En ole psykologian asiantuntija, olen amatööri joka on paljon miettinyt, mitä on ihmisen mieli. Facta-tietosanakirjan mukaan ”tietoisuus eli tajunta on ”yksilön itsensä kokemien elämysten, havaintojen, muistikuvien, tuntemusten ja tunteiden sekä tarpeiden, pyrkimysten ja tahtomusten sarja, joka yl. koetaan jatkuvana ns. tajunnanvirtana.” Melko täyteläinen määritelmä.
Tietoisuus mielletään usein sieluksi. Sielun parhaan määritelmän löysin Suomen kielen perussanakirjasta: Sielu-sanaa käytetään ”ihmisen ja joskus muunkin (elollisen) olennon tajuisesta, henkisten toimintojen ylläpitäjänä toimivasta aineettomasta puolesta, joka us. käsitetään itsenäiseksi olioksi ja jonka monien uskontojen mukaan ajatellaan lähtevän ruumiista kuolemassa ja jatkavan olemassaoloa.”
Koska sielu-sanaa rasittaa kristinuskon sille antama sisältö, käytän mieluummin sanaa tietoisuus, silloin kun ei ole kysymys esimerkiksi jonkin alkuperäiskansan uskomuksista. Psyykeä merkitsemässä sielu-sanaa ei nykyisin juuri käytetä.
On vielä mieli, jolla Suomen kielen perussanakirjan mukaan on lukuisia merkityksiä. Ensimmäisenä mainitaan ”ihmisen sisäinen, henkinen olemus, jossa ajatukset, tunteet ja tietoisuus ilmenevät”. Siis melkein sama kuin tietoisuus. On erilaisia tietoisuuksia. On muuntumaton eli ”tavallinen” tietoisuus. Se on vain osa ihmisen tajuntaa, lisäksi on muuntunut tietoisuus, piilotajuinen eli se jota ei tiedosta.
Tietoisuuden tasot ovat tärkeitä, varsinkin muuntunut tietoisuudentaso. Ilman kykyä päästä sille ei olisi sellaisia kokemuksia, kuin minulla on ollut.
Kirjani tässä osiossa olevat artikkelit eivät anna tyhjentävää kuvaa siitä, mikä ihmisen mielessä on tietoista tai tiedostamatonta. Enimmät niistä käsittelevät tiedostamatonta eli sitä mikä on piilotajuista, ei sitä, mikä on aistein havaittavaa todellisuutta. Ensi alkuun etsin psykologista selitystä sille, miksi ja miten käärmeet ovat kiinnostaneet mieltäni ja myöhemmin myös miksi kuvittelukykyni on nostanut tietoisuuteeni muitakin hämmästyttäviä kokemuksia, silloin kun olen ollut alitajuisella tietoisuudentasolla, usein meditaation aikana. Pikkututkielmieni tärkeänä perustana ovat omat kokemukseni. Samankaltaista tietoa en ole voinut saada keneltäkään toiselta. Kokemuksilleni olen kirjallisuudesta ja kurssimuistiinpanoistani rakentanut taustan, joten puhun toisinaan itseäni tietävämpien henkilöiden suulla.
En varmastikaan ole ainoalaatuinen ihminen, mutta ajattelen olevani esimerkki josta lukijat voivat löytää itsensä. Tämä vaikuttaa ehkä – tai varmaan – ylvästelyltä. Uskon, että kaikki ihmiset olemme kulttuurieroistamme huolimatta pohjimmiltamme samanlaisia, emme ainoastaan ruumiiltamme vaan myös mieleltämme. Siinä mitä olen itsestään liikkuvalla kynällä piirtänyt ja mitä olen sisäisillä silmilläni nähnyt, on paljon yleispätevää, yhteisiä vertauksia ja myyttisiä aiheita, joita päiväminä ei tunnista.
Haluan liittää kokemukseni yleisempään ihmismielen psykologiaan saadakseni selville ja valaistakseni, mistä niissä ja niiden psykologiassa on kysymys. Ytimessä on piilotajunta, sen tietoisuuteen nostamat mielikuvat, symbolit ja myytit sekä näiden vaikutukset ihmiseen. Muu selvittely jää tutkielmieni ulkopuolelle. Lisäksi esittelemieni ”oppien” objektiivinen tarkastelu voi jäädä vajaaksi, koska olen miltei ainoa hyvin tuntemani esimerkki. En tarkalleen tiedä, millaisia toisten ihmisten kokemukset ovat, sillä niistä ei aina puhuta ulkopuolisille. Siinä mitä olen piirtänyt ja nähnyt, on paljon yleispätevää. Uskon että onnistun kirjassani tekemään yksityisen yleiseksi.
Elämäkerrastani lienee käynyt ilmi, että minun on ollut helppo päästä yhteyteen piilotajuntani kanssa ja myös että olen ollut melko otettu tästä ominaisuudestani, sitä en voi kieltää. Nyt etsin ”tieteellistä” selitystä ilmiölle. Kerron myös mitä tiedän siitä, miten voi päästä tiedostamattoman kokemiselle otolliseen henkiseen tilaan.
Tämän kykyni heräämiseen vaikutti myös etäinen tietoni henkisen kasvun liikkeestä, sillä sen aatetta oli jo 1970-luvulla ilmassa paljon, myös Suomessa. Etäinen, koska en ole siihen juuri perehtynyt, en ainakaan käytännössä, ja pidän sitä, jos sopii sanoa, huuhaana. Vaikutus tuli takaovesta. Olin saanut vihiä siitä, että on olemassa sellainen asia kuin chakra, esimerkiksi. Buddhalaisuus oli länsimaissa alkanut herättää kiinnostusta ja se askarrutti myös minun mieltäni, sillä piilotajuntani esitteli minulle jo lähes ensimmäisissä kuvissani Buddhan. Suuri osa siitä, mitä tässä kirjoitusjaksossa käsittelen, vähintään sivuaa buddhalaisuutta. Olen sittemmin luopunut buddhalaisuudesta, koska siihen kuuluu niin paljon sellaista, mitä rationaalinen pääni ei voi hyväksyä. Buddhalaisuuden opettama meditaatio vie syvälle tietoisuuden tasolle ja meditaation tekniikka sopii kaikenlaiseen kontemplatiiviseen etsiytymiseen vaikka Jeesuksen tai Neitsyt Marian luo.
Psykologiaa käsittelevissä kirjoituksissani päärooli on mielellä, jota tosin on vaikea tarkasti määritellä. Se sitoo tähän jaksoon kuuluvat luvut ja käsittelemäni aiheet yhteen. Välillä on ollut vaikea ratkaista missä minkin psyykkisen ilmiön oikea paikka on kirjoitusten kokonaisuudessa, sillä niitä voisi käsitellä useammassakin yhteydessä. Koetan välttää asioiden toistoa ja päällekkäisyyttä. Hankalaa on ollut myös laittaa artikkelit mielekkääseen järjestykseen. Ensimmäisenä ja viimeisenä olevat luvut ovat kehys, joka sulkee sisäänsä piilotajunnan ulottuvuudesta ihmisen mielessä selvimmin tietoisiksi tulleita ilmiöitä.
Tiedostamaton ja opittu käärmefobia
Fobiat ovat ”pelkoja, joissa ihminen pelkää jotakin, mihin ei liity mitään todellista vaaraa, tai joissa hänen pelkonsa voimakkuus on vaaran todennäköisyyteen nähden täysin ylimitoitettu”, kirjoittaa psykiatrian erikoislääkäri Ben Furman teoksessaan Perhosia vatsassa. Apua pelkoihin, paniikkiin ja ahdistukseen. Pelko johtuu Furmanin mukaan aivoihimme ”sisään rakennetusta järjestelmästä”, joka varoittaa meitä vaaroista. Se on siis geeneissämme. Tämä mantelitumakkeeseen koodattu varoitusjärjestelmä on peräisin ihmislajin kehityksen alkuajoilta, jolloin se oli suorastaan elossa säilymisen edellytys. Esi-isämme ja esiäitimme elivät läheisessä yhteydessä luontoon, joka oli täynnä vaaroja ja asioita joita he eivät ymmärtäneet. Oli paljon mikä herätti heissä pelkoa, paljon enemmän kuin mitä me, jotka nykyisin elämme, osaamme edes kuvitella.
Paikoitellen tilanne on säilynyt samanlaisena 2000-luvulle saakka, vaikka tiedämme paljon enemmän. Kaikki tieto, mikä nykyisin on – tai jonka pitäisi olla – ulottuvillamme, ei ole vapauttanut meitä fobioista, vaan ”primitiivisten” pelkojen, kuten pimeän pelon tai käärmeen ja hämähäkin herättämän kauhun, rinnalle on syntynyt uusia, esimerkiksi hissillä tai lentokoneella matkustamisen pelko. Säikähdämme. Se on vaistomaista. Itsesuojeluvaisto on hyvä asia, mutta jos se liioittelee, se aiheuttaa kärsimystä. Tietoisuus ja tiedostamaton kohtaavat silloin. Piilotajuinen tietomme syrjäyttää sen, mikä on tietoisen ajattelun tasolla totta.
Myös eläimet ovat herkkiä pelolle, eikä niiden pelko aina ole perusteeton. Linnut kirkuvat hädissään, jos peto lähestyy niiden pesää. Apinat joutuvat kauhun valtaan nähdessään käärmeen liu’uttavan itseään puun runkoa pitkin. Koiria ja hevosia voi vaivata melkein ylivoimainen pelko. Esimerkkejä on helppo löytää. Kuten ihminen voi opetella voittamaan pelkonsa uskaltautumalla kohtaamaan sen, mikä häntä kauhistuttaa, voi myös eläin vapautua fobiastaan, kun sen annetaan lempeästi tutustua siihen mitä se pelkää, kirjoittaa Furman. Se on totutteluterapiaa.
Fobioille on Furmanin mukaan ominaista, että ne kiusaavat ihmistä vain silloin kun hän joutuu tilanteeseen, joka nostaa pelon esiin. Näin käy käärmekammoiselle, kun hän odottamatta näkee käärmeen jalkojensa juuressa tai vain kuvassa.
Esivanhempamme elivät vahvemmin kuin me yhtä aikaa sekä arkitodellisuudessa että piilotajunnan todellisuudessa. Heidän elämänpiirissään oli paljon käsittämättömiä asioita ja näille he keksivät – nykytietämyksen valossa – virheellisiä selityksiä. Vähitellen ne muuttuivat ”totuuksiksi” eli uskomuksiksi. Salaman leimahdus tai metsästä kuuluva rasahdus olivat yliluonnollisia ilmiöitä, ja pelottava oli myös iso karjuva eläin ja aukiolla makaava käärme. Pusikosta katseleva tuntematon ihminen oli kenties vihollinen. Ihmiset oppivat varomaan vaaroja, mikä oli elossa säilymisen edellytys. ”Viisasta vanhusta” kuunneltiin.
Eikä sama valppaus ole mihinkään hävinnyt, vaan yhä, kun tyynenä kesäpäivänä kanervanvarvut heilahtelevat, kävelijän normaalitietoisuuden tila järkkyy. Äkillinen säikähdys varoittaa: vaara! ja panee hänen mielikuvituksensa liikkeelle. Havainto on lähettämäisillään hänet piilotajunnan hämäryyteen, sen siihen kohtaan johon se on tallentanut pelokkaat tunteet käärmeitä kohtaan. Näin voi käydä sillekin, joka tietää suhtautuvansa kyyhyn tyynesti. Geeneihin varhain tallentunut varoitusjärjestelmä toimii. – Vasta myöhemmin kävelijä keksii, että kanervia todennäköisesti heilautti kukista mettä etsivä kimalainen eikä piilossa madellut käärme.
Päivällä maailma saattoi menetellä, mutta kun pimeys sulki kaiken sisäänsä, mukaan tuli pelko: ei näe mitään ja äänet, risauksetkin, lisäsivät turvattomuuden tunnetta. Hyvä jos sai soihdun käteensä!
Ihmismielen psykologiaa paljon tutkinut C. G. Jung esitteli ajatuksiaan vaistosta muun muassa teoksessa Piilotajunnan kieli. Jung käytti eri ”kieltä” ja eri käsitteitä kuin Furman, vaikka kummankin tarkastelun kohde oli sama, tässä tapauksessa ihmisen synnynnäinen taipumus pelästyä. Jung pohtii ilmiön alkuperää. Hän tarkastelee vaistoa piilotajunnan pohjalta arkkityyppeinä ja kollektiivisina ajatusmuotoina. Siteeraan Mirja Rantasen suomennosta melko suoraan: ”Vaistot ovat synnynnäisiä fysiologisia taipumuksia jotka voidaan kokea ja havaita aistein. Samalla ne näyttäytyvät kuvitelmissa ja paljastavat olemassaolonsa symbolisina kuvina, arkkityyppeinä. Mistä ne ovat lähtöisin, ei tiedetä. Näitä emotionaalisia ilmauksia esiintyy maailmassa kaikkialla ja kaikkina aikoina. Lisäksi ne ovat ihmisille yhteisiä, kollektiivisia. Tilaisuuden tullessa ne toimivat enemmän tai vähemmän samalla tavalla meissä kaikissa, myös eläimissä.” Jungin loppupäätelmä on, että olisi järjetöntä olettaa, ettei ihmisen psyykessä olisi mitään evoluution jälkiä. Ihminen ei tullut maailmaan psyyke tyhjänä.
Käärmeen ja ihmisen yhteiseloa
Suomessa elävät käärmeet hyökkäävät vain ollessaan uhattuina. Kyyllä on huono näköaisti, mutta se kuuluu väistyvän, kun se tuntee itsessään, miten kävelijän askelet värähtävät maassa. Aina tämä ei kuitenkaan tapahdu riittävän nopeasti, vaan eläin ja ihminen kohtaavat toisensa yllättäen. Ennen kuin ihminen tajuaa mitä on nähnyt, käärme on yleensä jo luikerrellut turvaan.
Onneksi jättiläismäinen anakonda, myrkyllinen pikakiemurtelija mustamamba, Egyptin ja Intian hurjat kobrat eivät kuulu Suomen eläimistöön. Se olisi hirmuista! Toisaalta, jos näitä isoja todella vaarallisia matelijoita eläisi täällä, meikäläisistä pelkääjistä olisi pahin käärmefobia sukupolvien saatossa varmaan karissut ja olisimme oppineet suhtautumaan niihin samalla lailla kuin inisevään hyttysparveen. Vai olisiko fobia vielä pahempi? Elävät ja myyttiset käärmeet kuuluvat ihmisten elämään kaikkialla paitsi arktisilla alueilla. – Ajatus tottumisesta ehkä epäilyttää käärmefoobikkoa. Alituista käärmepelkoa ei varmaan kukaan kestäisi.
Lämpimissä maissa asuvien ihmisten on pakko osata elää sovussa elikoiden kanssa, varuillaan toki, mutta ”järkevästi” niihin suhtautuen. He tietävät vaistomaisesti, että vaaraa pitää varoa, sillä se on todellinen. Enimmissä kulttuureissa käärmeisiin suhtaudutaan kunnioituksella, koska ne ovat ainakin uskomusten mukaan ihmistä mahtavampia. Niitä pidetään pyhinä, niitä palvotaan niille omistetuissa temppeleissä, eikä tapa pitää (myrkyttömiä) elättikäärmeitä ole maailmassa ihmeemmin outo asia. Jotkut pitävät käärmettä lemmikkieläimenä, mikä tuntuu vastenmieliseltä ja uskomattomalta useimmista meistä, jotka olemme etääntyneet vanhoista maalaisista elämäntavoista. Voisi kuitenkin sanoa, että lemmikkikäärme jatkaa elättikäärmeen traditiota.
Käärmefobia ei ole pelkästään luonnosta etääntyneen modernin ihmisen pulma, vaan siitä kärsivät myös esimerkiksi entisaikojen suomalaiset. Se käy ilmi Heikki Lehikoisen eläinuskomuksia käsittelevästä teoksesta Ole siviä sikanen. Nimittäin jos joku metsässä kulkiessaan pelästyi esimerkiksi karhua tai käärmettä, hän saattoi sairastua ”metsännenään”, joka ilmeni selittämättömänä kipuna mutta joka koetteli myös hänen mielenterveyttään. Säikähtäminen sai hänet ahdistumaan, mikäli ymmärrän lukemani oikein. Metsännenästä sentään parani, kun pesi kätensä ja viskasi pesuveden paikkaan, jossa oli käärmeen nähnyt. Myös muurahaisista saattoi olla apua. Otettiin osa niiden pesästä ja siroteltiin paikkaan, jossa potilas oli pelästynyt. Sillä aikaa kun hän odotteli hoitojen vaikutusta, paniikki toivottavasti meni ohi.
Kyytä pidettiin pienuudestaan huolimatta vihaisena, ja kenties juuri tämä ominaisuus teki siitä erityisen pelottavan. Myrkkynsä sen uskottiin imevän maasta. Ihmisten ja kotieläinten ei ollut hyvä joutua sen vihan kohteeksi. Se ei ole ystävällisen näköinen. Katselin lähikuvaa, jossa kyyn naama näkyi profiilissa: se näyttää hyvin tuikealta. Vihainen ihminen on käärmeissään.
Siteeraan Lehikoisen kirjaa: ”Kyykäärme on tulisen vihainen. Se hyppää vaikka kuinka korkealle, kun se tulee ihmistä vastaan, vaikka se on pieni. – – Se puhaltaa jo kaukaa, kun se kuulee ihmisen. Kyllä se odottaa vain, seisoo vain ja kuuntelee. Ei se liiku, ei se mene pakoon. Se on niin vihainen.” Minusta tuntuu, että kertojalla oli käärmefobia. Kalevala vilisee käärmeitä, nimenomaan kyitä. Niitä on eeppisissä runoissa ja loitsuissa. Ne ovat vaarallisia ja niissä on maagista voimaa. Vaikuttaa miltei siltä kuin runojen luojat, loihtimalla parantajat ja šamaanit eivät olisi pelottavampaa ja väkevämpää eläintä edes tunteneet. Ehkä yhtenä inspiraation lähteenä oli käärmepelko.
Venäläisessä kansansadussa Taikasormus käärmeiden valtakuntaa hallitsee tsaari Lohikäärme. Hänellä on kaunis kruunupäinen käärmetytär ja kasvattipoika Aspid Myrkkysuoli. Satujen logiikan mukaan henkilöt ovat milloin ihmisen milloin eläimen hahmoisia. Aspid muuttuu kateudesta kyykäärmeeksi, ja kun hänen sydämensä täyttyy sammumattomalla vihalla, hän joutuu koko loppuelämänsä olemaan kyy.
Enimmäkseen vanhan ajan suomalaisille käärme, ensisijaisesti myrkytön rantakäärme, ei yleensä ollut mikään iljetys. Matelijoita pidettiin navetoissa ja saattoi niitä oleskella myös tuvassa ja saunassa. Uskottiin, että elättikäärmeet toivat taloon onnea ja että erityisen tärkeitä ne olivat karjan menestymiselle. Niitä ruokittiin maidolla jolle niiden tiedettiin olevan persoja, ja ne pyydystivät hiiriä ja muita tuhoeläimiä. Otaksun, ettei tällaista eläimen ja ihmisen yhteiseloa suosittaessa ollut edes opittu pelkäämään käärmettä. Käärmeen yhteys maitoon ja karjaan, etenkin lehmiin, heijastelee ikiaikaista uskoa hedelmällisyyden jumalattareen, ei ainoastaan hedelmällisyyteen. Näin uskallan kirjoittaa sen perusteella, mitä Antero Järvinen kirjassaan esittää. Kyy oli sitten toista maata.
Kristinuskon näkemys käärmeestä on, että se on paha. Käsitys ei kuitenkaan ollut 1900-luvulle tultaessa onnistunut syrjäyttämään ammoista myönteistä suhtautumista käärmeeseen. Ei siitä toisaalta ole pidettykään. Oikeita šamaaneja, joille käärme oli tärkeä apueläin, tuolloin tuskin enää oli. Tietäjiä, loitsijoita ja parantajia sen sijaan oli. Käärmeet olivat lääkkeen ja taikaesineiden oivallista ainesta, sillä niissä oli paljon voimaa eli ”väkeä”.
Pelko ja kuvittelu
Pelko ja kuvittelu asuvat ihmisen mielessä rinnakkain. Pelko ruokkii kuvittelua ja kuvittelu pelkoa, ja nopeammin kuin huomaakaan saa mielikuvitus ihmisessä vallan. Tunne on vahvasti mukana. Kerron esimerkin: Kesämökkimme lähimetsissä on liikuskellut karhuja. Mielelläni ajattelen, että karhu on yhtä kiltti kuin lapsuuteni kaikki Nallet ja samanlainen kuin ruotsalaisen lastenlaulun iso pörröinen karhu, jonka ”äidin pikku Olle” tapaa metsässä. Silti onnistuin eräänä kesänä lietsomaan itseni sellaiseen pelkoon, etten uskaltanut kävellä mökiltämme vievää metsätietä pitkin, sillä pelkäsin, että vastaani tallustelee karhu. Käännyin äkkiä takaisin ja arvelin, että tosipaikan tullen ennättäisin turvaan naapureittemme ulkohuussiin.
Pelko iskee ihmiseen silmänräpäyksessä. Ja melkein yhtä nopeasti hän alkaa kuvitella kamalia asioita. Käärmefoobikot tietävät sen oikein hyvin. Kun he näkevät käärmeen, he hyppäävät ilmaan tasajalkaa – tai ehkeivät sentään – ja juoksevat karkuun tahi jähmettyvät paikalleen. Ihminen säikähtää niin äkkiä, ettei hän ennätä ajatella ja tuskin kuvitellakaan, vaan reagoi automaattisesti. Itsesuojeluvaisto on hyvä ominaisuus, mutta jos se liioittelee, se aiheuttaa kärsimystä. Pelot johtuvat ensisijaisesti siitä, ”mitä mielikuvia ihmisen päässä pelon kohteeseen yhdistyy ja miten ahdistavia nuo mielikuvat ihmiselle ovat”, kirjoittaa Furman.
Se joka pelkää käärmettä kovasti, kärsii käärmefobiasta eli ofiofobiasta; sanan pohjana on Eurynome-merenneidon käärmepuolison nimi Ophion, mikä on antanut nimen myös käärmeiden alalahkolle Ophilia (eli Serpentes). Kauhukuvitelmat on Furmanin mukaan korvattava neutraalilla tai positiivisilla kuvitelmilla. Tähän pelästynyt on valmis vasta jälkeenpäin sen jälkeen kun on rauhoittunut ajattelemaan. Kunhan miettii, varmastikin huomaa, että mielikuvat olivat pahempia kuin pelon kohde.
Siedätyshoitoa
Ben Furman tyytyy teoksessaan vain mainitsemaan käärmekammon eikä kerro tapausesimerkkiä. Ehkä se on sattuma, tai sitten ei. Se joka pelkää matelijoita, on hyvin vahvan, jopa fyysisesti tuntuvan vastenmielisyyden vallassa, joten hänelle on varmaan vaikea antaa siedätyshoitoa, vaikka juuri sitä hän tarvitsisi. En osaa kuvitella, että joku psykoterapeutti ehdottaisi jollekin ihmispoloiselle oleskelua samassa huoneessa käärmeiden kanssa tai eväsretkeä paikalle jossa vilisee kyitä.
Käärmefobiasta voi kuitenkin oppia pois. Eräs tuttavani on hyvä esimerkki: Hän joutui vastentahtoisesti ankaraan siedätyshoitoon, kun yhtenä kesänä perheen kesämökin pihalla näyttäytyi kyy 18 kertaa, mikä oli ennen kokematonta. Niiden kanssa hänen piti oppia elämään. Kesän mittaan hänen, ennen kovasti käärmesäikyn naisen, käärmepelko hävisi ja hänen suhtautumisensa näihin eläimiin muuttui ”normaaliksi”, kuten hän sanoi. Siitä pitäen kyyt ovat olleet hänen ”kavereitaan”.
Katsele käärmettä
Käärmefobiasta voi parantua. Ystäväni joutui pakon eteen. Yleensä pelosta vapautuminen vaatii kurinalaista itsekasvatusta. Se on totuttautumista siihen, että käärmeitä on ja että niihin pitää oppia suhtautumaan hyväksyvästi. Tästä läksystä olen minäkin selvinnyt jokseenkin hyvin arvosanoin.
Jos on säikähtänyt käärmettä, täytyy jälkeenpäin koettaa järkevästi ajatella ja pohtia tunnereaktioitaan. Pelästyneen kannattaa muistella näkemäänsä matelijaa ja miettiä, oliko se todella veret seisauttavan kauhun väärti. ”Mikä siinä niin kauheaa oli? Pitkä kapea muoto vai liikkumistapa?” Kyy on aika pieni eläin, lisäksi arka. Mietittyään asiaa rauhallisesti pelkääjä vähitellen uskaltautuu luomaan mielessään muistikuvan tapahtumasta, käärmeestä ja itsestään sen edessä. Silloin hän varmaan huomaa, että kyy on pieni ja hän itse valtavan suuri ja että hän on matelijalle isompi uhka kuin se hänelle. Näin hän antaa itselleen fobianhoitoterapiaa.
Kun pelästymään herkkä näkee käärmeen, Suomessa useimmiten kaiketi kyyn joka on maamme yleisin käärmelaji, hänen pitää opetella hillitsemään itsensä, niin ettei juokse karkuun vaan jää katselemaan pelkonsa kohdetta. Yleensä otus luikertelee pois niin nopeasti, ettei sitä ehdi kunnolla edes nähdä! Ja kun hän järkeilemällä onnistuu suitsimaan mielikuvituksensa, hänen pelkonsa haihtuu vähitellen – tai ainakaan käärmeen näkeminen ei aiheuta entisenlaista paniikkia.
Kun jalassa on saappaat, on turvassa. Myös paksut villasukat toimivat hyvin, sillä kyy ei pysty puremaan niiden läpi. Näin minulle opetettiin asuessani lapsena Ruotsissa. Suojapukeutuminen ei ole kesähelteellä mukavaa, semminkin kun se lienee useimmiten turhaa, koska käärmeet ovat ehkä muualla. Polun vierustoja voi halutessaan piiskata vaikka kepillä tai kävellessä tömistellä jaloillaan siltä varalta että kasvuston seassa vaanii vaara.
Ei ole hauskaa oleskella samalla tontilla yhdessä käärmeiden kanssa tai mennä kalliolle jolla on käärmeille sopivia koloja. Vakiintunut neuvo on viedä käärme pihaltaan pois mahdollisimman kauas – kunhan vain joku saa sen keplotelluksi kannella suljettavaan ämpäriin. Jos säikky ihminen itse pystyy tähän, hän voi olla ylpeä itsestään!
Katso käärmeen kuvaa
Käärmefoobikon on vaikea katsella käärmeen kuvaa. Jos hän näkee kuvan ennalta arvaamatta, hän säikähtää niin äkkiä, ettei ennätä käyttää järkeään vaan syöksyy pelkonsa syvyyteen. – Kuvailen nyt omia tuntemuksiani, joten syyllistyn ehkä yleistämiseen, mitä pyydän anteeksi. Ehkä minusta kumminkin on jollekulle käärmekauhuiselle apua.
Jos pelokkaasta suhtautumisesta kuvaan haluaa päätä eroon, kannattaa sisukkaasti katsella kuvia ja opetella katselemaan myös televisio-ohjelmia, joissa on matelijoita. Jos jossakin luontokirjassa esitellään myös matelijoita, ei kirjaa pelon takia pidä välttää, vaan kannattaa varovaisesti ottaa se käteen ja yhtä varovaisesti lehteillä sitä. Pitää rauhallisesti keskustella pelkonsa kanssa ja miettiä, onko siinä mieltä? Tiedän itsestäni, että se joka pelkää, pakenee mielellään myös kuvia. En vuosikausiin uskaltanut tutustua Antero Järvisen teokseen Käärme. Jumalattaresta paholaiseksi, vaikka puolisoni oli peittänyt kuvat tarralapuilla. Nykyisin laput ovat poissa ja uskallan halutessani katsella kuvia ilman väristyksiä. Vain kansien päälle laittamani paperi on paikallaan, sillä haluan, että se on käteni ja kannessa poseeraavan käärmeen välillä.
Ennen kuin ryhtyy kuvankatseluharjoitukseen, on hyvä tyynnyttää hengityksensä ja mielensä ja kätensä. Kun aikoo kääntää kirjan lehden, on parasta tarttua lehteen sen reunasta, jotteivät sormet vahingossa kosketa kääntöpuolella kenties olevaa käärmekuvaa. Lehti käännetään hitaasti. Silloin eivät aivot ja sydän ennätä ainakaan kamalasti pelästyä. Ja onhan mieli varautunut siihen, että silmät näkevät kuvan sellaisesta mikä ei ole mieluisaa. Tällä tiedolla on tyynnyttävä vaikutus. Jos lehden kääntöpuolella tosiaan on käärmeen kuva, sitä pitää jäädä katselemaan. Pitää sanoa itselleen, että se on paperille painettu kuva eikä se, mitä se esittää.
Tämä on tehokasta siedätyshoitoa. Kun sitä on riittävän kauan harjoitellut, on kenties valmis jopa panemaan kätensä kuvan päälle. Käsi tuntee kosketuksen paperiin, ei muuta, ja myös ihmisen henkinen minä toivottavasti vakuuttuu siitä, että käden alla on pelkkä paperille painettu eloton kuva. Tämä ei ole ihan helppo harjoitus. Ennen pitkää kielteinen suhtautuminen käärmeeseen kuitenkin muuttuu ainakin myönteisemmäksi ja pelkääjä on valmiimpi sallimaan eläville käärmeille oikeuden olla olemassa.
Kuvaharjoitusta voisi vielä jatkaa, mutta nyt vaaditaan lujia hermoja. Sitä en ole kokeillut. Jos tunnet itsesi rohkeaksi, voit kuvitella, että kuvan esittämä käärme alkaa elää. Jos eläydyt mielikuvaan liikaa ja alat pelätä, lopeta heti! Muistuta kuitenkin itseäsi siitä, ettei kuvan käärme ole todellinen.
Piirrä kuvia käärmeistä. Lue kirjallisuutta; kerrassaan hauska on E. T. A. Hoffmannin Kultainen malja (suomennos 2001), jonka käärmeitä ja salamanteria ei voi olla rakastamatta.
Lisää terapiakeinoja
Mielikuvakäärme ei tee sinulle mitään, vaikka onkin epämiellyttävä. Kuvassa oleva matelija tosin herättää voimakkaita tunteita.
Edellä on ollut puhe melko konkreettisesta totuttelusta ja siedätyksestä. On muitakin menetelmiä, joilla voi käsitellä ikäviä kuvitelmiaan. Hyvä keino on piirtää ja maalata se, mistä ei pidä. Mitä kauemmin tätä harrastaa, sen vaarattomammaksi aihe muuttuu. Yhtä terapeuttista on kirjoittaminen. Ennen kirjoittamaan ja myös piirtämään ryhtymistä on kuitenkin hyvä ensin rauhoittaa itsensä ja tehdä päähänsä vapaata tilaa. Siis keskittyä ja olla altis ottamaan vastaan se, mitä mieli haluaa kertoa. Kaikilta tämä ei ehkä heti onnistu. Jos kynä alkaa itsestään liikkua paperilla – ehkei kumminkaan heti ensi yrittämällä – kynän pitelijä kenties huomaa piirtävänsä käärmeen tai kirjoittavansa siitä ja käärmesuhteestaan kuvapäiväkirjaansa sellaista, mistä kenties ei ollut lainkaan tietoinen. Voi toki käydä niin, että etoo. Kuitenkin hankkimalla tällä tavalla tietoa pääsee tutkiskelemaan itseään tavallaan ulkopuolisena tarkkailijana.
Lisäksi voi terapoida itseään mietiskelyssä, jos omaa kyvyn vaipua tavallista tajuntaa syvemmälle tietoisuuden tasolle. Jos uskaltaa, voi aktiivisesti visualisoida käärmeitä, ellei niitä itsestään ilmaannu katseltaviksi. Tätä siedätyshoidon tekniikkaa en suosittele sellaiselle, jolle seurustelu piilotajunnan kanssa ja myös meditaatio ja näkymatkat ovat vieraita asioita. Se on rankka terapiaharjoitus, joka vaatii tekniikan oppimista.
Minulle näkykäärmeet ovat aina ilmaantuneet itsestään, ilman että olisin houkutellut niitä esille. Toisinaan sisäisten silmieni edessä olevat matelijat olivat kesyjä, mutta enimmäkseen kamalia, sillä ne liikkuivat ja olivat liian lähellä minua, enkä ollut valmistautunut niitä kohtaamaan. Mutta ne olivat pelkkää kuvittelua ja sen vuoksi vaarattomia. Vähitellen aloin nähdä ystävällisiä käärmeitä.
Olin vuosikausia miettinyt näkykäärmeiden roolia elämässäni. Ne antoivat minulle kimmokkeen ryhtyä tähän kirjoituspuuhaan: Olen halunnut ottaa selvää, voinko piirtämällä ja ”näkemällä”, tutkiskelemalla ja analysoimalla mielikuvien herättämiä tunteita auttaa itseäni pääsemään eroon fobiasta tai ainakin laimentamaan sitä. Ja ennen muuta, olisiko minun mahdollista auttaa muita, jotka kammoavat matelijoita.
Furmania lukiessani huomasin, että olen menetellyt oikein. Totutteluharjoituksilla muutkin kuin minä voivat päästä pelostaan. Tällainen itsehoito tepsii. Furman kuitenkin huomauttaa, että ilkeitä mielikuvia on vaikeaa karkottaa mielestään, mutta kannattaa opetella korvaamaan ne sellaisilla, jotka tuottavat myönteisiä tunnereaktioita.
Matelijat ovat lähtöisin alitajuntani varastosta, jonne on kerääntynyt geeneihin koodatun varomista tähdentävän tiedon rinnalle monenmoista myyttisen ikivanhaa sisäistä ja jopa viisasta tietoa. Sinne teki pesänsä myös minua paljon kiusannut ”synnin käärme”. Se on Ruotsin-kodin kristillistä perintöä vuosikymmenten takaa. Senkö vuoksi piilotajuntani mieltyi vastenmielisiin käärmeisiin, joilla se on kiusannut minua?
Synnynnäinen ja opittu pelko
Olen aina ollut taipuvainen uskomaan, että käärmepelko kumpuaa, paitsi opitusta tietoisesta tiedosta, myös ihmismielin varhaisimmasta, voisi sanoa sen primitiivisestä sisällöstä, sieltä mistä myös ikivanhat myytit, uskomukset ja vertauskuvat ovat syntyisin, ja että tuo raju pelon tunne on jollakin tietoisuutemme tasolla säilynyt meissä elinvoimaisena. Jos näin on, käärmefobia on todella kytköksissä pelkääjän alitajuntaan. Se ruokkii hänen tunteitaan pelottavilla epätodellisilla asioilla, joita hän ei osaa aina edes selittää. On sellaisia, jotka pelkäävät käärmettä vaikka eivät koskaan ole nähneet ainuttakaan. Arvelen, että käärmefobiaan on vaikuttanut myös kristinuskon vihamielinen suhtautuminen käärmeeseen, jonka se näkee synnin ilmentymänä.
Vaikuttaa kuitenkin siltä, etteivät nämä teoriat pidä kokonaan paikkansa. Pikkulapset, Järvisen mukaan alle viisivuotiaat, eivät pelkää käärmeitä. Lapsi ei ymmärrä, että hänen vieressään mateleva pitkulainen olio voi olla vaarallinen. Luottamuksesta todistavat myös kertomukset siitä, miten lapsi ja käärme syövät yhdessä samasta kupista: lapsi lusikoi ja käärme lipittää kielellään maitoa. Aihe tunnetaan muualtakin kuin suomalaisesta perinneaineistosta ja lienee yhteydessä tapaan pitää elättikäärmeitä.
Voi oppia suhtautumaan ”järkevästi” käärmeeseen. Toisinkin voi olla: Lapsi on pihalla ja lähellä häntä on käärme, se jolla on selässään tuttu koristekuvio. Paikalle tuleva aikuinen kauhistuu ja pelastaa nopsaan lapsensa, jolta tuskin jää huomaamatta, ettei eläimestä pidetä. Jos hän lisäksi joutuu tietämään, että käärme pitää tappaa, hän takuulla oppii pelkäämään sitä, koska aikuinenkin pelkää.
Kun tyttäreni Raini oli lapsi, päätin, etten siirrä häneen omaa käärmefobiaani. Niinpä kun television luonto-ohjelmassa joskus näkyi käärme, hillitsin itseni ja katselin yhdessä hänen kanssaan tuota elukkaa. Hänen mielestään sillä oli mukava vartalo. Hän on säästynyt käärmepelolta, ainakin osittain minun ansiostani. Mutta jos pihallemme olisi tullut kyy, olisin varmasti äkkiä nostanut hänet pois kesken leikin enkä ehkä olisi uskaltanut antaa hänen enää olla yksin ulkona. Olisin varmaan saanut kohtauksen, sillä siihen aikaan säikyin käärmettä pahasti. Tyttäreni olisi ehkä ruvennut kammoamaan käärmeitä.
Varhaisteini-ikäisenä tyttärentyttäreni Ronja piti kaulansa ympärillä vihreää pehmokäärmettä. Ihmiset reagoivat siihen säpsähtäen, mutta huomattuaan sen olevan leikkikalu, he tyyntyivät nopeasti. Lienee helppo uskoa, ettei Ronjasta tullut käärmefoobikkoa. Vuosia myöhemmin hän kertoi Lontoossa pitäneensä sylissään katutaiteilijan kaunista käärmettä. Hän sanoi sitä suloiseksi ja että se oli halannut häntä.
Itse en ottaisi käärmettä kaulalleni, niin paljon tunteeni eivät ole muuttuneet. Sentään pystyn katselemaan kyytä rauhallisesti pienen säpsäyksen jälkeen. Kesällä 2012 olin uimassa ja tulossa laiturille, kun näin kyyn lekottelemassa veden päällä. Pää koholla se ui soreasti pois laiturin edestä, kun huiskautin vettä kädelläni. Pitää siis katsoa myös uimareitin suuntaan siltä varalta että kyy on uimassa.
Kielteisyysharha
Tiede-lehden numerossa 3/2011 oli Mikko Puttosen artikkeli Pelko menee harhaan. Hän kirjoittaa ihmisen taipumuksesta, jolla on fobioita vahvistava vaikutus. Kun ihminen pelästyy, hänen mielensä tekee äkillisiä päätelmiä ja tilannearvioita esimerkiksi käärmeestä ennen kuin ehtii ajatella asiaa ”järkevästi”. Hänen mielensä menee harhaan. Psykologiassa tästä käytetään nimitystä harha: mieli tekee harhapäätelmiä ja käyttää intuitiota.
Yksi harhan muoto on kielteisyysharha, joka vääristää ja värittää totuutta. Se saa ihmisen herkemmin huomaamaan sen mikä on kielteistä, kuin sen mikä on hyvää, ja se myös paisuttelee sitä mikä on huonoa. Tiedotusvälineissä tämä tapa kertoa asioista on hyvin yleinen. Kielteisyysharha on länsimaissa luonut pelon kulttuurin, kirjoittaa Puttonen ja viittaa sosiologi Frank Furedin näkemykseen.
Esimerkki taideterapiasta
Keväällä 2007 menin maalaamaan Leena Myllyksen luo, sillä kokemukseni ekspressiivisestä taideterapiasta (tästä enemmän myöhemmin) oli ollut hyvä. Minua oli alkanut vaivata eräs vanha ongelma, kysymys johon en ollut löytänyt vastausta. Jospa asia nyt selviäisi. Tosin ei ole, tiedän, hyvä repiä vanhoja haavoja auki, sillä salaisuuksien paljastumista voi olla vaikea kestää, mikä tekee jäljellä olevan elämän raskaaksi. Semminkin kun on elänyt jo kauan, eikä psyykkinen ongelma ole vaivannut kuin joskus. Menin myös uteliaisuuttani.
Kyllä terapiassa muutama pahan mielen aihe lieveni, ja ennen kaikkea käsitin, ettei minun tarvitse aina ottaa itseäni vakavasti silloin kun ahdistaa. Olen taipuvainen paisuttelemaan tunnettani; en onneksi aina tee niin. Terapia pani minut miettimään tapaani reagoida pelkoon, loukkaantumisen ja vähäpätöisyyden tunteeseen. Pikkuharmeihin ei, kuten ei myöskään suuriin, kannata suhtautua liioitellen ja totisen tunteikkaasti. Näin on, ymmärsin. Helpotti.
Olen huomannut alkaneeni taantua vanhoihin ajattelutapoihini, joten uutta on vaikea omaksua. Muistista se johtuu. Pitää ottaa taideterapiamuistiinpanot kertausläksyksi! Tein kuvia, joissa silloiset tunteeni saivat kuvallisen hahmon. Paljaina. Esille tuli hyviä asioita ja pahoja asioita. Iloisimpiin kuului kumma kyllä se, jossa oli käärmeitä. Hyvä Maarit! Otukset olivat pikemminkin sydämellisiä kuin epäystävällisiä. Taideterapiakirjaani kirjoitin näin:
Aluksi vetelin liidulla epämääräisiä viivoja, kunnes ryhdyin tekemään viivapyörylöitä tai sykkyröitä. Levitin kirkkaansinistä maalia viivasykkyröiden päälle. Syntyi spiraaleja ja yhtäkkisesti spiraalit muuttuivat käärmeiksi. Jotta asia olisi varmasti selvä, annoin spiraaleille pään ja silmät ja kaksihaaraisen kielen. Nämä käärmeet olivat täynnä elämän riemua. Hyviä ja iloisia. Ja minäkin olin iloinen ja onnellinen. Käärmeiden ympärille ja välille sivelin ”kultamaalia”, sillä ne tarvitsivat välttämättä juhlallisen taustan. Kulta on sakraali väri, joka taiteessa viittaa taivaaseen, pyhien henkilöhahmojen asuinsijaa.
Käärmeet olivat kesyjä ja yhtä viehättäviä kuin Hoffmannin pienoisromaanissa Kultainen malja. Keskustelimme kuvasta ja sen minussa herättämistä tunteista. Sitten Leena kysyi, olenko mukana kuvassa. Arvelin olevani se käärme, joka muistuttaa lintua. Hahmo olikin ehkä lintu, sielun vertauskuva. Oloni oli kevyt.
Katsellessamme kuvaa muutaman viikon päästä se oli muuttunut vastenmieliseksi. Käärmeet olivat niin puistattavan epämiellyttäviä, etten halunnut katsella maalaustani. Pian kuva muuttui taas hyväksi. En voi sanoa itsestäni muuta kuin että olen kaiketi – tai alitajuntani ja sen minulle tyrkyttämä asenne on – ailahtelevainen.
Suhtautuminen käärmeeseen riippuu joskus siitä, huomaanko pitää mielikuvitukseni kurissa. Näkyvän ja näkymättömän todellisuuden välillä ei todellakaan ole selvää rajaa. Huomaamattaan ihminen alkaa kuvitella ja alkaa nähdä hyvän kohteen pahana tai päinvastoin pahan hyvänä.
Konkreettisella arkielämän tasolla olen hoitanut fobiaani aika hyvin. Suhtaudun eläinlajiin käärme niin rauhallisesti, etten nykyisin ole pelosta suunniltani kun näen kyyn.
Tietoisuuden luonto: jatkuva liike
Elias Lönnrot toteaa väitöskirjassaan Om Finnarnes Magiska Medicin, että ihminen häälyy ”valveen ja unen välimailla”. Tietoinen ja tiedostomaton kietoutuvat toisiinsa ja ihminen siirtyy huomaamattaan tietoisuuden tasolta toiselle. Niiden välillä ei ole selvää rajaa. Toisinaan ihmisen mieli voi kuitenkin viipyä jonkinlaisessa välitilassa.
Tietoisuus on kuin lakkaamatta virtaava vuo, silti huomaamaton. Puhutaan tajunnanvirrasta, joka Suomen kielen perussanakirjan mukaan on ”havaintojen, elämysten, tunteiden, muistikuvien ja ajatusten jatkuva virta aivoissa”. Esimerkiksi yritettäessä keskittyä meditaatioon tullaan nopeasti tietoiseksi tajunnan virrasta, sillä tietoisuus ei hevin suostu rauhoittumaan. Silloinkin, kun on onnistunut antamaan aivoilleen luvan levätä ”tyhjinä”, käy helposti niin että lupaavasti alkaneen hiljentymisen jälkeen monenmuotoiset ajatukset ja tunteet pian valtaavat vapaana olevan tilan. Se on flow-tila, jossa kaikki virtaa, kirjat ja kuvat syntyvät kuin itsestään. Tajunnanvirta jatkuu.
Opetellessaan jotain uutta ja vaikeaa asiaa tai pohtiessaan tärkeää kysymystä ihminen voi tulla fyysisesti tietoiseksi aivoistaan ja ehkä myös ruumiistaan, jotka keskittyvät (ja jännittyvät). Hän voi saada vähintään päänsäryn. Myös intensiivinen kuvittelu ja oleminen muuntuneen tietoisuuden tilassa voi aiheuttaa ruumiillisia tuntemuksia.
Yleensä tietoisuus vain on, ilman että se antaa merkkejä itsestään. Toisinaan se – tai mieli – on hyvin lempeä ja onnellinen. Toisinaan se on pahalla tuulella ja niin äkäinen, että sen isäntä tai emäntä, jos ei ole tullut kiinnittäneeksi siihen huomiota, ei pysty tai halua sitä hillitä. Niinpä se voi panna omistajansa ottamaan kantaa uskomattoman kiihkeästi, jota voi joutua myöhemmin katumaan. Äkkipikainen kiukunpurkaus voi äärimmillään johtaa henkiseen tai ruumiilliseen väkivaltaan, johon ainoa syy ei ehkä ole päivätietoisuuden lipsahdus.
Kuvittelu ja mielikuvitus
Ihmismielelle on ominaista kyky kuvitella. Kukapa ei kävisi mielessään pitkiä keskusteluja jonkun kanssa, ystävällisiä tai katkeria, tai sepittelisi juttuja joihin tulee lisää sattumuksia sitä mukaa kun tarina etenee. Kuvittelu voi imaista sellaiseen maailmaan, jonne ei aikonut mennä tai jota ei ikimaailmassa luulisi osaavansa kuvitella. Voi haltioitua niin, että tuntee olevansa sekä fyysisesti että psyykkisesti siellä minne kuvittelu on vienyt. Itse asiassa kirjallisuutta ja muita taiteita ja myös tiedettä tuskin olisi ilman luovan ihmisen kykyä kuvitella ja luottaa intuitioon ja intensiivisiin ajatuksiin.
Mielikuvitus on kuvittelun erottamaton kumppani. Niitä ei oikein voi erottaa toisistaan. Onko kuvittelua ilman mielikuvia? Aistit ottavat vastaan vaikutelmia tai palauttavat tajuntaan muistoja jotka aivoissa muuttuvat mielikuviksi. Ne ruokkivat kuvittelua. Aina ei tarvita näin suoria virikkeitä. Ne ovat mukana myös silloin kun ihminen on muuntuneessa, meditatiivisessa tietoisuudentilassa, jossa suurin vaikuttaja kuitenkin on hänen piilotajuntansa.
Lapsi voi keksiä itselleen leikkikaveriksi ”tyhjäihmisen”, jollainen oli äitini seurakseen kuvittelema tyttö. Oikeat lelut ovat vähintään yhtä eläviä, kuin Bill Wattersonin Lassi ja Leevi -sarjakuvan Leevi-pehmotiikeri. Muut näkevät lelun, mutta Lassille se on hyvin elävä tiikeri. Lapsenlapsellani Intolla oli seuranaan dinosauruksia ja lohikäärmeitä.
Joskus aikuinenkin voi kuvitella näkevänsä eläviä hahmoja; hämärässä voi aidalle roikkumaan unohtunut takki muuntua ihmiseksi. Näky voi olla niin aito, ettei siitä uskalla ottaa selvää. Tiellä oleva köydenpätkä tai keppi voi naamioitua käärmeeksi. Sydän hyppää säikähdyksestä kurkkuun.
Mielikuva voi spontaanisesti saada alkunsa jälkikuvasta, optisesta ilmiöstä, ja siirtää ihmisen meditatiiviseen tilaan, jossa alkaa tarina. Vaikka silmät ovat kiinni, jälkikuva pysyy niiden edessä ja ”matkaaja” näkee muun ohessa jälkikuvalle ominaisen värien muuttumisen.
Makasin kerran sängylläni ajattelematta oikein mitään. Silmäni olivat kohti vastakkaisen talon vaaleaa seinää, johon aurinko paistoi piinaavan kirkkaasti. Suljin silmäni ja näin kohta jälkikuvan. Siinä oli paljon tummaa ja kaksi vihertävää kuviota. Ne muistuttivat levällään olevia linnun siipiä. Ajattelin, että ne ovat kondorin siivet (puolisoni oli ostanut El Condor -punaviiniä). Siipien välissä oli jotain epämääräistä. Ajattelin siihen linnulle pään.
Jälkikuvalle ominaiseen tapaan väri alkoi muuttua. Kotka näkyi tummana siluettina heijastuvaa aurinkoa vasten. Sen päätä oli nyt vaikea erottaa. Kuvan etualalla oli kuusimetsä. Se näytti mustalta laskevan auringon hehkuvan punaoranssiksi värjäämää taivaanrantaa vasten.
Kondorikotka lensi kohti minua. Istuin auringonpaisteisella vuoristorinteellä kiven päällä komea maisema edessäni. Lintu laskeutui viereeni. Se oli suuri, ylväs ja kaunis. Se kehotti minua nousemaan selkäänsä. Tein niin. Kotka neuvoi minua pitämään kiinni hänen niskahöyhenistään. Nousimme ilmaan. Koska minua hieman pelotti, hän lupasi lentää varovaisesti. Toivoin, että hän välttäisi sademetsää, sillä siellä voi olla isoja käärmeitä.
Siinä maatessani mieleeni palautui, miten taideterapiassa minulla oli kerran ollut kondoria esittävä sorminukke etusormessani. Terapeutilla oli vaaleanpunainen porsashahmo. Se nousi selkääni. Lensimme korkealla sademetsän yläpuolella ja koska porsasta pelotti, kondori, siis minä, oli varovainen.
Muisti
Muisti on hyvin tärkeä. Mutta siihen ei aina kannata luottaa, sillä monet asiat unohtuvat. Tahtomattaankin ihminen muistaa väärin tai vääristelee totuutta, tunteitaan ja tapahtumia joissa on ollut mukana. Moni muisto haalistuu melkein näkymättömäksi. Muisti valikoi ja muokkaa. Sen päälle voi kerääntyä kimaltelevaa kultatomua. Loukkaantumisen tunne voi paisua mustaa mustemmaksi möykyksi. Muisti liikkuu tietoisuuden kaikilla tasoilla ja kuvittelu on sen seuralainen.
On pitkäkestoinen eli säilömuisti ja lyhytkestoinen eli työmuisti; näiden lisäksi on muitakin nimityksiä. Säilömuisti on kuin varasto, jonka hyllyillä ja laatikoissa verhojen takana on tallella se, mitä ihminen on elämänsä aikana oppinut ja kokenut, sekä hyviä että pahoja asioita. Sieltä työmuisti käy hankkimassa tarvitsemansa tiedot. Vaikka aivoihin kehittynyt muistamisjärjestelmä on hyvä, se ei takaa, että kaikki asiat pysyvät mielessä oikeassa muodossa. Voiko muistelmateosten totuuteen aina luottaa?
Ihmiset muistavat järkyttävän väärin, ja mitä pidemmälle aika kuluu, sitä huonommin he muistavat. Lisäksi olemme taipuvaisia muuttamaan muistomme kanssaihmistemme näkemysten mukaisiksi. Ihmisellä voi olla myös valemuisto eli hän muistaa sellaista mitä ei ole koskaan tapahtunut. Oikeusturvan kannalta huonomuistisuus on huono asia. Näin Jani Kaaro artikkelissaan ”Luulet vain muistavasi”. Mutta kun odottamatta jostain tuntemattomasta lähteestä mieleen räiskähtää jotain minkä oli tykkänään unohtanut, se antaa uskoa, että kyky muistaa on yhä tallella.
Kun tähän vielä lisää mieli- ja muistikuvien epäluotettavuuden, ei ole ihme jos muistelija on epävarmalla pohjalla, ellei ole tarkistanut kuvailemiaan ”totuuksia” ja sijoittanut niitä laajempaan, esimerkiksi yhteiskunnalliseen yhteyteen. Mielikuva voi muuttua vääräksi muistikuvaksi, jopa käsitykseksi jota ei ole koskaan ollutkaan, ainakaan kaikkien tietämän mukaan. Jokaisella on varmaan esimerkkejä tästä.
Vielä lainaus Siri Hustvedtilta: ”Ihmisen tietoinen muisti, tämä eräänlainen työmuisti, on paljon pienempi kuin tiedostamaton muisti. Vielä ei osata sanoa, miten tämä varasto oikein toimii.” Näin kirjailija sanoi Jukka Petäjän haastatellessa häntä.
Kirjassaan Vapiseva nainen Hustvedt mainitsee: ”Neurotieteilijät tietävät nykyään, että palauttaessamme mieleemme muistoa emme saa esiin alkuperäistä muistoa, vaan sen, jonka palautimme tietoisuuteemme, kun viimeksi asiaa muistelimme. Tässä prosessissa muistot muuttuvat.” Ehkä lapsena oppimani ajatukset synnin käärmeestä, joka uhkaa minua, ja enkelisiivistä joiden arvoinen en ole, ovat elämääni haitanneita vääristyneitä muistijälkiä. Niihin liittyvät asiat ovat olleet kipeitä.
Intuitio ja inspiraatio
Kun kirjoittaa kirjettä, kynä alkaa toimia, suorastaan lentää paperilla ja kirjoittaa sellaista, mitä kynänpitelijä ei ollut suunnitellut. Kirjoittaminen vie helposti kirjoittajan mielen sen tiedostamattomaan kerrokseen. Huomatessaan näin käyneen hän ehkä aloittaa uuden kirjeen, mutta antaa nyt harkintakykynsä pitää itsensä kurissa. Nykyään kai kirjoitetaan enimmäkseen sähköposti- ja tekstiviestejä tietokoneella, mutta näppäimillä liikkuviin sormiin pätee sama kuin käteen jossa on kynä. Käsin kirjoitettavaa kirjettä ei onneksi saa silmänräpäyksessä postilaatikkoon, joten on aikaa miettiä uudelleen. Jos sähköinen viesti on lähtenyt matkaan, sitä ei enää pysty korjaamaan.
Kirjailijat – kaikkiko, en tiedä – luottavat käsiensä (ja aivojensa) inspiroituneeseen kirjoittamiseen. Paitsi inspiraatio eli innoitus heitä ohjaa intuitio eli vaistonvarainen tajuaminen. Tekstiä ilmaantuu paperille tai tietokoneen näyttöruudulle kuin itsestään, olematta yleensä kuitenkaan ns. automaattista kirjoittamista, joka tapahtuu transsinomaisessa psyykkisessä tilassa. Kirjailija luottaa mielikuvitukseensa ja sisäiseen näkemykseensä, samalla kun tietoisuus pitää häntä kurissa, jottei hän harhaudu kauas suunnitelmastaan. Samalla hän antaa tekstin kirjoittaa itsensä. Tämä pätee kaikkien luovien ihmisten työhön. – On vaikeaa tietää mikä on mitäkin, sillä tietoisuuden tasojen välinen raja on kuin veteen piirretty viiva. Ilman intuitiota ja inspiraatiota ei ole improvisaatiota.
Tällaiset tuntemukset ovat varmaan tuttuja kaikille niille, jotka keskittyvät saattamaan ajatuksensa muille ymmärrettävään muotoon. Kirjallinen, kielellinen, ilmaisu sopii tähän tarkoitukseen ehkä parhaiten. Sen sijaan muun muassa musiikki (ilman lauluosuuksia), kuvataiteet ja tanssi ovat ei-verbaalisia ilmaisutapoja ja sen vuoksi abstrakteja. Niitä on mielestäni vaikeampi analysoida samalla tavalla kuin tekstiä. En edes yritä. Totean vain, että tietysti myös ne ammentavat intuitiosta ja mielen tiedostamattomilta tasoilta. Näin tapahtuu kaikenlaisessa esittävässä taiteessa, myös teatteri- ja oopperataiteessa, joissa yhdistyvät useat ilmaisunkielet.
Mielikuvitus antaa mielessä syntyneille abstraktioille näkyvän muodon. Vaisto ja intuitio ovat tärkeitä myös ihmisen jokapäiväisessä elämässä. Intuitiolla ”tarkoitetaan oivalluskykyä, joka ylittää tietoisen erittelevän ajattelun”, kirjoittaa Irma Korte teoksessaan Nainen ja myyttinen nainen. Hän on pahoillaan, kun sen viesteistä ei usein ymmärretä välittää, koska sen olemassaoloon ei oikein uskota.
Samu Mielosen ja Asta Raamin mielestä koulussa pitäisi opettaa intuition käyttöä, koska ihminen ajattelee sekä rationaalisesti että intuitiivisesti. Yhdessä ne ovat ”erottamaton osa ihmisyyttä”. ”Intuitiolla tarkoitetaan välitöntä ja ei-tietoista ajattelua”. Se on luovuuden lähde, josta kumpuaa taide ja uuden keksiminen.
Nukketeatterin taiteilija Mona Leo tunsi esiintyessään, että jokin näkymätön käsi liikutti hänen omaa, nuken sisällä näkymättömänä olevaa kättään. Mona suostui nöyrästi sen ohjaukseen, sillä se oli hänen mielestään hyvin viisas, viisaampi kuin hän. Taiteilija piti kuitenkin huolen siitä, että näytelmä päättyi niin kuin sen oli määrä päättyä. Hän oli etevä improvisoimaan, joten ”näkymätön käsi” ei tuottanut hänelle hankaluuksia. Ei hän joutunut pulaan silloinkaan, kun katsomossa istuvat lapset keskustelivat nukkehahmojen kanssa ja sanoivat, mitä niiden pitää tehdä. Mona Leo luotti intuitioonsa ja tietoisuuteensa joka oli mukautuvainen. Tunne näkymättömän käden läsnäolosta oli tunne, jota ei voinut sanallisesti selittää.
Siri Hustvedt uskoo, että on olemassa ”esitietoinen maailma”, josta hänen tiedostamaton tietoisuutensa ammentaa sen minkä kädet kirjoittavat. Se on syntynyt muistijäljistä, joita mm. kirjat, keskustelut ja kokemukset ovat hänen mieleensä jättäneet (s. 102). – Huomaan: esitietoisuus on vielä yksi tietoisuuden taso. Irma Korte luonnehtii sitä eräänlaiseksi rajatilaksi tietoisuuden ja tiedostamattoman välillä (s. 87).
Tietoisuus kaikilla tasoillaan on vieläkin abstraktimpaa monissa tavallisissa päivittäisissä pikkutapahtumissa, koska niihin ei kiinnitä huomiota. Esimerkiksi: Sinulla on kutiava hyttysen purema, jota raavit. Sitä ennen aivojesi tunne- ja kipuvyöhykkeet ovat rekisteröineet kutinan ja antaneet kädellesi käskyn raapia puremakohtaa. Huomaat raapivasi. Vasta nyt tiedostat mitä teet. Mitä sitä ennen tapahtui, oli tiedostamatonta. Koska nyt tiedät raapivasi, päätät jatkatko raapimista vai lopetatko, ja tuo päätös on tietoista.
Jotta kirjani tarkoitus ei unohdu, kirjoitan tähän kohtaan muutaman rivin valaisemaan mielen alituista liikettä: Kävelen polulla ja säpsähdän, kun näen kyyn paistattamassa päivää hylätyn muurahaisenpesän päällä. Myös se säpsähtää ja pelkää luultavasti enemmän kuin minä. Ainakin se on nopea. Se luikertaa vikkelästi näkymättömiin juolukkavarvikon sekaan. Yhtä nopeasti se livahtaa suoraan piilotajuntaani, jos olen käärmesäikky. Se asettautuu sinne aiemmin saapuneiden käärmeiden joukkoon ja muuttuu mielikuvakäärmeeksi, jota pelkään ja kammoan.
Tietoisuustasojen rinnakkaisuus
Kirsti Simonsuuren teos Ihmiset ja jumalat: myytit ja mytologia sai minut pohtimaan missä määrin ihminen voi elää yhtaikaa muuttumattomassa ja muuttuneessa tietoisuudentilassa. Tulin ajatelleeksi kokemusta, jossa olin todellisuuksia erottavan rajan toisella puolella:
Kävelin keväällä metsässä järven rantaa seurailevaa polkua pitkin. Mieli tyynenä ja iloisena. Kaikki aistimet avoimina. Linnut lauloivat. Kivien ja kantojen päällä oli muhevanvihreä sammalpeitto. Puut tuoksuivat. Uppouduin olemiseeni, onnellisuuteeni. Jonkin aikaa kuljettuani kaikki ympärilläni alkoi muuttua vaimeammaksi ja jotenkin pehmoisemmaksi. Kuulin linnut kuin sordiinon läpi, ja vaikutti siltä kuin puut, sammalet ja polku eivät olisi yhtä selväpiirteisiä kuin vähän aikaa aiemmin. Yritin kävellä oikein kevyesti ja varovasti, häiritsemättä. Metsä ei ollut entisellään! Olin astumassa epätodelliseen maailmaan. Tätä kirjoittaessani melkein näen miten komeana kumpareella ilta-auringon kilossa seisoo kultasarvinen Metsän kuningas selässään vaaleahiuksinen haltijatar, jonka harteilta laskeutuu alas himmeästi kimalteleva viitta.
Aika kultaa muistot. Rehellisesti sanoen kuvittelin hirven ja ratsastajan juuri äsken, tätä kirjoittaessani. Voi olla, että jonain päivänä alan uskoa, että todella näin hirven, ehkä myös kauniin haltijattaren. – Mutta metsän muuttuminen henkäyksen kaltaiseksi oli totta ja myös se, että syvennyin sen aistimiseen. Se oli satumetsä! Olin hyvää matkaa siirtymässä muuntuneeseen tietoisuuden tilaan. En kuitenkaan halunnut jättäytyä jälkeen, vaan kiiruhdin edelläni ripeästi astelevan puolisoni perään. Vastahakoisesti palasin todelliseen metsään.
En uskalla arvailla, missä määrin samanaikaisuus pätee lapseen, jonka maailma on hyvin rikas ja mielikuvituksekas verrattuna aikuisten tosielämään. En ole asiantuntija. Luulen, että hän elää kahdessa todellisuudessa. Lapsi uskoo keijukaisiin ja tonttuihin, puhuviin eläimiin ja noita-akkoihin, ja tietysti myös itse keksimiinsä näkymättömiin mielikuvitushahmoihin, jotka ovat yhtä eläviä kuin hän itse. Satuikäisenä hän elää yhtä aikaa toden ja sadun maailmassa. Ne sulautuvat toisiinsa samalla tavalla kuin varhaisena aamuna järven pinta ja sen päällä leijuvat utupilvet, jotka näyttävät tanssivilta olennoilta. Maisemaa katseleva aikuinen näkee tyynen järven ja liikkuvan aamusumun, jonka hän ajattelee näyttävän keijuparvelta.
Vaikka luottamus vanhoihin myyttisiin käsityksiin ja usko yliluonnollisen olemassaoloon ovat osa monien ihmisten maailmankatsomusta, he elävät silti myös muuntumattoman tietoisuuden ohjaamaa arkielämää. Sen joka uskoo, että suojeluenkeli kulkee rinnalla, ei tarvitse sitä koko ajan palautella mieleensä. Hän ei ole meditatiivisessa välitilassa. Yliluonnollisen maailman kosketus on alati läsnä, mutta ”tavallisen olemisen” rinnalla.
Näytelmässään Kesäyön unelma (oikeastaan Juhannusyön uni) on William Shakespeare onnistuneesti punonut yhteen todellisuuden ja mielikuvitusmaailman. Tapahtumapaikkana on Oberonin ja Titanian, keijujen kuninkaan ja kuningattaren, taikavoimillaan hallitsema metsä. Sen tunnelma on salamyhkäinen. Heidän taikansa lumoavat metsään saapuneet nuoret ihmiset ja vaikuttaa heihin voimakkaasti. Nuorten rakastavaisten tunteiden solmut aukeavat ja molemmat parit saavat toisensa.
Romaanissaan Lumous Siri Hustvedt lisää näytelmään uusia todellisuuksia. On arkinen todellisuus, jota häiritsemään ilmaantuu mystinen todellisuus, joka saa outojen tapahtumien muodon pikkukaupungissa, jossa harrastajanäyttelijät harjoittelevat Shakespearen näytelmää. Lumous vaikuttaa ihmisiin, varsinkin mieleltään yksinkertaiseen, psyykkisesti sairaaseen mieheen. Lisäksi kirjassa on tämän sairaan rakastuneen miehen tavallisesta poikkeava todellisuus, joka sulautuu näytelmän lumotodellisuuteen.
Mitä ihmettä?
Olen huomannut, että ihmisen tietoisuus omasta itsestään väistyy toisinaan aivan arkipäiväisissä tilanteissa silloin kun hän on yhdessä toisten ihmisten kanssa. Tätä on vaikea selittää. Hän tavallaan siirtää oman tietoisuutensa toiseen kohteeseen. Näin voi tapahtua, kun hän on huomaamattaan antanut aivoilleen ”vapaata”. Mahtaako tällainen olla kovinkin yleistä? Ihminen saattaa myös reagoida ikään kuin se mikä tapahtuu toiselle, tapahtuisikin hänelle. Jos hän kävelee liukkaalla kadulla yhdessä jonkun kanssa ja tämän jalka lipeää, niin hän automaattisesti nytkähtää ja korjaa asentoaan tukevammaksi, ikään kuin itse olisi kaatumaisillaan. Mikä refleksi tämä on?
Työtoverini ja minä olimme ostaneet itsellemme alennusmyynnistä samanlaiset mekot. Se ei haitannut meitä vaan olimme pikemminkin huvittuneita. Yhtenä päivänä istuin kahvinurkkauksessa, kun tämä työtoveri oli tulossa kahville. Kun näin hänet, minusta tuntui hetken aikaa, kuin olisin nähnyt itseni tulossa taukotilaan.
Japanilainen Hiroshi Ishiguro on rakentanut erittäin aidon näköisiä robotteja (androideja), myös oman kopionsa. Hän tutkii ihmisen ja koneen vuorovaikutusta sekä ruumiin ja mielen välistä suhdetta. Hän on pannut oman kopionsa luennoimaan samalla tavalla kuin hän puhuu. Hän tarkkailee sitä sivulta ”kamerasilmillä”. Toisinaan Ishigurosta tuntuu siltä, kuin hän itse olisi luentosalissa androidin paikalla. Ja jos joku koskee robotin ihoa, hän tuntee tunnetasolla kosketuksen kehossaan.
Jotakin samantapaista voi kokea myös meditaation aikana; vielä jälkeenkinpäin olen tuntenut Buddhan kädet pääni ympärillä. Voi myös huomata muuttuvansa toiseksi olennoksi, hahmoksi jota mietiskelee. Näin voinee tapahtua, vaikkei olekaan buddhalainen.
Piilotajunnan luonto:
syvällä ihmisen sisimmässä
Ihmisen psyykeen sisältyvät sekä se, minkä hän tiedostaa että se, mitä hän ei tiedosta, eli se mikä enimmäkseen, ”normaalisti”, on piilossa syvällä mielen kätköissä. Piilotajunta ei ole mikään kuriositeetti, vaan se on yksilön psyyken normaali ja luonnollinen osa, vieläpä rikas ja merkityksellinen. Tavanomaista arkea elettäessä se ei juuri anna merkkejä itsestään.
Piilotajunta on muutakin kuin mielen roskavarasto. C. G. Jungin mukaan piilotajunta sisältää ihmisluonnon kaikki puolet – valoisan ja pimeän, kauniin ja ruman, hyvän ja pahan, syvällisen ja typerän.
Tietoisuuden saattaa sentään huomata, kun tarkkailee mitä päässä liikkuu ihan tavallisena päivänä. Piilotajunta sen sijaan pysyttelee enimmäkseen piilossa. Se on ihmeellinen. Sieltä voi odottamatta nousta mieleen hienoja ajatuksia ja oivalluksia, jotka panevat ihmisen ihmettelemään, tai sitten jotain, joka on salamyhkäistä ja kauheaa. Ihminen voi yhden päivän aikana olla vuoroin paratiisissa ja helvetissä.
Piilotajunta, varsinkin lähellä arkipäivän tietoisuuden tasoa oleva tiedostamaton, on alati läsnä ilman että siihen tulee kiinnittäneeksi huomiota. Sen maailmaan ihminen saattaa sukeltaa jopa valveilla ollessaan, kesken päivän mietteiden ja tekemisten. Mutta jos sairaus tai voimakas pelko on suistanut hänet henkisesti herkistyneeseen tilaan, hänen mielensä menee syvemmälle. Hän on silloin hyvin vastaanottavainen piilotajuntansa viesteille, joilla ei näytä olevan mitään tekemistä hänen normaalin tajuntansa kanssa.
Jos on liukunut muuntuneeseen tietoisuudentilaan ja jos se on uusi kokemus, ei ehkä ymmärrä, mitä mielelle on alkanut tapahtua. Jos tuntee vetoa mystiikkaan, saattaa uskoa saaneensa kosketuksen yliluonnolliseen maailmaan. Aluksi ihminen pelästyy ja miettii, mitä on tapahtunut. Vakaa realisti ehkä käsittää, että äänessä on oma sisäisyys.
Auennut yhteys piilotajuntaan laajentaa ihmisen tietoisuutta, rikastuttaa häntä henkisesti, ellei hän sitten ole kauhuissaan. Hän löytää tiedon, jota ei tiennyt itsellään olevan. Se on kertynyt hänen tietämättään elämän aikana. Ja jos hän osaa lukea – tai opettelee lukemaan – piilotajunnan kieltä, myyttien, uskomusten ja symbolien kieltä, hänen itsetuntemuksensa ja kenties myös hänen viisautensa karttuu. Tuo kieli on enimmille vierasta, eivätkä ne jotka kuuluvat hänen lähipiirinsä kenties ole yhtään häntä viisaampia.
Piilotajunta on suuri aarrearkku. Siellä on paljon ikivanhoja uskomuksia, myyttisiä tarinoita tai niiden aihelmia ja käsitteitä, jotka ovat vähitellen muuttuneet vertauskuviksi. Siellä on myös uutta merkityksellistä tietoa, jota ihminen tarvitsee elämässään, vaikkei hän tuon suljetun varaston olemassaolosta mitään tietäisikään. Sinne muun tiedon sekaan ovat tallentuneet oman elämän tärkeät tapahtumat ja vaikutelmat, hyvät muistot, pelot ja raskaat traumat.
Siteeraan jälleen Siri Hustvedtia, josta saa realisti-älykön vaikutelman, mutta joka kumminkin kirjoittaa näin: ”Tuon itsestään tietoisen tarinankertojan takana ja ympärillä on valtava tiedostamattoman meri, kaikki mitä emme tiedä, emmekä tule koskaan tietämään, tai olemme unohtaneet”. Kokemuksestani tiedän, että tuollainen meri on olemassa.
Lehtihaastattelussa porvoolainen keramiikkataiteilija Åsa Hellman puhuu saven tahdosta ja vuoropuhelustaan sen kanssa. Tekeillä olevassa ”esineessä on jonkinlainen sielu, joka pyrkii ulos ilmaisemaan itseään.” Se ei salli taiteilijan tehdä esineen pintaan sellaista kuviota kuin tämä on suunnitellut, vaan valitsee koristeen aiheen ja värit. Herkkä ihminen ottaa huomioon piilotajuntansa mielipiteen. Myös Hellmanin tavalliset koristeaiheet: lootus, spiraali ja vesi kumpuavat hänen sisäisyydestään. Ne ovat myyttisiä perussymboleita, joita ilman hän ei ole tullut toimeen. Intuition syvyyttä ei voida mitata. Muuntuneen tietoisuuden tilasta ja piilotajunnasta innoituksensa voimalla luovaa työtä tekevä kurkottaa ylöspäin euforiseen onniautuuteen tai kohti sielunsa varjoisia syvyyksiä.
Piilotajunta elää omaa elämäänsä ihmisen mielen kätköissä, eivätkä monet tule koskaan siitä tietoisiksi. Sieltä voisi löytyä selitys monille hänen tunteilleen ja hänen käyttäytymiselleen. Se auttaisi häntä ymmärtämään itseään ja ehkä myös vapautumaan ahdistuksesta. Juuri tähän pyritään klassisessa psykoanalyysissä, psykiatriassa, psykoterapiassa ja taideterapiassa.
Kenenkään ei ole pakko saada kontaktia piilotajuntaansa, sillä se voi olla pelottavaa, mutta jos sen saa, jos näkee miten rikasta ”sisäistä elämää” elää, itseymmärrys ja ilo lisääntyvät. Itsearvostus kasvaa, sillä persoonallisuus on laaja-alaisempi kuin sen luuli olevan. Aina piilotajunta ei kuitenkaan yksin riitä parantamaan ihmisen psyykeä. Tarvitaan psykoterapiaa, jota on valitettavasti vaikea saada julkisella puolella.
Silloinkin, kun mietiskelijä on varsin syvässä meditatiivisessa tilassa, hänen tietoisuutensa voi olla läsnä. Se ottaa kantaa siihen mitä hän kokee ja mitä hänen ”sisäiset silmänsä” näkevät. – Tarkkaileva tietoisuus voi syystäkin olla ylpeä sisäisen minänsä, ”sisäolionsa”, luovasta kyvystä oleilla piilotajunnassaan, sen taidosta yhdistää yllättävällä tavalla toisiinsa vertauskuvia ja myyttisiä aiheita, maalailla näkymiä kauniilla väreillä tai soittaa tenhoavaa musiikkia vaikka se muuten suosii hiljaisuutta. Tämä on totta.
Piilotajunta-sanasta voi helposti saada vaikutelman, että se on paha peikko ja että sillä tarkoitetaan laadultaan pelkästään kielteisiä mielikuvia. Onko se tiedostamaton vai opittu käsitys? Sana tarkoittaa yleensä kuitenkin kaikenlaista mitä psyykeen kätkeytyy. Paitsi että vaeltaisi varjojen laaksossa, ihminen voi myös tuntea suurta hurmiota, kohota lähelle jumalkirkkautta ja tuntea, miten suuri ilo ja rakkaus täyttävät hänen sydämensä.
Hoitaessaan potilaittensa psyykeä ja psyykkisiä ongelmia Sigmund Freud ja Carl Gustav Jung huomasivat että unissa esille nousi sellaista mikä oli sisällöltään piilotajuista. Se tuli ilmi symboleina. Myöhemmin heidän tiensä erkanivat.
Ihmisellä on yksilöllinen eli henkilökohtainen piilotajunta. Jung toi sen rinnalle kollektiivisen eli ihmisille yhteisen piilotajunnan käsitteen. Hän kiinnitti huomionsa siihen, että eri puolilla maailmaa elävien ihmisten myyteissä ja saduissa, uskonnoissa ja uskomuksissa, unissa, näyissä ja muissa mystisissä kokemuksissa, monissa taideteoksissa, ihmisten psyykkisissä sairauksissa ja jopa alkemistien teksteissä ja kuvissa toistuvat samanlaiset sisällöt, symbolit ja mielikuvat. Näin on, vaikka ihmiset eivät milloinkaan ole olleet kosketuksissa toisiinsa. Kollektiivisesta piilotajunnasta erottuvat omaksi laadukseen arkkityypit, jotka ovat ihmisen mielessä kaikkein syvimmällä tasolla samankaltaisina ilmeneviä, muuttumattomina pysyviä peruskuvia, sellaisia kuin esimerkiksi käärme, valo, ympyrä (ja keskipiste), (sankarin) matka.
Vaikka kulttuurit ovat erilaisia, ovat ihmiset peruslaadultaan suuresti toistensa kaltaisia, elävät he missä päin maailmaa tahansa. Se johtuu lajimme biologisista ominaisuuksista ja myös siitä, että olemme aina olleet riippuvaisia ympäristöstä, jossa elämme ja josta otamme ruokamme. Aistimme ovat samanlaiset ja myös aivomme, mielen, järjen ja tunteiden koti. Pelkäämme samoja asioita. Elämme samalla planeetalla. Meille kehittyi pääpiirteissään samankaltainen tapa suhtautua asioihin ja kansoitimme luonnon kunnioitustamme vaativilla jumalolennoilla ja hengillä. Näin syntyi uskomuksia ja uskontoja.
Piilotajunnan vertauskuvalliselle kielelle tuskin enää annetaan samanlaista arvoa kuin Freudin ja Jungin aikaan. Se ei ole yhtä yksiselitteistä kuin 1900-luvun ensimmäisen puoliskon vuosikymmeninä, jolloin ihmisillä vielä oli elävä tuntuma symboleihin ja uskomuksiin. Tutustuin niiden maailmaan ryhtyessäni 1970-luvulla tutkimaan Mona Leon satuteatteria. Hänelle Jung oli guru, tai ainakin melkein.
Folkloristiikassa ei kaiketi ole tavattu, ainakaan Suomessa, selittää kansanrunoudessa ilmeneviä samanlaisia ominaisuuksia ja sisältöjä jungilaisen näkemyksen mukaisesti eli niin, että ihmisyys luo samanlaisia henkisiä sisältöjä. Katsotaan, että yhteiset aiheet ja maailmankatsomuksen yhtäläisyydet perustuvat kulttuurilainoihin, kun kansanryhmät ja ihmiset asuvat lähellä toisiaan ja ymmärtävät toistensa kieltä. Tämä on tietenkin totta, mutta eikö henkisen perinteen yhtäläisyyksillä voisi olla myös syvyyspsykologisempi selitys, ainakin jossain määrin? Nämä mietteeni ovat vahvistuneet lukiessani Anna-Leena Siikalan 2012 ilmestynyttä laajaa tutkimusta Itämerensuomalaisten mytologia.
Kysymys kollektiivisesta piilotajunnasta ei ole yksioikoinen. Kollektiiviseksi piilotajunnaksi tulkittujen ajatusten sisältö on nimittäin suureksi osaksi opittua. Se ei ole pelkkää intuitiivista viisautta, vaan kuten ns. primitiivisistä kulttuureista tiedämme, henkisen perinteen siirtämistä sukupolvelta seuraavalle.
Maailma, etenkin ns. kehittynyt maailma johon Suomikin kuuluu, on muuttunut paljon ja nopeasti. Vaikutelmien, kuvien, viihteen ja uuden tiedon tulva ihmisen aivoissa on niin valtava, että se huuhtoo tieltään siellä aiemmin viihtyneen vanhan, usein syvällisen tiedon, eikä sen kieltä enää kovin hyvin osata lukea. Vanhojen vertauskuvien ja merkitysten rinnalle syntyy koko ajan uusia joita ei juuri löydy symbolikirjoista.
Kaikki kuulemma näkevät unia, vaikka eivät niitä aina muista. Unet ovat monesti omituisia ja niitä päivitellään tähän tapaan: ”Kylläpä näin viime yönä kummallista unta! Mitähän se tarkoittaa?” Käsittämättömältäkin vaikuttavassa unessa ihmisen tiedetään käyvän läpi asioita, jotka liittyvät päivittäisiin tapahtumiin, suunnitelmiin tai tunteisiin. Asiaan harjaantumattoman on hyvin vaikea havaita järkeä ja yhtymäkohtia uniensa ja valveaikansa välillä.
Nähdessään unia ihmisen uskotaan olevan yhteydessä piilotajuntaansa ja sen kieltä analysoimalla uskotaan voitavan arvata mielen lukkoja. Itse olen varsin kehno näkemään unia tai unohdan ne heti ja luulen, etten ole nähnyt unta. Nyt kun en ole juuri lainkaan seurustellut piilotajuntani kanssa, minun on luovuttava käsityksestäni, että näyt ja kuvat korvaavat unikokemukset.
Heräämisen aikaan, silloin kun unitila vielä jatkuu vaikka nukkuja on melkein hereillä, hän ei heti oikein tiedä, missä on ja oliko uni totta. Myös mielikuvitus luo monenlaista ihmeellistä katsottavaa. Tarkasti ottaen ihminen on nukkuessaan menneen ja tulevan valveillaolon välillä. Vuoteeseen mentyään ihminen sen sijaan pohtii arkielämän asioita. Koska hän nukahtaessaan siirtyy pois päivätajunnasta unten todellisuuteen, ei mielestäni hyvän yön toivotus ole merkityksetön tapa. Koskaan ei tiedä, minne joutuu, joutuuko kohtaamaan synkkiä mörköjä. Aiheet jotka eivät alkuaan liity toisiinsa, yhdistyvät unessa uudeksi kokonaisuudeksi samalla tavalla kuin mielikuvat muuntuneen tajunnantilan aikana. Unennäön aikana tarkkaileva tietoisuus kuitenkin on nukuksissa, tai sitten ei.
Koska unet puhuvat vertauskuvallisella kielellä ja niihin sekoittuu päivätodellisuudessa koettua elämää kaikkine tunteineen, niillä on ollut suuri rooli psykologian ja psykiatrian historiassa – ja on yhä. Kokemusteni perusteella voin sanoa, että vertauskuvien ja myyttien ihmeelliseen maailmaan voi joutua – tai päästä – vaikkei nukkuisikaan unia katsellen. Sinne voi halutessaan hankkiutua kunhan oppii tekniikan, esimerkiksi jollakin meditaatiokurssilla. Tai sinne luiskahtaa vahingossa.
Sairastuttuaan vakavasti tai jouduttuaan muusta syystä kriisiin ihminen on herkkä, niin herkkä, että hänen tietoisuutensa, hänen tavallinen muuntumaton tietoisuutensa, voi ilman ennakkovaroitusta ruveta sulauttamaan itseensä sellaista, mikä ei ole hänelle turvallisen tuttua ”normaalia”, ja nostaa sen esille hänen tietoisuuteensa. Tämän ei tarvitse tapahtua unen aikana. Olo tuntuu vieraalta ja monesti myös pelottavalta. Hänestä on kuin yliluonnolliset voimat olisivat ottaneet hänet valtaansa. Hän on silloin saanut yhteyden piilotajuntaansa, joka nostaa pintaan outoja ajatuksia ja mielikuvia. Jos hän ei tiedä, että tällaista voi olla olemassa, hänen on mahdotonta ymmärtää, mitä hänelle on tapahtunut.
Hänen alitajunnastaan on myös voinut nousta vaikeita asioita, joita mieli on torjunut ja työntänyt piiloon. Se on pelottavaa. Hän on päätynyt maailmaan, joka on kaukana päiväminän todellisuudesta. Ihmisen kuvittelukyky on herkistynyt. Mielikuvituksen tuottamat vaikutelmat tuntuvat tosilta. Hän vaeltaa synkkien varjojen laaksossa, tai hän nousee ihanaan kirkkauteen, mikä sekin voi tuntua pelottavalta. Jos kuumeinen sairas hourailee, hänen tietoisuutensa liikkuu eräänlaisessa välitilassa, jossa mahdollinen ja mahdoton sulautuvat toisiinsa. Silloin hän tuskin jaksaa tarkkailla itseään.
Kokiessaan piilotajuisia asioita niihin tottumaton ihminen on järkyttynyt ja arvelee ehkä sairastuneensa henkisesti. Luulee kenties tulleensa hulluksi. Häntä pelottaa. Nyt hänen olisi hyvä päästä hyvän lääkärin luo keskustelemaan siitä, mitä on tapahtunut. Kun ihmiselle valkenee, että hänen mielellään on myös piilotajuinen puolensa, joka on pysynyt piilossa mutta joka nyt on pyrkimässä ilmoille, hänen olonsa helpottuu. (En ole psykiatri enkä anna kellekään neuvoja. Kerron, miten itse olen asian kokenut ja miten olen sitä itselleni selvitellyt. Minua auttoi ensin lääkäri ja sen jälkeen itsetarkkailu: huomasin että sisäolioni, piilossa oleva osa minua, kertoi itsestäni.) Vaikka piilotajunnan salaperäinen sisältö on kummallinen, tuntuu turvalliselta, kun alkaa ymmärtää, että itse tuottaa, todella itse tuottaa, näkyinä tai automaattisesti toimivalla kynällä, sen mitä sieltä nousee tietoisuuteen. Tätä harvoin itse saa selville, vaan avuksi tarvitaan ihmismieleen perehtynyt ammattilainen.
Kun tietää, että vierailta tuntuvat mielikuvat, joita kriisi nostaa päivän valoon, ovat oman piilotajunnan luomuksia, ne ”kesyyntyvät” menettämättä kumminkaan voimaansa. Ne avaavat portin yleismaailmalliseen, kauan sitten syntyneeseen myyttien ja symbolien ihmeelliseen maailmaan. Mielestäni portti kannattaa pitää auki, siitäkin huolimatta että sen takaa voi eteesi ilmestyä jotain, joka saa sinut värisemään kauhusta. Vaikka iso käärme. Syvästi koettu kriisi muuttaa ihmisen ja hän alkaa etsiä uutta, aiempaa merkityksellisempää sisältöä elämälleen.
Nähdessään unta tai näkyjä tai antaessaan kynänsä automaattisesti piirtää kuvia ihminen on yhteydessä piilotajuntaansa. Sieltä nousee hänen luovaan tietoisuuteensa, hänen mieleensä, aiheita joiden olemassaolosta hän ei mitään tiennyt. Uskallan sanoa, että suurin osa siitä on henkilökohtaisen piilotajunnan tuotosta ja loput kaikille yhteistä eli kollektiivista tietoa. Jos tämä ymmärrettäisiin, ihmisissä voisi herätä yhteisyyden tunne ja maailma olisi turvallinen paikka elää. Vaan eihän näin ole valitettavasti milloinkaan ollut.
Meditaatio eli mietiskely
Nykyinen, 14. dalailama Tenzin Gyatso, saa aloittaa. Oikea moraali, keskittynyt meditaatio ja viisaus, tässä järjestyksessä, ovat hänen mukaansa merkityksellisen elämän edellytykset. Lainaan hänen Kolme harjoitusta -teostaan (Tuula Saarikosken suomentamana): ”Viisaus on meditaation kehittyneisyyden varassa, ja meditaatio on riippuvainen moraalin itsetuntemuksesta.” Koska mietiskelyä nykyään harjoitetaan melko yleisesti, on meditaation tarkastelu mielestäni paikallaan. Artikkelini on sisällöltään varsin buddhalainen, koska meditaatio on buddhalaista filosofiaa – ja koska minulla on siitä omia kokemuksia.
Dalailaman toteamus kuulostaa vaikealta. Vaikka viisaus väikkyisi kaukana edessäpäin, ehkä saavuttamattomana, kannattaa silti ryhtyä mietiskelemään. Ei tarvitse olla buddhanuskovainen, sillä meditaatio sopii kaikille. Meditaation avulla jokainen voi kehittää itseään paremmaksi ihmiseksi, myötätuntoisemmaksi ja ystävällisemmäksi. Se on hyvä päämäärä kenelle tahansa, sellaisellekin joka on jo ennestään hyvä ihminen. Psyykkinen muutos tapahtuu itsestään, kun tekee mietiskelyharjoituksia säännöllisesti.
Meditaatiolla on 1900-luvun viimeisistä vuosikymmenistä lähtien ollut suuri vaikutus länsimaisen kulttuurin piirissä, ei aina niinkään uskontona vaan itsensä kehittämisen keinona ja myös koska sillä on hyvä vaikutus ihmisen psyyken ja ruumiin terveyteen. Se parantaa keskittymiskykyä, tasapainottaa ja rauhoittaa mieltä. Se rentouttaa ja vähentää stressiä. Sen harjoittaminen helpottaa kipua. Tämän kaiken saa osakseen, kunhan ottaa mietiskelyn osaksi elämäänsä.
Meditaatio on metodi, jonka avulla ihminen tietoisesti siirtää tajuntansa muuntuneeseen tietoisuudentilaan. Oikea meditaatio on varsin kurinalaista. Yleensä siitä puuttuu sama spontaanius, joka vie mukanaan sen joka antautuu automaattisesti liikkuvan kynän tahtoon, tai otolliseen mielen tilaan vaivuttuaan katselee sisäisten silmiensä eteen itsestään nousevia näkyjä. Kurinalaisuuden ja vapaan kuvittelun raja ei aina ole selvä.
Kun ryhdyin harjoittamaan mietiskelyä, minulla oli siitä hämärä käsitys, enkä ollut edes ajatellut niin henkevän asian olevan ulottuvillani. En tiennyt oikeastaan mitään, saati sitä, että meditaatio vie ihmisen muuntuneeseen tietoisuuden tilaan. En osannut kuvitella mitä tuollainen tila on.
Ensin opin tekemään ns. mielikuvamatkoja, ja hämmästyin nähdessäni mitä pääni sisällä ilmestyi näkyinä eteeni. Oli vuosi 1993. Mielikuvamatkasta oli melko lyhyt matka mietiskelyyn. Näkykokemuksia olivat edeltäneet automaattisesti syntyvät kuvat, joita tehdessäni olin ja olen muuntuneessa eli meditatiivisessa tietoisuudentilassa. En osaa sanoa, miten syvä tila se on.
Taipumukseni siirtyä tajunnan tiedostamattomalle puolelle oli hyvä ja lisäksi olin etevä luomaan mielikuvia, kunhan vain istuuduin lattialle tyynyn päälle ja hiljensin mieleni. Sen jälkeen kun olin alkanut nähdä näkyjä opin melko pian myös ”oikeaa meditaatiota” eli tekemään ohjattuja kurinalaisia mietiskelyharjoituksia. Olin alkanut ottaa selvää siitä, mitä liki kymmenen vuotta aikaisemmin piirustuspaperilleni ilmestyneet buddhankuvat halusivat minulle sanoa. Buddhalaisuus tuntui minun jutultani.
Vuosikausien ajan ”oikea” meditaatio ja vapaamuotoinen ”retkeily” arkitietoisuuden toisella puolella tuntuivat minusta suurin piirtein samalta ilmiöltä. Taisin käyttää ”oikeaa” meditaatiota väärin, kun mielelläni poikkesin ”teksteistä” ja halukkaasti suostuin siihen, mitä piilotajunnasta juolahti mieleeni. Kun tein kotona harjoituksia tällä tavoin, saatoin jopa ihailla itseäni.
Mitä on meditaatio?
Meditaatiota on vaikea määritellä. Niinpä ne jotka ovat sitä selittäneet, ovat kuvailleet sitä eri tavoin, eri sanoin. Meditaatio on kielen ulottumattomissa. Länsimaalaiset vaikuttavat analyyttisemmiltä, tiibetiläiset ja muut aasialaiset opettajat taas kiinnittävät enemmän huomiota tunteeseen ja siihen mitä mielen tasolla tapahtuu – ja ovat samalla kuitenkin hyvin teoreettisia.
”Meditaation tarkoitus on”, kirjoittaa tiibetiläinen hengellinen opettaja Sogyel Rinpoche, ”herättää meissä mielen avaruudenkaltainen luonto ja esitellä meille se mikä todella olemme, muuttumaton puhdas tietoisuutemme, joka on koko elämän ja kuoleman perusta.” (suomennos Tuula Saarikosken). Buddhalaisen ja joogafilosofian mukaan meditaation päämääränä on mielen virtauksen pysäyttäminen ja ”puhtaan tietoisuuden” vapauttaminen aineen kahleista. Näin Eugene S. Rawls.
Ulkonaisesti mietiskely on hiljaa paikallaan istumista, fyysistä rauhoittumista ja keskittymistä. ”Sisäänpäin katsovaa”, laadultaan ”aineetonta” meditatiivista energiatason tilaa onkin sitten vaikeampi kuvailla ja sanoa mitä se on, millainen mielen tila se on. Meditaatiossa toimivat mielen aistimet, jotka ei-ammattilaisen käsitykseni mukaan ovat eri asia kuin fyysiset aistimet. Energiatasolle pääsee ”vetämällä mieli eroon aineellisesta maailmasta.” ”Ihminen kontrolloi tajuntaansa ja sääntelee sitä” tekemällä kurinalaisia harjoituksia, opettelemalla keskittymään meditaation kohteisiin ja lopulta kohteettomuuteen. Kun ihmisen looginen, järkeilevä mieli ei enää hallitse, hänen todellinen, universaalinen mielensä pääsee esille ja hän kokee sen. Lauri Rauhala pyrkii suureen tarkkuuteen: ”Meditatiivisessa huippukokemuksessa häipyy hetkeksi empiirinen minä, jonka rakennusaineksina ovat aina psyykkiset reaalikokemukset omasta maailmansuhteesta. Sen sijaan koetaan ihmisen ydinkokemus, varsinainen minä tai itseys.” Hän jatkaa: ”varsinainen minä” ei ole käsitteellinen eikä ei-käsitteellinen. Sitä ei voi sen vuoksi ilmaista kielellä eikä mielikuvilla.
Englantilainen Vidyamala Burch, tietoisen läsnäolon eli mindfulnessin asiantuntija, luonnehtii buddhalaista mietiskelyä kokemusperäiseksi ja pragmaattiseksi (käytännönläheiseksi). Hän kirjoittaa, että meditaation harjoittamisen tavoitteena on oppia olemaan ”hereillä” ja kasvaa myönteiseksi ja myötätuntoiseksi ihmiseksi. Kun antaa itselleen päättäväisesti aikaa meditaatiota varten, sen hyvät vaikutukset tulevat ilmi ja tuloksena on pysyvä mielenrauha. Ihmisestä tulee iloinen ja tyytyväinen, suvaitsevainen, niin ettei hän tunne tarvetta kiihtyä pikkuasioista. – Näin tapahtuu, kunhan psyyke on meditaatiolle sopivassa vireessä.
Tulin vilkaisseeksi Buddha Amitabha ja läntinen onnen maa -kirjan lopussa olevaa sanastoa. Löysin sieltä meditaation melko täsmällisen määritelmän: Meditaatio ”on menetelmä, jolla kohotetaan tietoisuuden taso käsitteellisen ajattelun yläpuolelle ja saadaan aikaan keskittynyt ja selkeä mielentila, samadhi.” Se on ”syvä meditaatiotila, jossa mieli lepää liikkumatta ja meditaation kohde ja meditoija ovat yhtä.” Mahtaako tämä napakka selitys tehdä asiaa helppotajuisemmaksi?
Oikea istuma-asento on tärkeä. Jos vain pystyy istumaan halutulla tavalla, sitä mitä sen jälkeen tapahtuu, ei tarvitse – eikä oikein voikaan – ihmeemmin opettaa. Meditatiivinen tila syntyy yleensä melko helposti, kunhan antaa sille tilaisuuden, kunhan onnistuu keskittämään itsensä tarkkailuun ja sulkemaan ajatukset mielensä ulkopuolelle. Kunhan saa mielen pysymään keskittymisen kohteessa.
Istutaan selkä suorana, niska selkärangan jatkeena, mahdollisimman rentoutuneena. Näin hengitys ja energiat pääsevät esteettä liikkumaan ruumiissa. Katse kohdistetaan suoraan eteen, vähän kauemmas nenänpäästä kuitenkaan mitään katsomatta, ja silmät pidetään kernaasti avoimina tai hieman raollaan; mielestäni on helpompaa pitää ne kiinni, sillä silloin ne samalla lepäävät. Kädet pidetään polvilla tai sylissä kämmenet päällekkäin ja peukalot vastakkain, käsivarret hieman irti kyljistä. Istumatyynyn sopii olla sen verran korkea (noin 10 cm), että sen etureunalla istuttaessa takamus on ylempänä kuin polvet jotka lepäävät lattialla. Istumista voi helpottaa panemalla tyynyt polvien alle.
Jalat ristissä lattialla ei ole pakko mietiskellä, vaan voi myös istua tuolilla selkä suorana. Onhan klassinen lootusasento hankala harjaantumattomalle. Jalat puutuvat. Tuolilla istuttaessa voi jalkojen alla olla vaikka tyyny, jottei tuolin reuna paina reisiä. Monet pitävät makuuasentoa parhaimpana, ja jos harjoitus kestää kauan, kannattaa ”oikeaan” meditaatioasentoon tottumattoman olla lattialla makuulla tai istua tuolilla. Näin on helpompi säilyttää keskittyneisyys eikä tuskailla häiritseviä fyysisiä kipuja. Makuulla virittäydytään mietiskelyyn samalla tavalla kuin tyynyllä istuttaessa, hengitystä ja mieltä tarkkaillen.
Dalailama kirjoittaa ”keskittyneen meditaation harjoittamisesta” ja ”mielen kohdistamisesta”. Mielen voi kohdistaa hengitykseen: hengitä sisään ja ulos luonnollisella tavalla, samalla kun seuraat ilman virtaamista kehosi sisällä. Voit keskittyneesti mietiskellä jotain suurta elämänkysymystä. Voit meditoida kuvittelemaasi pistettä tai, kuten dalailama ehdottaa, etunimesi alkukirjainta, jonka annat hengityksen mukana joko loitota tai tulla lähemmäksi itseäsi. Voit meditoida tuulen huminaa puissa. Mahdollisuuksia on paljon. Kaakkois-Aasiassa suositaan kävelymeditaatiota. Samalla kun kiinnität huomiosi askeleisiisi, voit kesällä kuunnella hiekan rapinaa ja talvella lumen narskuntaa kenkien alla. Vietnamilaisen Thich Nhat Hanhin kirja on julkaistu suomeksi nimellä Opas kävelymeditaatioon. Kävelymeditaatiossa liikkuminen on paljon normaalia kävelyä hitaampaa.
Voit päivän kuluessa aina välillä tarkkailla tekemisiäsi, jotta tiedät mitä teet. Voit vaikka keskittyä voileipääsi siitä hetkestä lähtien kun otat esille leivän ja päällystät sen. Kiinnitä sitten huomiosi siihen, miltä se tuoksuu, maistuu ja tuntuu suussasi. Muuten voi käydä niin, ettet edes huomaa syöneesi sitä, ellei se maistu pahalta. Ole samalla tavalla läsnä, kun keität voileipäsi seuraksi kahvia: mittaat tarvittavan määrän kahvia suodatinpussiin joka on jo keittimessä, kaadat veden vesisäiliöön ja kytket sähkön päälle. Kuulet miten juoma pulputtaa kannuun ja nenäsi haistaa sen hyvän tuoksun. Hörpit kahvia ja haukkaat voileipääsi, ellet jo ole syönyt sitä. Tunnet pian kofeiinin piristävän vaikutuksen itsessäsi. Opettajani Liisa Lepistö puhui usein tällaisesta tarkkaavaisuusharjoituksesta.
En varmaan ole ainoa, joka tulee toimineeksi mekaanisesti ajatustensa virrassa. Yleensä ajatukset ovat joutavia mutta silti niille ei oikein voi mitään. Minulle käy tuon tuostakin niin, etten esimerkiksi tiedä, joko otin särkytabletin. Tällainen on ärsyttävää. Toisaalta on mukavaa ja mieltä lepuuttavaa antaa vain jalkojen kuljettaa itseään perille reittiä jonka ne ovat oppineet, ja samalla ajatella niitä näitä ja olla kuin muissa maailmoissa ja havahtua silloin, kun on perillä.
Keskittyminen ja meditaation vaatiman ”vapaan tilan” tunnun luominen aivoihin ei ole helppoa, eikä se kokeneellekaan aina onnistu, sillä luontonsa mukaisesti mieli ei halua asettua aloilleen. Ajatukset lentävät häiritsevästi asiasta toiseen. Kun niitä ilmaantuu, niihin ei pidä takertua, vaan niiden pitää antaa mennä menojaan. Jos haluaa meditoida, ei saa heti luovuttaa, vaan pitää yrittää jatkaa. Mieli rauhoittuu vähitellen. Mutta jos keskittymisestä ei tule mitään, on ehkä parempi lopettaa siltä kerralta. Mielessä poukkoilevia ajatuksia verrataan toisinaan apinoihin, jotka hyppivät sinne tänne. Voidaan myös sanoa että mieli on kuin tiikeri, joka pitää kesyttää.
Jos mieli harhailee, mietiskelijä on törmännyt niin sanottuun meditaation esteeseen. Niitä ovat mm. levottomuus ja huolet, uneliaisuus, vihaisuus, kipu. Sairaus, masennus tai mielen uppoutuminen vaativaan työhön ja pohdiskeluun saattavat suuresti vaikeuttaa mietiskelyä, vaikka juuri silloin olisi hyvä välillä hiljentää mietteensä ja sulkea häiritsevät ajatukset ulkopuolelleen. Jos on oikeanlaisessa henkisessä tilassa, kevyt virittäytyminen riittää siirtymiseen toiseen, ei-reaaliseen todellisuuteen. Näin saivat alkunsa muun muassa mielikuvaseikkailuni Paratiisisaarella, jossa jouduin tekemisiin käärmeiden kanssa. Herätteenä oli samanniminen musiikkikasetti. Kun mieli herpaantuu keskittymisestä, viis veisaa ohjauksesta ja lähtee kulkemaan omia teitään, kyseessä ei enää ole meditaatioharjoitus, jonka haluaisi tehdä. Mielikuvia nousee tajuntaan omia aikojaan, kurista vapautuneena.
Ihminen saa herkästi yllättäviä aistielämyksiä ollessaan muuntuneessa tietoisuuden tilassa, kuten meditaatiossa tai rukoukseen syventyneenä. Tavallisinta lienee spontaani näkeminen mutta muitakin aistimuksia voi ilmaantua. Esimerkki varmaan selventää, mistä tarkoitukseni on kertoa. Istuin marraskuussa 1996 olohuoneen lattialla mietiskelemässä. En ollut varautunut tapaamaan myötätuntoista bodhisattva Avalokitesvaraa, mutta siinä hän oli edessäni. Kirjoitin kokemuksen päiväkirjaani suunnilleen näillä sanoilla:
Istuimme vastakkain yhteisellä alustalla. Minulla oli kämmenet avoimina. Avalokitesvara asetti omat kätensä niiden päälle. Hänen rukousnauhansa ja lootuksensa olivat välissämme. Käsiäni kuumotti, ja minusta tuntui kuin niistä pitäisi päästä ulos jotakin, mikä on valoisaa. Bodhisattva siirsi kätensä minun käsieni alle. Olimme niin lähellä toisiamme, että tunsin hänen hengityksensä kasvoillani. Huulemme yhtyivät, mutta se ei ollut vähimmässäkään määrin eroottinen suudelma. Siinä istuessani täytyin kokonaan jollakin, mikä oli lämmintä ja kuulaan valkoista. Se on Avalokitesvaran valoa. Se muuttui nestemäiseksi. Valo loisti lävitseni.
Mekkoni oli kauniin himmertävän syklaaminpunainen ja päässäni oli ruusunpunaisista ruusuista sidottu seppele. Istuin yhdessä Avalokitesvaran kanssa vastakkain vaaleanpunaisen ruusun päällä sen heteiden kultaisessa valossa. Taaimmat kätensä jumaluus oli laittanut käsieni alle ja otin niistä vastaan hänen valoaan. Edessä olevilla käsillään hän painoi rintaani vastaan turkoosin värisenä säteilevää toiveet täyttävää jalokiveä, mikä oli häkellyttävän valtava suosionosoitus.
Selostus on hiukan puiseva, sillä en osaa paremmin kuvailla elämystäni, tunnettani ja hurmiotani kun sain olla yhdessä Avalokitesvaran kanssa, josta oli tullut ystäväni. Kehoni otti vastaan hänen kirkasta valoaan. Ruusunkukka jonka päällä istuimme, säteili hyvää kultaista valoa. Toiveet täyttävä jalokivi oli parasta mitä tiesin. Muistin kuulleeni, että kivi on turkoosi. Ruususeppele varmaan antoi ymmärtää, että mieleni luonto ja tietoisuudentaso, jolle olin kohonnut, olivat puhtaat. Ekstaattinen elämys! – Meditaation aikana tunsin itseni suurenmoiseksi ihmiseksi jolla on korkea moraali! Edellä olevassa esimerkissä huomioni on kiinnittynyt tuntoaistiin. Edellisenä kesänä olin saanut kokemuksia, joissa mukana oli kuuloaistimuksia.
Visualisoiminen
Meditaatioharjoituksiin liittyy olennaisesti visualisoiminen: (sanallista ohjausta seuratessa) pyritään luomaan mielessä näkyvä kuva siitä mitä mietiskellään. Kun harjoituksen kulun on oppinut, sen voi tehdä yksinkin, silloin kun hetki on sopiva; mieli tosin lähtee helposti omille teilleen. Visualisoida-sanan voi jossain määrin korvata kuvitella- tai nähdä-verbillä: ”kuvittele pääsi yläpuolelle valkoinen lootus” tai ”näe pääsi päällä valkoinen lootus”. Kyseessä on mielikuvan, vision, nostaminen tai nouseminen tajuntaan. Tarkkaan ottaen kuvitteleminen ei ole visualisoimista. Visualisoiminen on osa keskittynyttä meditaatiota tai kevyempää, tyypillisimmillään mielikuvamatka.
Arvellaan, että ihmisellä on luontainen taipumus siirtyä tavallisesta tajunnasta mielen yliaistilliseen ulottuvuuteen ja saada sen aikana visuaalisia kokemuksia. Onhan kaikilla samanlaiset aivot, joskaan kaikki eivät kuitenkaan ”näe”. Riittää, kun saa tuntuman siihen mitä pitäisi nähdä. Visualisointia ei tarvitse ihmeemmin opettaa eikä se vaadi erityistä tekniikkaa. Siitä vain: istu hiljaa, sulje silmäsi, seuraa ohjausta ja anna mielikuvituksesi lähteä liikkeelle. Kuvat ilmestyvät itsestään. Tämän kummempia ohjeita en ole saanut enkä ole tarvinnutkaan.
Monesti buddhalaiset harjoitukset ovat hyvin pelkistettyjä, kuten hengityksen tarkkailu tai katseen kohdistaminen pisteeseen. Metta-harjoitus on tällainen, ulkonaisesti niukka mutta ei sisällöltään. Metta tarkoittaa myötätuntoa ja rakastavaa ystävällisyyttä. Harjoituksen tarkoituksena on tämän tunteen vahvistaminen. Siitä on monta versiota. Dharmakeskuksen Pekka Airaksinen opetti ”Myötätunnon ja minän vaihtamisen” melko pelkistetyssä muodossa: Meditoit näin: ”Olen arvokas ihminen, joka ansaitsee onnen. Muut ovat yhtä arvokkaita kuin minä, jopa vielä arvokkaampia kuin minä.” Hengitettäessä tulee uloshengityksellä hengittää myötätuntoa kaikkia olentoja kohtaan ja sisäänhengityksellä ottaa heidän kärsimyksensä sisäänsä, itseään kuitenkaan haavoittamatta. Sisäänhengityksen voi visualisoida likaisen harmaaksi ja uloshengityksen vaaleanpunaiseksi.
Lause ”itseään kuitenkaan haavoittamatta” on tärkeä, sillä ottaessaan itselleen maailman kaiken kärsimyksen saattaa joutua lähes kestämättömään masennuksen ja ahdistuksen valtaan, mikä ei ole harjoituksen tarkoitus. Jos niin on käydä, on parasta heti lopettaa.
Monissa harjoituksissa on paljon yksityiskohtia katsottavaksi. Tyypillinen on Puhtaan maan harjoitus, jota olen usein tehnyt. Tämän kaltaisissa visualisointiharjoituksissa on lootuksia ja kuumattoja, jalokivikoruja ja viidenvärisiä silkkejä, kirkkaita ja värillisiä valoja, musiikkia, nektaria, myötätuntoa säteileviä tiibetiksi kirjoitettuja mantroja ja tavumerkkejä, vielä muutakin ja tietenkin lempeästi hymyileviä buddhia ja boddhisattvoja, joihin mietiskelijä saa harjoituksen aikana tunneyhteyden.
Esimerkiksi boddhisattva Vajrasattvaa, ruumiiltaan puhtaan valkoista ”mielen alkuperäisen puhtauden” henkilöitymää meditoidessaan tulee harjoituksen lopulla tuntea kehossaan, miten nektari valuu jumaluudesta päälaen kautta sisälleen, ja tiedostaa että se puhdistaa ruumiin, puheen ja mielen. Vajrasattvassa on hyvää myös se, että hänelle voi kertoa millaisen tyhmyyden on tullut tehneeksi. Hän antaa anteeksi ja lupaa, ettet enää koskaan tee samaa virhettä. Tämä huojentaa oloa.
Visualisaatioharjoitukset on todennäköisesti kehitetty helpottamaan keskittymistä, sillä on melko vaikeaa luoda mieleen tuntuma tyhjästä tilasta, jossa ei ole ajatuksia. On helpompaa mietiskellä, kun on kohde jota ajatella ja katsoa. Se auttaa pääsemään syvempään tajunnantilaan. ”Oikea” hahmoistaminen on kurinalaista. Oma mielikuvitus vaikuttaa kuitenkin siihen, millaiseksi näky kunkin päässä muotoutuu. Jos vaikka kehotetaan näkemään lootusten valosta syntyvä palatsi, sen suunnittelee aina meditoijan oma sisäinen arkkitehti.
Suosittu visualisoinnin muoto on niin sanottu mielikuvamatka, joka tapahtuu ohjaajan rauhallista sanallista johdattelua seuraten. Vaikka näin:
Makaat viheriöivällä kedolla selälläsi ja katselet taivaan kirkkautta. Siellä on sinisyydessä poutapilviä. Ruoho tuoksuu ympärilläsi. Nouset seisomaan. Tunnet kevyen tuulenvireen poskillasi ja käsivarsillasi. Kimalainen surisee kukkasissa. Polku vie niityn yli kohti metsän reunaa. Lähdet kulkemaan sitä pitkin metsään. Siellä suurten kuusien alla on viileämpää. Näet pienen punaisen talon. Kenen se mahtaa olla? Päätät mennä koputtamaan oveen … jne.
Mielikuvamatkat ovat varsin suosittuja mm. uushenkisyyden piirissä. Ne ovat kevyempiä kuin varsinaiset visualisointiin perustuvat meditaatioharjoitukset ja jättävät kokijan kuvittelukyvylle enemmän tilaa. Usein käytetään musiikkia virittämään mielikuvamatkaan lähtijät otolliseen mielentilaan.
Mielikuvamatka ei välttämättä tarvitse sanallista ohjausta, sillä sellainen onnistuu helposti yksinkin, kunhan on otollisessa vireessä ja on tilaisuus istua tai maata paikallaan kaikessa rauhassa. Hetken päästä voi aivoissa syntyä mielikuvia vastaanotettaviksi. Kaikki eivät ehkä näe matkakertomuksia vaan yksittäisiä kuvia välähdyksinä. En tiedä, miksi piilotajuntani mielellään rakentelee juonellisia kertomuksia, kuvauksia matkoista mielikuvamaailmoissa.
Matka ei ole poikkeuksellinen mietiskelyn ja muuntuneen tietoisuuden muoto, vaan lähes sääntö ja jopa hyvin syvälle menevän tajunnantilan kokemus, varmaan kaikille kulttuureille tuttu. Juha Pentikäisen Samaanit-teoksesta voimme lukea, että šamaanin transsikokemus, hänen käyntinsä tuonpuoleisessa, saa matkan muodon. Se ei ole mikään huvimatka, vaan fyysisiä ja henkisiä voimia kuluttava kokemus.
Meditaatio ja terveys
Keväällä 2014 terveyskeskuslääkärini kehotti minua hoitamaan masennustani mindfulnessilla eli tietoisella läsnäololla. Jo sairastaessani talvella ankaraa vatsakatarria olin ostanut englantilaisen Vidyamala Burchin kirjan, koska sillä oli lupaava nimi Mielekkäästi irti kivusta ja sairaudesta. Tietoisen läsnäolon menetelmä kärsimyksestä vapautumiseen. Ostin sen spontaanisti, intuition ohjaamana. Burchin neuvoilla vatsani ehkä paranee, ajattelin.
Kun luin kroonisista kivuista kärsivän Burchin teosta yllätyin suuresti, sillä tietoinen läsnäolo osoittautui oikeastaan buddhalaisuudeksi. Hänen neuvomansa harjoitukset ovat samoja, joita olin tehnyt. Nyt harjoituksilla ei ollut uskonnollista tehtävää vaan maallinen. Terveysnäkökulma oli minulle uusi. Aloin jopa luulla, että olin ymmärtänyt buddhalaisuuden väärin. En kuitenkaan ollut. Tiibetiläiset opettajat, joita olin kuunnellut ja joiden kirjoja olin lukenut, opettivat uskontoa, eivät terveystietoa. He puhuivat paljon meditaation hyvää tekevästä vaikutuksesta mieleen ja psyykeen, mutta tuskin lainkaan ruumiillisiin vaivoihin. Sellaisen vaikutelman olin saanut. – Voi olla, että en muista tai etten ollut ymmärtänyt oikein.
Kun tätä lukua kirjoittaessani luin uudelleen Tenzin Gyatson, dalailaman, yhdessä Howard C. Cutlerin kanssa tekemää teosta Onnellisuuden taito, huomasin ohittaneeni siinä olevat terveyden ja sairauden pohdinnat. Silloin kun kirjaa tuoreeltaan luin, en ilmeisesti ollut tuntenut itseäni sairaaksi.
Dalailama suosittelee sairastuneelle tong-lin-nimistä visualisointiharjoitusta. Se muistuttaa mettaa, josta aiemmin oli puhe. Sitä tehtäessä omaa kärsimystä käytetään keinona kehittää itsessä myötätuntoa maailman kaikkia kärsiviä olentoja kohtaan. Heidän kärsimyksensä otetaan itselle, myötätuntoiseen sydämeen. Silloin oman tuskan tärkeys pienenee ja se sulautuu yhteiseen kärsimykseen. Tällainen myötätunto lievittää omia kipuja. Dalailaman mukaan esimerkiksi tong-lin voi todella paljon vaikuttaa siihen, miten ihminen suhtautuu sairauteensa. Ja lisäksi hän ”voi pelastaa itsensä enemmiltä psyykkisiltä vaivoilta ja kärsimyksiltä omaksuessaan oikean suhtautumisen” (Tuula Saarikosken suomennos). Mutta mieli on itsepäinen ja päättää, miten ihminen suhtautuu kärsimykseensä. Se muuttaa helposti kivut kärsimykseksi, dalailama toteaa.
Tarab Tulku ottaa huomioon ihmisen kivut, mutta hänenkin opetuksissaan on mielellä tärkeämpi rooli. Hänen työtään jatkava Lene Handberg neuvoi pitämällään kurssilla keskittymään meditaatiossa kipeän kohdan ympärillä tuntuvaan liikkeeseen. Jos onnistuu keskittymään siihen ja samaan aikaan visualisoimaan valon jonka ehkä näkee, kipu helpottaa. Energiavalo parantaa. Kun meditoidessa ohjaa keskittyneisyytensä ja hengityksensä kehonsa vihoittavaan kohtaan, kipu lieventyy. Tämä on hyvin hienopiirteistä itsensä tutkiskelua.
Kun ryhdyin lukemaan Burchin teosta, tein valtavan oivalluksen. Hän kertoo ”kahden nuolen” vertauksesta, jonka Buddha – noin 2500 vuotta sitten syntynyt niin sanottu historiallinen Buddha (Siddhartha Gautama) – kertoi oppilailleen. Aikaisemmin kuulemissani opetuksissa ja lukemissani kirjoissa vertausta ei ollut mainittu.
Ymmärsin nyt, miten suuri merkitys on järkevällä suhtautumisella kipuun. Oikea asenne on tärkeä: ei pidä vajota fyysisiin ja psyykkisiin tuskiin, vaan pitää hyväksyä ne osaksi elämää. Tällainen asenne helpottaa oloa. Suhtautumistaan ei ole helppo muuttaa. Kun puolisoni muistuttaa minulle Kaarlo Kramsun säkeistä ”Ken vaivojansa valittaa, on vaivojensa vanki”, olen samaa mieltä – mutta en silti oikein saa itseäni muuttamaan tavaksi tullutta kielteistä asennoitumistani.
Tarina kahdesta nuolesta esitetään Sallatha Suttassa; sutra on paalin kielellä sutta. Siteeraan sutraa Burchin teoksen mukaan: ”Kun tavallinen ihminen kokee kehossaan kipua, hän huolestuu, hätäilee ja tuskailee. Hän kokee tällöin kahdenlaista kipua: fyysistä ja mielen kipua. On kuin henkilön olisi lävistänyt nuoli, ja heti sen jälkeen toinen nuoli, ja hän kokee kahden nuolen aiheuttaman kivun” (Leena Siitosen suomennos). ”Viisas” sen sijaan ei anna toisen nuolen satuttaa itseään. Hän torjuu sen. Vertauksen opetus on, että ihmisen on asennoiduttava kehonsa tuskaan niin, ettei päästä mielensä tuskaa lisäämään kärsimystä. – Tähän mennessä en varmaan milloinkaan ollut edes yrittänyt estää ”toista nuolta” satuttamasta itseäni. En ollut ymmärtänyt, että on olemassa kaksi nuolta. Hanson ja Mendius huomauttavat kirjassaan Buddhan aivot että ”toiset nuolet” ovat itse ammuttuja.
Vidyamala Burch kirjoittaa teoksessaan paljon myönteisestä asenteesta ja keskittymisestä. Se on tietoista läsnäoloa kehossa. Hän neuvoo meditaatioharjoituksia, joihin keskittymällä voi etäännyttää itsensä kivusta ja ennen kaikkea kehittää itsessään myötätuntoa. Kun näkee itsensä osana laajempaa kokonaisuutta, kipu ja ahdistus tuntuvat siedettävämmiltä. Jotta tässä onnistuisi, täytyy ensin muuttaa asennoitumisensa kipuun. Myös harhailuun taipuvainen mieli tulee kesyttää ja palauttaa meditaation kohteeseen. Tämä voi olla vaikeaa. Kannattaa kuitenkin jatkaa, sillä jo yksistään keskittynyt hengityksen tarkkailu saa kärsimyksen väistymään pois mielestä, sillä se estää ”toista nuolta” viuhahtamasta sairaaseen tai masentuneeseen, stressaantuneeseen ja rauhattomaan ihmiseen. Tämä viisaus pitää muistaa, jottei anna mielen suistaa itseään kärsimykseen.
Keskittyneisyys on tietoista läsnäoloa kehossa ja mielessä, mikä tervehdyttää. Se on mindfulnessin ydin. Siitä on julkaistu paljon kirjallisuutta, myös suomeksi, sen jälkeen kun se 1970-luvun jälkipuoliskolla sai alkunsa Yhdysvalloissa. Sen guru Jon Kabat-Zinn sai niihin aikoihin ensimmäiset kauaskantoiset vaikutteensa maahan muuttaneelta zen-buddhalaiselta munkilta. Hän oivalsi että sillä, minkä oli tältä viisaalta mieheltä oppinut, on hyvä vaikutus ihmisen hyvinvointiin. Nykymuodossaan mindfulness-kirjojen ja -kurssien myynti on hyvä bisnes.
Kannattaa opetella olemaan tietoisesti läsnä kehossaan. Hengityksen tarkkailu ei ole ylivoimaisen vaikeaa, ja kun sitä on jonkin aikaa tehnyt, huomaa kivun ainakin joksikin aikaa loitontuneen. Muita harjoituksia ovat läsnäolo kehossa ja myötätuntoa kasvattava metta. Kehomeditaatio aloitetaan joko päästä ja jatketaan varpaisiin asti tai sitten päinvastoin. Keskitytään vuorollaan kaikkiin kohtiin ruumiissa, myös ihon sisäpuolella. Jos onnistuu saamaan yhteyden kaikkialle ruumiiseensa, vaikka se olisi kuinka kipeä, meditaatio vähitellen auttaa sairasta, kirjoittaa Burch. Tällainen kehomeditaatio muistuttaa paljon niitä Tarab Tulkun opettamia harjoituksia, joissa pyritään saamaan syvä tuntemus omaan kehoon.
Mindfulnessissa tehdään hyvin samanlaista metta-harjoituksen muotoa kuin se, minkä opin pienen meditaatioryhmämme kokoontumisissa 1990-luvulla. Burch nimittää sitä ”hyväntahtoisen tietoisuuden harjoitukseksi”: Ensin kehitetään ystävällisyyttä itseä kohtaan ja ymmärretään, että on onnellisuuden arvoinen. Sen jälkeen kun on kehittänyt rakastavan tunteen itseään kohtaan, mietiskellään samalla lailla hyvää ystävää. Hänen jälkeensä on vuorossa joku johon suhtautuu neutraalisti. Lopuksi hankala ihminen tai sellainen jota suorastaan vihaa. Itseä ja noita muita kohtaan tulee kehittää yhtä suuri rakastavan myötätunnon tunne. Kun sen on kehittänyt sydämeensä, ystävällisyyden piiriin suljetaan vähitellen maailman kaikki elävät olennot. Kaikki ansaitsevat elämän joka on onnellinen ja ilman kärsimystä.
Burch kuvailee ”hyväntahtoisen tietoisuuden harjoitusta” sanalla ”hellä”. Hellyyden tunteen kehittämisestä mettassa tosiaankin on kysymys, kuten myös dalailaman tong-linissa. Kun on hellä itseään kohtaan, sairauden aiheuttama kärsimys vähenee. Kaikki on kiinni asenteesta. Kun oikein yrittää, onnistuu ”kutsumaan mielensä takaisin sieltä, mihin se on vaeltanut”, luen Burchin teoksesta. Tahdonvoimalla ei voi, hän kirjoittaa, (kroonista) sairauttaan parantaa, mutta sillä voi muuttaa asennoitumistaan. Se tekee olemisen siedettävämmäksi.
Hansonin ja Mendiuksen kirjassa Buddhan aivot käsitellään samaa asiaa kuin Burchin teoksessa, mutta pääpaino on siinä, mitä aivoissa tapahtuu meditaatioharjoituksia tehdessä. Harjoitukset ovat samoja. Aivot muovautuvat niin, että myötätuntoisuus, ylimalkaan kaikki myönteisyyshermokytkökset vahvistuvat, jolloin ihmisen on helpompi olla. Myös tässä teoksessa käsitellään kahden nuolen vertausta. Huomautetaan, että usein huolestunut ja sairastunut ihminen tapaa itse sinkauttaa itseään kohden jopa kokonaisen sarjan ilkeästi satuttavia nuolia.
Meditaatio ja aivotutkimus
Ilman aivojen tieteellistä tutkimustakin tiedetään, että keskittynyt meditaatio muuttaa ihmisen mieltä ja lisää hänen myönteisiä tunteitaan. Kuvantamisella saadut tulokset osoittavat, että meditaation vaikutus myös näkyy aivoissa. Se johtuu aivojen muovautuvaisuudesta, kyvystä muovautua sen mukaan miten niitä käytetään. Magneettikuvaus paljastaa, miten ihminen suhtautuu elämään ja millainen on hänen mielentilansa. Elämään myönteisesti asennoituvalla aivojen vasen etulohko on aktiivinen, pessimistillä taas oikea. Meditaation on huomattu aktivoivan vasenta etuotsalohkoa, mikä näkyy ihmisen onnellisuutena, hyväntuulisuutena ja myötätuntoisuutena. Tiedetään, että paljon mietiskelleillä buddhalaisilla on muita vähemmän kielteisiä tunteita, kuten pelkoa ja vihaa sekä masennusta ja ahdistusta. Jos tiibetinbuddhalaiset eivät masennu eivätkä antaudu tuon ikävän tunteen valtaan, se ilmeisesti johtuu siitä, että he meditoidessaan tulevat hoitaneeksi mielenterveyttään.
Meditaatiota harjoittavien aivoissa on lisäksi havaittu muutoksia, kuten paksuuntumista ohimolohkojen, talamuksen ja hippokampuksen alueella, jotka ovat tärkeitä oppimista ja tunteita ajatellen.
Meditaation historiaa
Meditaatiolla on liki 2500 vuotta ollut tärkeä asema buddhalaisuuden harjoittamisessa, eikä sen merkitys ole vähentynyt. Ikivanhaa se on myös hindulaisuuteen kuuluvassa joogassa, erityisesti rajajoogassa. Näillä mietiskelytraditioilla on yhteinen alkuhistoria.
Meditaatiota tai sitä muistuttavaa keskittynyttä tarkkaavaisuutta tiedetään harjoitetun kauan sitten myös lännempänä. Uskoakseni myös alkuperäiskansojen kulttuureissa sitä on käytetty pyrittäessä yhteyteen jumalien ja henkien kanssa. Mietiskelystä Aasian ulkopuolella on niukasti täsmällistä tietoa, ainakin helposti saatavilla. Antiikin Kreikan stoalaisfilosofit pyrkivät olemaan tietoisia itsestään ja läsnä mielessään. Tiedetään myös, että kristinuskon piirissä mietiskelyä ovat harjoittaneet alkukirkon aikaan eräät askeetit ja keskiajalla monet mystikot. Islamilaisessa perinteessä meditaatiota harjoittavat ainakin suufilaiset, joista Jaakko Hämeen-Anttila on kirjoittanut teoksessaan Jumalasta juopuneet. Länsimaissa tunnettaneen parhaiten suufilaisuutta edustavat ”tanssivat derviššit”, jotka ekstaasissa pyörimällä pyrkivät tuntemaan Allahin läsnäolon.
Kristillisen kirkon nuivan suhtautumisen vuoksi ei meditaatiota sen piirissä juuri ole harjoitettu keskiajan jälkeen. Koska muuntuneeseen tajunnan tilaan voi – tekemättä varsinaisia harjoituksia – melko helposti päästä tai joutua, luulen ettei meditoiminen kristittyjen keskuudessa ole kuitenkaan aivan tuntematonta ollut. Mietiskelevä hartaudenharjoitus ja rukoileminen tuskin kuitenkaan ovat meditaatiota siinä mielessä, mitä sanalla yleensä tarkoitetaan.
1960-luvulla tapahtui muutos joka johti siihen, että mietiskelystä tuli suosittua. Yhdysvalloissa länsirannikon seuduilla tällöin syntyneen hippiliikkeen ”kukkaislapset” innostuivat itämaisesta hengenkulttuurista, erityisesti Intiasta ja hindulaisuudesta – ja ennen pitkää myös LSD-huumeesta. Myös buddhalaisuudesta kiinnostuttiin.
Ilmassa oli idän viisautta ja monenlaista muutakin esoteeristä mystiikkaa. Sen vuoksi ei ole yllättävää, että saman vuosikymmenen lopulla sai alkunsa liike, jolla on ollut kauaskantoinen merkitys, nimittäin New Age (uushenkisyys), jonka johtotähtenä on ihmisen henkisen kasvun edistäminen. Se sai alkunsa protestina aikakauden materialismille. Henkisiä eväitä se sai myös aiemmin syntyneistä henkisistä liikkeistä, kuten teosofiasta. Ilmaisulla rajatieto tarkoitetaan monenkirjavia henkisyyttä tähdentäviä aatteita. Buddhalaisuus ja meditaatio tulivat mukaan kuin itsestään. Mietiskely oli oiva keino päästä ”korkeaan päämäärään”, ei niinkään buddhamaailmoihin vaan muihin henkimaailmoihin, salatun tiedon ulottuvuuteen. Uushenkisyys levisi Yhdysvalloista nopeasti Eurooppaan, Suomeenkin, ja voi yhä hyvin.
Buddhalaisuuden suosioon – voitaneen puhua voittokulusta – vaikuttivat ratkaisevasti Tiibetistä lähteneet pakolaiset. Sen jälkeen kun Kiina oli 1959 alistanut maan valtaansa, heitä asettui asumaan Intiaan sekä Atlantin valtameren kummallekin puolelle. Heidän joukossaan oli arvostettuja hengellisiä opettajia, jotka ryhtyivät opettamaan länsimaalaisille, myös suomalaisille, buddhadharmaa ja meditaatiota.
Itsestään liikkuva kynä
Automaattikirjoituksesta lienee jokainen tai ainakin hyvin moni kuullut. Sitä verhoaa mystiikka, joka hämmästyttää ja kiehtoo mieltä, sillä onhan salaperäistä, kun teksti ja kuva ilmaantuvat paperille kuin itsestään. Kyky saada kynä itsestään toimimaan ei ole kovinkaan harvinaista. Se on aivoihin sisäänrakennettu ominaisuus. Englantilainen psykologian professori Richard Wiseman toteaa teoksessaan Yliluonnollinen ilmiö, että kynän saaminen liikkumaan automaattisesti saattaa olla luontainen kyky kaikilla ihmisillä. ”Yliluonnolliset” kokemukset ovat siis luonnollisia, vaikka kaikki eivät sitä tiedä.
Se, että omistaa itsestään liikkuvan kynän, voi paljastua, jos uteliaisuuttaan ryhtyy kokeilemaan, onko näin: ”Jos tuolla onnistuu, niin ehkä minullakin!” Taito voi putkahtaa esille myös täysin spontaanisti, jos kädessä on kynä tai jos on joutunut henkiseen kriisiin, esimerkiksi sairastunut vakavasti ja on korkeassa kuumeessa. Pelko on ottanut mielen valtaansa ja yhteys normaaliin todellisuuteen on järkkynyt. Ihminen katsoo silloin sisäänpäin ja kynä ryhtyy raapustamaan paperille omiaan. Se voi olla järkyttävä kokemus ja panee epäilemään mielen terveyttä. Lisäksi ihmisellä voi olla epämääräinen tunne, ettei hän oikein voi lopettaa vaan että hänen on pakko antaa kynän jatkaa sitä mihin se on ryhtynyt. Normaali tietoisuus on silloin kytkettynä pois päältä.
Tämä kirjoitus perustuu paljolti omiin pohdintoihini ja kokemuksiini kynästä joka ”liikkuu itsestään”. Enemmän kuin kirjoittanut olen piirtänyt. Kynäni luoma maailma on tyyliltään ja sisällöltään epätodellinen, hyvin usein toiveikkaan valoisa, melko harvoin synkkä.
Ei ole ihmeellistä, jos kynää käyttävä henkilö ei tunnista aikaansaannoksiaan omikseen, sillä niiden sisältö ei tunnu olevan tästä maasta: Hän voi päätellä, että ”minä en ole voinut tuollaista kirjoittaa!”, vaan joku korkeamman tietoisuuden tason olento käyttää minua ja että minun tulisi välittää hänen viestinsä. Kirjoittajan henkimaailmassa vaikuttavat opettajat ja mestarit ovat aineettomia, joten he tarvitsevat ”haamukirjoittajia” ja ”haamutaiteilijoita”. Ilmiötä on vaikea ymmärtää, jos sitä ei tunnista oman piilotajunnan viestittäjäksi. Ei ehkä tarvitsekaan, kynä vain toimii.
Automaattisen kynän aikaansaannoksia voi tarkastella myös toisella tavalla: se tuo viestejä kirjoittajan tai piirtäjän piilotajunnalta, hänen mielensä kätketyistä sopukoista. Ymmärtäminen ei ensi alkuun ole helppoa, sillä mielen tapa ilmaista sisältä nousevia asioita eroaa tyystin totutusta tavasta. Kun syventyy siihen, mitä kynä on purkanut paperille, valkenee vähitellen kuitenkin että kynä on ilmaissut omia tunteita, toiveita ja pelkoja sekä omaa suhtautumista niihin. Tämä ei välttämättä ole monellekaan selvä asia. On kenties helpompaa tulkita ilmiö jonkun, tosin yliluonnollisen olennon kirjurina olemiseksi.
Piilotajunta käyttää symbolien ja myyttien kieltä. 1900-luvulla alkanut ja yhä kiihtyvämmän nopeaksi edennyt aika, jonka vauhdissa on vaikea pysyä mukana, on etäännyttänyt ihmisiä tuosta kielestä. Meillä lienee sentään säilynyt edes löyhä kosketus vanhaan ajattelutapaan. Se on juurtunut piilotajuntaamme. Minua on auttanut kynäni tuotoksia ymmärtämään kauan jatkunut kiinnostukseni symboleihin ryhdyttyäni vuonna 1970 tutkimaan Mona Leon taidetta. Piilotajunta tuli hiljalleen mukaan.
Vaikka automaattisesti syntyneet tekstini ja kuvani ammentavat samasta lähteestä, piilotajunnastani, niiden sisältöä ei voi ilman muuta tulkita samalla tavalla. Kirjoitus voidaan lukea, koska se käyttää kieltä. Kuva taas on äänetön ja sen vuoksi usein vaikeatulkintainen, koska se ei ilmaise itseään kielellä.
Itsestään toimiva kynä avartaa käyttäjänsä persoonallisuutta ja antaa hänelle iloa, aluksi ehkä myös pelkoa. Haluat ehkä kokeilla, suostuuko kynä yhteistyöhön kanssasi. Ennen kuin kokeilet, ota tosissasi seuraavan tekstinpätkän sanoma:
Automaattista kirjoittamista ja piirtämistä tai maalaamista ei ole viisasta kokeilla itsekseen, ei ainakaan jos arvelee, että se, mikä paperille ilmestyy, ei ole itsestä lähtöisin. Kokemus voi olla raju. Viisainta on hakeutua jollekin kurssille. Hyvä kurssi on sellainen, joka lupaa pääsyä ”luovuuden lähteelle”. Siellä voi ohjaajan ja kurssikavereiden turvallisessa piirissä opetella haluamansa taidot. Kotona voi sitten jatkaa yksin. Jos pelottaa, uusi harrastus on viisainta hylätä.
Ihmeempää metodia ei oikeastaan tarvita. Vaikka kaikilla uskotaan olevan sisäsyntyinen taito panna ihmekynä liikkumaan, kaikilla se ei ehkä kuitenkaan toimi. Kokeilemalla asia selviää. Voit houkutella kirjoitusta tai kuvia esille tällä tavalla: Virittäydy hiljaiseen, vastaanottavaan tajunnantilaan – sinun ei ehkä tarvitse ihmeemmin ponnistella – ota kynä käteesi ja aseta se paperin päälle. Älä käske sitä. Kun olet otollisessa vireessä automaattiselle kirjoittamiselle tai piirtämiselle, kynä todennäköisesti alkaa heti kohta liikkua, ei ehkä kovin taitavasti ensi yrittämällä. Mieltä järisyttävän kummallista mutta totta! Vähitellen kynää pitelevä kätesi, mielesi jatke, oppii tekemään tunnistettavia muotoja, kirjaimia ja kuvia. Melko pian ne alkavat olla selviä ja jotenkin järjellisiä, vaikka niitä ei voikaan järjellä selittää. Piilotajuntasi saattaa valita joko esittävän tai abstraktin ilmaisutavan.
Tai se haluaa vain kirjoittaa. Kynä liikkuu nopeasti, niin nopeasti ettei käsi tahdo pysyä vauhdissa mukana. Vokaalien yläpuolelle kuuluvat merkit ja t-kirjainten viivat jäävät pois, eikä välimerkeistäkään ennätä pitää lukua. Ne pitää lisätä myöhemmin. Käsialakin on kenties kiireen vuoksi kehnoa. Monien mielestä se ei ole lainkaan oma, vaan kuuluu sille olennolle jonka viestejä he tuntevat ottavansa vastaan.
Historiasta vähäsen
Automaattisesti syntyneistä vanhoista teksteistä on niukasti tietoa, ainakin helposti saatavissa. Aineistoa on aikojen kuluessa kadonnut tai sitten sitä ei ole haluttu säilyttää, koska sisältö on ollut outoa, ehkä kertonut jostain salatusta viisaudesta, mikä ei ollut virallisen uskonopin mukaista. Todennäköistä on myös että ne jotka ottivat vastaan viestejä toisesta maailmasta, hyvin usein esittivät ne suullisesti saarnoina ja julistuksina, sillä kirjoitustaito oli varhaisina aikoina harvinainen. Jos ajatellaan kristinuskon pitkää historiaa, on kirkon valvova silmä ja korva pitänyt kerettiläisyytenä kaikkea, mikä poikkeaa kanonisoidusta opista.
Nyt siirryn lähemmäs modernia aikaa. Richard Wisemanin edellä mainittu teos valaisee oivallisesti 1800-luvun jälkipuoliskon aatteita. Automaattikirjoitus oli vuosisadan puolivälin paikkeilla ”uutuus”, jonka suosio kasvoi nopeasti länsimaisen kulttuurin piirissä Atlantin kummallakin puolella. Näin tuotettua kirjallisuutta ilmestyi paljon. Sen synty liittyy spiritismiin, joka oli oiva, viihteellinenkin, keino saada yhteys vainajiin, mikä oli monien mielestä sangen kiinnostavaa.
Kirkko oli pahassa kriisissä, sillä sen julistamia totuuksia alettiin epäillä. Charles Darwin oli kehitellyt evoluutioteoriaansa, ja hänen 1859 ilmestynyt teoksensa Lajien synty luonnollisen valinnan kautta eli luonnon suosimien rotujen säilyminen taistelussa olemassaolosta romutti Raamatussa esitetyn käsityksen, että Jumala on luonut maailman ja kaikki eliölajit.
Monet halusivat silti elämäänsä hengellisyyttä. Spiritismi ja muut esoteeriset ja okkulttisiin salaoppeihin perustuvat liikkeet olivat suosiossa. Henkisyyttä etsittiin ja löydettiin muun muassa muinaisesta Egyptistä, itämaiden uskonnoista ja filosofisesta ajattelusta, kuten buddhalaisuudesta. Ihmislajille on, jos uskomme Wisemaniin, ominaista tarve uskoa yliluonnollisiin ilmiöihin. Automaattisella kirjoituksella otettiin noina vuosikymmeninä paljon vastaan tekstejä toisesta ulottuvuudesta.
Tunnetuin tuolloin syntyneistä esoteerisista aatesuuntauksista lienee teosofia. Vuonna 1875 perustettu Teosofinen Seura sai nopeasti kannattajia ja se on säilynyt verraten elinvoimaisena, Suomessakin. Sen johtohahmo Helena Blavatsky, joka oli saanut voimakkaita henkisiä vaikutteita muun muassa Intiassa ja oli tavannut tiibetiläisiä, vakiintuneen käsityksen mukaan kirjoitti laajat uskonnollis-filosofiset teoksensa automaattisesti tapaamatta todellisuudessa buddhalaisia mestareitaan. Näihin hän oli yhteydessä energiatasolla. Teosofian mukaan aiemmin oli olemassa ”viisaususkonto” ja suuret maailmanuskonnot ovat sen jäänteitä. Buddhalaisuuden katsotaan olevan eniten tuon ”viisaususkonnon” kaltainen.
Blavatskya syytettiin huijauksesta. Mormonikirkon perustajalle Joseph Smithille kävi samalla tavalla hänen julkaistuaan 1830 Mormonin kirjan. Hän kertoi kääntäneensä sen kultalevyistä, joille oli kaiverrettu kertomus Kristuksen ilmestyksestä. Näitä levyjä hän ei koskaan suostunut näyttämään kenellekään. Epäuskoiset tuomitsijat eivät ymmärtäneet, että Blavatskyn ja Smithin kirjoittavat kynät eivät huijanneet, vaan kirjoittivat sitä, mitä oli tallentunut heidän piilotajuntaansa ja mikä sieltä nyt nousi heidän tajuntaansa järki-ihmisten näkemyksen mukaan epäilyttävällä tavalla ja epäuskottavassa muodossa. Automaattikirjoittajien joukossa voi totta kai olla myös petkuttajia.
Sekä Smithin että Blavatskyn vaikutus on ollut huomattava. Blavatskyn vaikutus on kuitenkin ollut laaja-alaisempi. Teosofian tavoitteena on tutkia ihmisen ja luonnon ”salattuja lakeja”. Sen ansiosta buddhalaisuus tuli länsimaissa tutuksi. Henkisyys miellytti vuosisadan lopulla symbolisteja ja uuden vuosisadan puolella nuoria kuvataiteilijoita, joiden mielestä 1900-luvun alun taiteesta puuttui henkinen ulottuvuus. Koska näkymätöntä ei ollut mahdollista kuvata totutuilla, esittävillä keinoilla, he tulivat teosofian hengessä perustaneeksi abstraktin taiteen. Myös Rudolf Steinerin antroposofian kasvualusta oli teosofia.
Siri Hustvedt toteaa teoksessaan Vapiseva nainen, että 1800-luvun loppupuoliskolla ymmärrettiin automaattisen kirjoituksen yhteys ihmisen psyykeen. Sitä ruvettiin käyttämään psykoterapiassa. Sitä pidettiin hysterian (konversiohäiriön) oireena ja myös hoitokeinona. Antamalla potilaan hypnoosin aikana kirjoittaa automaattisesti, uskottiin voitavan avata hänen mielensä lukkoja. Hysterian uskottiin olevan oire jostakin psyykkisestä syystä, joka pahimmillaan aiheutti puhe- tai liikuntakyvyn menettämisen. Ajan oloon tämä hoitomuoto ja myös hysteria sairautena muuttuivat ”vanhanaikaisiksi”.
Wisemanin mukaan 1990-luvun puoliväliin saakka arveltiin yleisesti, että automaattisesti kirjoittamisen kyky johtui jonkinlaisesta persoonallisuuden jakautumisesta sillä tavalla, ettei sen kumpikaan puolisko ole tietoinen toisesta. Hustvedt toteaa, että ”kokonaiset tiedemiespolvet” eivät 1900-luvulla hevin uskoneet ihmisen tiedostamattomasta nousevaan ”subjektiiviseen kertomaan”, vaan ajattelivat, että se mikä jonkun automaattisesti kirjoittamassa tekstissä viittasi sisäänpäin eli introspektioon (itsehavainnointiin) oli tietoista sepitettä.
Aivotutkimusta
Johtuneeko 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä etenkin henkisen kasvun liikkeen ansiosta uudelleen virinneestä kiinnostuksesta itsestään liikkuvalla kynällä syntyviin teksteihin ja kuviin se, että ilmiötä ruvettiin tutkimaan uusilla aivoneurologian menetelmillä, kuten magneettikuvauksella? On saatu selville, mitä aivoissa automaattisen kirjoittamisen aikana tapahtuu. Luultavasti se, mikä pätee kirjoittamiseen, pätee myös kuvien syntyyn.
Aivotutkimuksen tuloksilla ei liene merkitystä sellaiselle, joka katsoo pitävänsä kynällään yhteyttä henkimaailmassa eläviin ja kirjoittavansa näiden sanelun mukaan. Sen sijaan tulokset ovat mielenkiintoisia sille, joka uskoo, että se mikä kynän vartta pitkin ilmestyy paperille, on lähtöisin hänen omasta alitajunnastaan.
Wiseman selostaa kirjassaan tutkimuksia, jollaisia televisiossakin on esitelty. On käynyt selville, että aivot ennakoivat liikettä, jonka käsi pian tekee. Tällä on merkitystä automaattikirjoittamisen ymmärtämisessä. Hän esittelee Daniel Wegnerin tutkimusta. Hän on selittänyt asiaa: Normaalisti ihminen, ”minä”, luulee itse päättävänsä liikuttaa esimerkiksi kättään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan päätös ojentaa käsi vaikka sivulle päin syntyy aivoissa ennen kuin ihminen ojentaa kätensä. Sekunnin murto-osa sen jälkeen, kun aivot ovat tehneet päätöksen, aivojen toisessa osassa syntyy tietoinen kokemus päätöksen tekemisestä ja vielä hieman tämän jälkeen käteen menee signaali liikuttamisesta. Tämä vaikuttaa vaikeaselkoiselta ja mielikuvitukselliselta, mutta useilla kokeilla on osoitettu, että näin todella tapahtuu.
Wegnerin mukaan joillakin ihmisillä, joiden kädessä kynä selvästi liikkuu itsestään, päätöksenteon ja -tuntemuksen mekanismi toimii virheellisesti: aivot päättävät, miten toimia ja lähettävät viestit oikeille lihaksille, mutta ne signaalit, jotka synnyttävät tuntemuksen siitä että ”minä” tekee päätöksen, eivät mene perille. Tämän takia automaattisesti syntyvän tekstin kirjoittaja ei käsitä, että hän on se, joka synnyttää tekstin. Hänellä on sellainen vaikutelma että joku, joka on hänen ulkopuolellaan, on todellinen kirjoittaja. Näin Wiseman selittää Wegneriä.
”Oikeat” automaattisesti liikkuvan kynän käyttäjät, ne jotka tuntevat olevansa henkimaailman haamukirjoittajia, ilmeisesti kokevat asian edellä selostetun mukaan siis ”virheellisesti”. Selitys ei aina päde. Ainakin minä tiedän, että käyttäessäni taianomaisesti toimivaa kynääni tuotan itse sen, mikä paperille ilmaantuu. Saan aivoistani ennakoivaa tietoa, joka on niukkaa eikä ulotu pitkälle eteenpäin. Selitän tarkemmin.
Kokemuksiani automaattisesta kirjoittamisesta ja piirtämisestä
Antaessani kynälle vapauden kirjoittaa mielensä mukaan huomasin pian, että tiesin etukäteen pari kolme sanaa, jotka minun seuraavaksi tuli kirjoittaa. Järkeilin: Koska tiedän seuraavat sanat, ne tulevat aivojeni kautta. Jos ulkopuolellani oleva yliluonnollinen olento käyttäisi kättäni, aivoni eivät tietäisi mitä käteni aikoo kirjoittaa. Vähitellen huomasin myös, että teksti selittyi omien tunteitteni ja tietojeni pohjalta, olkoonkin että siinä oli kohtia ja oivalluksia joita en ollut tullut ajatelleeksi tai joita en lainkaan ymmärtänyt. Se johtui kenties siitä että käteni kirjoitti symbolien ja myyttien vieraalla kielellä.
Sen vuoksi itsestään liikkuvalla kynällä kirjoittelu lakkasi tyydyttämästä minua ja herätti epäilyn, että huijaan itseäni luulemaan, että se mukamas antaa alitajuista tietoa, jota minulla ei tietoisessa todellisuudessani ollut. Henkimaailmaan olin silloin jo lakannut uskomasta. Tutkiskellessani tekstejäni huomasin myös, ettei kirjoittava piilotajuntani ole juuri sen viisaampi kuin minä ja että käsiala oli omaani, joskin kiireellä syntynyttä ja huolimatonta.
Piirtäessäni minulla ei ole ollut samanlaista ongelmaa. Kuva syntyy spontaanisti, itsestään. En tiedä mitä kynä aikoo piirtää. En osaa sanoa, milloin aloin panna merkille, että tehdessäni automaattista ”taidettani” ryhdyin aavistelemaan, miten käteni jatkaa kuvaa ensimmäisen viivan ilmestyttyä näkyviin. Vihje syntyy assosiaatioista. Toisin kuin automaattinen kirjoittaminen, piirtäminen ei milloinkaan tunnu väkinäiseltä – eikä itsepetokselta. Ehkä se johtuu sanojen puuttumisesta. Koska kuva ei käytä kieltä, en läheskään aina ymmärrä, mitä olen piirtänyt ja miksi. Piilotajuntani on kekseliäs ja tietää enemmän kuin minä. Onneksi se on yleensä lempeä. – Minun pitäisi olla psykoterapeutti voidakseni käyttää kuvia hyväkseni, ratkoakseni niiden sisältöjä ja mieltäni painavia kysymyksiä. Ne paljastavat tunteitani, mutta eivät sano, miten voin saavuttaa mielen harmonian tai miten voin päästä pelosta.
Piilotajuntani ohjaama kynä piirtää halukkaasti jatkuvaa, usein kaartuvaa viivaa. Kun se on muotoutumassa pyöryläksi, tiedän että paperille ilmaantuvat pää ja kasvot. Silloin nostan kynän, jotta voin piirtää silmät, nenän, suun, korvat, hiukset. Hahmoillani on usein jotakin kädessään. Minun ei tarvitse itse päättää, mikä se on. Sisäinen tahtoni tietää mitä käsissä tulee olla, ja minä vain katselen mitä kynäni piirtää kuvapäiväkirjaani. Usein hänellä on ”valopallo”, mikä kuvastanee toivettani löytää elämääni sisäinen eheys ja rauha. Kuva ei ole vielä valmis, sillä pakottava tunne panee minut piirtämään taivaalle ja ikuistamani olennon ympärille ja myös etupuolelle tähtiä, osoitukseksi siitä että hän on universumin lapsi, osa kaikkeutta. Hän on tai ehkä on toiveomakuvani. Hahmot ovat lähes poikkeuksetta naissukupuolta, ja sen vuoksi kuvassa kuuluu olla myös kuu, nykyisin vähenevä kuu, sillä se joka on kuvassa elää elämänsä ehtoopuolta, niin kuin minä; eri vaiheissa oleva kuu on jumalattarien seuralainen ja tunnus – ja vähenevä kuu eritoten vanhojen naisten. Koska teen enimmät piirustukset lyijy- tai mustekynällä valkoiselle paperille, tarvitaan kuvittelua niitä täydentämään: tähdet ja kuu loistavat yönsinisellä taivaalla. Värikuvat eivät tarvitse yhtä paljon kuvittelua.
Kuvani syntyvät eläytyen ja niissä on aina tunnetta mukana. Silti olen valmis tekemään heti uuden kuvan. Luomisen tuskaa ei ole. Tämä helppous on saanut minut epäilemään, että piilotajuntani, kuvieni todellinen luoja, ehkä on piirtämisen aikaisen tietoisuuteni ulkopuolella ja ettei se oikeasti välitä tunteistani. Taitaa olla hassu ajatus.
Vuoden 2015 paikkeilla päiväkirjapiirtely väheni. Ryhdyin värikynilläni tekemään kuvia A4-kokoisille hyvälaatuisille paperiarkeille. Tietoisuus on nyt enemmän mukana, toisinaan jopa aiheen ja värien valinnassa. Tiedostamaton on kuitenkin kärkäs arvostelemaan työtäni ja pakottaa minut korjaamaan tai kokonaan hylkäämään sen, mitä se pitää pinnallisena tai muuten tökerönä. Tottelen sitä. Kun aikaa on kulunut enemmän, tulen huomaamaan olenko saanut aikaan mitään kestävää.
Luvussa Sisäisten silmien edessä näky vertailen toisiinsa itsestään liikkuvalla kynällä syntyneiden kuvien ja näkyjen laatua.
Muutama sana taiteesta
Automaattisesti syntyvä kuva ei yleensä vielä ole taidetta. Taidetta se lähenee tai muuttuu taiteeksi, kun tekijä jalostaa sitä tekemällä sen alkuperäistä sutaisua paremmaksi muodoltaan, väreiltään ja sommittelultaan kadottamatta kuitenkaan alkuperäistä kuvaa ja sen ideaa. Tämä ei oikein päde minuun, olkoonkin että jotkin itsestään liikkuvalla kynällä tekemäni kuvat ovat onnistuneet oikein hyvin. Enimmät ovat ulkonaisesti pelkkiä kömpelyksiä, mutta sisäisesti ne eivät ole tyhjiä.
Kaikki taide, on se sitten kuva- tai säveltaidetta, tanssia tai kirjallisuutta, ammentaa tekijänsä piilotajunnasta. Tietoisen ja tiedostamattoman välinen raja häipyy kuin peltoaukean yllä lepäävään sumuun, joka on itsesi ja horisontin välillä. Luomisen hetkellä näkymättömän rajan ylittää huomaamattaan.
Keskustelin taidemaalari Raini Hallaman kanssa asiasta. Ensin hänellä on aihe, joko konkreettinen, kuten muotokuva, tai jokin mielikuva jonka hän haluaa ikuistaa. Työhön ryhdyttyä käy usein niin, että alitajunta tulee mukaan omine ideoineen, ja hän antaa sen tulla, jos se ei ole ristiriidassa hänen tietoisten pyrkimystensä kanssa. Työ vie mennessään ja helposti tulee tunne, että maalaukseen pitää laittaa jotakin joka selvästi on noussut alitajunnasta. Hän tottelee tunnetta vaikka tietoisuus ohjaakin kättä. Hän luonnehtii maalaamistaan tietoisen ja tiedostamattoman yhteistyöksi.
Hyvä esimerkki kuvan tekeytymisestä on Hallaman minulle syntymäpäivälahjaksi tekemä kuva ruususta. Hän aloitti neliön muotoisen kankaan keskeltä, johon hän sijoitti valkoisen ruusun. Sen ympärille ilmestyivät kaikki spektrin värit kehässä ilman rajaviivoja keltaisesta ja oranssista punaisen kautta violettiin, siniseen ja uloimpana vihreään. Värit liukuvat toisiinsa, mutta ne ovat värillisiä pisteitä. Maalaamalla punaisen ja oranssin värisiä täpliä koko kankaalle hän on saanut keskellä olevan ruusun säteilemään valoaan kaikkialle ympärilleen. Ruusu on ilman muuta valokukka. Aloittaessaan tämän työn taiteilija ei tiennyt, millaista ruusukuvaa oli tekemässä ruusuihin hurahtaneelle ystävättärelleen
Toinen esimerkki: Kesäasunnossamme on makuuhuoneen seinällä kopio Hugo Simbergin Kuutamoyö-maalauksesta. Pidän siitä hyvin paljon ja sängyssä maatessani katselen sitä usein. Melkein hengitän sisääni siinä olevan hiljaisen kesäyön salaperäistä tunnelmaa: hailakan värisellä taivaalla oleva valkoinen kuunsirppi heijastuu järveen ja valaisee maiseman valkoisella ja hopeisella hohteella. Suurimman osan teoksesta täyttää etuala, jolla kasvaa valkoisia fantasiakukkia. Erityisesti minua kiehtoo se, että taiteilija on pannut kuun valuttamaan itsestään valkoisia valovanoja kukkien päälle. Hänellä on varmaan ollut tunne, että näin pitää maalauksessa tapahtua.
Hugo Simberg oli Suomen taiteen keskeinen symbolisti, personoidun kuoleman, pirun, enkelin sekä muiden kansanuskomuksista, saduista ja kristillisestä perinteestä kotoisin olevien yliluonnollisten olentojen kuvaaja. Nämä elävät rinnan ihmisten kanssa. Ne ovat ilman muuta Simbergin mielen syvistä kerroksista tajuntaan nousseita aiheita, ajatuksia ja tunteita, jotka hän muunsi taiteeksi.
Sisäisten silmien edessä näky
Tarkoitan näyllä ennen muuta spontaanisti, odottamatta suljettujen silmien ja toisinaan avointen silmien eteen ilmaantuvaa näkyä eli visiota tai ilmestystä. Huumausainetta ei tarvita kokemuksen syntymiseen. Näky voi olla kuin äkillinen välähdys tai sisällöltään ja muodoltaan kertomus. Näky on läheistä sukua sille mitä visualisointiharjoituksen aikana nousee esille, myös silloin kun mietiskelijän keskittyminen herpaantuu ja hänen mielikuvituksensa lähtee omille teilleen. Mieli on silloin spontaanissa näkytilassa. Tällaisten visualisoinnin aikana odottamatta syntyvien näkykuvien välillä on tuskin minkäänlaista eroavuutta, joten kokemuksina niitä on vaikea pitää toisistaan erillään. Aivan sama asia ne eivät kuitenkaan ole.
Näyn näkeminen ei ole ihan samanlaista kuin kuvittelu, joka tapahtuu ihmisen arkitietoisuuden tasolla, vaikka se voikin olla lennokasta ja saattaa viedä ihmisen mukanaan niin, että tämä kokee olevansa fyysisestikin muissa maailmoissa. Hän ei kuitenkaan yleensä ole muuntuneessa tajunnantilassa. Tavalliseen kuvitteluun, jos ymmärrän oikein, ei aina sisälly näkyviä mielikuvia. Tai niihin ei kiinnitä huomiota, koska tarinan imu ottaa kaiken tilan. Kuvittelu on sidoksissa kieleen.
Itsesyntyisyytensä vuoksi näkyjen näkeminen muistuttaa automaattista kirjoittamista ja piirtämistä. Näky ilmestyy nopeammin kuin kynän jälki, jota joutuu odottamaan kunnes paperi ja kynä ovat valmiina. Näky on enimmäkseen yks kaks silmien edessä! Tosin silloin kun on valmistautunut tekemään ohjattua meditaatioharjoitusta, johon kuuluu aina visioiminen, joutuu vähän aikaa odottamaan että mieli ryhtyy luomaan kuvia. Näky ei tarvitse työkaluja, riittää että istuu tyynenä ja mieli vastaanottavassa vireessä. En tiedä, miten tavallinen tällainen visiovalmius on. Voin puhua vain itsestäni.
Kynän tuottama teksti tai kuva on paperilla aineellisena, kun sen sijaan näky on aineeton. Sekä näkijä että kynänpitelijä ovat piilotajunnan käytettävissä arkitodellisuuden takana, muuntuneessa eli meditatiivisessa tietoisuudentilassa. Kokemukset ovat sukua toisilleen.
Kun ihmisellä on vakava kriisi, psyykkinen tai fyysinen, kuten sairaus, hän on herkistyneessä tilassa. Olo voi varsinkin kuumeisena olla epätodellinen. Hänen tietoisuutensa liikkuu toden ja epätoden maailmoissa. Hän on altis kokemaan ”yliluonnollisia” ja näkemään näkyjä. Kun näky ilmestyy, hän vähintäänkin hämmästyy. Ja jos näkijä ei tiedä, että sellaista voi tapahtua, hän voi pahan kerran pelästyä ja luulla tulleensa hulluksi.
Näky lienee kuitenkin hengeltään useammin lempeä kuin vihamielinen. Se nostaa kokijan miellyttävään ja ylevän jaloon olotilaan, jossa hänen on hyvä olla. Tällaisia kokemuksia minulla on, mutta toisenlaisiakin elämyksiä voi olla. Ihminen näkee piilotajuisia asioita, sellaisia jotka ovat ymmärrettäviä, mutta myös sellaisia jotka ovat todella kummallisia ja joiden alkuperä on vieras. Näyt hän kokee visuaalisina, silmien sisäisinä kuvina.
Mieli rauhoittuu ajan oloon ja pelko hellittää, kun ihminen huomaa, että hänen järkikultansa on tallella. Ja kun ihminen huomaa että hänen mielensä on suurenmoisella tavalla laajentunut, niin että hänelle on syntynyt yhteys sisäiseen itseensä – tai yliluonnolliseen maailmaan – hän halunnee nähdä lisää. Hän toivoisi pääsevänsä uudestaan näkytilaan. Tekniikka on aika yksinkertainen: istutaan alas, otetaan yhteys mielen hiljaisuuteen ja keskitytään siihen, ja ollaan valmiina ottamaan näkyelämys vastaan. Kaunis musiikki lisää inspiraatiota. Tuo ohje ei ehkä riitä, mutta parempaa ei ole.
Voi olla, ettei kokemus ihan heti uusiudu. Olkoonkin että näkemisen ja meditaatioon vaipumisen uskotaan olevan ihmislajille luontainen ominaisuus. Länsimaisen kulttuurin piirissä tällaisesta henkisyydestä on vuosisatojen kuluessa vieraannuttu. Nostan syyttävään sormeni kohti kirkkolaitosta. Anteeksi. Itämailla, esimerkiksi buddhalaisissa maissa ja šamanistisissa kulttuureissa kyky nähdä sisäisillä silmillä näkyjä on itsestäänselvyys. Olen huomannut, että tiibetiläiset hengelliset opettajat eivät opeta miten nähdään, vaan mitä tulee nähdä. Katsomista ei tarvitse eikä ehkä voidakaan opettaa.
Mitä näkyjen näkeminen on, en tiedä. Se tapahtuu tietenkin aivoissa. Mutta mieli ei paljastu magneettikuvauksessa. Samalla kun näkijä katselee eläytyen ja tekee muillakin aisteillaan havaintoja siitä, mitä piilotajunta hänen koettavakseen tarjoaa, hän on jossain määrin tietoinen itsestään, vaikkei sitä ehkä tule huomanneeksi. Hän on ainakin kahdella tavalla läsnä, kuin jakautuneena. Hän on mukana näyn päähenkilönä, kokijana ja ulkopuolisen oloisena tarkkailijana ja kertojana joka katselee näkyä. Tehdessäni huomioita kokemuksistani olen saanut sellaisen vaikutelman, että kieli liittyy näkemisen ilmiöön erottamattomalla tavalla. Selvimmin tämä tulee ilmi silloin, jos näyt ilmestyvät silmieni eteen kuvien ketjuna, kuten tapahtuu mielikuvamatkan aikana. On kuin joku, tietoisuuteni jokin osa, selostaisi minulle mitä koen. Normaalitietoisuuden tilassa ei juuri kiinnitä huomiota ajatusten puheeseen.
Minä ja näkeminen
Koska ihmiset ovat yksilöitä, ei todennäköisesti ole vain yhtä tapaa ”nähdä”. Kuten aiemmin olen kertonut, minulla mielikuvat nousevat esille kertomuksen muodossa. Ne ilmestyvät itsestään mieleni ollessa näkemiselle otollisessa tilassa. Tietoinen minäni ei valitse aihetta, vaan siitä pitää alitajuntani huolen. Ensimmäisen kerran näin näkyjä vuoden 1990 paikkeilla.
Makasin hyvän olon tunne kehossani luontaishoitajan hoitopöydällä; minulle skeptikolle oli häntä suositeltu. Siinä maatessani olin tuntevinani, miten ilmeisesti energiat virtasivat ruumiissani ja kohta näin ne: päästä jalkoihin kulkevina kullanrusehtavina juovina ja muun itseni lämpimän keltaisena.
Toisella hoitokerralla nousin Himalajan vuoristossa kivikkoista rinnettä ylöspäin yhdessä hoitajan ja erään minulle tärkeän henkilön kanssa. Oli aurinkoinen päivä. ”Kuvan” etualalla – katselin tapahtumaa tavallaan ulkoa päin vaikka olin siinä mukana – istui selin kohti tarkkailevaa itseäni kullanhohtoisen valon ympäröimänä Buddha. Hän säteili kummallekin minälleni hyvää valoaan. Tunsin kipeän kaipuun minulle liian tärkeäksi muuttunutta ihmistä kohtaan. Tunteeni laantui vähitellen eikä minusta tuntunut pahalta lopullisesti erota hänestä. Se oli hyvä tunne. Lähdimme kulkemaan eri suuntiin. Kun katsoin taakseni, näin hänen etääntyvän kohti vuorenhuippujen välissä olevaa kaukaista solaa. Taivas oli kirkkaan sininen. Hän näkyi siellä yhä pienempänä ja pienempänä mummona.
Ällistyin mutta en pelästynyt. Kokemukset olivat kertakaikkisen merkillisiä. Energiahoitaja ei tämän jälkeen enää uskaltanut hoitaa minua. Mitä kummaa olin kokenut? Melko pian käsitin, että ilmiö oli sama josta olin lukenut tai ehkä kuullut. Mieleen tuli, että olin kahdesti nähnyt näyn! Oliko Jeanne d’Arcilla oli ollut samankaltaisia kokemuksia? Hän taisi nähdä silmät avoimina.
Vuonna 1993 Helena Allahwerdin pitämällä kurssilla opin, että näkyjä voi nähdä halutessaan: ne näyttivät ilmaantuvan itsestään, hyvin äkkiä, kun vain antoi niille tilaisuuden tulla.
Näkyni ovat aina olleet hyvin visuaalisia. Sisäolioni eli piilotajuntani kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, väreihin ja niiden sävyihin ja sopivaan valaistukseen luodessaan kokemuksilleni ympäristön ja tunnelman. Se on hyvä taiteilija. Olen läsnä ajattelevana ja tuntevana itsenäni, mutta en läheskään aina ole mukana tapahtumissa, vaan ulkopuolellani näkijänä.
Elämäni on enimmäkseen ulkonaisesti melko tasaista. Pääni sisällä sen sijaan tapahtuu. Annan automaattisen kynän piirrellä, mutta se ei ole aikoihin tuntunut erityiseltä kyvyltä. Näyt ovat olleet kohokohtia, joten niitä en niin vain unohda. Niitä on paljon vähemmän kuin piirustuksia. Monesti olen saanut kokea euforisen autuaallisia onnentiloja, joskin toisinaan myös suurta pelkoa. Visiot eivät, kuten eivät paperille ilmestyneet kuvatkaan, esitä tavallisin aistein näkyvää todellisuutta. Myös piirtämäni tai värikynillä maalaamani kuvat ovat tavallaan näkyjä, joskaan niitä en koe samalla tavalla kuin ”oikeita” näkyjä.
Piirustukset ovat kaksiulotteisia ilman syvyysvaikutelmaa ja tyyliltään naivistisia, koska en osaa piirtää ”oikein”. Niissä on paljon vertauskuvallisesti tulkittavaa. Näyt sitä vastoin ovat yllättävän realistisia, jos näin sopii luonnehtia aineettomia hengenluomuksia. Kuvissa ja näyissä ovat keskeiset sisällöt samoja, joskin piirustusten aiheisto on laajempi. Onhan niitä siunaantunut yli 60:een (kuva)päiväkirjaani valtavat määrät.
Mielikuvitukseni on loihtinut paperille ja silmieni eteen jumalattaria ja taivaan tähtiä joita se rakastaa – myös käärmeitä – ja paljon paljon muuta, kuten buddhamaailmojen olentoja. Olen katsellut ja ihmetellyt ja kaikilla tunteillani ja aisteillani ottanut vastaan sen mitä sisäolioni on minulle näyttänyt aineettomina visioina ja aineellisina kuvina paperille.
Transsi ja šamanismi
Transsi on hyvin syvä ja ekstaattinen muuntunut tietoisuudentila, niin raju että siitä on vaikea tulla omin avuin takaisin. Se näyttää olevan kaikkialla maailmassa esiintynyt metodi, jonka avulla on oltu yhteydessä toiseen ulottuvuuteen. Se on löytänyt tiensä uushenkisyyteen ja sen innoittamana syntyneisiin uusiin tekniikoihin.
Alkuperäisimmillään transsi on osa šamanistista kulttuuria ja sitä harjoittavien ihmisten maailmankuvaa. Se on šamaanin eli tietäjän keino siirtää itsensä päivätietoisuuden toiselle puolelle. Šamanismi on Juha Pentikäisen Samaanit-kirjan mukaan ”elämäntapa ja kulttuuri, jossa valitulla johtajalla, samaanilla, on keskeinen rooli. Samanismi on maailmankatsomusjärjestelmä pikemmin kuin uskonto”. Hänen mielestään olisi parempi puhua šamaaniudesta. Se on pohjoisen Euraasian kansojen ominta kulttuuria, mutta sitä tavataan muuallakin, kuten Kaakkois-Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Anna-Leena Siikala toteaa Suomalainen šamanismi -teoksessaan sen olevan ”erilaisiin uskontoihin sisältyvä riittien ja uskomusten kokonaisuus”.
Siikala kirjoittaa Itämerensuomalaisten mytologia -kirjassaan uralilaisesta šamanismi-kulttuurista näin (s. 370): ”Šamanismin keskeisiä ajatuksia ovat käsitys ihmisen ulkopuolella vapaasti liikkuvasta sielusta, noidan liitto avustavien henkien kanssa, metamorfoosin kyky ja transsin aikana tapahtuva sielun matka tuonpuoleiseen.” Tämä pätee muihinkin šamanistisiin kulttuureihin.
Transsi-sana on lainautunut suomeen muiden kielten kautta. Sen pohjana on latinan trans, joka merkitsee ”toisella puolen tai vastapäätä olevaa tai toiselle puolen tai yli tai kautta siirtyvää tai toiseksi muuttuvaa”. Näin ”Facta”-tietosanakirjassa, jonka yhtenä toimittajana olen saanut olla. Talteen kerätyn suomalaisen kansanrunouden ja muun perinteen mukaan šamaani haltioituu tai lankeaa loveen; lovi on aukko josta hän pääsee aliseen maailmaan eli Tuonelaan. Tuonpuoleisesta hän hakee tarvitsemaansa tietoa voidakseen, sen jälkeen kun on palannut tavalliseen tietoisuudentilaan, suorittaa saamaansa tehtävän, joka usein on sairaan parantaminen. Yleisesti ajateltaneen, että šamaani on mies, mutta ainakin Siperiassa hän voi yhtä hyvin olla nainen.
Šamaani-sanan alkumuoto on tunguusikielten samaa merkitsevä sana, joka on vakiintunut kansainväliseen käyttöön ja myös suomen kieleen. Kansanrunoudessa hän on enimmäkseen tietäjä, kuten ”Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen”. Noita on toinen kotoperäinen sana, niin vanha että sillä on samaa merkitseviä vastineita myös kaukana Siperiassa puhuttavissa etäsukukielissä. Sillä on arvostusta osoittava sävy.
Šamanismia ei harjoiteta turhan päiten, vaan sillä on aina vakava syy. Tällaisia ovat muun muassa neuvon hakeminen yksittäiselle ihmiselle tai koko yhteisölle, sairauden parantaminen, hyvinvoinnin ja saaliin varmistaminen ja sateen tekeminen kuivuuden vaivatessa, kuten usein Australiassa ja Etelä-Afrikassa Kalaharin seudulla. Ja tietenkin syynä on myös hyvän suhteen säilyttäminen jumaliin ja esi-isiin ja muihin henkiolentoihin. Afrikkalaissyntyisen vodou-uskonnon rituaaleihin kuuluva meedioiden transsi on jossain määrin erilainen kuin euraasialaisissa šamanistisissa traditioissa tavattava transsi. Bushmanneilla sateen tekeminen onnistuu, kun osaa lukea luonnossa näkyviä merkkejä. Otollisessa paikassa nuotiosta kohoavalla savulla ja transsitanssilla houkutellaan taivaalle ilmaantuneet pilvet satamaan.
Aito transsi on sukua niille muuntuneen tietoisuudentasoille, joita edellä olevissa luvuissa esittelin, mutta tila on syvempi ja väkevämpi. Šamaani ei istu tai makaa hiljaa paikallaan keskittyneenä mielensä sisäisyyteen. Session alussa hän pyrkii kiihkeästi sekä fyysisesti että psyykkisesti siirtämään itsensä muuntumattomasta tajunnantilasta tiedostamattoman syvyyksiin, ekstaasiin. Noita liikuttaa ruumistaan rajusti, tanssii hurjasti, laulaa ja rummuttaa ja päästelee suustaan outoja äänenpurkauksia. Hän kutsuu apuhenget paikalle. Matalataajuinen rummutus muuttaa tietoisuuden tasoa. Hän on usein pukeutunut apueläintään jäljittelevään pukuun ja päähineeseen, mikä auttaa häntä muuttumaan apuhengeksi. Kaikella tällä on suggeroiva vaikutus, ja šamaani kaatuu maahan transsissa. Hän on saapunut tuonpuoleiseen hakemaan takaisin sairaan ihmisen sielun tai toimittamaan jonkin muun tehtävän. Transsi voi johtaa tajunnan menetykseen. Toisinaan – vai usein? – hän nauttii alkoholia tai huumaavasti vaikuttavaa sientä tai yrttiä tai yrttijuomaa, jotta helpommin saavuttaisi tarvitsemansa tajunnantilan. Siikala korostaa šamanoimisen riittiluonnetta ja esityksenkaltaisuutta.
Šamaanin ammatti on vaikea. Juha Pietikäinen, joka on perehtynyt Siperiassa säilyneeseen šamanismiin, sanoo tietäjän työtä ”tuskaiseksi samanoinnin kyvyksi”, kuten eräs šamaani oli hänelle asiaa luonnehtinut. Ammattiin valmennettava ottaa tehtävän vastaan pitkäkestoisessa initiaatiossa, jonka aikana hänet vihitään kansansa myyttiseen maailmankuvaan ja uskomuksiin ja hän oppii šamaanin roolin ja tehtävät. ”Rajussa visionaarisessa vaiheessa hänet ikään kuin lopullisesti valetaan uuteen muottiin. Koko tämä prosessi on äärimmäisen tuskallinen”, Pentikäinen kuvailee työhönoppimisprosessia. Ja Siikala: ”šamanismin sisäinen maailma on uskomusten, mielikuvien ja käsitysten monimutkainen kudos.”
Vodou-uskontoja harjoitetaan maantieteellisesti varsin etäällä toisistaan olevilla alueilla, minkä vuoksi niiden välillä on melkoisesti eroavuuksia. Ne ovat yhä lounaisen ja läntisen Afrikan uskontoa, joka orjuuden mukana siirtyi myös Karibianmeren saarille sekä Amerikan mantereille. Se on tämänkin päivän elävää uskonnonharjoitusta. Siihen on sulautunut aineksia kristinuskosta. Myös vodoussa transsioppilas initioidaan oman kansan myyttiseen menneisyyteen sekä meedion tai papin ja papittaren tuleviin tehtäviin. Hän käy läpi perinpohjaisen valmennuksen jonka aikana ”ihminen syntyy uudelleen jumalan lapseksi”, kirjoittaa Sinikka Tarvainen kirjassaan Ennen syntiinlankeemusta. Hän omaksuu rukoukset, laulut, tanssit, uhrit, yrtit ja tabut. Tämän jälkeen hän on henkisesti valmis menemään transsiin, ”ottamaan jumalansa vastaan ruumiissaan aina kun tämä haluaa materialisoitua”.
Rumpu ja sen yksitoikkoinen rytmikäs ääni on tietäjälle hyvin tärkeä työväline. Se on, kirjoittaa Pentikäinen, matkakartta, jonka avulla hän kulkee ihmisten asuttamasta maailmasta yliseen tai aliseen henkien maailmaan. Taivaalliseen ulottuvuuteen, yliseen maailmaan, mennessä hänen apueläimenään eli apuhenkenään on usein lintu, ja aliseen mennessä käärme. On lukuisia muitakin apueläimiä. Šamaani samastuu kulloinkin tarvitsemaansa apueläimeen ja pääsee yhteyteen henkien kanssa. Hän saa näiltä tiedon, miten voidaan hoitaa arkitodellisuudessa syntynyt epätietoisuus. Juuri sen vuoksi hän oli lähtenyt henkimatkalleen. Hän hallitsee erilaisia yliluonnollisia olentoja joita matkallaan kohtaa, joutumatta näiden välikappaleeksi, kun sijaan vodou-uskonnoissa jumaluus tai henki asettuu transsissa olijaan, luen Tarvaisen kirjasta. Myös vodoun meediolla on sosiaalinen tehtävä yhteisössään.
Transsin turvallisuutta on varmistamassa avustaja, joka ei saa mennä šamaanin mukaan tämän henkimatkalle. Hänen täytyy pysytellä valvetajunnassaan. Soveliaaksi katsomansa ajan kuluttua avustaja auttaa noidan takaisin normaaliin muuntumattomaan tietoisuudentilaan. Transsissa olevan hengitys on tasaantunut. Hänestä näkee, milloin tehtävä on suoritettu. Se mitä tietäjä transsinsa aikana kokee saa tyypillisesti matkan ja matkakertomuksen muodon. Hänen matkaansa kuuluu useita vaiheita ennen kuin hän ”pääsee perille” ja saa tarvitsemansa tiedon.
Kalevalassa on kuvaus Väinämöisen käynnistä mahtitietäjä Antero Vipusen luona. Tämä on kuitenkin maannut lovessa jo niin kauan, että hänen päälleen on kasvanut puita. Vipusesta ei enää ole eläjäksi, mutta Väinämöinen onnistuu kuitenkin pusertamaan tältä veneen teossa tarvittavat sanat, jotka häneltä puuttuivat. Vipusen kohtaloksi lienee koitunut se, että avustaja oli hoitanut tehtävänsä huonosti eikä ollut kutsunut avustamansa šamaanin sielua takaisin hänen ruumiiseensa. Myös vodoussa tarvitaan avustajia: papit, jotka johtavat seremonioita, pitävät jumalia kurissa ja estävät tällä tavalla transsissa olevaa vahingoittamasta itseään.
Toisistaan jossain määrin poikkeavia šamanistisia traditioita tunnetaan lähes kaikkialta. Ne eivät ole tyystin kadonneet Afrikasta, Aasiasta, Australiasta, Amerikan mantereilta, seuduilta missä kristillinen lähetystyö ja moderni maailmanmeno eivät ole onnistuneet syrjäyttämään ihmisten alkuperäistä maailmankuvaa. Usko mahdollisuuteen saada yhteys myyttiseen alkuaikaan ja toiseen maailman ulottuvuuteen lienee kuitenkin katoavaa, sukupolvelta toiselle suullisesti siirtyvää kansanperinnettä. Se häviää elinolojen muuttuessa ja uusien ajattelutapojen saadessa kannatusta. Toisaalta šamanismi ei toistaiseksi ole hävinnyt mihinkään.
Esimerkiksi eteläisessä Afrikassa asuvat sanit eli bushmannit ovat joutuneet kotiseudullaan ahtaalle, ihan konkreettisesti, koska heidän ei enää juuri ole mahdollista harjoittaa metsästykseen ja keräilyyn perustuvaa, paikasta toiseen siirtymistä edellyttää elämäntapaansa. Heiltä on katkeamassa yhteys henkiseen menneisyyteensä eivätkä he enää maalaamalla pidä pyhiä kalliomaalauksiaan ”elossa”, vaan ”ne vetäytyvät kallioon”, kuten Ulla-Lena Lundberg asian ilmaisee teoksessaan Metsästäjän hymy.
Kalliotaide
Paitsi elävänä säilyneestä transsi- ja šamanismiperinteestä tietoa saadaan talteen kerätystä kansanperinteestä, runoista ja tarinoista sekä niitä käsittelevistä tieteellisistä tutkimuksista. Ja hyvin paljon myös kalliotaiteesta, kuvista joita on jo ammoin maalattu tai uurrettu kallioihin sekä syvien luolien seiniin ja kattoihin. Niistä paljastuu maailmankäsitys joka muistuttaa ihmeen paljon vielä äskettäisten ja nykypäivään säilyneiden šamanististen kulttuurien piirissä tavattavia ajattelutapoja.
Timo Miettisen ja Heikki Willamon hienon Pyhät kuvat kalliossa -teoksen nimi on erittäin osuva. Kun kuvat oli maalattu kallioiden seinämiin niistä tuli pyhiä, ja pyhiä tuli myös kallioiden luona olevista paikoista ja niitä ympäröivästä maisemasta. Huomattavat kalliot ja vuoret lienevät kaikkialla maailmassa pyhiä, henkien ja energian asuttamia, ja vetävät puoleensa ihmisiä jotka haluavat kokea paikan pyhyyden. Lisäksi niiden seinät ovat raja tämän- ja tuonpuoleisen maailman välillä. Näin myös vesi jonka kalvon rikkoutuessa samaani pääsee ”toiselle puolelle”. Samalla tavalla kuin jyrkästi veteen putoavat kalliot ovat luolat ja onkalot, ja myös lähteet, ovia tuonpuoleiseen.
Ulla-Lena Lundberg kirjoittaa Metsästäjä hymy -kirjassaan kalliomaalauksista ja -uurroksista, joita on muun muassa Afrikassa, Pohjois-Skandinaviassa ja rajantakaisessa Karjalassa; on niitä myös mm. Amerikan mantereilla ja Uralilla. Ja lisäksi läntisessä Euroopassa Pyreneiden vuoriston kummallakin puolella sijaitsevissa luolissa on hienoja maalauksia, jotka on ajoitettu jääkauden aikaiseen kivikauteen. Luolissa on myös reliefejä. Sillä, että kuvia on maalattu syvälle luolien seiniin ja kattoihin, on uskonnollinen tarkoitus.
Juha Pentikäinen tulee suorastaan nykyaikaan teoksessaan Samaanit. Sen aiheena on Siperiassa suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa säilynyt šamanismi. Transsin maailmaa laajentaa Sinikka Tarvaisen vodou-uskonnoista kertova teos, johon toisinaan viittaan. Traditio ei ole mennyttä aikaa.
Etelä-Ranskasta ja Iberian niemimaan pohjoisosista löytyneet kuuluisat luolamaalaukset ovat peräisin jääkauden ajalta, vanhimmat 40 000 vuoden takaa. Yhtä kaukaiselta ajalta on viitteitä kuvien tekemisestä kallioiden seinämiin myös Afrikassa. Guatemalan mayat ovat maalanneet kuvia syviin luoliin. Siperiassa kalliotaide kuuluu olevan erittäin rikasta ja vanhaa.
Suomen vanhimmat kalliomaalaukset ovat kivikaudelta, kampakeraamisen kulttuurin ajalta n. 5200 eaa. Niitä on löytynyt etenkin keskisen Suomen järvien ja vesireittien varrelta. Ihmiset jotka ne tekivät, olivat todennäköisesti idästä päin tulleita suomalais-ugrilaisia. Niissä on paljon tietoa transsista ja šamanismin harjoittamisesta, kunhan niitä osaa katsoa. On kuvia ihmisistä, joista monet näyttävät tanssivan. Taitavat kaikki olla miehiä. On ihmisen kaltaisia, sarvipäisiä, rengaspäisiä ja naamiopäisiä, pystyssä, vinossa ja ylösalaisin olevia, suorajalkaisia ja koukkupolvisia tietäjiä, jotka varmaan tanssivat transsitanssia. Jotkut ovat kohottaneet kätensä ylös rukous- eli palvonta-asentoon; tällaiset hahmot ovat adorantteja, joilla on vastineita moniaalla maailmassa. Hahmot jotka makaavat lienevät jo ”matkalla”. Joku on puoliksi ihminen puoliksi käärme: hän lienee muuttumassa apueläimekseen. Toisinaan hahmojen vieressä on käärme. Jotkin matelijat on esitetty siksakviivoina; kuviot voivat myös olla erityisiä entoptisia kuvioita, joita keskushermosto tuottaa transsin alussa.
Paitsi ihmishahmoja ja ei kovin yleisiä käärmeitä, Suomesta löytyneissä kalliomaalauksissa esiintyy paljon hirviä, joka oli sekä saalis- että toteemieläin. Myös vanhoissa runoissa näkyy ihmisen ja hirven välinen yhteys. Veneen kuvat ovat hyvin tavallisia. Niissä näyttää olevan matkustajia ja toisinaan keulan koristeena luultavasti veistetty hirvenpää. Kivinen hirvenpään muotoinen kirves lienee useimmille tuttu koulukirjoista. Hirvenpääveneitä on kuitenkin enemmän lähempänä Jäämerta. Vene oli tärkeä kulkuväline, mutta sillä matkustettiin myös veden yli elämän jälkeiseen olotilaan, Tuonelaan. – Nämä aiheet ovat ihmisen mielen piilotajuista kuvastoa jonka minäkin olen jostakin omaksunut. Minä (ihminen), peura (hirvi), vene ja lisäksi käärme ilmestyivät paperilla näkösälle hyvin pian sen jälkeen kun olin aloittanut automaattisten kuvien piirtämisen.
Artikkelissaan ”Kalliomaalarimme tekivät tikku-ukkoja tarkoituksella” (Tiede 12/2016) Antti Lahelma kiinnittää huomiota kalliomaalauspaikkojen akustiikkaan. On tehty akustisia mittauksia, jotka osoittavat, että kaiku on niissä hyvin voimakasta ja muitakin ääni-ilmiöitä on. Ne vaikuttavat paikan pyhyyden tuntuun. Länsimaisessa kulttuurissa on näköaistimusta pidetty tärkeänä ja muita syrjitty. Silloin kun maalauspaikat, jotka olivat myös uhripaikkoja, olivat käytössä, oli merkitystä myös tuntoaistilla, kosketuksella kallioon, kuten osoittavat punaiset käden jäljet kalliossa. Uusin menetelmin on saatu esille aiemmin havaitsemattomia kuvia ja kuvioita. Astuvansalmen jousta pitelevä naishahmo, ns. Artemis, on saanut rinnalleen sisaren muualla olevalta kalliolta. Kumpikin muistuttaa saamelaisten Juksähkkaa, jousiammunnan jumalatarta
Miksi kuvien maalaaminen kallioihin loppui? Miksi ei tehty uusia? Mitä tapahtui ihmisille, jotka maalasivat ne? Se tiedetään että kampakeraamisen kulttuurin aikaan ilmasto oli lämmin, mutta sen jälkeen sää alkoi kylmetä. Asukkaiden yhteys saamelaisiin vaikuttaa ilmeiseltä, sillä rumpujen nahkakalvoihin maalattujen kuvien aiheet ovat samoja kuin ne, joita on Suomesta löytyneissä kalliomaalauksissa. Saamelaiset olivat tunnettuja šamanismistaan ja ”Lapin noidistaan”. Kirkko vainosi heitä määrätietoisesti, niin tehokkaasti ettei maassamme ole säilynyt ainuttakaan rumpua. On vain jokunen kuva.
Lundbergin teoksesta opin, että 1970-luvulle saakka oli vallalla käsitys, että kalliotaiteessa on aina kysymys metsästysmagiasta. Varsinkin David Lewis Williamsin työn ansiosta alkoi vähitellen saada hyväksyntää näkemys, ettei siitä aina ole kysymys, vaan kallioiden kylkiin ja luolien seiniin ja kattoihin ikuistetut kuvat kertovat šamaaniudesta. Kun tietää ihmisten eläneen ennen muuta metsästyksellä ja vesistöjen lähellä kalastuksella, on selvää että heidän tietäjiensä tehtävät liittyivät usein ravinnonsaantiin. Sen vuoksi maalattiin kuvia hyvinvoivista eläimistä ja toisinaan myös näiden lähelle transsissa makaavia šamaaneja.
On ihmeellistä, että ajallisesti ja paikallisesti kaukana toisistaan on syntynyt toisiaan suuresti muistuttavia mielikuvia, kuten haltioituneessa tilassa olevia šamaaneja joilla on lintufiguurilla varustettu sauva: Lascaux’n luolassa on kuva šamaanista sauva vierellään ja Pentikäisen kirjassa valokuva jakuuttitietäjän sauvasta. Lascaux’n tietäjällä on päässään lintua esittävä rituaalipäähine ja Siperiasta tunnetaan šamaanien lintupukuja.
Kalliomaalausten tekijät ikuistivat töissään eläimiä, joilla on yhteys kansan identiteettiin ja mytologiaan. Kuvat heijastavat totemistisia käsityksiä, joiden mukaan he polveutuvat jostakin eläimestä. Maastamme löytyneiden maalausten tekijät lienevät katsoneet polveutuvansa hirvestä, sillä muuten niitä tuskin olisi maalattu niin paljon kuin on. Bushmannit tietävät olevansa mustahevosantiloopin kansaa ja että ennen ”oli aika jolloin eläimet olivat ihmisiä ja eläimet ja ihmiset kulkivat vapaasti sisään toisiinsa ja ulos toisistaan” (Lundberg).
Eläimen ikuistamisen tarpeeseen lienee vaikuttanut eläimen tappamisesta aiheutunut syyllisyydentunne ja halu lepytellä eläinlajin haltijaa, jotta tämä vastakin suostuisi lahjoittamaan ihmisille saaliseläimiä. Esimerkki tällaisesta totemistisesta ajattelusta on suomalaisesta kansanrunoudesta tuttu useita päiviä kestävä karhunpeijaisrituaali, joka järjestettiin sen jälkeen kun karhu oli kaadettu. Niihin aikoihin kun kalliomaalauksia tehtiin, tällaisia tuntemuksia ei karhuun, toisin kuin hirveen, ilmeisesti liittynyt. Muuten niitä olisi varmaan maalattu, ei vain hirviä. Chauvet’n luolasta, joka sijaitsee Pyreneitten vuoristossa, on löydetty selviä merkkejä karhukultista 20 000–30 000 vuoden takaa. Karhun kunnioituksella on siis pitkä historia.
Pentikäinen nimittää vertauskuvilla varustettua rumpua šamaanin matkakartaksi. Miettisen ja Willamon teoksessa esitetään ajatus, että kalliotaide on sitä luoneiden ihmisten ”myyttisen maailmankuvan kartta” ja että siinä asiat esitetään kuvakirjoituksella. Suomen kallioissa kuvat ovat niin pelkistettyjä, tikku-ukkojen näköisiä, että niitä voi hyvinkin pitää kuvamerkkeinä. Kalliopiirroksia paljon tutkinut Pekka Kivikäs käyttää vallan merkki-sanaa.
Moderni transsi
Uushenkisyyden vanavedessä syntyneet transsiin johtavat harjoitukset ovat šamanismin moderneja vastineita. Niissä mennään varsin syvälle piilotajuntaan, tuskin koskaan kuitenkaan yhtä syvälle kuin aito šamaani menee, eikä niillä ole liioin yhteiskunnallista tehtävää, kuten vanhakantaisella šamanismilla. Avustajan roolin tärkeyttä ei näitäkään transsiharjoituksia tehtäessä voi olla tähdentämättä. Sen tiedän hyvin, sillä tehdessäni niin sanottua holotrooppista hengitysharjoitusta, jossa mennään melko syvään piilotajunnan alueelle, olisin joutunut pulaan ilman toisen, herkkävaistoisen henkilön apua. Eikä avustajana oleminenkaan ole ihan helppoa, koska hän ei tiedä, mitä matkallaolija muuntuneessa tietoisuudentilassaan kokee. Mitä tehdä, jos tämä näyttää kärsivän?
Tässä on spiritualismin mukainen näkemys transsista: Transsiin menevän sielu siirtyy hänen ulkopuolelleen ja sen tilalle tulee Valosta toinen sielu. Ulkopuolisesta näyttää kuin henki ottaisi tämän valtaansa ja muuttaisi hänet silmin nähden fyysisesti. Transsinsa aikana kokija on tässä valosielun tilassa. Sopivan ajan kuluttua transsiin vaipuneen oma sielu palaa häneen takaisin. Avustajan läsnäolo on tärkeää.
Transsiin vaipumista auttaa tunne edessä olevan kokemuksen poikkeuksellisuudesta, mielen valmius siihen. Holotrooppinen hengitysharjoitus taitaa kuulua tämänlaiseen transsikäytäntöön. Sopiva musiikki voi viedä suoraa tietä kauas muuntumattomasta tajunnantilasta aivan muualle. Modernin länsimaisen kulttuurin piirissä elävä ihminen tekee transsimatkoja lähinnä itsensä vuoksi, kehittääkseen itseään henkisesti, vapauttaakseen itsensä traumoista tai viihdyttääkseen itseään. Saadakseen kokea sellaista mitä ei koe normaalielämässään. Hän voi osallistua transsi- tai šamaanikurssille. Aito samaani sen sijaan on aina toiminut ja toimii yhteisönsä hyväksi eikä se ole milloinkaan huvia. Lisää asiasta on hieman edempänä kohdassa ”Holotrooppinen hengitysharjoitus”.
Psykoterapiaa
Tiina Tikkasen kirjoittaman Psykoterapiaoppaan mukaan psykoterapian muotoja on yli neljäsataa. Itselleen sopivan terapian ja terapeutin valitseminen ja saaminen ei ole helppoa. Onneksi minun ei tarvitse terapian muotoja esitellä. Riittää kun kerron niistä muutamasta joista minulla on omia kokemuksia. Ne ovat panneet minut kohtamaan mm. käärmeitä ja miettimään, mitä tekemistä minulla on niiden kanssa.
Kirjoitan taideterapiasta ja kahdesta Suomessa erittäin harvinaisesta terapiamuodosta, holotrooppisesta hengityharjoituksesta ja mandalaharjoituksesta. Mandalakurssille menin ja luulin sen olevan buddhalainen taidekurssi. Holotrooppinen hengitysharjoitus tuli osana Helena Allahwerdin ryhmän tapaamisia, joissa yhdessäolon lisäksi halusimme kehittää itseämme henkisesti. Näille kursseille menin joukon jatkona. Taideterapiaan hakeuduin, koska arvelin sen olevan hyödyksi. Esittelen ne siinä järjestyksessä kuin ne tulivat osaksi elämääni. Keskusteluterapian, joka tiettävästi on tavallisin psyykkisten ongelmien hoitotapa, jätän lähemmän tarkastelun ulkopuolelle. Sekin on minulle tuttua.
Mainitut kolme metodia ovat olleet antoisia, sillä ne avasivat minulle, jolla on hyvä vilkas mielikuvitus, suoran tien alitajuiseen todellisuuteeni. Eri asia on, minkä verran olen todella ymmärtänyt ja minkä verran kokemukset ovat auttaneet minua käsittelemään elämäni kysymyksiä ja ongelmiani. Ja esimerkiksi sitä, miksi ihmeessä tajuntaani niin usein on noussut arvoituksellinen käärme. Jonkinlainen aavistus sen roolista minulla on. Mutta silti. Symbolikielestä tietenkin on kysymys ja vaikka olen siihen aika lailla perehtynyt, terapeutista olisi ollut varmaan apua kuvien ja kokemusten tulkitsemisessa. Se on jäänyt puuttumaan.
Minusta on ollut mukava huomata, miten etevä piilotajuntani on luomaan mielikuvia. Mieleni on käyttänyt hyväkseen tietojani symboleista ja myyteistä, joiden pohjalta se on rakentanut uusia kokonaisuuksia, usein matkakertomusten muodossa. Tuskin mitään minulle aivan tuntematonta piilotajuntani kuitenkaan on keksinyt. Asenteeni ei aina ole ollut oikea, kun olen kohdistanut päähuomion ihmeellisiin mielikuviini, en niinkään siihen, mitä ne psyykestäni kertovat. Jälkeenpäin huomaan, miten ylpeillen olen asennoitunut ”sisäisen tietoni” antamiin viesteihin.
Kävin 1980-luvun loppupuolella kolmen vuoden aikana keskustelemassa psykoterapeutin kanssa, koska uskollisena seuralaisenani oli masennus, silloin melko suurta ahdistusta aiheuttanut piina. Opin itsestäni muutaman hyödyllisen asian, jotka sittemmin unohdin. Suurin osa ajasta meni pohdittaessa huonoa viihtymistäni työpaikalla, ja vuosien mittaan psyykeeni kertyneet tärkeämmät asiat jäivät keskustelujen ulkopuolelle.
En liioin osannut pitää terapeuttinani telineenä johon voisin ripustaa ongelmani kuin takkini. Mietin, mitä minun sopii hänelle kertoa, jotten loukkaisi häntä. Mieheni ja minä suunnittelimme talon rakentamista, ja meillä oli mielipiteitä erilaisista rakennuksista. Valkoiset tiilitalot eivät meitä miellyttäneet, koska ne näyttävät kalseilta ja apeilta kostealla talvisäällä. En rohjennut haukkua sellaisia terapeutille, ennen kuin olimme ajaneet katsomaan millaisessa tiilitalossa hän asui. Hän asui ruskeassa tiilitalossa, joten saatoin seuraavalla kerralla ilmoittaa, mitä mieltä olen valkoisista kahitiilistä. Terapiani ei tainnut oikein onnistua.
Holotrooppinen hengitysharjoitus
Holotrooppinen hengitysharjoitus on Suomessa hyvin harvinainen, joskaan ei ihan tuntematon psykoterapian tekniikka. Sen on kehittänyt tšekkiläis-yhdysvaltalainen psykologi ja psykoterapeutti Stanislav Grof yhdessä puolisonsa Christinan kanssa.
Helena Allahwerdi oli ottanut sen yhdeksi keinoksi, jolla hänen ryhmänsä kokoontumisiin osallistuvat pääsivät yhteyteen piilotajuntansa kanssa ja voivat käydä läpi psyykkisiä vaikeuksiaan. Helena on hyvin perillä ihmismielen olemuksesta mutta psykoterapeutti hän ei ole. Ensimmäisen kerran ”hengitin” syksyllä 1993.
Vuonna 1943 oli sveitsiläinen Albert Hofmann vahingossa keksinyt LSD:n. Kokeiltuaan sitä itseensä hän huomasi sen vaikuttavan psyykeensä. LSD herätti toiveen, että siitä saataisiin hyvä lääke psyykkisten sairauksien hoitoon. Grof osallistui aineen kliinisiin tutkimuksiin. Näin syntyi psykedeelinen psykoterapia. Kaikkiaan Grofit käyttivät menetelmää yli 3000 hengityssessiossa. Tämä terapiamuoto loppui, kun LSD 1960-luvun lopulla kiellettiin. Aineen käyttö huumeena oli (varsinkin hippien keskuudessa) kurittomasti yleistynyt ja se oli todettu hyvin vaaralliseksi. Se aiheuttaa voimakkaita epämiellyttäviä hallusinaatioita. Huumausaineen käyttö psykoterapeuttisessa hoidossa ei kuitenkaan ollut uutta. Aikaisemmin esimerkiksi Freud oli käyttänyt huumetta potilaiden hoidossa mutta luopui siitä.
Psykedeelistä psykoterapiaa tutkiessaan Grofit ymmärsivät, että LSD nosti pintaan traumoja, jotka ovat saaneet alkunsa jo henkilön sikiö- ja syntymänaikaisista kokemuksista. Tällaisten kokemusten uskotaan olevan traumatisoivan rajuja: tunkeutuuhan lapsi väkisin ulos äitinsä kohdun lämmöstä ja turvasta. Toinen havainto oli, että monilla oli ”matkansa” aikana kuoleman ja (uudelleen)syntymisen kokemuksia, mitkä ovat mitä ilmeisimmin perusinhimillisiä tunteita, joskin pysyvät enimmäkseen piilossa. Itämaisten kulttuurien piirissä on kuolemaa ja kuolemaan oppimista pidetty tärkeänä osana elämää. Ihmisiä on ohjattu, esimerkiksi tantrassa, käymään psykologisesti läpi kuolema ja uudelleensyntymä. Tällä pitäisi olla terapeuttinen vaikutus, joka auttaa ihmistä elämään lopun elämäänsä tyydyttävällä ja merkityksellisellä tavalla. Varmaan juuri sen vuoksi Tarab Tulkun opetusohjelmaan kuuluvat Kuoleman portti -nimiset kurssit.
Grofit huomasivat, että syviä muuntuneen tietoisuuden tiloja voidaan saavuttaa myös ilman huumeita ja että ne muistuttavat LSD-trippejä. Näin sai alkunsa transpersoonallinen psykologia (transpersonal psychology). Tämä psykologia tutkii ihmisen kokemuksia, erityisesti hänen tavallisesta poikkeavia kokemuksiaan, siis muuntuneita tietoisuudentiloja. Rituaalinomainen ”matkalle lähettäminen” ja ponteva syväänhengittäminen yhdessä mielikuvitusta inspiroivan tuoksun ja musiikin kanssa riittävät vaivuttamaan ihmisen transsiin ja nostamaan hänen tietoisuuteensa tunteita ja mielikuvia, joita voidaan käyttää terapian lähtökohtana. Metodi on nimeltään holotrooppinen hengitysharjoitus.
Grof erottelee kaksi tietoisuuden muotoa: hylotrooppisen ja holotrooppisen. Hylotrooppinen viittaa mielen tavalliseen todellisuuteen; se on sama kuin muuntumaton tajunnantila. Holotrooppinen tarkoittaa tietoisuuden ei-tavallisia tiloja, sellaisia kuin meditatiiviset, mystiset ja psykedeeliset kokemukset eli muuntuneet tietoisuudentilat. Grof yhdistää hylotrooppisen tietoisuuden hindulaiseen namarupa-käsitteeseen (’nimi ja muoto’), mikä tarkoittaa erillistä, yksilöllistä, illusorista itseä. Holotrooppinen tietoisuus vastaa myös hindulaista käsitettä atman brahman, jota voidaan Wikipedian mukaan luonnehtia jumalalliseksi ja oikeanluontoiseksi itseksi. Grofit ovat kirjoittaneet yhdessä ja erikseen, myös toisten tutkijoiden kanssa, useita teoksia. Suomennoksia ei ole.
Holotrooppinen tila on sen verran syvä transsitila, ettei siitä ihan helposti palaa tietoisuuden tilaan eikä kannatakaan kesken herätä, vaan on parempi käydä läpi se minkä piilotajunta antaa koettavaksi. Harjoituksessa työskennellään pareittain: toinen ”hengittää” ja toinen on avustajana hänen turvanaan, mikä on tarpeen sillä transsissa olevan kokemus voi olla paitsi psyykkisesti myös fyysisesti raju. Harjoituksessa on kaksi jaksoa, työstämisvaihe jonka aikana holotrooppisessa tietoisuudentilassa oleva henkilö työstää jotakin pulmaa, ja lepovaihe jonka aikana hän pääsee miellyttävämmin tutkiskelemaan itseään, iloitsemaan siitä että on lähempänä sisäistä tasapainoa, saanut selkoa itsestään. Meistä Helenan ryhmäläisistä oli mielenkiintoista nähdä, mitä saamme kokea. Tuskin kukaan meistä oli täysin ymmärtänyt, että kyseessä oli psykoterapian metodi. Todella kevytmielistä. Ja ainakin minulta käsiteltäväksi valitsemani asia helposti unohtui, kun alitajuntani halusi muuta.
Hengitysharjoitus tehtiin näin: Salaperäiseltä kuulostava musiikki johdatti makuulla olevan ”hengittäjän” työstämisvaiheeseen, ja hän vaipui transsiin. Tätä edelsi merkitykselliseltä tuntuva matkalle lähdön seremonia tuoksuöljyvoiteluineen ja hyvänmatkantoivotuksineen: ”Olet turvassa minne menetkin”. Aika nopeasti siinä yleensä meni transsiin, kamppailemaan kuka minkinlaisen asian kanssa tai sitten ei. Tähän vaiheeseen kului aikaa yli tunti. Sen jälkeen seurasi suunnilleen samanpituinen lepovaihe, ja sitä valaisi rauhallinen musiikki, joka oli kauneinta, mitä maailmassa vain on, niin että transsissa lepäävä kohosi euforiseen tajunnantilaan.
Metodin mukaan ”matkalla olleen” tulee heti harjoituksen jälkeen maalata kuva siitä millaista hänellä oli ollut. Yhdessä terapeutin kanssa tarkastellaan sitä, ja kokija oppii ymmärtämään itseään aiempaa paremmin. Helenan ryhmässä kuvia ei tehty. Hän sanoi ettei saanut meitä maalaamaan. Aikaa oli kulunut jo reilusti yli kaksi tuntia. Huolehtijat, joita lepovaiheen aikana ei tarvittu, järjestivät sillä aikaa teetarjoilun. Transsissa olleet heräilivät sinä aikana pehmeästi normaaliin tajunnantilaan. Joimme teetä ja mutustelimme vaikka keksejä. Jaoimme toisillemme sen mitä harjoitusta tehneet olivat kokeneet. Kuva olisi pitänyt tehdä heti eikä vasta seurustelun jälkeen. Emme enää olisi jaksaneet ja lisäksi hengitysharjoituksen nostama tunne oli ehtinyt jo hieman laimentua. Kirjoitin elämykseni päiväkirjaani kurssimme jälkeen niin hyvin kuin taisin.
Kuunnellessani tovereitteni selostuksia siitä, mitä he olivat kokeneet, huomasin ettei kaikilla ollut kovin selkeitä elämyksiä. Oli välähdyksenomaisia kuvia. Joku oli tuntenut kovaa kipua, kuin puristavan vanteen jossakin kohtaa kehossaan. Jollakin oli ollut tunne jostakin epämääräisestä, hahmottomasta pahasta, jota hän oli työntänyt pois samalla kun liikutti ruumistaan. Avustaja näkee transsissa olevat: yksi liikuttaa kehoaan voimakkaasti kuin voimistellen, toinen vaihtaa asentoa, kolmas ilmiselvästi kärsii ja neljäs makaa hiljaa paikallaan. Avustajan tehtävä on vaikea, sillä hän ei tiedä mitä hänen pitäisi tehdä, koska ei tiedä mitä avustettava käy lävitse.
Tein holotrooppisen hengitysharjoituksen kuusi kertaa. Ensi alkuun oli transsissa miellyttävää ja jännittävää, mutta myöhemmillä kerroilla kokemukseni olivat kerta kerralta pahempia. Minulle se ei selvästikään sopinut, mutta sitä en aluksi ymmärtänyt. Tällaista tapahtui: itkin ja kaipasin äitiä ja halusin saada siivet, musta demoni uhkasi ottaa minut valtaansa, kuolin käärmeiden puremaan ja kaikkein pahinta oli kun kyy työntyi suun kautta sisääni. Tämä kamala kokemus opetti, ettei sellainen harjoitus sovi minulle. Se oli ehkä samanlaista kuin huono huumetrippi. Koska olen melko visuaalinen ihminen, näin kaiken selvästi ja eläydyin voimakkaasti. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt että transsikokemuksissani kävin syvällisellä tavalla lävitse pelkojani ja traumojani. Ovatko ne syntyneet jo sikiö- ja syntymäni aikaan, en osaa sanoa.
Harjoituksen aikana ollaan itse asiassa avuttomassa tilassa ja on pakko ottaa vastaan, mitä mieli nostaa pintaan. Mutta ”Käärme suolla” -kokemukseni osoitti, että myös holotrooppisessa tajunnantilassa voi saada järkitietoisuuden ohjaamaan piilotajuntaa. Muuten en olisi vapautunut käärmeestä. Elämäkerta-osiossa kerron kokemuksistani tarkemmin.
Mandalaharjoitus
Mandalameditaatio on hyvin tiibetinbuddhalainen psykoterapiaharjoitus, joka on Tarab Tulkun länsimaalaisia varten kehittämään Unity in Duality -psykologiaan (UD) kuuluva tekniikka. UD:n tarkka esitteleminen lienee tarpeetonta enkä sitä edes osaisi tehdä, koska en ole sen kokonaisuudesta perillä. Olen osallistunut vain muutamalle viikonloppukurssille. Jotain osaan sentään kertoa. UD ei ole uskontoa, joten se sopii kelle hyvänsä. Mandalaharjoitus toimii mainiosti erillään UD:n kokonaisuudesta. Se on tekniikka jolla on mahdollista saada yhteys piilotajuntaansa ja näin oppia tuntemaan itseään paremmin ja parhaassa tapauksessa vapautumaan mieltään painavista muistijäljistä.
Ennen kuin vuonna 1959 pakeni Kiinasta, Tarab Tulku (1934–2004) oli ennättänyt luostariyliopistossa Tiibetissä suorittaa geshe lharampa -tutkinnon filosofian ja ”mielen tieteen” eli psykologian alalta; se vastaa meikäläistä filosofian tohtorin arvoa. Asuttuaan kolme vuotta Intiassa hän saapui Tanskaan, jossa eli lopun elämänsä työskennellen tutkijana Kööpenhaminan Kuninkaallisessa kirjastossa ja luennoitsijana yliopistossa. Yhdessä psykologi ja psykoterapeutti Lene Handbergin kanssa hän kehitti Unity in Duality -nimisen psykoterapian muodon, jossa intialais-tiibetiläinen yli 1000-vuotinen perinne yhdistyy länsimaiseen ajatteluun ja täkäläisiin käytänteisiin. Buddhalaisuuden opettajana Tarab Tulkua kunnioitetaan Rinpochena. Hänen kuoltuaan työtä on jatkanut Handberg. Terapeutiksi opiskeleminen kestää kolme tai neljä vuotta sen mukaan onko aiempaa terapeutin pätevyyttä. Suomessa on muutamia UD-koulutuksen suorittaneita ja lisäksi maahamme on perustettu Tarab Instituutti. Instituutteja ja koulutuskeskuksia on useassa maassa.
Länsimaisen kulttuurin piirissä suurin huomio tavataan UD:n mukaan kiinnittää päähän, aivoihin, älyyn, jolloin keho jää helposti vaille huomiota. Kehokin on tärkeä. Se ja pää kuuluvat erottamattomasti yhteen, joten ihmisen tulisi olla tietoinen kummastakin. Sen vuoksi ruumiin tuntemuksia on hyvä opetella. Harjoitus on aika rankka.
Niitä voi harjoitella tällä tavalla: Kohdistetaan tarkkaavaisuus ensin hengitykseen ja sen jälkeen käydään läpi yksityiskohtaisesti koko ruumis; kiinnitetään huomio lantion alueeseen, alaraajoihin lihaksineen, luineen ja nivelineen, varpaisiin ja sormiin asti ja sieltä päähän. (En tiedä miten muut kokevat, mutta minusta on hyvin elähdyttävää ja rentouttavaa, kun harjoituksessa on saapunut päähän: leukaniveliin, leukaan, hampaisiin, huuliin, kieleen, kurkun seutuun, nenäonteloon, silmiin, päälakeen, hiuspohjaan, aivoihin ja kaikkeen muuhun mitä kallon sisällä on.) Ruumiin tuntemukset eivät saa olla pelkkä ajatus, vaan todellinen tuntemus, aistikokemus, ilman älyn mukanaoloa. Harjoitus tehdään hitaasti, niin että kerkiää kohdistamaan tietoisuutensa siihen mitä on ihon alla. Sen voi tehdä istuallaan ja makuulla. Kehon kokeminen, tuntemukset siitä, on aloittelijoille vaikea, koska länsimaisen kulttuurin piirissä siihen ei ole totuttu.
Muita mandalameditaatiossa esiin tulevia käsitteitä ovat idän filosofiasta lähtöisin olevat mandala ja chakra eli energiakeskus, energiat, elementit sekä niistä kullekin ominainen värillinen energiavalo. Nämä ovat kaikki tiibetiläisen psykologian käsitteitä. Elementit ja niiden energiat ja keholla sijaitsevat (lootuksen muotoiset) energiakeskukset herättävät ehkä vastustusta ja epäuskoa sellaisessa, joka pitää itseään puhtaasti järki-ihmisenä. Niitä voi kuitenkin pitää työkaluina. Skeptisyys ei vähennä harjoituksen tehoa.
Syksyllä 1995 osallistuin kurssille jolla Lene Handberg opetti mandalaharjoituksen. Luulin meneväni taidekurssille, mutta tarkoitus olikin syvällisempi. Harjoitus on monivaiheinen. Se aloitetaan aina ruumiintuntemuksilla. Jotta tuntemuksen ennättää itsessään tuntea, kussakin kehon kohdassa viivytään jonkin aikaa eikä riennetä nopeasti eteenpäin. Ohjaaja sormeili rukousnauhaa. Arvelen, että hän viipyi kunkin ruumiintuntemuksen kohdalla, johon meidän tuli saada kontakti, niin kauan kuin häneltä kesti käydä nauhan kaikki helmet lävitse. Hän siis sai tehdä monta rukousnauhaharjoitusta.
Lene luennoi kertoen elementeistä ja energioista ja muusta. Elementit ovat maa, vesi, ilma, tuli ja avaruus. Niiden laatuja ovat kiinteys, kosteus, liike ja lämpö sekä kaikkien elementtien perusta, ja niillä on kullakin omanvärinen energiavalonsa ja ne sijaitsevat kukin oman chakransa kohdalla. Maaelementti on keltainen ja sijaitsee vatsachakran kohdalla 5–6 sormenleveyden verran navan alapuolella, vesielementin väri on tummansininen ja se sijaitsee sydämen kohdalla, ilmaelementti on keskisininen ja sijaitsee samassa paikassa kuin maaelementti, tulielementti on punainen ja sen paikka on kurkkuchakra, avaruuselementti on kirkkautta ja sen energiakeskus on otsalla.
Harjoituksessa työskennellään energia-, fyysisellä ja psyykkisellä tasolla. Esimerkiksi tulielementti on energiatasolla kypsymisen ja elämänvoiman elementti, joka on kaikelle olemassaolevalle tärkeää; fyysisellä tasolla se on lämmön tunne ruumiissa; psyykkisellä tasolla intohimon ja toimeentarttumisen, elämänvoiman ja korkealla tasolla myötätunnon elementti. – Jos tuli on heikko, ihmisellä on taipumus masentua. Jos hän menee lukkoon, hänen tulee ottaa yhteys tähän elementtiin. – Tulielementin energia on punaista. Sulaudumme siihen. Jos siihen on vaikea saada kontakti, otetaan yhteys maaelementtiin ja palataan sitten kurkun kohdalle, tulielementin energiakeskukseen. Edellä olevasta käy ilmi, miten hienosyistä tiibetinbuddhalainen filosofia on.
Elementit tulee tuntea kehossaan. Tämän jälkeen visualisoidaan meditaation kohteena olevan elementin energiavalo pehmeänä pallona ja otetaan se chakran kautta sisään ruumiiseen. Chakran kohdalle syntyy pyörre, itse asiassa mandala, ja kun se ei enää pyöri, siitä tehdään kuva. Tärkeintä on millaisen kuvan piirtää tai maalaa. Se paljastaa, mitä syvällä mielessä on. Se on terapian lähtökohta.
On olemassa todellinen mandala ja kuvan esittämä symbolinen mandala. Tekemällä kuva symbolisesta mandalasta saadaan yhteys todelliseen mandalaan, joka on yksilöllinen. Mandalat ovat vuorovaikutuksessa keskenään.
Koska kyseessä on psykoterapia, kysyin opettajalta, voisinko mandalaharjoituksella saada helpotusta depressiooni. Vastaus oli myönteinen. Hän katseli maalauksiani ja totesi, että minulla eivät jalat ole tukevasti maassa – se oli ja on yhä totta – ja että minun pitää sen vuoksi vahvistaa maaelementtiä. Mutta koska vuorovaikutuksen ja rakkauden elementti, vesielementtini, on vahva, minun tulee mennä maaelementtiin vesielementin (sydänchakran) kautta. Siis: Ruumiintuntemusten jälkeen minun tulee visualisoida sydänkeskuksen kohdalle vesielementin tummansinisen valopallo ja ottaa se siitä sisälleni. Kun sen pyöriminen on lakannut, siirrän sen navan alapuolella olevaan keltaisena loistavaan maaelementin energiakeskukseen. Kun mandala ei enää pyöri, minun on aika tehdä kuva sisälleni virtaavasta valosta.
Kurssin jälkeen tein kotona harjoitusta itsekseni. Koska olin sairauseläkkeellä, minulla oli aikaa omistautua sille. Ruumiin tuntemuksista kuvan valmistumiseen saakka aikaa meni yli kaksi tuntia. Tein värikynillä postikortin kokoisia tarkkoja kuvia, piperryksiä. Jälkeenpäin minun on ollut mahdotonta tietää, näinkö kaikki yksityiskohdat jo mandalanäyssä vai ilmestyivätkö ne maalaamisen edetessä. Kuvien taakse kirjoittamistani kommenteista se ei yleensä käy tarkasti ilmi. Se mitä visualisaatiossani näin ja siitä tekemäni kuva olivat kuitenkin yhtä.
Vesielementin sininen ja maaelementin keltainen eivät näyissäni sekoittuneet keskenään, vaan olivat vierekkäin sisälläni mandalan ”pohjalla”, kuvien alaosassa näkyvässä ”perustassa”, minussa, kohdassa josta valo virtasi energiakeskuksen kautta minuun. Kuvissa on aina perusta osoittamassa kehoani. Vähitellen mukaan tuli muitakin värejä. Tunne valon virtauksesta sisälleni oli voimakas.
Tehdessäni mandalaharjoitusta mielessäni eivät olleet Handbergin pikkutarkat ohjeet, mikä ei varmaan ollut tarkoituskaan, sillä mietiskelijä toimii sanoja vailla olevien tuntemusten ja tunteiden tasolla. Mandalat kirkkaine värillisine valoineen ja niiden pohjalta syntyneet mielikuvat ilmaantuivat sisäisten silmieni eteen itsestään ja siirtyivät paperille valovoimaisina. Näkemäni kuvat eivät olleet kovin buddhalaisia. Yritin ensin kuvata näkyni kaksiulotteisina tasokuvina. Mutta koska visualisoimani mandalat olivat kolmiulotteisia, ryhdyin esittämään ne sivultapäin. Ylhäältä katsoen niiden päällekkäisiä kerroksia ei nimittäin mitenkään voi nähdä.
Ensi alkuun värikynäni, mieleni jatkeet, tekivät kuvia värillisistä valosuihkuista jotka tulivat sisälleni torvimaisten kukkien tai suppiloiden kautta. Ellen muista väärin, tunsin saavani vastaanottaa onnellistuttavan ihmeellisen ihanan valon, jota oli aina paljon. Kaikkea ei ollut mahdollista piirtää ja maalata, kuten kirkkaan tai valkoisen valon muuttumista mandalassa eräänlaisiksi valojuuriksi, jotka jäävät sinisen valon sisälle, keltaista ja valkoista valoa olevan ”udun” alle, niin että valosuonet näkyisivät. Näin olen kirjoittanut erään kuvan kääntöpuolelle.
Mandalakokemustani joulukuun 27. päivänä 1995 kuvailin kuvan kääntöpuolella näin:
Menin suoraan maaelementtiin. Kullankeltainen valo oli aluksi kirkasta valkoista ja sitä oli vaikea visualisoida. Paranemassa oleva tähystyksessä korjattu polveni antoi elonmerkin ja aloin hoitaa sitä hunajalla. Sitä tuli tulvimalla. Polven kautta se täytti minut kokonaan. Tuntui oikein hyvältä. Tekemäni kuvan yläosassa mehiläiset kannattelevat kukkaa, josta hunaja valuu alapuolella olevaan kulhoon. Alempana olevat mehiläiset levittelevät säkeniä, valoa tai valon kaltaista siitepölyä. En oikein tiedä.
Mehiläiset ja parantava hunaja! Olen ylpeä itsestäni, koska piilotajuntani etsi varastoistaan tämän ikiaikaisen vanhan aiheen.
Ja tietenkin näkyihini ja kuviini ilmestyi käärmeitä, mutta ne eivät olleet pahoja, elleivät liikkuneet valovirrassa kohti ”perustaa” eli minua. Tämä ehkä oli hyvä asia, kun ajattelee haluani vapautua käärmepelosta. Kun käärme läheni minua, kehoni ”perustaa”, se tuntui uhkaavalta. Jätin kuvan kesken. Kuviin ikuistamani käärmeet ovat kauniita ja niillä on kruunu päässään merkkinä siitä, etteivät ne ole tavallisia käärmeitä. Minusta tuntui, että ne olivat kotoisin taivaallisista maailmoista. Ne edustivat jotain hyvää ja jaloa, jota nähtävästi tarvitsin tai jota minussa kenties uinui piilossa.
Tein mandalaharjoitusta syksyn mittaan ja seuraavan vuoden alussa varsin ahkerasti, ja sillä oli hyvä, terapeuttinen, vaikutus mielialaani, sillä en ollut masentunut. Lopulta kävi kuitenkin niin, etten onnistunut tuntemaan itsessäni ruumiintuntemuksia enkä enää ”nähnyt”. Syynä eivät olleet käärmeet, sillä niitä ei tarvinnut pelätä, vaikka jännitinkin joka kerta, kun en tiennyt mitä ne aikovat. En saanut tarvittavaa kosketusta ruumiiseeni, lihaksiini ja nesteen virtailuun sisässäni enkä muuhunkaan. Energiavalot näkyivät huonosti. Hyvä jos näin kajastusta. Päättelin, että harjoitus oli tehnyt tehtävänsä. Olin syksyllä ja alkutalvella pärjännyt ilman rinnallani kulkevaa depressiota. Mandalakuvat olivat tasapainottaneet minua. Niitä oli syntynyt liki 60. Pysyvä vaikutus olisi vaatinut jatkuvaa paneutumista harjoitukseen.
Vuoden 1999 alettua, jolloin minulla oli monin tavoin vaikeaa ja sairastin rajua vatsakatarria, kokeilin mandalaharjoitusta ja onnistuin kohtalaisesti. ”Näin” kipuni punaisena palona vatsani kohdalla – tai sen sisällä – ja jos muistan oikein, se helpotti oloani. Se siis vaikutti parantavasti. Tarvitsisin yhä mandalameditaation antamaa apua. Herpaantumaton keskittyminen ruumiintuntemuksiin, niiden kokemiseen ja energiavalovirtausten näkemiseen alkoi vähitellen tuottaa tavattoman suuria vaikeuksia. Tarab Tulkun kehittämä harjoitus pyrkii parantamaan keskittymistä, mutta se eroaa tavallisemmasta meditaatiosta yksityiskohtien runsaudelle, joka estää mietiskelijää – ainakin minua – antautumasta mietiskelyn luontevaan helppouteen. Vasta kuvantekovaiheessa mieli sujahtaa tilaan, joka ilmiselvästi on meditatiivinen.
Usein herättää pahennusta, jos sanoo olevansa jossain asiassa hyvä: ”Oma kehu haisee”, ja tietää vanha kansa muitakin vaatimattomuuden tärkeyttä tähdentäviä elämänohjeita. Olen kuitenkin aidosti sitä mieltä, että värikynillä maalaamani mandalakuvat ovat erinomaisen kauniita ja kenties jopa henkeviä.
Ekspressiivinen taideterapia
Siirryn nyt tutumpaan ympäristöön, länsimaisen psykoterapian pariin, käsittelemään taideterapiaa. Se on terapianmuoto, joka sopii etenkin sellaiselle jonka on vaikeaa puhua asioistaan. Tai myös sellaiselle, joka ei jonkin muun sisäisen esteen vuoksi kykene avaamaan mielensä lukittua ovea, jonka takaa alkaa itseymmärrykseen johtava tie. Joskus pelkkään keskusteluun perustuva terapia saattaa tuntua pinnalliselta jutustelulta, josta ei ole apua. Taideterapia sopii hyvin sen rinnalle. Taideterapia ei valitettavasti ole kaikkien ulottuvilla, sillä se ei ole itsestäänselvyys etenkään julkisen terveydenhoidon puolella. Yksityisellä puolella se lienee enimmäkseen varsin kallista ja lisäksi melko harvoin käytetty metodi.
Taideterapiaa on monenlaista, kirjoittamisesta tanssiin ja draamaan, maalaamiseen ja musiikkiin. Terapiassa oleva ilmaisee itseään taiteen avulla. Hänen ei tarvitse olla etevä taiteentekijä, joten asian voi ottaa rennosti. Hän työskentelee tunteittensa kanssa ja sen kanssa mitä on tallentanut piilotajuntaansa. Tämä kaikki saa ulkonaisen ilmaisun hänen tekemisessään. Tikkasen Psykoterapiaoppaassa kerrotaan, että taideterapiassa tunteet ulkoistetaan kuviksi ja sisäinen tehdään ulkoiseksi. Myös näin: Kuvaa tehdessä käsi ja mielikuvitus pääsevät vauhtiin ja mielelle jää tilaa kirkastua.
Luovan spontaanin prosessin päätyttyä potilas keskustelee terapeuttinsa kanssa siitä, millaisia tuntemuksia ja ajatuksia hänen äskeinen kokemuksensa hänessä herättää. Keskustelu perustuu paljolti intuitioon ja assosiaatioon ja niiden tuottamiin oivalluksiin. Elämänsä vaikeaksi tuntevan ihmisen tietoisuuteen voi tapaamisen aikana palautua asioita, jotka ovat painuneet syvälle hänen piilotajuntaansa ja joista hän ei tiedä olevansa tietoinen. Kun portti alkaa raottuu ja vihdoin aukeaa, hän oppii ymmärtämään itseään paremmin. Se on tervehdyttävää. Saamallaan tiedolla hän voi vaikuttaa elämäänsä.
Ilmaisun kieli lienee kaikissa taideterapian muodoissa vertauskuvallista tai se voidaan tulkita vertauskuvalliseksi. Aina ei kuitenkaan sillä tavoin, että symboleita selittävistä hakuteoksista voisi etsiä vastauksia sille mitä syvä mieli on tuonut päivänvaloon. Symbolit ovat ihmisen tiedostamattomalla tietoisuudentasolla syntyneitä merkityksiä, jotka ovat hänen omiaan. Niiden joukossa on myös yleistä tietoa, jonka hän on elämänsä aikana omaksunut, voisi sanoa kaikille ihmisille yhteistä henkistä omaisuutta.
Minulla on kokemusta ekspressiivisestä taideterapiasta sen onnellisen sattuman ansiosta, että tutustuin kotikaupungissani Porvoossa asuvaan Leena Myllykseen. Hänen ohjauksensa ”pohjautuu humanistiseen ihmiskäsitykseen, jonka mukaan ihminen on itse oman elämänsä asiantuntija. Kuvilla voi ilmaista tunteita, joita on vaikea sanoin kuvata”, sanoo Myllys lehtiartikkelissa.
Sana ekspressiivinen tarkoittaa ’ilmaisullista’. Ekspressiivisen taideterapian kehittivät 1970-luvulla ja seuraavan vuosikymmenen alkupuoliskolla neljä yhdysvaltalaista taideterapeuttia, jotka edustivat musiikkia, kuvataiteita, tanssia ja liikettä sekä kirjoittamista. Heissä heräsi ajatus, että monitaiteinen työskentely voisi auttaa potilaita enemmän kuin vain yhteen taidelajiin perustuva terapia. Suomessa ekspressiivisen taideterapian koulutus alkoi vuonna 1994. Leena Myllys opiskeli itselleen uuden ammatin osallistumalla kansainvälisen ISIS:n nelivuotiseen koulutukseen ja valmistui 2008.
Kun tutustuin tähän terapiamuotoon, kyseessä ei ollut psyyken ongelmien helpottaminen, vaan itsensä toteuttaminen ekspressiivisen taideterapian menetelmällä. Porvoon Kansalaisopiston ohjelmaan kuului syksyllä 2006 Myllyksen pitämä kurssi, jonka nimi oli lupaavasti ”Luova matka itseesi”. Olin utelias. Kurssi oli vavahduttavan antoisa: matkasin todella syvälle tiedostamattomaani ja oloni tuli paremmaksi. Ja kuinkas muuten, eräänä iltana jouduin jälleen kohtaamaan käärmeiden aiheuttaman pelon.
Minulla on ikävä taipumus ottaa elämäni raskaasti, ja välillä minusta tuntuu kuin aivoni ja samalla mieleni olisivat epäjärjestyksen tilassa, tai kuin pääni sisällä olisi tukos joka estää liikkeen, mitä siellä pitäisi olla. Sen vuoksi kävin kurssin jälkeen pariin otteeseen Leenan luona maalaamassa, ja syksyllä 2009 kun syöpähoitoni vielä jatkuivat – solunsalpaajavaihe oli takanapäin ja sädehoidot juuri alkaneet – menin pitkäkestoiselle ryhmäkurssille. Metodi sopii minulle hyvin ja sain siitä paljon apua. Ymmärsin muun muassa, että minulla oli lupa olla sairas.
Tapaamisten alkajaisiksi virittäydyimme kaikessa rauhassa piirissä istuen. Puhuimme kuulumisistamme ja edellisen kerran herättämistä ajatuksista. Monesti Leena luki meille runon. Kuuntelimme musiikkia ja näppäilimme pikkusoittimia, tanssimme tai liikuimme muulla tavalla. Toisinaan pelleilimme, pukeuduimme joksikin. Tämän jälkeen rupesimme työhön, maalaamaan suurelle paperille enimmäkseen guassiväreillä. Ja kun työ oli valmis, se kiinnitettiin seinälle katseltavaksi. Töistä keskusteltiin terapeutin ja muiden kanssa.
”Työt alkavat elää kun niitä katsoo”, sanoo Leena Myllys. Keskustelun aikana työ alkaa paljastaa tekijältä itseltään salassa olleita merkityksiä. Hän näkee kuvan pinnan alle, tiedostaa tunteitaan ja elämänsä pulmia ja alkaa ymmärtää niiden syitä. Kun hän ymmärtää tämän, hänen on mahdollista ruveta katsomaan asiaa uudella tavalla. Sen onnistuminen riippuu siitä, miten hyvin hän sisäistää uudet oivalluksensa.
Kerron esimerkin, joka valaisee ekspressiivisen taideterapian metodia: Levysoittimella musisoi joku flamencokitaristi tulisesti. Inspiroiduin. Musiikki sai kehoni tulisesti tanssimaan siinä, missä seisoin paperini edessä. Minulla oli päälläni punainen pusero ja kaulassani punainen kaulaliina. Flamencokitara ja vaatteeni vaikuttivat maalaukseeni, josta tuli hyvin punainen ja jonka punaisuudessa on tummansinisiä sähäköitä viivoja. Keskustelimme kuvasta. Sanoin, että sen nimi on Tulitanssi tai Tulikitara. Kun ohjaaja kysyi, olenko kuvassa, ymmärsin olevani koko kuva ja että se kertoo siitä, miltä minusta tuntuu. Järkytyin ymmärtäessäni, että olen hyvin sairas, ja annoin itselleni luvan olla sairas. Tämä helpotti oloani. Toiveikasta on, että tulen loimun keskellä näkyi pieni lintu. Minun oli kuitenkin vaikea pitää mielessäni kuvan antama oivallus.
Toinen, varhaisempi esimerkki: Keväällä 2007 olin lähdössä Saksaan tapaamaan ystäviäni. Minulle ominaisella tavalla hermoilin, mutta se tuskin vaikutti siihen, mitä mielessäni tapahtui. Muutama päivä ennen matkapäivää katsoin televisiossa Werner Herzogin elokuvan Lasisydän. Se sijoittuu jonnekin päin Saksaa muutaman vuosisadan taa. Sen aiheena oli punaisen rubiinilasin valmistus, itse asiassa sen loppuminen, koska mestari, joka tunsi valmistusmenetelmän, oli kuollut. Henkilöt olivat omituisen tuntuisesti kuin nukuksissa tai huumattuja. Päähenkilö, lasitehtaan nuori omistaja, oli erityisen pahassa henkisessä tilassa. Kaiken yllä leijui nimetön uhka ja pahaa myös tapahtui.
Puolisoni lopetti katsomisen heti alkuun huomatessaan, että elokuvan tunnelma oli epärealistisen outo. Minä sen sijaan katselin loppuun asti, sillä minuahan kiinnostaa ihmisen oleminen päivätietoisuutensa toisella puolella. Elokuvan epätodellinen tunnelma sai minut oudon painostavan tunteen valtaan. En osaa sanoa millainen tunne se oli, epämääräinen muodoton pelko. Aloin pelätä matkalle lähtöä ja halusin peruuttaa sen. Minullehan voisi perillä tapahtua jotain pahaa, en tarkalleen tiennyt, mitä. Jos minut vaikka vietäisiin konserttiin tai oopperaan! Tällaisetkin minulle mieluisat kulttuuritapahtumat herättivät päässäni tunteen nimettömästä uhasta.
Onneksi minulla oli seuraavana päivänä terapia-aika. Kerroin Leena Myllykselle vuolaasti elokuvasta ja sen minussa herättämästä kauhusta, ja siitä että minun on peruutettava matkani, koska pelkäsin ihan liikaa. Tällä kertaa hän pyysi minua tekemän niin ruman kuvan kuin osaan. Otin ruskeaa ja mustaa väriä, sillä kummastakaan en pidä, en varsinkaan perusruskeasta. Maalasin naaman, mutta en saanut siitä mielestäni riittävän inhottavaa, vaikka laitoin sille torahampaat ja sarvet, myös mustasta suuaukosta ulos työntyvän paksun kielen. Olio luurasi piilosta. En muista, lisäsinkö jo tässä vaiheessa kuvaan muutakin väriä.
Leena kysyi, missä kohdassa kuvaa olen. Huomasin että olento esittää minua, joka yrittää olla hurja vaikka oikeastaan pelkää. ”Mitä se pelkää?” Lopputulos oli, että kuvassa on pikkutyttö Maarit, joka pelkää jotain, vaikkei sen todellakaan tarvitsisi mitään pelätä. Ymmärsin, että kuvassa oli jotakin ikiaikaista ja primitiivistä, muodotonta pelkoa jolla ei ollut mitään tekemistä senhetkisen minäni kanssa. Kun hyväksyin, että voisin sen unohtaa, mieleni huojentui. Kaamea tunteeni oli hävinnyt ja olin täynnä matkan odotusta. En halunnut sitä peruuttaa.
Kahden päivän päästä lähdin. Ja perillä olin onnellinen ystävieni luona. Olo oli turvallinen, vaikka elokuvan tunnelma yhä häilyi haaleana taustalla. Konsertissa ja oopperassa ei ollut mitään vaarallista. Dresdenin Das Grüne Gewölbe -museossa, jossa säilytetään Saksin kuninkaiden kallisarvoisia aarteita, näin vitriinissä punaisesta rubiinilasista valmistettuja esineitä. Ystävättäreni Reingard Albert kertoi minulle rubiinilasin salaisuuden: kun lasimassaan lisätään kultaa, siitä tulee punaista. Tuntui hyvältä tietää tämä. Tieto vapautti minut syvällä uinuvasta pelontunteesta, josta en ollut täysin tietoinen.
Koska kokemukseni ekspressiivisestä taideterapiasta ovat olleet tunteitani monin tavoin suuresti vavahduttavia, olen sijoittanut niitä elämäkertaani.
Valitettavasti negatiiviset tunteet, masennus ja ahdistus, ovat taipuvaisia ilmaantumaan uudelleen milloin mistäkin syystä aiheuttamaan tuskaa. Ne ovat joka kerta uusia. Olisi hyvä toisinaan saada ammattiapua, mielestäni kernaasti taideterapiaa, sillä se nostaa esille mieltä korventavan kivun syitä, joista itse ei ole perillä. Syyn selviäminen on kuin diagnoosi, joka auttaa ymmärtämään kulloistakin ongelmaa ja ratkaisemaan sen. Elämä on jatkuvaa muutosta. Olisi hyvä, jos siihen osaisi suhtautua ilman pelkoa, vaikka ikävuosien lisääntyessä se on aiempaa vaikeampaa.
Valtamerellinen tunto
”Valtamerellinen tunto” on ilmaisu, jolla Sigmund Freud vuonna 1930 ilmestyneessä teoksessaan Ahdistava kulttuurimme kuvasi sitä vaikeasti määriteltävää henkisyyden läsnäoloa, jonka monet ihmiset hänen havaintonsa mukaan tunnistivat itsessään. Siri Hustvedt kirjoittaa siitä. Se teki minuun vaikutuksen.
Nyt tiedän: kun hyvän meditaation aikana tunnen olevani osa maailmankaikkeutta ja kun järven rannalla seistessäni katson kohti vastarannan metsää ja kuullessani tuulen huminan puissa tunnen olevani sopusoinnussa luonnon kanssa, kokemukseni on ”valtamerellinen”. Olen onnellinen ja lempeä. Tunnetta en osaa sanoin selittää. Se lienee sukua panteismille, filosofiselle opille, ”jonka mukaan olevainen (luonto) ja jumala ovat sama” ja jonka mukaan ”jumala on persoonaton ja ääretön” (Facta-tietosanakirja). Ludwig van Beethoven julistaa Jumalan, kaiken luojan, kunniaa 9. sinfoniansa Oodissa ilolle ja nostaa kuulijansa korkealle taivaallisiin sfääreihin kokemaan kaikkiallisen ilon ja hyvyyden sydämessään. Tunnetta eivät kahlitse uskonnon dogmit, vaikka Jumalan nimi mainitaan.
Näin Freud: Valtamerellinen tunto on ”ikuisuuden tunto”, ”jossa ihminen kokee jotakin rajatonta, ääretöntä, ikään kuin ’valtamerellistä'”. Se on ”elämyspohjainen tosiasia”. – – ”Vain tällaisia ’valtamerellisyyden’ tuntoja kokenut ihminen voi perustellusti sanoa olevansa uskonnollinen, ja niin hän onkin, vaikka hän hylkäisi kaiken uskon ja jokaisen illuusion.” Freudin ajatusta tuosta tunnosta oli vahvistanut kirjeenvaihto ranskalaisen kirjailijan Romain Rollandin kanssa.
Lainaukset ovat Hustvedtin teoksesta Vapiseva nainen (Kaisa Sireniuksen suomennoksen mukaan). Pidän merkittävänä lainauksen viimeisen virkkeen loppuosaa, koska se osoittaa, että ”valtamerellisyys” on aava ja rajaton. On sitten ateisti tai uskovainen, tuollaisen tunnon voi kokea. Aina lienee ollut ihmisiä, joilla on kokemuksia jostain suurenmoisesta jota on mahdotonta sanoilla itselleen selittää. Tällaiset elämykset varmaan jättävät heihin jälkensä. Herkkyys kokea ”valtamerellisyys” saattaa olla jokaiselle ihmiselle luontaista, jos sille on mielessä tilaa ja aikaa. Ihminen tulee siitä tietoiseksi tutkiskellessaan itseään.
Mahdan olla kovin optimistinen ja ihanteellinen samalla kun olen epäilijä. En ole hengellinen siinä mielessä mitä sanalla yleensä tarkoitetaan. Minulla on henkinen maailmankatsomus: halu olla hyvä ihminen. Mielikuvitukseni nostaa tietoisuuteeni kuvina ja näkyinä asioita, joilla ei näyttäisi olevan juuri mitään tekemistä jokapäiväisen arjen kanssa. On kuin se tahtoisi minun oppivan tuntemaan toisenlaisen, reaalimaailmaa paremman maailman. Ehkä se haluaa muistuttaa minua siitä, että oikeastaan tunnen sen, tuon ”valtamerellisyyden”. Olen epäilijä, mikä kenties on rationaalisen ajattelun, järjen, luoma määrittely itsestäni. Mikä mahdan olla?
Hustvedtin teoksessa selostetaan Yhdysvalloissa vuonna 2006 tehtyä seikkaperäistä persoonallisuustestiä, jossa tutkittiin ihmisten käsityksiä todellisuuden luonteesta heidän persoonallisuutensa ja uskomustensa valossa. Lopputulos yllätti: Odotusten mukaisesti on ihmisiä, jotka uskovat ”materiaaliselle tieteelle perustuvaan, puhtaasti fyysiseen maailmaan”. Ja on ihmisiä, joiden ”uskonnolliset käsitykset perustuvat sekä hengestä että aineesta koostuvaan maailmankaikkeuden dualismiin”. Mutta uskonnottomien ja uskonnollisten lisäksi paljastui myös kolmas ihmisryhmä, jonka ominaislaatu oli ”merkillinen yliaistillisuus”. Siihen kuuluvilla ihmisillä oli ollut mystisiä kokemuksia ja ”he hylkäsivät tavanomaisen uskonnon” ja uskoivat, että ”kaikki perustuu mieleen”. Tämä ryhmä sai korkeimmat pisteet avoimuudessa ja älykkyydessä”. Onko tällä yhteys ”valtamerelliseen tuntoon”, en osaa varmasti sanoa. Taidan kuulua testissä löytyneeseen kolmanteen ihmisryhmään.
Euforiset, henkiset kokemukset ja niiden sanoisinko: jumalalliselta tuntuvat ilmentymät, tunne ”maasta jota ei ole” maan päällä, ovat valtamerellisiä tunteita.
Haastattelututkimusten perusteella tiedetään, että monet sanovat olevansa ”uskossa” mutta eivät kristinuskon tai minkään muunkaan uskonnon dogmien mukaisella tavalla. He uskovat ”omalla tavallaan”. Ihmiset ovat eteviä luomaan omia tulkintoja ja uskomuksia. Monet hakevat itselleen hengen ruokaa mieluiten muualta kuin oman kulttuurin uskonnosta, esimerkiksi joltakin henkiseltä opettajalta, gurulta, joka asuu maan päällä tai sitten henkimaailmassa. Se että länsimaisen kulttuurin piirissä koko ikänsä elänyt ihminen haluaa ajatella omalla tavallaan tai uskoa vaikka johonkin aasialaiseen uskontoon, on mielestäni osoitus kristinuskon – vai kirkonko? – kriisistä.
Meditaation, myös ei-uskonnollisen, aikana ihminen tuntee usein nousevansa korkealle taivaallisiin maailmoihin. Niihin hän tietenkin mieluummin haluaa mennä kuin laskeutua varjojen laaksoon, tuonelaan tai pahimmassa tapauksessa helvetin piinaan. Ihmisen sydämessä asuu ”taivaskaipuu”; en osaa selittää mitä sillä tarkoitan, sillä se on tunne vailla sanoja. Siihen liittyy halu saada turvaa joltakin rakastavalta olennolta, Euroopassa kun elämme, luontevimmin Jumalalta tai suojelusenkeliltä. Vaikuttaa siltä, kuin mieli olisi sijoittanut hänet ihmisen ulkopuolelle. Esoteerisen perinteen mukaan suojelusenkeli on ihmisen sisällä, hänen sydämessään. Se on varmaan hänen korkeampi minänsä, joka voi olla myös Jeesus tai ei-kristillisen perinteen Buddha tai sydämen valokukka tai mikä muu tahansa hyvä voima.
***
Laskeutukaamme ylevyydestä ja mystiikasta maan päälle. Richard Wiseman, Yliluonnollinen ilmiö -kirjan tekijä, on omien ja muiden tekemien tutkimusten pohjalta tullut siihen tulokseen, että ihmisillä on voimakas uskonnollisen kokemuksen tarve. (Näin kaiketi minullakin, vaikka koetan sen kieltää.) Se ei välttämättä ole yhteydessä siihen hengellisyyteen, jonka piirissä ihminen on varttunut, vaan se tarkoittaa ylimaallista todellisuutta ja yliluonnollisia elämyksiä yleensä.
Viime vuosisadan viimeisistä vuosikymmenistä saakka on ”ilmassa” ollut paljon henkisyyttä ja hengellisyyttä. Ihminen on psykologinen olento, jonka mieli on kärkäs ottamaan vastaan vaikutelmia uusista aatesuuntauksista. Hän seuraa, kiinnittämättä siihen ihmeemmin huomiota, muiden esimerkkiä ja on näin mukana ajan virrassa.
Kirjoituksessaan Ihminen etsii tekijää ja tarkoitusta uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen pohtii uskonnon olemusta kognitiivisen uskontotieteen ja antropologian valossa. Referoin artikkelia osittain omin sanoin tiivistäen: On etsitty vastausta siihen, miten ihmisen mielen kyvyt, kuten ajattelu, ovat kehittyneet ja luoneet perustan erilaisille uskonnon muodoille. ”Uskonnossa on olennaista kyetä päättelemään, mitä jumalat, henget, esi-isät ja muut ei-havaittavat olennot ajattelevat ja tahtovat. He ovat olennainen osa yhteiskuntaa.” Koska he eivät ole läsnä, ”kyse on näkymättömien persoonien mielenliikkeiden arvuuttelusta”. Rituaalit on suoritettava oikein, jottei yhteisölle ja yksittäisille ihmisille kävisi huonosti. Tunne, että joku esi-isä tai jumaluus lakkaamatta tarkkailee tekemisiämme ja on tietoinen paitsi hyvistä myös pahoista teoistamme, vahvistaa moraalia, mikä saa ihmiset suostumaan yhteisön normeihin. Uskontoja vahvistaa uskomusten tarttuvuus, ”koska ne sopivat niin hyvin yhteen ihmisluonnon luontaisten taipumusten kanssa”.
Aivotutkijoille eivät riitä humanististen tieteiden kuten psykologian ja uskontotieteen antamat vastaukset siihen, miksi ihmisillä on hengellisiä kokemuksia. He luottavat magneettikuvaukseen, ja mitä kaikkia tutkimusmenetelmiä nykyään onkaan, joilla voidaan tunkeutua sisälle ihmisen aivoihin. He haluavat paljastaa salassa olevat syyt.
Helsingin Sanomissa julkaistiin Petri Mäenpään artikkeli Aivoissa on jumalalle monta paikkaa. Sen mukaan aivotutkijat ovat 1950-luvulta saakka koettaneet saada selville, mitä ihmisen päässä tapahtuu uskonnollisen kokemuksen aikana. On etsitty erityistä kohtaa, ”jumalapaikkaa”, jossa uskonnollinen tunne sijaitsee. On jopa neuroteologia-niminen tutkimussuuntaus eli uskonnollinen aivotutkimus.
Tieto ei ole koskaan pahitteeksi. Ensi alkuun olin melko innostunut siitä, että se, mitä ihmisen pään sisällä tapahtuu, voitaisiin ”tieteellisesti” selittää ja kokemukset jopa paikantaa. Hustvedt valaisee seikkaperäisesti toisaalta psykologien ja eräiden filosofien ja toisaalta aivoneurologien esittämiä käsityksiä ihmisen mielestä ja aivoista. Hän suhtautuu epäillen pyrkimyksiin löytää ihmisen aivoista erityinen yliluonnollisen kokemisen kohta. Vaikutelmaksi jää, että aivoneurologit, jotka ovat uteliasta ja tiedonhaluista väkeä, yrittävät repiä rikki henkistä ja hengellistä kokemusta peittävän mystisyyden verhon. Mutta löytyykö sieltä mitään konkreettista, ehkä peräti aineellista?
Teoksessaan Maailmankaikkeus atomissa dalailama Tenzin Gyatso toteaa, että koska tietoisuutta ei voida hänen johtopäätöstensä mukaan sijoittaa johonkin tiettyyn aivojen kohtaan, ei myöskään ihmisen henkisille ja älyllisille kokemuksille, eikä sille mihin hän buddhalaisena uskoo, voida pään sisältä löytää kotia.
Arvelen, ettei uskonnon ja henkisyyden luonnosta onnistuta sanomaan mitään lopullista. Ja vaikka tarkka ”jumalapiste” löytyisikin, sillä ei ole mitään merkitystä, sillä tieto ei kokemusta ja tunnetta miksikään muuta. ”Valtamerellinen tunto” on ja varmaan säilyy, eikä sitä voida tarkimmallakaan kuvantamismenetelmällä saada näkyväksi.
Lähteistä
Automaattisesti syntyneillä kuvilla ja erilaisilla teksteillä täyttämäni yli 60 päiväkirjaa, joista ensimmäisen aloitin 1984, ovat olleet tärkeä lähteeni. Niissä olevaa asiaa täydentävät pohdiskeluni, joihin sikiää jatkuvasti lisää oivalluksia, sitä mukaa kun kirjoitustyöni edistyy ja uusia lähteitä ilmaantuu käytettäväkseni. Jonkin verran tietoa olen hakenut internetistä. Olen ahkerasti lueskellut kirjallisuutta, joka käsittelee myyttejä ja symboleita sekä buddhalaista filosofiaa, koska se pohtii varsin perusteellisesti alitajunnan luontoa. Silmiini on sattunut hyviä lehtiartikkeleita. Tarkistan asioita mielelläni vanhanaikaisesti tietosanakirjoista ja muista hakuteoksista, olenhan entinen tietosanakirjantoimittaja.
Se minkä olen lukemastani oppinut ja ymmärtänyt, myös oman ajatteluni kautta, on mielessäni sulautunut yleistiedoksi. Näin on varsinkin sen tiedon osalta, joka on tallentunut piilotajuntani varastoihin ja joka sieltä nousee joko tavallisilla tai mielen aistimilla havaittavaan muotoon. Tämä on luonteeltaan yleissivistystä, mutta mahtaako kaikkien yleissivistys olla samanlainen kuin minun? Ei varmaan. Yksittäisiä lähteitä on toisinaan vaikea mainita myös sen vuoksi, että en ole aina huomannut merkitä niitä muistiin.
Erikseen haluan mainita Siri Hustvedtin teoksen Vapiseva nainen. Hermojeni tarina, sillä olen siitä oppinut paljon psykologiasta ja aivoneurologiasta. Sille on annettu romaanin kirjastoluokkanumero, vaikka se on mielestäni pikemminkin tietokirja, jossa kirjailija aiheeseensa syvällisesti kertoo neurologisesta vaivastaan, yhtäkkisistä vapinakohtauksista, ja ponnisteluistaan saada selville mistä se johtuu. Siinä on 192 viitettä tieteellisiin tutkimuksiin ja artikkeleihin samoin kuin keskusteluihin asiantuntijoiden kanssa. Hustvedtin kirja on ollut minulle kuin tienviitta, joka on innostaneesti ohjannut minut, amatööripsykologin, oikeaan suuntaan. Koska en ole laatimassa akateemista opinnäytettä, hänen kirjansa on nähdäkseni riittävän pätevä lähdeteos. Kirjailija on aika lailla samalla piilotajuisella aallonpituudella kuin minä. On melkein kun hän olisi kirjoittanut teoksensa minua varten, ja oli luojan lykky että se ilmaantui kirjakauppaan ostettavakseni.
Aloittaessani tämän artikkelikokonaisuuden kirjoittamista aikomukseni oli tehdä selkoa siitä, miten ihminen voi saada yhteyden piilotajuntaansa. Kun myöhemmin olen tutkiskellut ja arvioinut kirjoittamaani, huomaan pohtineeni paljon henkisen tasapainon merkitystä ihmisen psyykkiselle hyvinvoinnille. Tämä on ollut tahatonta. Haluan kehittyä sopusointuiseksi ihmiseksi, joka luottaa itseensä ja asennoituu myönteisesti siihen mitä elämässään kohtaa.
Koska muuntuneen tietoisuudentilan kokemukset antavat tietoja itsestä, niillä voi olla suuri merkitys. Sen vuoksi olen etsiskellyt keinoja, joilla voi päästä muuntuneeseen tietoisuuden tilaan. Näiden keinojen avulla se on mahdollista kelle tahansa, joskin se mikä pätee minuun, ei ehkä päde muihin. Kuvaillessani metodeja olen samalla tullut kertoneeksi niiden vaikutuksesta ihmisen mieleen. Ei ole sattuma, että artikkeleissani on paljon yhteyksiä buddhalaiseen filosofiaan ja psykologiaan, ei niinkään uskontoon. Buddhalaisuudesta olen saanut henkisiä eväitä. Tämä tekstikokonaisuus on ollut pientä korjailua vaille valmiina 2010-luvun puolivälistä lähtien, joten siinä eivät ole mukana uusimmat löytämäni tiedot. On lisäksi käynyt niin, etten enää pidä itseäni buddhalaisena, joten nyt varmaan kirjoittaisin paikoitellen hieman toisin. Buddhalaisuuden saama asema tuskin haittaa, sillä meditaatiokäytänteineen se on vaikuttanut laajalti länsimaalaisen ihmisen henkiseen ja hengelliseen etsintään.