemme jälkeen. Järvi oli edessämme sinisenä ja saaret kuvastuivat sen pintaan. Välillä tuuli liikuttelee vettä. Kalat, varsinkin kalanpoikaset oleskelevat rannan matalassa vedessä suurina parvina.

Emme soutaneet pitkälle, vain kahden niemen taakse. Uimme. Valmistimme ruokaa (uusia perunoita + lihapullia + tomaatti-sipuli-kukkakaalisalaattia) sekä pienen soudun jälkeen myös ohukaisia mansikoiden kanssa.

Elämä on ihanaa, kun on häämatka (myöhäinenkin) ja loma ja kesä.

Koskenlaskijabisnespariskunta ansaitsi meiltä 60 markkaa: koskenlasku à 15 mk, vene 10 mk ja pärekoppa (jolle oli oikea tarve) 20 mk. Eihän tuo järin kalliiksi tullut (vuoden 2020 rahassa n. 30 euroa). Tänä kesänä on satanut niin vähän, että vesi voi loppua koskesta ja turistien koskenlasku on pakko lopettaa.

Pentti oli monta päivää ravunpunainen niin maha- kuin selkäpuolelta, kun Lentuan aurinko oli häntä ankarasti katsellut. Minulla oli turvana pyöräretkillä hankittu pohjaväri. Palattuamme hotelliin emme ehtineet juuri muuta kuin valmistella itsemme musiikin kuunteluun. Pentti otti nokoset ennen matkaa konserttipaikkaan.

Ohjelmassa oli ensin Pehr Henrik Nordgrenin sävellyskonsertti ja sen perään galanttia Boccherinia, Haydnia ja Paganinia. Sävellyksissä soi kitara jousisoitinten lisäksi.

Väsyttää. En oikein hyvin jaksanut syventyä kuunteluun ja se oli hyvin ikävää. Nordgren antoi säveltäjänlaadustaan sangen myönteisen kuvan. Hänen musiikissaan on emotionaalisesti tehoavia tunnelmia. Hyvin ikävää, ettei kuunteluvire ollut ihan hyvä. Täytyy joskus kuunnelle lisää Nordgrenia.

Boccherinin, Haydnin ja Paganinin kamarimusiikki on käyttömusiikkia, joka sopisi hyvin puutarhassa soitettavaksi. Eilen oli niin lämmin ilta, että olisin suonut konsertin olevan ulkona, koulun pihalla, laskevan auringon valaisemalla järven rannalla. – Hyvää yötä.

Tiistai: Kuhmo

Uusi päivä on taas helteinen. Olemme nyt päiväkäynnillä Tönölän leirintäalueen rannalla, jota riittää kymmeniä metrejä kapean harjun tai mäntyjä kasvavan kannaksen ja siitä haarautuvien niemien reunoilla ja kärjessä. Kirjoitan tätä mahallani maaten. Asetuin makuulle koivet auringossa ja ylävartalo varjossa, mutta maapallo on kierähtänyt niin paljon, että myös pääni on nyt auringossa. Pentti on vähän matkan päässä kokonaan varjossa. Meidän on varmaankin pian muutettava paikkaa, sillä poukamamme siirtyy kohta kokonaan aurinkoon. Täällä kasvaa paitsi mäntyjä muutamia lehtipuita sekä suopursuja, puolukoita ja kanervia. Kauden kukkivat valtakasvit ovat kanerva ja horsma. Järvessä kukkivat ulpukat. Pöyhölän järvessä ne jo lopettelivat. – Sittemmin kartasta ilmeni, että uimapoukamamme olikin saaressa, ei missään niemessä. Vesi oli tänä kesänä matalalla ja Harakkasaareen oli maayhteys.

Uituamme monta kertaa palasimme hotelliin. Ennen konserttia kävimme syömässä. Iltakahvit joimme konserttipaikan buffetissa ja samalla maistoimme kuhmolaisia rönttösiä.

Meillä oli nyt myös viimeinen ilta kamarimusiikin kuuntelun merkeissä. Minusta tuntui haikealta, ja ajattelin etten haluaisi vielä lähteä. Mutta olimmehan kiertomatkalla. Siis hyvä.

Vilnan jousikvartetti soitti Haydnia ja Šostakovitšin pianokonserton yhdessä Risto Laurialan kanssa. Heidän esityksensä olivat mieluisia mitä tulee tunnelman ja hengen tulkintaan sekä soinnin jalouteen ja puhtauteen. Myös kuunteluvire sen kuin parani. Ostimme vielä julisteen kotiin vietäväksi.

Aurinko laski pilven lonkeron ja ulapan takana olevan metsän taakse. Tänä iltana taivas loimotti punaisena vasta sitten, kun aurinko oli varmasti kokonaan – tai melkein – maapallon toisella puolella.

Keskiviikko: Kuhmo–Hossa

Tuli uusi päivä, yhtä kuuma ja säteilevän aurinkoinen kuin monet aikaisemmat. Pakkasimme kamppeet autoon ja asetuimme itse etupenkeille. Matkasimme kohti pohjoista. Liikenne oli varsin hiljainen, joten tiellä oli hyvä ajaa. Näimme paljon suota ja paljaaksi hakattua metsää. Seutu on harvaan asuttua. Silti täällä korvessa asutaan ja monet lienevät päättäneet vastakin asua, koska rakentavat tai korjaavat taloa itselleen. Monet ovat kuitenkin lähteneet pois ja jättäneet kotinsa autioksi. Heidän tönönsä tai isommatkin rakennuksensa tuijottavat nyt kulkijaa sokein silmin.

Lentuankoski

Välillä pilkottaa järvi tai ajamme kivikkoisen puron yli. Luen kartasta paikannimiä ja ilmoitan Pentille, missä juuri mentiin tai mihin kohta tullaan. Ensimmäisen kerran pysähdymme Lentiirassa Petäjäniemen lomakodin pihamaalla. Tahdomme juoda kahvit, jotka emäntä lupaa meille keittää.

Me menimme kahvia odotellessa uimaan sydämemme halusta. Järven vesi on pehmeää ja puhdasta ja tänä kesänä sopivan lämmintä. Vedessä kun on, ei kuule juuri muuta kuin itse aiheuttamansa loiskeen. Täälläkin kuului matkaradiosta Moskovan olympialaisten selostus. Moskovassa kuuluu olevan yhtä lämmintä kuin Kuhmossa, joten on siellä olemista sekä areenalla että katsomossa. Kahvia juodessamme meille piti seuraa vanhaemäntä, joka puheli lomakodin asioita ja valitteli hellettä: kellä nyt on maassa jotain kasvamassa, ei saa satoa kun vettä ei tule. Maa on todella kuivaa.

Autossa kuuntelimme uutisia ja saimme kuulla, että Keski-Eurooppaa, mm. Puolaa ja Unkaria, koettelivat hirvittävät tulvat ja että Suomi on maanosan kuumimpia paikkoja. Sillä lailla siis.

Matka jatkui kohti Suomussalmea. Huomasin, että pian tiestä eroaa pienempi tie, joka vie Domnan pirtille ja Kuivajärvelle. Minussa heräsi opiskeluajan kansallisromanttisen vaiheen muisto. Kuivajärvi on vanhaa runoseutua, jossa joku (muistaisinpa kuka!) merkitsi muistiin Suomen kansan vanhoja runoja mm. Domnalta (jälkikäteen löytyi sukunimikin: Huovinen). Perillä varmaan saamme valaisua asiaan.

Saavuimme Kuivajärvelle ja menimme sisään Domnan Pirttiin, mutta siellä sai vain ruokaa ja retkeilymajamajoituksen. Ei pienintä tietoa Domnasta, vain nimetön valokuva ja muotokuvaveistos. Hukattu on hyvä tilaisuus kertoa ihmisille runojen keruusta ja Kalevalan synnystä ja Domnasta, jota muistaen tämä pirtti on pystytetty. Sentään oli peräti 8 sivun moniste Kuivajärven tsasounasta, joka on pyhitetty Pyhälle Nikolaokselle. Moniste on taidehistoriallisesti painavan tuntuista tekstiä. Joimme mehut ja vähän valokuvailimme. Sitten lähdimme eteenpäin.

Kartassa on iso pitkulainen järvi, jonka nimeksi on merkitty Vuokkijärvi. Sekin on vanhaa runoseutua. Ajatella että mekin näemme sen. Mutta Vuokkijärvellepä oli käynyt kummasti: vesi oli laskenut ainakin metrin. Pohjamudat olivat paljastuneet ja laitureita ja veneitä oli jäänyt kuivalle maalle.

Auringon paahde oli läkähdyttävä. Minusta alkoi tuntua, että jäämme Suomussalmen keskustan leirintäalueelle. Nyt en jaksaisi matkustaa Hossaan saakka, joka sijaitsee tunnin matkan verran keskustasta pohjoiseen. Mutta kun keskustan Kiantajärven oli käynyt kuten Vuokkijärven ja ranta oli leirintäalueella kovareunaista kivikkoa, meni halu jäädä. Päätimme sentään käydä syömässä täällä. Menimme ihan ravintolaan, Ämmänsaaren Kantakievariin. Tuli kalliiksi (117 markkaa), mutta niinpä olikin hyvää ruokaa. Sitten uusia voimia saaneina lähdimme ruokakaupassa käynnin jälkeen jatkamaan matkaa kohti Hossaa, jossa tiesimme olevan jylhiä maisemia.

Hossaan saavuimme illalla. Aurinko ei vielä ollut laskenut. Leirintäalue on kuivaa mäntykangasta. Kuivuus on tosiaankin kova. Maa pölyää, kanervat ovat harmaita ja rutikuivia, monissa männyissä on kellastuneita neulastupsuja.

Pystytimme leirimme. Menimme uimaan Hossajärveen. Vesi ei täällä tunnu olevan yhtä leppeän lämmintä kuin se oli Kuhmossa. Pentti ui aina vähemmän aikaa kuin minä. Nyt minunkin uintini oli lyhyempi kuin Kuhmossa ja Lentiirassa. Uinnin jälkeen oli jopa kylmä ja pukeuduin farkkuihin ja villatakkiin. Se tuntui ihan pöljältä, kun olin tottunut kuumuuteen ja iltojen haalean suloiseen lämpöön.

Huomenna menemme tutustumaan Hossan retkeilymaastoon. Täällä on aarnialueita ja leirintäalueen kioski myy kortteja, joissa on Värikallio. Ihmisiä on tällä seudulla liikkunut siis kauan ennen meidän aikojamme. Värikallio on niin syrjäisessä paikassa, ettemme sinne todennäköisesti pääse. Jos meillä olisi edes eväsreppu mukana.

Torstai: Hossa

Hyvää huomenta! Aamukahvin jälkeen lähdimme pikakäynnille, alustavasti tutustumaan Hossan retkeilyalueeseen. Olimme ajatelleet tehdä varsinaisen käyntimme vasta puolenpäivän jälkeen, koska meillä oli jo sulanut pakastepakkaus borškeittoa ja se pitäisi syödä mahdollisimman pian.

Ajoimme lyhyen matkan autolla Hossajärven rannalle retkeilypolun alkuun. Vaikka vieressä oli parkkipaikka, järvi näytti erämaajärveltä, olihan se aarnialueen reunalla. Kilvessä luki 3,5 km ja jokin nimi, jonka tulkitsimme Huosiusjärveksi. Tuo matka sopisi hyvin alkupalaksi. Siispä patikoimme ylös harjanteelle, jolla kasvaa mäntymetsää ja maassa on keloja. Alas järven tasalle nyt niukkavetisen kosken luo. Maa on alavaa rämettä, sitten kuivaa kangasta. Löytyy uimapaikka. Uimme. Jatkamme matkaa. Parin tunnin kuluttua löytyy uusi uimaranta ja uimme. Koko seudulla ei ole muita ihmisiä kuin me.

Metsässä kasvaa mustikoita, jotka viivyttävät kulkuani. Olemme noin puolivälissä järveä vaikka luulemme olevamme sen päässä. Vietämme aikaa mieluisasti. Järven kostealla rantahietikolla, jota muta tai levä peittää ohuelti, on salaperäisiä sorkanjälkiä. Kuuluu kosken kohinaa. Myöhemmin selviää, että järven toisella puolen on Iikoski. Metsästä, johon keltaisilla täplillä merkitty polku poikkeaa, näemme matalaa mäntymetsää rutikuivalla kankaalla. Siellä on paljon kuolleita harmaaksi kelottuneita puita ja risuja. Pentti sanoo paikkaa puiden hautausmaaksi.

Aarnialueella, joka on Huosiusjärven ja Huosiharjun välillä, oli myös suuria puita ja hiljaisia kirkasvetisiä lampia syvissä notkelmissa. Polku kävi harjun lakea pitkin. Lopulta uimme Kenttäjärvessä ihasteltuamme ensin rannalla käveleviä sarvekkaita eläimiä, poroja.

Pienestä katsastuskäynnistämme tuli kuuden tunnin mittainen. Syynä oli halu olla jouten, uida ja syödä mustikoita ja se, että matkaa oli edestakaisin seitsemän kilometriä. – Illalla emme tehneet sen kummempaa kuin söimme ja suunnittelimme uusia reittejä.

Perjantai 1.8.1980: Hossa–Posio

Oli kulunut puoli vuotta siitä kun menimme naimisiin. Totesimme olevamme onnellisia ja että meillä on mennyt oikein hyvin ja että haluamme elää yhtä onnellisina koko elämämme loppuun saakka.

Pakkasimme leirimme. Olemme sellaisia, etteivät meillä tavarat pysy järjestyksessä. Autossa oli kaikki hyrskyn myrskyn, vaikka tavaroilla oli alun alkaen ollut oma paikkansa. Nyt ei mikään ollut kohdallaan. Pentti lepäili vielä aamupalan jälkeen ja minä panin tavaroita järjestyksen kouriin. Meidän pitäisi pitää itsemme kurissa. Sitten Pentti kokosi makuuvaatteet ja teltan, minä ryhdyin kirjoittamaan. Pian olimme valmiita lähtemään. Näkemiin Hossa ja järvesi ja koskesi ja lampesi.

Lähtiessämme kävimme vielä Julmalla-Ölkyllä, jonne johtaa pölisevä metsätie, jota reunustava metsä on kitukasvuista ja kanervat harmaiksi kuloutuneita. Kovasti teki mieli päästä järveen uimaan. Teimme moottoriveneretken 3 km pitkällä ja 50 m syvällä rotkojärvellä. Muuten ei sitä olisi voinut nähdäkään. Ölkyn rinteiltäkin on löydetty kalliomaalauksia, jotka kuitenkin ovat verraten vaatimattomia.

Kun palasimme parkkipaikalle, Pentti huomasi olevansa ilman aurinkolasejaan. Hän oli pannut ne auton katolle, onneksi ne löytyivät helposti. Uusi lähtöyritys. Lähellä siinteli järvi, mutta se osoittautui matalaksi ja ilmeisesti mutapohjaiseksi. Siis eteenpäin ilman virkistävää pulahdusta järveen. Piti ajaa hiljaa, sillä tiellä oli silloin tällöin poroja.

Saavuimme ennen pitkää Kuusamon keskustaan, joka on tasamaalla sijaitseva taajama vailla omaleimaisuutta, ellei sitten Hotelli Kuusamo kotaa muistuttavine kattorakennelmineen ja pienempine rakennelmineen ole omaleimainen. Kuusamon keskustassa oli valtavasti liikennettä ja mahdottoman kuuma. Olimme ruokaostoksilla Iso-Möttösen suuressa valintamyymälässä. Halusimme nopeasti pois.

Päätimme lähteä Posiolle. Ehkäpä löytyisi järvikin. Tiellä oli taas poroja, tien vierillä vaihtelevaa metsää, mäkiä ja soita, vaara ja järvi silloin tällöin. Posio tunnettaneen parhaiten Anu Pentikäisen Pentik-nimellä markkinoitavasta keramiikasta ja nahkatuotteista. Ajoimme ensin hänen ateljeelleen. Ostimme muutaman lautasen, joiden arvelimme sopivan Kerman Saven mukiemme seuraksi nisulautasiksi. Kotimme somisteeksi hankimme pöllö-aiheisen keramiikkareliefin, joka miellytti meitä suuresti.

Mäellä on kaksi valtavista keloista rakennettua sopusuhtaista taloa, Talo Pentik ja Talo Posio. Talo Posio on tarkoitettu posiolaisten valmistamien käsitöiden myyntipaikaksi. Hyviä ja kauniita tavaroita, joissa ei ole rihkaman ja turistiroinan tuntua. Ne olivat kuitenkin varsin kalliita.

Pentti ei ollut varma jäisimmekö Posiolle yöksi. Minä sen sijaan toivoin sitä hartaasti, sillä majapaikan nimi Himerkki oli mielestäni lupaava, melkein Himmelrik. Jäimme Himerkkiin. Tilaa on ja näköala antaa lammelle. Toisella puolella hirsimökkien rivin takaa näkyy Yli-Kitka; sen partaalla rantatörmän alapuolella on tie ja sen ja veden välillä on monta telttaa.

Lammenrantatietä kulkeva poro oli yhtä utelias meistä kuin me siitä.

Söimme pienen juhla-aterian: perunoita, munia, palvilihaa, tomaatti-kukkakaali-sipuli-salaattia sekä juomaksi viiniä. Iltakävelyllä olimme järven rantaa reunustavalla polulla ja löysimme aamupäiväuintiin sopivan paikan. Metsän poikki pääsimme toiselle puolelle niemeä ja valkohiekkaista tietä takaisin teltalle. Pentti keitti iltakahvit, sitten nukkumaan.

Lauantai: Posio–Puolanka

Nukuttuamme klo 9:ään keitimme aamukahvit ja kokosimme leirimme. Oli käytävä kaupassa: tarvittiin Plastic Paddingia pakoputken korjaukseen. Lisäksi Pentin aurinkolasit olivat kai päättäneet lopullisesti kadota Kuusamossa. Ainakaan niitä ei enää löytynyt, joten ostimme uudet.

Menimme uudelleen Pentikin keramiikkakauppaan. Tarkoituksena oli valokuvailla vähän. Lisäksi ostimme kolme vihreää kahvikuppia. Pitääkö meidän perustaa itsellemme keramiikkatavaravitriini tai -hylly? Ruokakauppoihin emme ennättäneet, lauantaina suljetaan aikaisin.

Lähdimme matkaan ja olimmekin jo kovasti uimisen tarpeessa. Autoilijoiden lepopaikka oli sopivasti Kitkajärven vieressä, joten pääsimme järveen. Ajoimme noin varttitunnin tietä, joka kulki kukkuloiden välisillä harjanteilla ja näkymät olivat ehkä parhaat tähän saakka koko matkalla: vaaroja ja järviä pilkottelemassa puiden välistä.

Saavuimme Livojärven kohdalle. Siinä on sangen pitkä kannas, jonka kummallakin puolella on hiekkarannat ja aukeat järvenselät. Ihmisiä oli tullut uimaan. Alkoi heti tuntua siltä, että kyllä Livojärvessäkin pitää uida. Minä menin ensin ja Pentti tuli perässä. Vesi oli kirkasta ja matalaa oli pitkälti.

Etelään vievän tien varrella oli siellä täällä järviä, mutta kaikki eivät näyttäneet uimaan houkuttelevilta.

Puolangalla ainoastaan yövymme leirintäalueella. Posiolla olisi oikeastaan voinut viipyä pitempäänkin.

Sunnuntai: Puolanka–Manamansalo

Pääsimme jatkamaan kiertomatkaamme ilman erityisiä kommelluksia uituamme ensin Puolankajärvessä. Hieman Puolangan kirkonkylältä Hyrynsalmen suuntaan kävimme katsomassa miltä näyttää Hepoköngäs, 24 metriä korkea putous. Vettä oli putouksessa aika vähän.

Kauniiden vaaramaisemien kautta matkasimme Hyrynsalmelle, missä ostimme bensaa, ja sitten Oulujärven pohjoispuolitse kohti Manamansalon leirintäaluetta.

Oulujärven isossa saaressa sijaitsevalta leirintäalueelta näkyy Oulujärven selkä kuin aava meren ulappa. Hiekkaa on kymmeniä metrejä ja saa kahlata pitkään ennen kuin on niin syvää ettei uidessa pohja raavi mahaa.

Olemme reissanneet kuin kiertolaiset emmekä oikein tajua mistä tulemme ja milloin olimme missäkin. Päätimme jäädä ylihuomiseen. Säästymme tiellä ololta ja saamme keskittyä enemmän. Täällä on kauniita maisemia: mäntykangasta, Oulujärven rantoja ja saaren sisäosissa useita lampia alhaalla syvennyksissä. Alue on Manamansalon ulkoilualuetta. Aiomme huomenna liikkua jalan, samoilla metsäpoluilla ja kahlata Oulujärven rantavedessä.

*

Pentti kuuluu nukkuvan teltassa, minä istun ulkopuolella penkillä. Ilta hämärtää jo aika lailla, mutta kirjoittaa näkee hyvin. Näitä lomamuistiinpanoja voimme sitten lueskella eläkeläispäivinämme ja palauttaa mieleen lomamme sinä vuonna jolloin menimme naimisiin. Olemme hyvin onnellisia. Rakastamme toisiamme paljon. Toivottavasti sama harmonia vallitsee silloinkin, kun vuosien ja vuosikymmenten kuluttua luemme näitä muistoja.

Saan kiittää Penttiä siitä, että tutustun Suomeen. En tiennyt täällä olevan näin kaunista. Ei tee totisesti mieli matkustaa ulkomaille. Ymmärrän hyvin niitä saksalaisia ja hollantilaisia, jotka saapuvat tänne kesäisin. Heillähän ei ole edes raikasta luonnonvettä kotimaassaan, jossa kraanasta saattaa tulla moneen kertaan juotua (puhdistettua) vettä.

Maanantai: Manamansalo

Uusi päivä oli pilvinen ja siksi pukeuduimme peräti farkkuihin. Aamiaisen jälkeen lähdimme autolla kiertämään Manamansaloa, joka on niin suuri saari että matkamittariin tuli noin 40 kilometriä lisää ennen kuin olimme taas telttamme luona. Toisella puolella saarta on hiekkaranta, joka on leirintäalueen kohdalla olevaa upeampi. Leirintäalueen ranta jää neljännekseen tästä toisesta rannasta. Hiekkainen poukama on ainakin kilometrin mittainen. Matala aallokko vyöryi rantaan kohahdellen ja kirjoi hiekkaan eri tavoin mutkittelevia kohokuvaviivoja.

Sillä aikaa kun Pentti korjaili auton pakoputkea, minä kahlasin rantavedessä housunlahkeet ylöskäärittyinä.

Ajelumme aikana etsimme kauppaa, jota näköjään saaressa ei ole. Ei ole paljon asutustakaan. Näimme muistomerkkikirkolle neuvovan kilven, joka herätti uteliaisuutta. Ajoimme hienohiekkaista tietä mäntymetsän läpi. Perillä oli korkea kartion muotoinen kellotapuli sekä ulkoilmakirkko järvelle antavine kirkkosaleineen. Alttari ja risti seisoivat rantatörmän lähellä. Erikoinen paikka. Siinä oli kuulemma 1500-luvulla ollut Oulujärven seudun ensimmäinen kirkko, mutta vainolainen oli hävittänyt sen saman vuosisadan lopulla. Kiitolliset kainuulaiset olivat rakentaneet muistomerkkikirkon.

Iltapäivällä, uituamme ja syötyämme ja lepäiltyämme, menimme kävelylle. Valitsimme seitsemän kilometrin kuntolenkin ja sitä tallustaessamme tutustuimme seutuun paremmin. Metsä kasvaa mäntyjä. Polku kulki lähes puoleen väliin saakka jyrkällä rantatörmällä, jonka alapuolella alkoi ranta, hiekkaa ja nyt tyyni järvi. Vesi kimalteli iltapäiväauringossa, joka ei ollut ihan kirkas vaan ohuiden pilvien verhoama.

Hiekkarantaa oli useita kilometrejä. Rannan ja veden välinen alue oli tasainen ja aukea ja siinä kasvoi harvakseltaan matalaa ruohoa. Maa ja järvi olivat autiot joitakin lintuja ja meitä lukuun ottamatta.

Tunnelmaa en osaa kuvailla. Autius, litteän puuttoman rantavyöhykkeen mittaamaton laajuus ja sitä reunustava mäntyjä kasvava törmä olivat vaikuttavia.

Loppumatka teltalle olikin sitten metsätietä ja polkuja. Kaikki Manamansalon tiet ovat sorapintaisia ja metsän valtapuu on mänty. Maata peittää monin paikoin kaunis jäkälä, jota kerätään myyntiin. Näimme aamupäivällä jäkälänpoimijoita. He kastelivat maata sadettimella ja saivat jäkälän näin poimituksi ehjänä laatikoihin. Laatikkopinoja näkyi saaressa siellä täällä. Paluumatkalla oli vielä lampi ja sen ympärillä olevan suon yli vievät pitkospuut.

Olimme varanneet saunavuoron kello 20. Siispä kylvimme. Uimme leirintäalueen viereisessä Teerilammessa. Sitten vain nukkumaan.

*

Kun autolla matkustaa, vilahtavat maisemat ja paikkakunnat liian nopeasti ohi. Niitä ei ennätä tajuta, vaikka hetken viipyisikin. Kun ajaa polkupyörällä, on lähempänä maisemaa ja sen kokee voimakkaammin.

Osaan aika hyvin sopeutua leirintämatkailuun. Olen oppinut antamaan arvoa keittomahdollisuudelle ja hyville tiskialtaille. Matkan alkuaikana tuhertelin vielä mieluiten oman spriikeittimen ääressä. Naisihmiselle leirintämatka ei välttämättä ole hauska. Jos hän laittaa ruokaa ja tiskaa ja siivoaa kotona vakituisesti, hän ei pääse lomallakaan eroon huushollista. Matkalla kaikki on vielä hankalampaakin. Minä en ole kyllästynyt ruuanlaittoon, vielä, joten minulla ei ollut tuollaista rasitetta. Kaipasin vain kunnollista paistinpannua ja järjestelmää, jonka avulla tavarat saisi pysymään järjestyksessä ja tallella. Meillä oli aina jotakin hukassa. Pyykkinaru löytyi vasta kotona. Pentin kadonneet aurinkolasit olivat loman loppuajan hyvässä tallessa auton aurinkolipan päällä.

Muuan havainto: Mikähän siinä on, että mies kävelee edellä ja vaimo muutaman askelen jäljessä? Monet kävelevät sillä tavalla, mekin välillä. Miehellä on pidemmät jalat ja niin hän saa alkuvauhdin nopeammin. Ja kun ollaan naimisissa, ei kai ole enää väliä kohteliaisuudella; on kunnioittavaa ja herttaista astella rinnakkain. Kun teimme patikkaretkiämme Manamansalossa, oli Pentti usein edellä ja minä perässä. Sain hänet välillä pysähtymään, ja silloin livahdin edelle. Pentti ponkaisi juoksuun, sillä hän halusi kävellä edellä koska hän oli matkamme kuljetuspäällikkö. Sellaista pilailua harrastimme.

Aamulla lähtisimme paluumatkalle. Minusta oli haikeaa, vaan ei yhtä haikeaa kuin viime vuonna, sillä eihän nyt ollut edessä eroaminen Pentistä.

Tiistai: Manamansalo–Hartola

Pakatessa päivä valkeni harmaana ja sadetta lupaavana. Leirintäalueella ei ollut kovin monta telttaa eikä uimassa ketään. Ei näyttänyt enää laisinkaan lomaiselta. Joudimme siis hyvin lähtemäänkin.

Paluu tapahtuikin joutuisasti: ensin lossilla Oulujärven länsipuolelle. Kiuruvedellä söimme hyvää pizzaa ja alkoi valtava kaatosade, jonka ajan olimme sentään autossa turvassa.

Pielavedellä teimme ruokaostokset. Lepikon torppa, presidentti Kekkosen syntymäkoti, oli pilattu pihamaalle rakennetulla kahvilalla. Emme menneet sisälle.

Keiteleellä tankkasimme auton ja Vesannolla pysähdyimme, kun Pentti valokuvasi 1977 pyörämatkalla bongaamansa kurkipatsaan, jonka koululaiset olivat tehneet sirpeistä ja muusta rautaromusta. Konnevedellä joimme kahvit.

Illalla saavuimme Hartolaan, jonka leirintäalueella päätimme olla yötä. Koska sää oli kovin kostea ja koska olimme uupuneita – Pentti ajamiseen ja minä pelkkään vieressä istumiseen – majoituimme mökkiin Tainionvirran rannan leirintäalueelle.

Hartolan nähtävyyksiä emme katsoneet, vaikka niitä olisi ollut, kuten Itä-Hämeen maaseutumuseo.

Keskiviikkona: Hartola–Korso

Olimme hyvissä ajoin valmiita lähtöön. Aamiaisenkin söimme leirintäalueen kahviossa. Ennen viimeistä etappia kävimme vielä Sysmässä katsomassa taidetta. Siellä on Suvi-Pinx ja Matariston taidekesä. Sysmä näyttää olevan melko hauskan näköinen paikka ja omaperäisempi kuin nykyiset stereotyyppiset maaseutukeskustat rivitaloineen ja supermarketeineen.

Vietimme peräti kolmatta tuntia Pinxin kaupallisessa näyttelyssä, jossa oli monen taiteilijan töitä ja jossa sai ostaa vaikka mitä. Vaikka tuota myyntitouhua olikin, siellä sai aika lailla nähdä nykysuomalaista kuvataidetta.

Kotona olimme keskiviikon iltapäivällä. Torstai ja perjantai menivät kotipuuhissa. Pentti remontteerasi autoa. Pakoputki on nyt uusi, ja lisäksi hän on ostanut uudet takarenkaat.